VI.
Vielä savusivat Svärdin tuvan hiiltyneet jäännökset, mutta rauha vallitsi siellä, missä taistelun aallot joku tunti sitte hillitsemättä raivoten pauhasivat. Mantereelle ja venesillan päähän järjestettiin jääkäreitä ottamaan vastaan päällikköänsä, urhoisaa Malmia, häntä, jonka kunnia loisti kirkkaimmin Dunckerin ja Fahlanderin rinnalla Virran sillalla lokakuun 27 p:nä samana vuonna. Hänen töitään ei pian unhoteta Saimaan tienoilla ja Itä-Suomessa, missä hän joukkoineen riensi milloin minnekin ja teki taas tepposet ryssille, vei muonavarat, tai otti etuvartion vangiksi, ajoipa joskus jonkun erijoukon rajankin yli. Peljärven tappelun kautta elokuun 8 p:nä 1808 puhdisti hän koko Suomen Karjalan venäläisistä.
Komppania, jossa Lauri oli, seisoi aivan sillan korvalla, ja sinne ohjasi katteini Malm ratsunsa. Ainan sydän tykytti ankarasti, kun hän näki tuon tuiman ja kuitenkin niin ystävällisen sotilaan, jonka urotöistä Laurilla oli niin paljon kertomista. Ei häntä ihmetyttänyt, että sotamiehet pitivät hänestä, sen hän teki itsekin, vaikkapa vaan Laurin vuoksi.
Katteini seisautti hevosensa Laurin eteen, joka seisoi eturivissä suorana ja solakkana kuin salko, ja Ainasta tuntui aivan kuin olisi katteini tarkastellut hänen armastansa.
"Tämähän komppania ensiksi pääsi saareen", sanoi katteini niin kovasti, että Aina sen aivan selvään kuuli.
"Tämä", vastasi eräs upseeri astuen päällikkönsä luokse.
"Minulle on kerrottu, että eräs sotamies ensimmäisenä pääsi yli aivan erinomaisella tavalla." Näin sanoessaan pyyhkäsi katteini otsaansa ikäänkuin jotakin muistellakseen. Upseeri sitä vastoin viittasi Laurille astua esiin, ja sen näki Aina niin selvään, että hänen täytyi painaa kädet tykyttävää sydäntänsä vastaan.
"Tässä hän on, herra katteini."
"Vai sinä se olet, tunnenhan sinut jo. Äsken olit vielä rekryytti ja nyt tappelet kuin paras sotamies. Sinulla on kunniamerkki, näen mä. Ah, nyt muistan, sen sait Kuopiossa. Reipas poika, ja koska korpraali Svärd on mennyt ikuista tietä, niin saat astua hänen sijaansa samalla nimellä."
"Äiti, äiti", kuiskasi Aina, vaipuen vanhan äitinsä syliin. "Ettekö kuulleet! Korpraali, ja Svärdin nimellä, aivan kuin isä! Voi Jumalani! — —"
"Svärd, Svärd", mutisi muija nojaten Eeron käsivarteen, "olisitpa nyt elänyt!"
"Mutta miten tuo ylipääseminen kävi?" kysyi katteini, joka ei ollut huomannut vaimoja takanaan. "Minä kuulin, että joku tyttö" — —
"Jos sallitte, katteini, kerron kohta kaikki", sanoi upseeri. "Minä johdin sitä joukkoa ja näin kaikki."
"No pian sitte, luutnantti. Mutta mitä, minne menette?"
Urhoollinen katteini, joka oudoksuen luutnantin väistymistä käänsi hevosensa, hämmästyi vielä enemmän, kun näki luutnantin käsipuolesta tuovan punastuvaa tyttöä. Vanhan Eeron täytyi auttaa syrjään vanha äiti, joka yhä lausui itsekseen: "voi Svärdini, jos nyt olisit elänyt!"
"Tuoko tyttö", kysyi viimein katteini, joka aina tarkemmin katsoi Ainan kauniita, punertavia kasvoja. "Tuoko tyttö antautui alttiiksi venäläisten luodille ja vei poikani yli? Häntä minunkin pitää kiittää."
