Erkki Ollikainen / Historiallis-romantillinen kertomus Sandels'in sotaliikkeistä Itä-Suomessa v. 1808

by J. O. Åberg

I.

HÄÄPÄIVÄ.

1.

Vieno tuuli liikutti Nevajärven pintaa. Pienet aaltoset hyppelivät kuin leikkisät lapset mannermaata ja vihreään verhottujen saarisen rantoja kohden, purskuen, kun niiden menoa hiljensi aution luodon kallioiset kulmat, ikäänkuin epäkohteliaasta vastaanotosta suuttuneina, ja jatkoivat sitte taas pyörivää matkaansa järveä pitkin, hetkisen perästä taasen suuttumaan uuden luodon kovuudesta ja vihdoin, hiljaa koristen ja ikäänkuin väsyneinä pitkästä matkasta, vaipumaan lepoon rehevällä vihannuudella reunustetulle rannalle, jonka pienet kukkaset nyökyttäen näyttivät toivottavan tervetuloa pitkämatkaisille mutta jokapäiväisille vieraille.

Pari pientä, höyhenen kevyttä pilven hattaraa keijuili järven ylitse. Ne eivät pitäneet erinomaista kiirettä, kentiesi siitä syystä, että ne hyvin menestyivät tässä miellyttävässä kesätienossa.

Sisäjärven pinnan ja pienien pilvyeitten välillä kierteli ilman siivellisiä asukkaita, jotka näyttivät ihailevan kahta täysin purjein yhteistä matkan päätä, kirkkoa kohden kiitävää pientä alusta. Tuo sievä temppeli kohotti puoleksi paljaalta, puoleksi metsäiseltä niemekkeeltä hienoa torninhuippuansa sitä ympäröivän metsän ylitse.

Semmoinen pieni temppeli näyttää aina ihailtavalta jo pitkän matkan päässä, kun sitä lähetään järven puolelta. Vallatkoot ihmistä mitkä tunteet tahansa, vihan, vainon, kateuden, niin näyttää pieni, valkea temppeli rauhan esikuvalta, kutsuen kaikkia äänettömien, mutta kaunopuheliaisten muuriensa sisälle, ja jos hän silloin kuulee kellojen soivan, niin tunkeutuvat niiden heleät äänet syvälle hänen sieluunsa ja tuovat sille korkeammasta maailmasta tuon ihanan tervehdyksen: "siunattu!"

Niin tuntui matkailijoistakin näissä molemmissa veneissä, kun he lähenivät niemekettä ja kuulivat kellojen "soivan yhteen". Oli, näet, sunnuntai ja kaikilta tahoilta, maitse ja vesitse, kokoontui kansaa jumalanpalvelukseen.

Muutamien minuuttien kuluttua oli pieni "kirkonlahti" parinkymmenen veneen päämääränä. Ne ilmestyivät sille kuin loihdittuina; saarista ja luodoista pistivät ne esiin etukeulojansa, ja kaikilla oli hartaita ihmisiä laitojensa turvissa.

Pitkiin aikoihin ei tuo pieni kirkko ollut nähnyt niin paljon väkeä koossa kuin tänä sunnuntaina. Mikä siihen oli syynä?

Eräässä veneessä oli vieras, joka uteliaisuudesta oli tullut mukaan kirkkomatkalle. Kysyessään minkätähden kirkkoon kokoontui niin paljon väkeä ja minkätähden kaikki olivat niin juhlallisen näköisiä, vastattiin hänelle:

"Erkki Ollikainen vihitään tänään kirkossa".

"Kuka Erkki Ollikainen on?" kysyi vieras.

Sekä miehet että vaimot, vieläpä lapsetkin tuossa pienessä aluksessa loivat vieraasen erinomaisen ihmetteleviä silmäyksiä, ja eräs ensinmainituista lausui, sivellen partaansa, luultavasti ylen hämillään ja samalla vähän suuttuneenakin siitä tietämättömyydestä, jota vieras oli osoittanut:

"No, vai ette te tunne Erkki Ollikaista!"

Koko Savossa ja Karjalassa, ja vieläpä lähi-lääneissäkin oli Erkki Ollikaisen nimi tunnettu, ja jos pikkupojilta kysyttiin hänestä, voitiin olla varmat siitä, että kymmenestä yhdeksän vastasi:

"Häntä, niin; kukapa ei tuntisi venäläisten vitsausta!"

Tämän nimen oli tuo suomalainen partiomies saanut kansalaisiltaan.

Yllämainittu Nevajärvi on Savon alaosan kihlakunnan luoteisessa kulmassa Mikkelin pitäjän rajalla. Sen yhdistää kaita ja laito salmi toista vertaa suurempaan Kangasjärveen ja nämät kaksi järveä ovat myös poimuina siinä vesien helmivyössä, joka on Suomen rajoissa, ja jonka suurin vedenpaljous on Saimassa, mikä taasen Vuoksen kautta on yhteydessä Laatokan kanssa.

Tavallisesti ovat Suomen järvet saaria ja luotoja täynnä ja niillä on usein laidot rannat, jotka tosin eivät tarjoo silmälle suurenlaisia luonnon ihanuuksia, mutta kuitenkin ovat sangen viehättäviä. Siellä ja täällä pistäytyvät kolkot honka- ja kuusimetsät aina vedenrajaan saakka, ja muodostavat silloin niin surumielisen ja vakaan näköisen kuvan, että näkijää vastustamatta valtaa tämä ajatus. "Tätä maata asuu varmaankin vakaa ja karaistu kansa".

Ja siinä hän onkin varsin oikeassa.

Vakaisuus asuu Suomalaisen sydämen pohjukassa, ja tässä, jos missäkään on elävä todistus siitä, että kansat ajan pitkään saavat luonteesensa jotakin maansa luonnosta. Ja että Suomen kansa aina on osoittanut uskollisuutta ja lujuutta, esim. ollessansa enemmän kuin seitsemän vuosisataa Ruotsalaisen veljenä ja sotatoverina ja viimeksi onnettomassa sodassa v. 1808-1809, sitä ei epäile kukaan. Semmoinen veli ansaitsee kaiken rakkauden ja kunnioituksen, ja kipeä, tuskallinen olikin se pisto, joka koski Ruotsin kansan sydämeen kun veljessiteet reväistiin rikki. Ainoasti menneisyyden muisto on enään jäljellä, mutta se onkin muisto, jota tulee huolellisesti hoitaa ja säilyttää niinkuin pyhyyttä.

Kun se vene, jossa Erkki Ollikainen istui nuoren morsiamensa, isänsä, appensa ja anoppinsa kanssa, saapui kirkonlahden laiturille, oli sitä siellä vastassa pitäjän vanhimpia talonpoikia. Niitä oli kolme valkeatukkaista ukkoa valkeine partoineen, joka yhä lisäsi sitä arvollisuutta, mikä heti veti nuoremman kunnioituksen heidän puoleensa. He astuivat Erkin luo, muun kirkkoväen jäädessä vähän loitommaksi, mutta kuitenkin niin lähelle, että kaikki kuulivat mitä puhuttiin.

Nuoret miehet ja pienet pojat katselivat ihaillen Erkin hoikkaa, norjuutta ja voimaa osoittavaa vartaloa, keskenänsä kuiskutellen niistä urhotöistä, joita hän jo oli tehnyt ja joista hän Sandels'iltä oli saanut "kunnianmerkin urhollisuuden sodassa", joka nyt koristi hänen korkeata rintaansa; nuoret tytöt sitä vastoin eivät saattaneet olla katselematta morsiamen kauniita punastuneita kasvoja ja runsaasti koristettua morsiuspukua. Vahvoilla, aaltoilevilla, tummanruskeilla hiuksillansa oli kirkon kullattu morsiuskruunu.

"Kauniimpaa morsiusparia ei ole milloinkaan nähty pitäjässämme", sanoi muuan nuori renki puoliääneen toiselle.

"Eikä Juvalla vast'edeskään nähdä niin kaunista morsianta, kuin Katri on", vastasi toinen.

Tätä puoliäänistä keskustelua joutui kaksi neitoa kuulemaan, jotka olivat vanhimman äsken mainitun pitäjän vanhuksen tyttäriä.

"Jopa vielä", sanoi tytöistä pitempi ja nyökäytti niskaansa halveksivasti. "Kuules tuota juorua! Ikäänkuin ei pitäjässä olisi muita kauniita tyttöjä kuin tuo torpan kakara, jolla ei edes ole ehjää hametta päällensä panna".

"Niin", sanoi sisar yhtä pilkallisesti, "jos ei Heniojan majurin perhe olisi antanut hänelle tuota morsiuspukua, niin tuskin olisi häistä tullut mitään. Ylpeitä myös pitää oltaman, ja vihkijäiset pitää kirkossa toimitettaman, Herra nähköön!"

"Ah niin", puhkesi edellinen sanomaan, "saadaanpas nähdä, ettei siitä tule muuta kuin kurjuutta. Tule, menkäämme kirkkoon!"

Molemmat kateet tytöt menivät matkaansa, näkemättä niitä ivallisia katseita, joita pari akkaa heitti heidän jälkeensä.

