V.
"Meidän pitää koettaa suojella noita urheita poikia minkä voimme", huusi Eero. "Ampukaa vaan kaikki sinnepäin ja estäkää ryssää pääsemästä meidän ja veneen välille. Oivan tytön Svärdin ukko jätti, onpa hän pelastanut meidät ja koko kylän. Ensin hänen varoituksensa, jonka kautta saatoimme estää pienen etujoukon, ja nyt tämä|rohkea venematka. Ampukaa, veikot, kunnes piippu halkeaa, ja jos joku ryssä pistäisi nenäänsä ikkunasta, niin poikki kirveellä, sen neuvon, sillä jos hän vaan saa kärsänsä sisään, niin kyllä koko raato jälessä tulee."
Ja onnistuikin ukkojen pitää ranta veneen kohdalta melkein vapaana vihollisista, sillä taistelu oli kiivas venesillasta, jonne kaikki joukot olivat ajetut. Veneestä ei siis kaatunut kuin pari miestä.
"Kas niin, nyt olemme vihdoin täällä!" huusi Lauri ja hyökkäsi kumppaneineen tuville. Vene toi yhä lisämiehiä ja sitten kun Laurin miehet olivat rannan puhdistaneet, tuli moni jääkäri yli uimalla.
Lauri ja hänen rinnallaan Aina, joka halusi äitinsä luo, olivat ennättäneet matalalle, monin kohdin jo hajonneelle kivimuurille, kun vahva venäläislauma tuli vastaan. Näiden oli aikomus rynnätä toiseen rantaan ja siten saattaa suomalaiset kahden tulen väliin. Saatuaan apua asettui Lauri niin lujasti vastaan, että venäläisten täytyi seisahtua, vaan raivosasti siinä oteltiin molemmin puolin kuolemaa pelkäämättä.
"Mene sinä tupaan, Aina, siellä olet paremmin turvassa", virkkoi Lauri ja työnsi armaansa ovesta sisään juuri vanhaa Eeroa kohti ja tämä sieppasi tytön niin sievästi sisään naisten luo, että tyttö ei ennättänyt arvella mitään, ennenkuin jo oli äitinsä helmassa.
"Minä näin tekosi", kuiskasi vanhus kuumain kyynelten valuessa, "ja toivoisin vaan, että Svärdkin olisi sen nähnyt. Jumala sinua siunatkoon, tyttäreni. Kyllä olit vaarassa, mutta Jumala sinut varjeli, ja sinä olit hänen välikappaleensa meidän pelastukseksemme."
"Te ette siis ole haavoitettu, äiti," huusi Aina.
"En, lapseni, kauhistus ja kun näin vanhan kotimme häviön — —"
"Ja missä on Laurin isä?" virkkoi taas tyttö.
Raskas huokaus kuului huoneen toiselta puolelta. Siellä oli vanha kalastaja pielusten suojassa, eikä yksikään luoti ollut hänen turvapaikkaansa sattunut. Ilo loisti ukon silmistä, kun hän puristi Ainan käsiä ja kuiskasi:
"Jumala sinua aina suojelkoon, lapseni; sinä olet pelastanut monta ihmistä kuolemasta."
Vanhus aikoi sanoa enemmänkin, mutta tähän keskeytti Eeron kiljaus:
"Tänne kirveinenne, riivatut pyrkivät tästä sisään, mutta — —"
Sanoja ei pitemmältä kuulunut tappelun melskeeltä ovella, — Laukaus ja taas laukauksia, painettien pistoja, kirveen iskuja, hurraahuutoja, kuolinkorahduksia näkyi ja kuului nyt toisen tuvan edessä, jonne ensin naisten ja sitte miesten oli täytynyt ensimmäisestä vetäytyä.
Ikkuna, joka oli tuolle kauhealle temmellyspaikalle päin, oli vielä eheä, vaan kauanko se kestäisi. Suomalaisia ja venäläisiä häälyi sekaisin ja vaimoparkain piti nähdä ja kuulla kaikkea tuota kauheaa meteliä.
Aina istui sängyn laidalla, kädet äidin ympäri ja hypisteli pientä pistoolia, jonka hän oli löytänyt ja tallentanut. Hänessä liikkui outoja tunteita, hän ei tiennyt mistä se tuli, vaan ajatukset vaihtelivat alati. Hän muisteli vaaroja, joista oli pelastunut, muisteli Lauria ja miten tappelu riehui. Mutta hän ei saanut selkoa ajatuksistaan, milloin ne olivat missäkin ja pääparkaa yhä enemmän pyörrytti.