Näin sanoen hyppäsi katteini ketterästi hevosensa selästä ja astui Ainan luo, joka ei enää tiennyt oliko maassa vai taivaassa. Lyhyesti kertoi luutnantti venäläisten hyökkäyksestä kalastajakylään, sen urhollisesta puolustuksesta ja kavaltajan kuolemasta. Hän lausui myös innolla Ainan sankariteosta ja lopetti:
"Hän on urhoollisen Svärd nimisen korpraalin tytär. Isä kaatui Porrassalmella ja harvinaisesta sattumasta on tämän tytön reipas sulhanen juuri nyt teiltä saanut korpraalin arvon."
"Onko niin kuin luutnantti sanoo?" kysyi katteini Laurilta, joka tuskin voi pidättää liikutustansa.
"On", vastasi tämä kyllin kuuluvasti, vaikka ei värähtämättä.
Katteini katseli hymyillen Lauria, hän aavisti miltä tästä nyt tuntui. Rauha ja ilo, sydämmen hellemmät tunteet, saivat toki muutteeksi virrata jalon sotilaan rinnassa. Näyttipä kuin ei urhoisa katteini oikein olisi tiennyt mitä nyt tekisi, vaan pian otti hän Ainaa kädestä, talutti hänet Laurin luo, joka vielä seisoi paikallaan rivin edessä, ja sanoi puoleksi leikkisällä äänellä:
"Saatpa vaimon, jota kuka hyvänsä saattaisi sinulta kadehtia, ja minä toivon, ett'ei tuo korpraalin nimi sinuun sammu."
Samassa hän kiekahti ratsaille ja ajoi täyttä laukkaa matkaansa, ennenkuin Aina tai uusi korpraali ennättivät selvin tointuakaan. Eräs vanha sotauros, joka seisoi aivan lähellä, kiisti kiven kovaan nähneensä katteinin pyyhkäsevän jotakin silmistänsä, mutta — miten lienee ollutkaan sen laita, kaikki koko komppaniassa toivottivat korpraalin nimen suhteen samaa kuin katteini.
Kun Lauri myöhemmin samana iltana istui ennen mainitussa tuvassa, saattoi eräs kumppani hänelle ilosanoman, että heidän oli käsky jäädä näille tienoille pitämään silmällä niitä pikku joukkoja, jotka vielä kulkivat täällä. Silloin nousi riemu ystäväin piirissä. Sanansaattaja jäi seuraan ja yö oli jo ennättänyt puoleen, ennenkuin erottiin levolle, joka nyt kyllä oli tarpeen ja haluksi.
* * * * *
Pieni kalastajakylä varttui taas ja saatiin uusia varoja, kun sodan liekki oli sammunut. Niilon tuvat, joista hän oli niin ylpeillyt, revittiin alas ja niiden paikalle rakennettiin uusi, sama kartano, jossa korpraali Svärd nuorine vaimoineen asui. Laurin vanha isä ei enää elänyt kauan, eikä Ainankaan äiti. Vaan oli muijalla toki vielä ilo tuudittaa vapisevilla käsillään pikku Svärdiä. Usein saattoi nähdä muijan istuvan poika polvella ja raamattu edessään pöydällä, katsellen milloin kirjaan, milloin poikaan ja ilokyyneleissä lausuvan itsekseen:
"Voi jos nyt Svärd olisi elänyt!"
Nyt jo Lauri ja Ainakin ovat maan povessa ja kenties heidän poikansakin. Kyllä niistä kasvoi reippaat, kunnon miehet, vaan ei heitä korpraaleiksi tarvittu. Kun väki kesäsunnuntaina käy kirkkomaalla, saattaa joku vanha muori vielä taruna kertoa, miten se, joka tuon pienen ristin alla lepää, jalon rohkeasti pelasti monta ystävää vainon kuolemasta, ja taitaapa vanhuksen ääni vielä vähän oudosti värähdelläkin kiitollisuuden liikutuksesta.