"Niin, kyllä siinä on totta mitä sanotaan", arveli toinen akka. "Kiukku ja kateus Mikko Ikosen tyttäriä hallitsi. Molemmathan ovat olleet Erkin perään kuin hullut, saadaksensa häntä mieheksensä, eikä hän edes kaskellakaan ole saanut olla rauhassa. Mutta pitkän nenän nuo kanat saivat, jotka ovat niin kopeita siitä, että heillä on vähän enemmän kuin muilla ihmisillä, että he tuskin huolivat tervehtää kun heitä vastaan tulee".

"Kyllä se on oikein heille", vastasi toinen akka, "ja hyvin Erkki teki kun hän otti Katrin vaimoksensa, sillä nyt hän saa vaimon, joka osaa pitää kotonsa kunnossa. Kätevä hän on ja kykenee mihin hyvänsä, eikä lempeämpää olentoa ole koko Suomessa, sen minä sanon. Häpeä olisikin ollut, jos hän olisi ottanut jonkun muun kuin Katrin, joka niin kauvan on häntä odottanut, ja hyljännyt niin hyvän tarjomuksen, kuin sen, minkä Heiniojan vouti, Jussila, jonka hyvin tiedät, teki muutama kuukausi sitten. Niin, Erkki on miesten parhaita, se on vissi se".

"Sitä minäkin", vastasi ensimmäinen akka.

Mikko Ikonen, seurasta vanhin, lähestyi sill'aikaa Erkki Ollikaista ja ojensi hänelle kätensä tyytyväisenä lausuen:

"Me olemme tahtoneet olla täällä sinua vastassa juhlapäivänäsi kiittääksemme sinua siitä, eitä sinä rohkeudellasi olet puhdistanut pitäjämme vihollisista. Suokoon Jumala, että hän nyt pysyisi poissa täältä ijäksi päivää".

"Sitä on tuskin toivomista", vastasi Erkki ja katsoi huolestuneen näköisenä järvelle päin; "minä kuulin eilen, että kasakka-pulkka oli nähty Mikkelin tienoilla".

"Miten tahansa", vastasi Mikko Ikonen ja puristi sydämellisesti sulhasen kättä, "miten tahansa, Erkki, niin me kiitämme sinua siitä mitä sinä olet tehnyt, ja toivomme ettei kätesi väsy karkoittamaan tuota kamalaa vihollista, joka saattaa meille niin paljon häiriötä".

"Niin kauvan kuin se minulla on tallella, on se myös väsymätön puolustaja", vastasi Erkki.

Kokoontuneet astuivat sitte yksi erällänsä sulhasen luo ja kättelivät häntä, ja se oli pitkä toimitus, joka ei loppunut ennenkuin lukkarin kimeä ääni urkuparvelta kuului alkavan huomenvirttä.

"Kuules Erkki", sanoi toinen äsken mainituista rengeistä, "me olemme huomenna vapaina työstämme; otatko meitä mukaasi? Meillä on pyssyjä ja kruutia, ja yöllä me valamme luoteja. Sano vaan suoraan".

"Sepä hyvä", sanoi Erkki Ollikainen ja katseli molempia renkiä iloisesti. "Niinpian kuin häät ovat pidetyt, lähden minä taas metsiin. Uskokaat vaan että me siivoomme ryssät täältä ilolla ja riemulla. Sandels on miesten paraita eikä Malmikaan nimeänsä häpeä. Hän ei anna ryssälle hetkenkään rauhaa. Päätetty siis, pojat! Huomenna matkaan. Valakaat niin paljon luotia kuin joudutte; metsissä ja järvillä on ryssiä runsaasti."

Tämän sanottuansa riensi Erkki kirkkoon. Hänen piti juuri astuman temppelin kynnyksen ylitse kun Hömppö-Tiina, vanha akka, joka asui huonossa mökissä Heiniojan maalla ja jota yleensä pidettiin vähäjärkisenä, minkä tähden hän yllämainitun nimenkin oli saanut, kiiruhti hänen eteensä ja tempasi häntä takinliepeestä.

"Tule tänne että saan sinua puhutella", kuiskasi hän väännellen kasvojansa ja suutansa moneen väärään; "tule vaan!"

Ja näin sanoen vetäysi hän vähän syrjään.

"Sinun pitää oleman varoillasi Jussilan suhteen", kuiskasi hän uudelleen ja pani huulensa Erkin korvalle, "mutta varo itseäsi niin, ettei kyyhkysesi saa tietää haukan häntä vainoovan. Vait, vait! Mitä he mulkoilevat tuolla, ikäänkuin he luulisivat Tiinan kyyhkylää tahtovan; ei, haukka on Jussila, joka vainoo sinua ja kyyhkyistäsi, huu-u-uu!"

Erkki, joka sangen hyvin huomasi, ettei Hömppö-Tiina tällä kertaa puhunut omiansa, varsinkin kun hän muisti niitä uhkauksia, joita Heiniojan vouti kerran oli sanonut hänelle päin silmiä, kysyi sentähden:

"Mitä syytä sinulla on tämmöisen varoituksen antamiseen, Tiina?"

"Syytä … syytä…! On kyllä niitä, mutta ole hiljaa; ehkä Jussila istuu jonkun puun latvassa taikka jossakin haudassa kätkettynä meitä kuultelemassa! Kuules; aikaisin aamulla nousi hän ylös ja souti Noitasaarelle, ja puolen tunnin perästä tuli sieltä kolme venettä tännepäin. Oi, kuinka minä nauroin Jussilalle. hän luuli kai, etten minä nähnyt pitkätakkisia olevan hänen mukanaan. Mutta kyllä minä näin, sillä näetkös, minä saatan nähdä maailman loppuun asti. Sen minä saatan", lopetti hän ja ojensi käyrää varttansa, koko lailla vanhan juurakon kaltaisena. "Minä saatan nähdä maailman loppuun, minä, ja syytä nyt itseäsi jos et pelastu ja pelasta kyyhkyistäsi. Hi hi hi!"

Nain sanoen riensi Hömppö-Tiina niin nopeasti hautojen välitse, että olisi ollut turha yritys koettaa saada häntä kiinni.

"Onkohan hänen puheessansa perää", ajatteli Erkki katsellen poistuvaa.
"Niin, 'siellä tuli, missä tupruaa'. Paras on olla varoillansa".

Kun hän taas tuli kirkon ovelle, kysyi Katri häneltä levottomin katsein:

"Mitä Tiina mielii"

"Ei mitään, Katriseni", vastasi nuori mies iloisen näköisenä. "Hän rupatti vaan tunnettua kaikellaistansa".

Morsian uskoi Erkin puheen. Hän hymyili luottavasti sulholleen, ja käsi kädessä astuivat he kirkkoon, jossa he istuivat muutamaan ensimmäisistä penkeistä pappilan mamsellien ja Heiniojan majurittaren sekä hänen kahden kauniin tyttärensä rinnalle. Katri oli kuitenkin kauniin kaikista. Niinpä Erkinkin mielestä eikä hän yksin sitä mieltä kannattanut, vaan samaa olivat useimmat nuoret miehet, sillä yhtä mittaa kurkistelivat he salavihkaa ensipenkkiin päin.

Löytyykö mitään kauniimpaa kuin nuori nainen morsiuspuvussaan? Useimmat varmaankín vastaavat: ei. Taaksensa hän jättää viattomat ja leikilliset lapsuutensa vuodet, astuaksensa uudelle vaikutusalalle, missä aavistukset ovat hänelle luoneet elämän, joka hänestä on ihaninta mitä hän on uneksinut. Siitäpä säihkyvätkin hänen silmänsä tavallista tulisemmin. Hänelle on sulho kaikki, maailma ei mitään.

Niin Katrikin nyt ajatteli, eikä nähnytkään ketään muuta kuin Erkin. Syntyneenä ja kasvaneena pienimmässä mökissä Heiniojan maalla, jossa hänen isänsä oli asunut kaiken aikaa kun hän oli ollut naimisissa vuotta tätä ennen kuolleen vaimonsa kanssa, josta Katri oli täydellinen kuva; aina tottunut kovempiin kärsimisiin ja ahkera kuin muurahainen, oli hän jo lapsuudestaan rakastanut Erkki Ollikaista. yhdessä olivat he paimentaneet talon karjaa, ja kun kerran semmoisessa tilaisuudessa nälkäinen susi oli hyökännyt nuoren tytön päälle, heittäytyi ainoastaan viidentoista vuotias Erkki Katrin ja pedon väliin, ja hänen onnistuikin kovan taistelun perästä voittaa se siten että hän työnsi sauvansa suden avattuun kitaan; yhdessä olivat he myös kiidelleet Nevajärven ja Kangasjärven pinnoilla sekä tyvenellä että myrskyssä; yhdessä olivat he rukoilleet aamu- ja iltarukouksensa ja käsi kädessä kävelleet pieneen kirkkoon, jossa heidän raikkaat äänensä usein kuultiin muita kovemmin. Vähitellen muuttui heidän lapsellinen rakkautensa lämpeämmäksi, ja nyt heidän piti yhdessä astua pyhitetyn alttarikehän eteen, sen seurakunnan läsnä ollessa, joka tunsi heidän lapsuutensa tunteet, vannomaan toisillensa ikuisen ja vilpittömän uskollisuuden. Ei siis ihmettä, että he tunsivat hetken yhä juhlallisemmaksi.