"Laupias Luoja, tuossa hän on!" parkasi leski, kun ikkuna sälähti ja punainen pörrötukka pisti siitä sisään. "Hän se on! Auta hyvä Jumala!"
Niilo siinä todella olikin. Hänen oli täytynyt kulkea venäläisten mukana, olla raastettavana edestakaisin ja vihdoin oli hän joutunut kotosaarelleen. Mutta miten oli nyt hänen kauniitten tupainsa laita? Toinen oli jo kirveillä ja luodeilla turmeltu ja toiselle oli juuri samoin käymässä. Eikä Niilo sittenkään ollut saanut Ainaa. Päinvastoin oli hän nähnyt, miten Lauri tuli voittajana takaisin. Raivo leimusi Niilossa ja hänen silmistään liekehti ainoastaan kostoa naisia kohtaan. Venäläiset työnsivät häntä edellään, sitä kiivaammin hyppäsi hän huoneesen, painetti välähti hänen käsissään ja julma kirous karahti, vaan tuskin kuului naisten hätähuudolta. Olihan nyt hänen edessään Aina, jonka tähden hän oli kaikki kärsinyt, jonka tähden hän oli turmion tuottanut pienelle uutteralle kotokylällensä, vihoissaan näyttäessään venäläisille tien sinne, luvaten, että sieltä saisivat veneitä kyllä paetakseen Saimaalle.
Aina tiesikin, että häntä kohti Niilo pyrki, nousi ylös ja puristi pistoolia kädessään.
"Pois tieltä", huusi Niilo painetti lennossa naisten yli, jotka olivat yhdessä ryhmässä Ainan edessä. "Pois tieltä, tai halkaisen päänne! Haa, nyt et pääse minua pakoon!"
Naiset hyökkäsivät vastaan kädet pystyssä, vaan Niilon huimaus ei sattunutkaan, sillä samassa kuului pistoolin laukaus ja kun savu vähän hälveni, seisoi Aina vielä pistooli kädessä ja tuo ennen ylpeä, nyt kavaltaja Niilo makasi verissään tunnotonna. Luoti oli sattunut rintaan.
"Oikein, tyttöseni", huusi vanha Eero, joka samassa tuli Laurin kanssa. "Hän on saanut, minkä hän ansaitsi."
"Lauri, Lauri", huusi Aina ja riensi jääkärin luo. "Hän tahtoi murhata meidät ja sentähden — —"
"Hän on saanut, minkä hän ansaitsi, niinkuin vanha Eero jo sanoi", virkkoi Lauri vakaasti. "Hän oli kavaltaja ja semmoisen pitää kuolla. Me olemme nyt kuitenkin voittaneet, ja venäläiset ovat saarroksessa, kun katteini Malm on päässyt perille ja heidän parkassinsa ovat otetut kovalla taistelulla."
Lauri olikin oikeassa. Tappelu oli melkoisesti laimentunut ja tuvista olivat venäläiset jo enimmäkseen karkoitetut. Vielä oli venesilta otettava, mutta miehissä onnistui ajaa venäläiset sieltäkin. Muutamat olivat päässeet pakoon, vaan enimpäin täytyi antautua ehdoitta.
Julmalta näytti tupain ympärys, missä tappelu oli kiivaimmin raivonnut. Suomalaisia ja venäläisiä oli maassa sekaisin niin tiheässä, että tuskin taisi erottaa ystävää vihollisesta. Lisäksi oli ylt'ympäri kaikellaisia aseita ja vaatekappaleita ja permantona verinen maa.
Kun vihdoin viimeinen laukaus oli kajahtanut ja venäläiset parkassein menetettyä myös menettivät rohkeutensa, oli aurinko jo mailleen menemässä, hämärä tuli ja kesäyö peitti tienoon.
* * * * *
Siitä tuvasta, missä ratkaiseva taistelu oli raivonnut, oli sen jäljet poistettu, miten oli voitu. Huoneet oli siivottu, eikä ympärilläkään enää ollut ruumisläjiä. Veripilkut oli huuhdottu pois, mutta se paikka, missä kavaltaja Niilo oli kuollut, oli vielä veressä. Jäisikö se merkki tupaan todistamaan omistajan ilkeätä tekoa ja ansaittua loppua? Siltä ainakin näytti.