Ijäkäs saarnamies, juuri semmoinen arvollinen sielunpaimen, josta Tegnér puhuu suurenlaisessa runoelmassansa "Rippilapset", puhui "siitä rakkaudesta, joka käy kaiken ymmärryksen ylitse". Hän puhui lempeästi ja sydämellisesti, ja selvään saattoi sekä kuulla että nähdä hänen puhuvan sydämensä kieltä. Ja sittekuin hän kauvan oli puhunut tästä rakkaudesta, joka tekee onnelliseksi sekä elämässä että kuolemansa, lausui hän muutaman sanan maallisesta rakkaudesta taivaallisen rakkauden henkäyksenä, korkeimman olennon osana, joka on rakkauden puhdas lähde.

Katsoihan hän Katriin tätä puhuessaan? Katsoipa niinkin, sen kaikki huomasivat ja he näkivät myös hänen katseensa hurskaana ja lempeänä olevan kiinnitettynä tyttöön, "hänen rakkaimpaan rippilapseensa" niinkuin ukon oli tapana sanoa Katrista. Näissä hänen katseissansa oli niin paljon toivoa ja niin syvä luottamus, että nuori tyttö luuli itsensä levolliseksi kun hän katsoi näihin vanhoihin silmiin, jotka olivat elämässä nähneet niin paljon enemmän kuin hän. Ja kun vanha sielupaimen syvällä, miehevällä ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellänsä lausui nämät sanat: "sillä rakkaus on kuolemaakin väkevämpi" ja samassa loi Katriin isälliset silmänsä, joita hän yhä oli oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan, ei hän enään saattanut pidättää kyyneleitänsä, vaan kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhki puoliääneen. Mutta ne olivat suloisia kyyneleitä, onnellisia kyyneleitä, jotka valuivat hänen kasvoillensa, ja niin hän istui penkissä kumarruksissaan saarnan loppuun asti.

Vihdoin tuli molempien nuorten kauvan toivoma ja kaipaama hetki. Vanhemmat ja ystäviä seurassansa astuivat he alttarikehän eteen, jonka sisäpuolella vanha painaen oli valmiina yhdistämään heidät mieheksi ja vaimoksi.

He olivat jo antaneet toisillensa lupauksensa selvällä ja kuuluvalla äänellä ja siunausta oli juuri ruvettu lukemaan, kuu kirkon ulkopuolella kuului huuto:

"Venäläiset ovat täällä!"

Tuskin oli tämä turmiota ennustava huuto kuulunut, niin Erkki
Ollikainen veti esille pistoolin ja huudahti:

"Minä ammun sen, joka liikahtaa paikaltansa!"

Kaikki katselivat hämmästyneinä toisiansa ja Katrin isä aikoi juuri kysyä tämmöisen kiellon syytä, kun Erkki lausui:

"Jos lähdette täältä pienissä ja eri joukoissa, joudutte te pian tappiolle. Parempi on siis että me yksin voimin puolustaudumme. Olemmehan kaikki aseilla varustettuja".

"Niin niin", kuului kaikkialla kirkossa ja jokaisen kädessä välkähti joko puukko taikka kirves, muutamilla oli pyssykin, toisilla vaan heinähanko taikka viikate y.m.

Katri oli tuskissaan syössyt Erkin kaulaan ja kuiskasi värähtävällä äänellä:

"Herra Jumala! tämän on Jussila pannut toimeen!"

"Jussila", matkasi Erkki ja muisti nyt Hömppö-Tiinan varoituksen.
"Mistä sen tiedät?"

"Hän uhkasi minua eilen illalla".

"Etkä sinä ole sanonut sitä minulle", virkkoi Erkki luoden nuoreen morsiameensa tuskallisia katseita. "Siinä et tehnyt oikein!"

"Kuinka siitä olisin saattanut puhua, kun en saanut sinua tavata", vastasi Katri. "Sitä paitsi minä luulin sen vaan paljaaksi uhkaukseksi, mutta nyt", jatkoi hän ja katsoi huolestuneena kirkkopihaan päin, "nyt näen, että hän tällä kertaa pani uhkauksensa täytäntöön".

Erkki Ollikainen, tuo muuten niin neuvokas mies, joka useasti oli pelastunut pahemmistakin vaaroista, oli nyt melkein neuvotonna. Ei hän itsensä tähden peljännyt mitään, vaan nuori vaimonsa häntä huolestutti. Temmattaisiinko Katri, joka juuri oli häneen yhdistetty, hänen sylistänsä, ja tekisikö sen katala olento, jota ainoasti rikollinen himo johdatti kurjaan tekoonsa? Hänen ohimonsa sykkivät niin, että hän itse saattoi sen kuulla, Pusertaen Katrin vahvasti rintaansa vasten, kehoitti hän kaikkia sotaan kykeneviä oitis lähtemään kirkkopihaan siellä miehuullisesti vihollista vastustamaan, naisten ja lasten temppelissä odottaessa. Hän lopetti näin:

"Katteini Malm ei ole kaukana. Ehkä ampuminen saa hänen tulemaan tänne".

Sitten kääntyi hän vanhan papin puoleen, laski nyyhkivän Katrin hänen syliinsä sanoessaan:

"Isä Sievo, teidän haltuunne minä jätän vaimoni".

Sen sanottuaan riensi hän viritetty pistooli vasemmassa kädessään ja oikeassa paljastettu, vihollisen verestä värjääntynyt kalpa kirkkopihalle, jossa väki jo rupesi järjestäytymään.

"Olkaamme vaan hyvällä mielellä", huusi hän, "Minä olen monta kertaa ennen ollut tekemisissä pitkätakkien ja kasakoitten kanssa, ja tiedän, että uljas vastarinta on ainoa pelastuksemme. Mutta jos joku pelkää taistelua, niin menköön hän naisten luo."

Ei kukaan liikahtanut.

"Hyvä", sanoi Erkki ja hänen katseensa kirkastui kun hän näki sen yksimielisyyden, joka miehissä vallitsi ja sen rakkauden, joka loisti jokaisen silmistä, "koska teillä on semmoinen mieli, niin emme me Venäläisiä pelkää. Mutta että ihmiset tällä seudulla saisivat tiedon tilastamme ja tulisivat apuun, niin soittakaat uupumatta isoa kelloa, niin — —"

"Tässä olen", sanoi samassa lukkari, ja astua onnahteli esille. "Kyllä sinä Erkki ymmärrät, etten minä ontuvana kelpaa sotimaan, mutta soittamaan, siihen minä kykenen, jos tahdot käsivarsiani tunnustaa. Kas tätä, luuletko sen kelpaavan?"

Näin sanoen ojensi hän äkkiä paljastetun jäntevän oikean kätensä.

"Hyvä, vanhus", sanoi Erkki. "Rientäkää soittamaan kuin olisi tuomio tulossa, mutta älkää, Jumalan tähden, väsykö. Ottakaa muutama mies mukaanne vaihtoa varten".

"Ei, ei", vastasi lukkari tehden välttävän liikkeen. "Minä menen mieluimmin yksin".

Hän ehti tuskin sanomaan viimeistä sanaa, ennenkuin hän jo oli matkalla tornia kohden niin nopein askelin kuin suinkin. Viisi minuutia oli tuskin kulunut kuin jo "pom, pom — pom — pom" kaikui tornista. Soitto tuli vähitellen tasaisemmaksi ja lujemmaksi, ja, ei aikaakaan, kuului hyvin tunnettu hätäsoitto metsien ja järvien ylitse.

Melkein samalla hetkellä tuli joukko venäläisiä jääkäriä metsiköstä kirkon pohjoispuolella esine. Ja selvästi saattoi huomata, että venäläisetkin ymmärsivät kellonsoiton merkityksen sillä he ampuivat tornin luukuista sisälle, jotka lukkari oli avannut selki seljällensä, että ääni sitä paremmin pääsisi ulos. Silloin tällöin kiiti luoti tapuliin ja tunki siellä jykeviin hirsiin, mutta siitä ei vanha soittaja ollut millänsäkään. Hän soitti uupumatta että hiki valui virtoina hänen kasvoillansa. Hän riisui yltänsä vaatteen toisensa perään, eikä kulunut pitkään aikaa ennenkuin koko yläosa ruumista oli ilkialastonna. Mutta hän soitti kuitenkin vähentymättömin voimin kuin olisi hän päättänyt soittaa kokoon koko Suomen kansan.

2.

Kangasjärven pohjoisessa päässä, ja juuri erään metsikön syrjässä, oli Härilän keskievari, pitkällainen rakennus säännöttömine akkunoineen ja kolmine jykevine savupiippuineen, joista keskimmäinen näytti olevan kukistumaisillaan ja kukistuen ruhjomaisillaan sillä kohden ylen huonossa kunnossa olevan katon. Keskievaria ympäröi sitä paitsi sievä puutarha, ja siitä vähän matkaa oli puoli tusinaa pirttiä, joiden savutorvista tuprueli savua melkein yöt päivät, niin että tämä paikka melkein näytti intiaanilaiskylältä.

Puhtautta ei ollut liiemmäksi. Puolialastoman likaiset lapset ja pienet porsaat hyppivät ja viruivat ulkona päiväpaisteessa ja ehtoon tullen viettivät he yönsä yhdessä samassa huoneessa. Metsästä tuli sonnia ja lehmiä täyttä laukkaa, luultavasti peljästyen jotakin partioilevaa vihollisjoukkoa, taikka karhun ajamina, joka tavan takaa kävi Härilässä, missä tuo "pohjolan metsien kuningas" tavallisesti sai jonkun saaliin. Eivät mesikämmenet niillä seuduin missään olleet niin ahkeroina vieraina kuin Härilässä ja syynä siihen oli se, että keskievarilla oli kolme mehiläispesää, joita hän hoiti huolellisesti. Kontio rakastaa, niinkuin tiedämme, mettä ja menee usein uhkamiellä mitä vaaraa päin tahansa, kun hän vaan saa tämän himonsa tyydytetyksi.

Näitä mehiläispesiä rauhoittaaksi pidettiin Härilässä tarkkaa vahtia, ja moni mesikämmen oli kahtena viimeksi kuluneena vuonna, joina tämä syötti oli ollut tarjolla, päässyt nahastansa ja hengestänsä.

Eräänä yönä, noin vuotta ennen edellä kerrottuja tapauksia, oli kuitenkin Torkkulainen — se oli keskievarin nimi — joutunut pahaan väliin kahden renkinsä kanssa. Kolme karhua, isä ja emä pennuinensa, nälästä vimmoissaan tuli Häriläisiä tervehtimään. Suloinen hunajan haju pisti niitä nenään, ja niiden murinasta saattoivat vartijat jo edeltäpäin arvata, että edessä oli kova taistelu.

Ensimmäisestä laukauksesta hämmästyivät nämät kutsumattomat vieraat vähäisen, mutta kun nälkä on kova yllyke ajoi se heitä mehiläispesiä kohden. "Ukko itse", joka astua tallusteli etunenässä, osoitti Torkkulaiselle sen kunnian, että se takakäpälillään lähestyi häntä, mutta keskievari oli niin kiittämätön, että hän tervetuliaisiksi tarjosi luotia vieraallensa. Kontio pudisti vähän nälän laihduttamaa ruumistansa, murisi vihoissaan, jonka arvattavasti piti merkitsemän: Minä opetan sinun oikein arvostelemaan kuninkaallista käyntiäni luonasi, ja hyökkäsi Torkkulaisen kimppuun. Ennenkuin rengit olivat ehtineet tulla isäntänsä avuksi, oli karhu-ukko ainoalla iskulla lyönyt keskievarin maahan ja katsella tollotteli jo hänen ylöspäin käännettyjä kasvojansa, kun sivulta päin ammuttu luoti tunki "nallen" oikeasta korvasta sisään. Ääntäkään päästämättä putosi tuo raskas riiviö Torkkulaisen päälle, joka oli vähällä tukehtua sen painon alle. Rengit, jotka sill'aikaa olivat tervehtäneet emää ja pennua hyvin tähdätyillä luodeilla, jotka ainakin hetkeksi hillitsivät niiden lähenemisintoa, riensivät nyt pelastamaan isäntäänsä.

"Kuka niin mestarillisesti karhun ampui?" kysyi Torkkulainen, kun hän taas vohkuen pääsi jaloillensa.

Lähellä olevan aidan ylitse hyppäsi samassa soreavartaloinen mies ja riensi keskievarin luo.

"Se naula veti", sanoi tullut. "Nyt ei ainakaan tuo mesikämmen enään varasta hunajaanne, Torkkulais-ukko".

"Kah, kas, Erkki Ollikainenhan se onkin!" huudahti keskievari iloisena ja ojensi nuorelle karhunpyytäjälle kätensä. "Kiitos avustasi; sitä en milloinkaan unhota. Ilman sitä olisin kai nyt revittynä tässä".

"Kiitos, kiitos", vastasi Erkki ja pudisti Torkkulaisen kättä. "Mutta ei vielä ole kokonansa hädästä päästy. Kaksi on jäljellä vielä".

Karhumuori poikinensa yrittivät kerran vielä tehdä hyökkäyksen, mutta saivat niin kuuluvia tervehdyksiä, että ne kaikin kiiruin riensivät takaisin metsään. Seuraavana päivänä löydettiin pennut metsässä puolikuolleena ja emä vieressä vartijana. Se puolusti tunnetulla raivolla poikaansa ja sen onnistuikin ennenkuin se veti viimeisen hengähdyksensä niin ruhjoa erään pyytäjistä, että tämä muutaman päivän kuluttua kuoli Härilän keskievarissa.

Mutta siitä pitäin jättivät nelijalkaiset mesilempijät kylän jotenkin rauhaan.

Yöllisellä taistelulla Härilän luona oli sekin hyvä mukanansa, että Torkkulainen, joka ei ennen ollut juuri Erkistä pitänyt, kun ei Erkki kylläksi kursaillut häntä, seudun rikkainta miestä, nyt oli varsin ihastunut nuorukaiseen, eikä saattanut kylläksi kiittää hänen rohkeuttansa ja voimaansa sekä hänen hyvää sydäntänsä, joka oli niin altis vihamiestäkin auttamaan, kun tämä oli hädässä. Siitä pitäin oli Erkki Ollikaisen nimi jokaisen huulilla, ja sekin sai Katrin vielä enemmän Erkkiä rakastamaan.

* * * * *

Kauniina, aurinkoisena lauvantai-iltapäivänä elokuun alussa v. 1808 tuli vanha Leena, joka tyttärensä pojan kera asui kylän huonoimmassa pirtissä, syösten keskievariin, jossa Torkkulainen juuri kaatoi viinaa kahdelle väsyneelle kulkijamelle. Vanhus oli perin hämmästyneen näköinen, ja valkeanharmaat hiuksensa olivat sikin sokin kasvojen ympärillä.

"Tänne tulee sotamiehiä", huusi hän jo ovella.

"Mitä sotamiehiä^" kysyi keskievari ja kätki kiiruusti viinaputellin lieden viereen muurattuun seinäkaappiin.

"En minä sitä tiedä", mutisi Leena istuen seinän viereiselle penkille, "mutta Pekka, tyttäreni poika, tuli juuri kotio ja kertoi kuulleensa kovaa ampumista Kangasniemeltä päin, ja…"

"Joutavia", keskeytti Torkkulainen ja lähestyi kaappia, taasen ottaaksensa esille pulloa, jonka katoamista molemmat vieraat miehet olivat katselleet jotenkin nurpein silmin. "Eihän ole sanottu että he tulevat tänne, siksi että Pekka on kuullut ampumisen Kangasniemestä päin. Onhan muuallekin mentäviä!"

Torkkulainen ehti tuskin saada viimeisen sanan suustansa ennenkuin täysi pyssynlaukaelma tärähti varsin läheisyydessä.

Vanha Leena hypähti peljästyneenä ylös, huutaen:

"Oliko Pekka väärässä, häh? Äläst', se poika näkeekin paremmin kuin vanhat pölkyt, jotka…"

"Ah, tuki suusi, äläkä lörpöttele, vanha noita", ärjäsi Torkkulainen suuttuneena, sulkien viinakaapin oven niin että tärähti ja pistäen avaimen liivinsä taskuun. "Min'en viitsi kuulla sinua kauvemmin!"

Leena ei odottanut keskievarin nuhteiden loppua. Yhdessä molempien outojen kanssa, joilla ei enään ollut syytä jäädä sisälle, varsinkin kun Torkkulainen oli niin huolellisesti tallettanut pullon, oli hän rientänyt portaille nähdäksensä olivatko lähenevät ystäviä vai vihollisia.

Keskievari riensi pian jälkeen. Juuri kun hän astui portaille, kuului nelistä ajavan hevosväen töminää, eikä kulunutkaan monta minuuttia ennenkuin kasakkajoukko tuli mitä hurjinta vauhtia pohjoisesta päin, kiiti kuin tuulispää Härilän keskievarin ohitse ja katosi etelään päin. Kasakoitten jäljessä tuli yhtä iso joukko rakuunia, mutta heidän hevosensa eivät kyenneet saavuttamaan arojen nopea-jalkaisia juoksijoita, jonka tähden se seisahti pikkupirttien ja keskievarin välille.

"Nuo ovat Karjalan rakuunia", sanoi Torkkulainen ja siveli tyytyväisenä partaansa, "ja nyt he ovat ajaneet kasakat 'niin pitkälle kuin hakopuuta piisaa'".

"No Jumalan kiitos siitä", huokasi vanha Leena, "mutta sieltä tulee enemmän väkeä, sen kuulen selvään".

"Onpa sinulla tarkka kuulo, vaikka niin vanhakin olet," sanoi keskievari.

"Ole siitä varma", arveli Leena. "Minä melkein saatan kuulla kuinka ruoho kasvaa".

Metsästä läheni yhä marssivan joukon töminä, ja pian näkyi pitkä jääkäri-rivi metsän rinteessä. Sen takana tuli kiitokulkua komppania jalkaväkeä, ja heidän pitkät painettinsa kiilsivät sangen kauniisti päiväpaisteessa. Etunenässä kulkeva soittokunta, jonka rinnalla joukon päällikkö ratsasti, puhalsi vilkasta marssia, joka sai pirtinpoikien silmät säkenöimään ja porsaskunnan pahasti parkuen hyökkäämään suojaan. Pari koiraa teki kuuluvan vastarinnan, mutta niiden oli lopuksi ottaminen jalkapako eteensä.

Urhean katteini Malmin joukko oli saapunut Härilän keskievariin kytätessään "moskoviittia".

3.