Tässä huoneessa istuivat sairasvuoteen ääressä, Laurin vanhan isän ympärillä, Svärdin leski, Aina, Lauri, vanha Eero ja Antti. Synkkä äänettömyys vallitsi aluksi, eikä ihme ollutkaan; olihan paljon outoa, odottamatonta tapahtunut sitte auringon nousun.
"Onko meiltä monta kaatunut?" kysyi Svärdin leski Eeroon kääntyen.
"Neljä on mennyt Tuonen tietä", vastasi ukko, "ja kuusi on pahoin haavoitettua. Lääkäri, joka on sotamiesten mukana, sanoo niiden kuitenkin paranevan."
"Ketkä ovat kuolleet?"
Eero luetteli ne nimeltään ja lausui päätteeksi: "Emme me aio antaa niiden leskien kärsiä puutetta. Eipä niin, sen olen luvannut, ja jos ei kukaan muu ota niitä, niin otan minä kaikki hoitooni."
Viimein jäi asia siihen, että läsnäolijat päättivät tehdä mitä velvollisuus vaati, ja sitte käännyttiin muihin aineisiin.
"No, kauaksiko, Lauri, jäät nyt luoksemme?" kysyi Eero iloisen ystävällisesti. "Tapasin poikani, joka on samassa komppaniassa kuin sinä, ja hän sanoi että teidän piti marssia jo tänä yönä."
"Jo tänä yönä", huudahti Aina ja vetäytyi kiinni Lauriin, "ei katteini niin pian saa ottaa sinua minulta."
"Ohhoo, se ei häntä suuresti surettane, kun hän ei malta käydä omiaankaan katsomassa", vastasi nuorukainen hymyillen. "Muutoin luulen, että seisatumme vähäksi aikaa näille tienoille."
"Niinkö luulet", kysyi Svärdin leski iloisesti katsahtaen ylös.
"Niin olen kuullut kerrottavan", vastasi Lauri. "Mutta minne olette
Niilon vieneet, pitäneehän hänet toki haudata kunniallisesti?"
"Niilo", keskeytti Antti pyyhkäisten otsaansa, "hän on jo siellä, minne, hän jääkin."
"Toisten joukossa siis", sanoi Lauri säälien.
"Niin, venäläisten", vastasi Antti vakaasti katsoen nuorukaista silmiin. "Hän oli venäläinen ja hänen pitää siis maata samassa haudassa kuin he. Hän on jo kaivettu kauas metsään heidän joukkoonsa."
"Kuka sen on käskenyt?" kysyi Lauri innokkaasti. "Jos minä olisin sen tiennyt, ei se olisi koskaan tapahtunut."
"Sen olen minä käskenyt, jos välttämättömästi tahdot tuon tietää", vastasi Antti lujasti ja epäilemättä. "Me emme tahtoneet kavaltajaa joukkoomme — —"
"No niin. Voit olla ankaruudessasi oikeassa", lausui tähän Lauri rauhoittuen ja jatkoi vakavaan, synkkään ääneen: "Olisittepa olleet niinkuin minä useammassa tällaisessa kahakassa, kuin tänään, niin olisitte oppineet sen, mitä pappi sanoi meille lähtiessämme taisteluun, että viha ja katkeruus loppuu haudalla. Minä olen nähnyt suomalaisen ja venäläisen syleilevän toisiaan kuollessaan ja — —"
Antti oli mennyt ulos; sen huomasi puhuja vasta nyt. "No jaa", sanoi hän mennessään, "tehty mikä tehty, eikä sitä saa tekemättömäksi."
Samassa kuului ulkoa selvään rummun ääni.
"Hyvästi toistaiseksi!" kuiskasi Lauri syleillen Ainaansa. "Kohta tulen takaisin."
Samassa sieppasi hän kiväärinsä ja syöksi ulos.
Svärdin leski, vanha Eero sekä Aina valmistausivat myös liikkeelle.
Silloin pyysi vanha sairas: "Auta minua, Aina, oven ulkopuolelle.
Ilta on niin ihana, että minunkin tekee mieli ulos."
Vanhukselle tehtiin mieliksi ja muutettiin vuode ulos tuvan eteen. Mutta muut kolme menivät hiljaa venesillalle, joka vielä oli paikoillaan, ja jolle sotamiehet kokoontuivat riveihinsä.