Keskievarin kädet ristissä selän takana katsellen sotamiesten puuhia telttojen y.m. kanssa ja tyytyväisenä itseksensä laskien kuinka suuren hyödyn hän heistä saisi — sillä hän piti varsin varmana, että uuvuttavasta marssista väsyneet sotamiehet olivat janoissaan ja että he tuntuvasti keventäisivät niitä neljää olvitynnyriä, joita eivät venäläiset pari viikkoa sitte täällä käydessään löytäneet, vaikka kyllä hakivat innokkaasti —, laskettiin leveä ja pehmeä käsi hänen olallensa. Kun hän vitkalleen kääntyi, seisoi hänen pyöreä eukkonsa vieressänsä.

"Kuules ukko", sanoi hän, "minä ajattelen erästä asiaa".

"Mitä sitte?"

"Muistathan Jussilan käyneen täällä alusta viikon?"

"Muistan kyllä; entäs sitten"

"Ja tiedäthän sinä hänen ja Erkin olevan verivihollisia Katrin tähden?"

"Hm, hm, tiedän niin minä senkin".

"Tule sisälle, niin saan puhua sinulle asiasta enemmän". Ja näin sanoen yritti eukko vetää Torkkulaisen pienempään yhteistuvan sivulla olevaan huoneesen.

"Ei suinkaan sillä nyt semmoista hätää ole", sanoi keskievari, joka sangen tarkasti ja mieltyneenä katseli sotamiesten liikkeitä. "Ja saatathan sinä tässäkin sanoa, mitä sinulla on sydämelläsi".

"Enpä saatakaan. Minä menen edellä sisälle, mutta älä viivy kauvan, sillä tässä saattaa veri ja henki olla kysymyksessä".

Keskievarin yhä mieltyneemmin katsellen sotamiesten puuhia, tuli katteini Malm hänen tykönsä.

"Oletko sinä keskievari täällä?" kysyi katteini kursastelematta.

"Olen", vastasi Torkkulainen ja tempasi joutuisasti lakin päästänsä.
"Mitä suvaitsette, herra upseeri?"

"Onko sinulla tallia taikka muuta suojaa hevosille?"

"Ei muuta kuin nuo ladot tuolla ojan rannalla, jos ne kelpaavat?"

Katteini mumisi muutamia lauseita itseksensä, huolellisesti katsellen keskievarin matalia, oljilla peitettyjä ja ylen rappeutuneita ulkohuoneita.

"Ei noista ole elukoille mitäkään suojaa", jupisi hän itseksensä. "Tuhat kertaa parempi niiden on olla ulkona raittiissa ilmassa. Mutta", jatkoi hän toisella kädellään sovittaen korviin saakka ulottuvaa takkinsa pystykaulusta, "totta täällä on kunnollista juomavettä?"

"Kyllä sitä on", vastasi Torkkulainen ja osoitti sormellansa kahta lähellä toistansa olevaa kaivoa. "Niissä on vettä vaikka sadalle hevoselle, jos tarvitaan, ja vieläpä väellekin".

"No, onko sinulla oluttakin?" kysyi katteini.

"Oltta! No, onhan sitäkin".

"No tänne sitä sitte! Perkele! Mieheni ovat niin janoissaan että kieli lakeen takertuu. Käske tuomaan olvi tänne ulos!"

Näin sanoen poistui hän, heitettyänsä kumartavalle Torkkulaiselle muutaman hopearahan.

"Hm, hm", mutisi tämä, laskeissaan rahoja, "tämä riittää tuskin puoleksi. Mutta kyllä minun kai täytyy kuitenkin totella; tuolla upseerilla näyttää olevan runsaasti rahoja".

Hetken perästä keskievarin kaksi renkiä kihnasi pihalle kaksi saavillista oltta. Tämä näky herätti janoisissa sotamiehissä yleistä riemua eikä kulunutkaan pitkää aikaa ennenkuin saavit olivat tyhjennettyinä viimeiseen pisaraan.

"Eipä lisäkään maistuisi hullummalta", mumisi ruudinkarvainen korpraali, tyytyväisenä maskuttaen huuliansa. "Tänä päivänä on riivattu helle".

"Niin, mutta en minä ilmaiseksi saata antaa enempää olutta", vaikeroi keskievari, joka oli sattunut kuulemaan korpraalin toivoa. "Teidän upseerinne on rehellisesti maksanut sen, minkä nyt olette juoneet".

"Vai niin, vai olet sinä tullut itaraksi vanhoilla päivilläsi, vanha karhu", huusi samassa nuori sotamies, astuen Torkkulaisen luo. "Mutta ehkä sinä mieluummin kestität ryssää olvellasi, sentähden että häneltä saatat saada enemmän rahaa? Vai mitä?"

Torkkulainen vetäytyi hämmästyen pari askelta takaperin kun hän kuuli ympärillä seisovien sotamiesten mutisevan jotakin "vihollisystävästä", "petturista" y.m. uhkaavista sanoista.

"Odottakaat, odottakaat", huusi hän ja huimi eteensä molemmin käsin; "saatte halusta niin paljon olutta kuin minulla on. Mutta kuka sinä olet, joka minun tunnet?" kysyi hän uteliaana ja kääntyi nuoren soturin puoleen.

"Etkö sinä tunne minua, Rietu Pekkolaista, joka kaksi vuotta sitte palveli Heiniojassa".

Torkkulainen katseli sotamiestä tarkemmin.

"Tunnen, tunnen", kiiruhti hän sanomaan ja hieroi otsaansa siten saadakseen muistoansa hereille, "nyt muistan. Mutta oletpa sinä kasvanut vahvaksi ja suureksi. No, mitäs kuuluu … mutta sano ensin mikä tuon upseerin nimi on, joka tuolla kävelee? Hän se minulle maksoi olven, jonka olette juoneet".

"Se on päällikkömme, katteini Malm".

"Ahaa, häntä sanotaan urhoolliseksi upseeriksi!" puhui Torkkulainen yhä edelleen ja nosti kunnioittamalla lakkiansa, kun katteini samassa kulki ohitse. "Niin on ainakin Erkki Ollikainen sanonut".

"Erkki, niin", huusi Rietu ja näytti tulevan yhä iloisemman näköiseksi; "hän jätti meidät Toivolaan, kun hän lähti häitänsä viettämään Katrin kanssa. Ha, ha, ha! Minä muistan vielä kuinka Jussila-lurjus koetti tyttöä mielitellä itsellensä, mutta impi oli uskollinen, sillä hän on kaikin puolin kunnon tyttö; mutta Jussila on paha kuin synti, ja jos hän saattaa Erkille tehdä jotakin pahaa, niin ei hän sitä kahdesti mieti".

"Niinkö luulet, Rietu?" kysyi keskievari, ja tuli yht'äkkiä ihan pahalle tuulelle.

"Niin sanon ja sanassani pysyn. Minä olen kaksi vuotta palvellut yhdessä hänen kanssansa ja tiedän mistä hän käy! Koskahan Erkki häänsä pitää?"

Torkkulainen oli nyt saanut jotakin miettimistä, ja kun samassa hänen mieleensä tuli vaimonsa viittaus Jussilan käyntiin Härilässä, muisti hän kuinka Heiniojan vouti vihoissaan oli purkanut sapestaan ankaria uhkauksia Erkkiä vastaan, joista sopi päättää että hyljätty kosija vainosi onnellisen henkeä. Keskievari, joka ei todenteolla ollut mikään ilkeä ihminen, vaikka voitonhimo joskus sai hänen nylkemään lähimmäistänsä, muisti vielä hyvin taistelun emäkarhun kanssa mehiläispesänsä luona ja Erkin mestarilaukauksen, josta hän luultavasti sai kiittää sitä että hän nyt oli hengissä. Kiitollisuus valtasikin häntä nyt enemmän kuin se monena vuonna oli sitä tehnyt.

"Siitä Vappu tahtoi minulle puhua", mumisi hän itsekseen; "kyllä minä tiedän mitä hänellä on sydämellään, mutta saatan minä sen asian hänettäkin toimittaa. Sepä olisi kummaa, jos ei minulla olisi sen vertaa sanoja suussani, että itse osaisin puhua tästä asiasta katteinille".

Näin sanoen riensi hän tapaamaan katteini Malmia, joka vitkalleen ja tuumivan näköisenä lähestyi ulkohuoneita; Rietu jäi ällistyneenä seisomaan paikallensa.

"Katteini", sanoi Torkkulainen läheten upseeria, "minä pyytäisin puhutella teitä tärkeästä asiasta".

Katteini Malm pysähtyi ja katseli keskievaria tutkivin silmin.

"Olethan keskievari", sanoi hän vihdoin.

"Olen, herra".

"No, mitä sinä tahdot? Saitko liian vähän maksoa olvesta?" Ja katteini pisti jo kätensä syvään takataskuunsa.

"Ei, ei, herra!" huudahti Torkkulainen, joka ei enään rahoja mielinyt, vaikka hän taskusta kuuli niiden helinän, "asia on paljoa tärkeämpi".

"No, sano sitte mikä se on!"

"Erkki Ollikainen, jonka te luultavasti tunnette, on epäilemättä suuressa vaarassa huomenna, juuri hääpäivänänsä".

Katteini Malm katseli tarkasti keskievaria muutaman silmänräpäyksen ajan, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia tämän sisimmät ajatukset. Sitte sanoi hän:

"Tunnetko sinä Erkki Ollikaisen?"

"Tottahan nyt. Hän on kerran pelastanut minun karhun käsistä. Tämä tapahtui noin vuosi sitte".

Torkkulainen kertoi sitte niin tarkasti kuin suinkin Jussilan vihan
Erkki Ollikaiseen ja lopetti näin:

"Minä luulen varmaan, että vouti tuumii jotain pirunjuonta Erkin turmioksi; ainakin sopii sitä päättää hänen uhkauksistansa tuonoin täällä".

"Vai niin", vastasi katteini Malm varsin huolettoman näköisenä. Mielessään päätti hän kuitenkin pelastaa urhean partiolaisensa vaarasta, sillä hänen täytyi tunnustaa, että hän suureksi osaksi sai menestyksistään niillä seuduilla kiittää Erkkiä, sillä Erkki tunsi nämät tienot perinpohjin.

Kun Torkkulainen palasi keskievariin tuli vaimonsa Vappu häntä vastaan.

"Saanko nyt puhutella sinua?" kysyi hän levottomana.

"Kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot". vastasi mies, "mutta minä olen jo puhunut asiasta katteini Malmille".

"No, mitä hän vastasi?"

"Ei mitään, mutta kyllä mä sen saatoin nähdä, ettei hän jätä Erkkiä avutta hädän hetkenä".

Kun Torkkulaisen seuraavan päivän aamuna, joka oli sunnuntai, heti auringon noustua vaimoinensa piti menemän kysymään, tahtoisiko katteini mitään erityistä sotamiehillensä, olikin koko joukko jo tiessään.

"Mitä perkelettä tämä on?" huudahti keskievari ihmetellen ja katsella tollotteli suin silmin. "Poissa jok'ikinen!"

"Niin ovat", huusi samassa muuan töllinpoika, joka oli heittäytynyt lepäämään pirtin kynnyksen eteen, sillä ilma oli ahtaassa pirtissä käynyt vähän raskaaksi, "juuri kun aurinko nousi menivät he matkaansa".

"Minne päin?"

"Etelään päin!"

"Jumalan kiitos", huokasi Vappu; "silloin he ennättävät hyvään aikaan
Juvan kirkolle".

"Niin minäkin luulen", vastasi Torkkulainen tyytyväisenä. "En minä enään milloinkaan tulisi oikein iloiseksi, jos Jussilan ilkeät aikeet menestyisivät".

4.

Kun Erkki Ollikainen lähti kirkosta johtamaan ulkopuolelle kokoontuneita puolustajia, riensi kaksi talonpoikais-akkaa sulkemaan oven sekä olivat juuri puuhassa sovittaa vahvaa kankea sen eteen, kun majuritar Segercrantz, puoli-ikäinen nainen, uljas ja kaunis ulkomuodoltansa sekä jalo ja ylevä sielunsa puolesta, jotka ominaisuudet asettivat hänen Suomalaisien isänmaatansa rakastavien tyttärien ensi riviin, astui esille.

"Ei niin", sanoi hän ja hillitsi pienempää ja vilkkaampaa akkaa, joka oli äsken kertomiemme Katrin kauneutta kadehtivien tyttöjen äiti, "ei niin! Älkäämme etsikö suojaa telkien takana kun apumme saattaa olla tarpeen".

Akat rupesivat murisemaan ja ennen pitkää oli heillä iso joukko samanmielisiä ympärillään.

Täällä niinkuin muuallakin eivät talonpojat tähän aikaan varsin pensein silmin katselleet "herroja", siitä syystä että he luulivat "herrojen" pitävän heitä vähän kuin huonomman arvoisina. Eivätkä he kuitenkaan ajatelleet, että he saivat kiittää itseään siitä, koska he, jos eivät juuri vihanneet ja halveksineet, niin ainakin arveluttavassa määrässä laiminlöivät hankkia itsellensä enemmän sitä yleistä tietoa ja oppia, joka vastustamatta on suurimpana syynä siihen, että yksi ihmisluokka on ylempänä kuin toinen, sillä jota suurempi tieto ja sivistys on, sitä suurempi on myös maine. Tämä ymmärrysvoima ja se selvä tieto, etteivät he milläkään alalla kykene vetämään vertoja sivistyneen ihmisen kanssa, vaikuttavat juuri sen, että tiedollisessa suhteessa alemmalla olevat henkilöt tuntevat kateuden ja vieläpä vihankin tunnetta ylemmällä asteella olevia vastaan ja käyttävät jokaista tilaisuutta ivatakseen, suututtaakseen ja loukatakseen heitä. Mutta jahka yleinen sivistys on ehtinyt tunkeutua kaikille aloille, katoo varmaankin tämä paha erimielisyys ja epäsopu ja tasaisempi suhta tulee entisen sijaan.

Heiniojan majuritar oli sangen sivistynyt ja herkkäjärkinen nainen, jota eivät ainoasti hänen alustalaisensa, vaan kaikki, jotka hänen tunsivat, rakastivat ja pitivät arvossa. Koko Suomessa oli tuskin ainoatakaan herrastaloa, jonka aluskalaisilla oli niin kaikin puolin kunnollinen hallitusväki, kuin majuri Aatami Segercrantz ja hänen jalo vaimonsa. Heidän molemmat tyttärensä olivat myös hyvin kasvatettuja tyttöjä, mielialansa puolesta äitinsä tarkkoja kuvia. Ukko Aatami, joksi majuri tavallisesti kutsuttiin, kuului Sandels'in osastoon, ja oli jo oikeissa taisteluissa aina osoittanut palavaa rohkeutta ja lannistamatonta urhollisuutta.

"Vai niin, vai emme me saa sulkea ovea", sanoi pieni kieltä pieksevä akka ja kohotti pilkallisesti pienen nenäkarpalonsa rouva Segercrantz'ia kohden. "Meitä pitää, Herra nähköön, otettaman kiinni ja lahetettämän Siperiaan, muka! No niin, kyllä rikkaitten sopii niin tehdä, jotka voivat lahjoa venäläiset upseerit, että he pääsevät tätä pitkää matkaa tekemästä, mutta meille, köyhäparoille, se on toinen asia; matkaan vaan, ei meitä kursastella. Niin niin, kyllä minä rikkaat tunnen! He tahtovat mielellään hankkia itselleen rauhaa ja turvaa köyhien kustannuksella. Hyi!"

"Ovi pitää suljettaman, sanon minä", tokasi joukkoon pitkä laiha akka, jonka sormet olivat jotenkin merikravun saksien kaltaiset. "Ottakaa kiinni vaan, akat, niin kyllä me päämme pidämme".

"Niin, emme me kauvemmin rikkaita kumarra", arveli kolmas.

"Emme, emme", huusivat kaikki jotka olivat samaa mieltä. "Ovi pitää suljettaman; kiinni se ovi!"

Kun meteli vähän oli hälvennyt, sai majuritar vihdoinkin suun vuoroa.

"Min'en käsitä mikä teihin on tullut", sanoi hän terävällä äänellä ja tarkasti katsellen pientä pystynenäistä akkaa niin vakaasti, että tämä perin häpeillänsä tulipunaisin kasvoin vetäytyi taaksepäin. "Onko mikään paha henki tullut teihin, koska te puhutte noin takaperoisesti? Monella teistä on isiä, poikia taikka veljiä tuolla ulkona niissä, jotka vapaehtoisesti ovat asettuneet meitä puolustamaan. Jahka taistelu alkaa, kaatuu epäilemättä monikin heistä, toiset kuolleina, muutamat kuolevaisina, jotkut enemmän taikka vähemmän haavoitettuina. Kuinka saatatte Jumalalle ja ihmisille vastata sen, että te nyt telkeydytte tänne, antamatta tarvitseville sitä apua, joka on heille niin ylen tärkeä ja tarpeellinen. Te, vaimot, jotka äsken olitte niin suurisuisia ja puhuitte rikkaasta ja köyhästä, saatatteko te katsella kuinka läheiset omaisenne ja ystävänne vuotavat verta tuolla ulkona rientämättä heille avuksi? Minä en sitä saata, vaikkei minulla olekaan poikaa eikä puolisoa tuolla. He taistelevat munalla isänmaamme pelastukseksi. Minun molemmat tyttäreni seuraavat myös minua sairaita hoitamaan. Minä en pyydä apua siltä, joka ei vapaehtoisesti tahdo minua seurata".

"Saanko minä tulla mukaan?" kysyi Katri säihkyvin silmin. "Älkää kieltäkö!"

Majuritar katseli morsianta ihailevin katsein. Itseksensä ajatteli hän: "Vihkituolista hautaan ei ole pitkä askel". Ääneensä sanoi hän. "Sinä olet kunnon tyttö, Katri, enkä minä ihmettele, että sinä tahdot olla sen lähellä, jonka juuri sait mieheksesi. Samalla kun se on oikeutesi on se velvollisuutesikin. Mutta riisu morsiuspuku yltäsi!"

"En suinkaan", sanoi Katri innosta säihkyvin silmin. "Kun hän taistelee puolestamme hääpuvussaan, miksi en minäkin saisi olla häävaatteissani juhlapäivänäni?"

Majuritar tuli liikutetuksi näistä ylevistä ajatuksista yksinkertaisessa ja köyhässä tuvantytössä sekä sulki hänen syliinsä, ja niin tekivät hänen molemmat tyttärensäkin.

"Jumalan siunaus vuotakoon runsaasti jaloille aikeillenne", lausui samassa vanha sielunpaimen, rovasti Sievo. "Taivas palkitsee teidät niistä".

Kumma oli nähdä kuinka silmänräpäyksessä talonpoikaisakkojen mielipiteet muuttuivat. Herrasviha katosi heti ja ensimmäisenä kaikista riensi pönkkänenäinen emäntä sitä luotansa heittämään.

"Antakaa anteeksi", sanoi hän ja tallusteli majurittaren luo, "minä olin tyhmä mutta nyt olen saanut silmäni auki. Kun eivät herrasnaiset karta vaaraa, niin kuinka me sitä tekisimme? Me tulemme mukaanne kaikin, vai kuinka?" lopetti hän kääntyen entisen vastustuspuolueen puoleen.

"Me seuraamme teitä", huusivat he.

Niin oli taasen tieto voittanut tietämättömyyden ja ymmärtämättömyyden.

Muutaman minuutin perästä oli kirkko tyhjänä. Rovasti Sievo seurasi heitä myös, kun hän kuitenkin ensin oli kätkenyt kirkon hopeat pieneen loukkoon alttaripöydän takana.

"Täältä eivät he löydä niitä", sanoi hän itseksensä.

Venäläiset olivat sill'aikaa lähestyneet kirkon kiviaitaa, jonka taakse
Suomalaiset olivat asettuneet ja sykkivin sydämin odottivat vihollista.

Kun ukko Sievon kunnianarvoinen harmaa pää tuli kirkon ovella näkyviin, olivat Venäläiset jo aidan luona. Venäläinen jääkäri tähtäsi vanhusta, mutta ei osannutkaan; luoti kiiti vinisten ovilautaan.

"Vielä ei ollut minun viimeinen päiväni tullut", sanoi ukko itseksensä, vitkalleen astuen kiviaidan luo, jossa ampuminen jo oli alkanut.

5.

Ennenkuin menemme edemmäksi kertomuksessamme, tahdomme tässä kertoa sitä tilaisuutta, jolloin Erkki Ollikainen sai "kunnianmerkkinsä urhollisuudesta sodassa", ja jonka jälkeen hän oikein todenteolla omisti voimansa ja kykynsä vihollisen karkoittamiseen.

Oltiin toukokuun alussa v. 1808, jolloin Venäläisillä oli suuria määriä muonatavaroita koottuna Iisalmessa. Siellä oli nimittäin vähinnäkin kaksisataa isoa kuormaa ruokavaroja itä-Suomessa liikkuvan venäläisen armeijan tarpeeksi. Kaksi vahtijoukkoa suojeli varastoa, nimittäin yksi Iisalmessa ja toinen Valkeamäellä. Ylipäällikkönä oli katteini Baronovits.

Eräänä päivänä tuli suomalainen talonpoika Sandels'in tykö ja pyysi puhutella häntä tärkeästä asiasta. Mies päästettin sisälle ja kertoi silloin kuulleensa, metsissä ja saloissa harhaillessaan, että Venäläisillä oli suuria muonavaroja Juvankosken ruukilla Kuopion läänissä ja Nissilän kirkon luona. Sittekuin Sandels hetken aikaa oli tutkinut talonpoikaa, ja huomattuaan ettei hän ollut petturi, lähetti hän majuri Bofinin sadan miehen kanssa Oulun pataljoonaa Kajaanin kautta marssimaan yllämainitulle ruukille joko valloittamaan taikka polttamaan siellä olevat varat. Mutta matkalla sai Bofin tietää ettei Juvankoskella löytynytkään mitään venäläisiä varoja. Hän kääntyi sentähden ja marssi suoraan Nissilän kappelia kohden. Puoliyö oli jo tulossa kun hän ehti sinne. Paikkakunnan väestöltä sai hän varman tiedon siitä etkä runsaita ruokavaroja todella oli koossa lähellä kirkkoa.

Vähän levättyä kirkkoa ympäröivässä metsässä, hyökkäsi hän yht'äkkiä vihollisen kimppuun, joka perin hämmästyi tästä arvaamattomasta tervehdyksestä. Lyhyt taistelu nousi nyt, mutta päättyi niin, että Bofin otti kuusi vankia, loput vahtijoukkoa pakeni. Kun varakuormat luettiin huomattiin niitä olevan kahdeksankymmentä kappaletta.

Vaikka hän oli saanut näin hyvän saaliin, ei majuri kuitenkaan tahtonut heti palata takaisin. Hän aikoi tehdä tehtävänsä uljaaksi ja päätti käydä vakailla tervehdyksillä Iisalmessa. Nissilän kirkolla viipyi hän vaan niin kauvan, että sotamiehet ehtivät aterioida ja vähän levähtää alkavaa marssia varten.

Juuri auringon noustessa saapui muuan Nissilän venäläisistä pakolaisista Iisalmeen. Miesparka oli niin peljästynyt ja väsynyt, että hän ainoasti suurimmalla ponnistuksella saattoi pysyä pystyssä. Hän tapasi oitis katteini Baronovitsin, joka paraillaan tarkasti väkeänsä.

Venäläinen katteini oli tuima herra, joka ei alammaisissaan kärsinyt vähintäkään arkuutta. Kun hän näki pakolaisen surkean muodon, ärjäsi hän äänellä, joka oli kuin ukkosen jyrinä:

"Mikä sinun on, mies? Mistä sinä tulet?"

"Nissilästä", vastasi mies peljästyneenä.

"Nissilästä", kertoi katteini ja tähysti sotamiestä. "Onko sinulla kirjettä sieltä?"

"Varat ovat otetut".

Baronovits hypähti ja tuli vihasta kuolonkalpeaksi. Vaivoin sai sotamies väistettyä sitä iskua, jolla katteini vimmassaan tavoitti häntä. Kun hän aikoi rientää pois, ärjäsi katteini taas:

"Seis! Alallasi, jos henkeäsi rakastat, ja kerro mitä siellä on tapahtunut".

Kun sotamies oli lopettanut kertomuksensa sanoi katteini:

"Oletko varma siitä, että vihollinen aikoo tulla tänne?"

"En varma, mutta minä kuulin siitä puhuttavan eräässä kylässä kirkon pohjoispuolella".

Viittauksella annettuaan sotamiehelle luvan poistua, astui hän tuumivana sinne, missä koko varasto oli kuormitettuna vaunuihin, pitkien sitä varten tehtyjen puusuojusten alla. Hän pysähtyi eteläisimmän kohdalla.

"Näitä ei jätetä vihollisen valtaan", mumisi hän itsekseen. "Ennen poltan itse kaikki tyynni".

Näin sanoen poistui hän nopeasti Valkeamäkeen päin.

Mutta hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun sorea, vahva mies, puettuna suomalaisen talonpojan yksinkertaiseen pukuun, astui esille sen nurkan takaa, jonka vieressä Venäläinen oli itsekseen puhunut.

"Polttaa … polttaa", ajatteli Suomalainen itseksensä. "No, siitä nyt kumminkin syntyy pitkä valhe. Meikäläisiä on tulossa tänne päin, luulen ma, koska ryssä oli niin levoton. Hyvä, silloin me rupeamme toimeen, Kenttä ja Kristeri Hokkanen suostuvat myös tähän seikkailuun, sen tiedän".

Tämä nuori talonpoika oli Erkki Ollikainen, joka sattui olemaan tervehtimässä erästä paikkakunnalla asuvaa sukulaista. Jo kauvan oli Erkki pahoilla mielin ja yhä yltyvällä vihalla katsellut vihollisen ynseätä menoa ja joka päivä uudistuneita hirmuisuuksia maan asukkaita kohtaan; ja itse oli hänen täytynyt eräänä päivänä huhtikuun lopussa päätä pahkain syvän lumen lävitse paeta läheneviä vihollisia. Tästä ja paljosta muusta kurjuudesta, jota hän oli nähnyt lyhyellä ajalla, mitä sotaa oli kestänyt, oli hänen sydämessään syttynyt sammutettumaton halu kostaa anastajia. Tämä ajatus oli yhä lujemmin juurtunut hänen mieleensä, ja hän odotti vaan sopivaa tilaisuutta pannaksensa tuumaa toimeen. Tämä tilaisuus oli nyt tarjoutunut. Ne miehet, joiden luo hän aikoi mennä, olivat lautamies Kenttä ja talollinen Kristeri Hokkanen, molemmat samanmielisiä kuin hänkin.

Tullessansa ensinmainitun luo oli siellä jo muuan sama-asianen nimeltä Gummerus sekä seudun maanmittari, Boisman. Nämät olivat mitä vilkkaimmassa keskustelussa kun Erkki astui huoneesen. Kaikkien katseet kirkastuivat nähdessään hänet.

"Tässä on oikea ja uskollinen Suomalainen joka ei milloinkaan petä", sanoi Kenttä ja pusersi Erkin käsiä. "Oletko kuullut venäläisten viimeistä julmuutta?"

"En", vastasi Erkki.

"Kaksi jääkäriä tuli aamulla viisaan-Kerstin pirtille Valkeamäellä ja tekivät siellä puhdasta. Se oli pian tehty, kosk'ei pirtissä ollut suuria otettavia. Mutta nyt tulee pahin. Sotamiehet tahtoivat viinaa, tietysti, mutta luonnollisesti ei Kerstillä semmoista ollut. Julmurit olivat kuitenkin saaneet päähänsä, että viinaa löytyi ja että Kersti oli kätkenyt sen. Kun he sentähden olivat etsineet hyvät tarpeensa, mutta turhaan, ottivat he raivoissaan vanhan vaimon kiinni ja sitoivat hänen sängyntolppaan. Sitte sytyttivät he pirtin tuleen, joka oli niin perin kuiva ja sentähden paloi kuin taula, ja…"

"Pedot", mumisi Erkki puoliääneen ja puristi hurjasti nyrkkiänsä.

Kenttä jatkoi;

"Ja tiedättekö mitä venäläinen katteini sanoi saatuansa tiedon tästä ilkityöstä?"

"Emme, emme!"

"Hän nauroi tavallista pilkallista nauruansa kun Hokkanen kysyi eikö sotamiehiä rangastaisi. Sitte sanoi hän:

"Sehän oli vaan vanha akka, joka kaikissa tapauksissa pian olisi kuollut!"

"Siinä näemme, mitä itsellemmekin saatamme odottaa", virkkoi nyt Boisman. "Kesken parasta untamme saatamme surkeasti kuolla liekkien keskelle. Ei, parempi on silloin…"

"Minulla on ehdoitus tehtävänä", keskeytti Erkki.

"Antakaas kuulua; mikä se on?" huusivat toiset.

Erkki kertoi sitte niin tarkkaan kuin osasi sen yksinpuheen, jota hän arvaamattansa oli joutunut kuulemaan, ja lopetti näin:

"Nyt on minun mieleni, että me niin pian kuin suinkin, jo tänä päivänä, käymme vartion kimppuun täällä ja Valkeamäellä. Onhan meitä niin monta, että me kyllä heidän kanssansa tulemme toimeen!"

"Se oli hyvä ehdoitus", vastasi Gummerus. "Meidän pitää kuitenkin pitämän sitä salassa siksi kun se puhkee ilmi".

"Niin, ehdoitus ei ole hullumpi", vakuutti maanmittari. "Minä vastaan neljästä rengistäni. Ne ovat vahvoja miehiä, jotka eivät tee takaperoa, kuu miestä kysytään".

Päivällisten aikaan oli iso osa paikkakunnan väestöä salaa kokoontunut puoli peninkulmaa Iisalmen itäpuolella, jossa metsä oli laajin ja jossa oli vaikein heitä huomata. Täällä päätettiin yksimielisesti, että talonpoikien piti Erkki Ollikaisen johdolla valtaaman Iisalmen vartion, sekä Boismannin ja Gummeruksen samassa tarkoituksessa hyökkäävän Valkeamäen vahtijoukon kimppuun.

Tämä päätös tehtiin 6:na päivänä toukokuuta ja pantiin oitis täytäntöön.

Katteini Baronovits ei sinä päivänä ollut paraalla tuulella. Nuuttaruoska oli alinomaa liikkeessä Valkeamäellä, jossa katteini ei huomannut kaiken olevan mielensä mukaan.

Hänen paraillaan lyödessään ja kirotessaan, hämmästytti häntä Boisman, joka viritetty pistooli yhdessä kädessään ja paljastettu sapeli toisessa tuli suoraan hänen eteensä.

"Antautukaa", kehoitti maanmittari; "kaikki vastarinta on nyt jo turhaa".

Näin sanoen osoitti hän ympärillä oleviin renkiin ja talonpoikiin, jotka liikoja juttelematta ja meluamatta olivat hyökänneet vahtisotamiesten kimppuun, joita he raivoissaan pitelivät vähän pahoinkin.

"Antautua", vastasi Baronovits pilkallisesti, "en koskaan!"

Tämän sanottuaan kokosi hän harvat lähellänsä olevat sotamiehet ja hyökkäsi Suomalaisia päin aikoen "lyödä itsensä lävitse"; mutta juuri kun tämä oli menestymäisillään, tarttui Boisman hänen suoliinsa. Ryssä huusi, kirosi ja sivalsi voimallisesti ympärillensä, mutta maanmittari, joka oli väkevä mies, ei hellittänyt iskuansa.

"Pidä häntä vaan lujasti kiini", huusi Gummerus; "jahka minä selviän näistä riivatuista, tulen minä sinua…"

Hän ei saanut lopettaa puhettansa. Venäläisen painetinpisto taittoi sen. Gummerus kaatui ja olisi epäilemättä vimmastuneilta "moskoviiteilta" saanut varman kuoleman, ellei munan joukko talonpoikia samassa olisi töydännyt esiin ja sulkenut Venäläiset kehään. Nähtyänsä kuinka suuri joukko heitä ympäröi, heittivät he aseensa.

Melkein samassa kuin Gummerus haavoittui, sai Boisman, joka Baronovits'iä pidellessään ei saattanut käyttää molempia käsiänsä, niin tuiman iskun päähänsä, että hän kaatui maahan, vetäen venäläisen katteinin perässänsä. Tämä joka ei kuitenkaan ollut haavoittunut nousi heti ylös ja riensi pakoon kun hän näki, että koko vartio oli antautunut. Hänen onnistuikin monen seikkailun perästä saavuttaa pääjoukko.

Ollessaan tainnotonna maassa, sai Boisman vielä kaksi haavaa. Ne olivat tosin sangen vaarallisia, mutta onneksi eivät kuolettavia. Sekä hän että Gummerus toipuivat jälleen.

Valkeamäen vartio oli kuitenkin otettu.

Iisalmella oli kohtaus kuumempi.

Kun Erkki Ollikainen joukkonsa etunenässä, Kenttä ja Kristeri Hokkanen rinnallansa, tuli esille metsästä, oli venäläinen vartio jo aseissa, peljästyneenä ampumisesta Valkeamäellä.

Talonpojat hämmästyivät ensin, mutta kaikki päättämättömyys katosi, kun
Erkki juoksi eteenpäin ja huusi, osoittaen Venäläisiä:

"Tuossa ne ovat! Sallimmeko heidän paljaan näkynsä meitä pelottaa?"

"Emme, emme", huusivat kaikki, ja Erkki muutamaa askelta edellänsä hyökkäsivät kaikki hurjasti vartion kimppuun. Tämä laukasi täyden laukauksen, mutta vaikka matka oli niin lyhyt, ei kuitenkaan sattunut kuin yksi luoti, jonka uhriksi joutui nuori talonpoika Iisalmelta.

"Eteenpäin vaan", huusi Erkki ja juoksi johtavaa alaupseeria kohden, jonka hän kaatoi hyvin tähdätyllä luodilla. Sitte ei taistelua enään kestänyt kauvan. Loput vihollisia otettiin vangiksi; ainoastaan aniharvan onnistui hiipiä pakoon.

Venäläisten varat olivat nyt Suomalaisten hallussa, ja majuri Bofinin tullessa vallitsi Iisalmessa täysi rauhallisuus.

Kun majuri oli saanut tiedon tämän onnellisesti loppuneen asian laidasta kutsutti hän luoksensa Erkki Ollikaisen, Kentän ja Hokkasen ja kiitti heitä julkisesti väkensä edessä heidän miehuudestaan ja päättäväisyydestään sekä kysyi lopuksi, eivätkö he tahtoisi ruveta sotapalvelukseen. Kenttä ei saattanut ruveta, hän oli jo liian vanha, mutta Erkki Ollikainen ja Hokkanen suostuivat ilolla ehdotukseen.

Heti tultuansa Sandels'in pääpaikkaan sai Erkki ennenmainitun kunnianmerkin.

Hän otti sittemmin osaksi sotamiehenä osaa melkein kaikkiin taisteluihin kesän aikana, osaksi hän itse harjoittamansa vapajoukon etupäässä harhaili halki Savon ja Karjalan ja teki Venäläisille niin suurta haittaa, ottamalla heidän pieniä vartioitansa ja ruokavarojansa, joita kuljetettiin pääpaikasta pitkin, että vihollinen usein joutui pahaan väliin. Kun katteini Malm sai Sandels'in käskyn käydä sotaa omin päinsä, seurasi Erkki häntä, ja tultuansa Nevajärven tienoille, ei hän saattanut vastustaa haluansa palavan sodan aikana vihityttää itsensä ja lapsuutensa rakkauden esineen, Heiniojan kauniin Katrin avioliittoon. Asianomaiset muototemput olivat pian täytetyt ukko Sievon ystävällisellä avulla, ja vihkiminen tapahtui, niinkuin tiedämme, pienessä kirkossa Nevajärven rannalla.

6.

Metsä, joka ympäröi kirkkoa, ulottui idässä ja etelässä varsin kirkkoaitaan saakka, pohjoisessa sitä vastoin oli noin 50 kyynärää leveä lakeus, jossa sadottain kantoja todistivat että metsänhakkaajan kirves täällä oli ottanut saaliinsa. Täällä venäläiset jääkärit alkoivat taistelun.

Huolimatta niistä luodeista, jotka soivat korviensa ympärillä, seisoi Erkki Ollikainen aidan vieressä ja ampui sen kuin hän kerkisi sekä kehoitti väkeänsä olemaan huolimatta vihollisen luodeista. Kirkon itäpuolelle oli hän asettanut taitavimmat ampujat, käskyllä pitämään tarkkaa huolta yrittäisivätkö viholliset sen kautta kiertää heidän kimppuunsa. Varovaisuus olikin paikallansa, sillä ennen pitkää rupesi sieltäkin kuulumaan laukauksia ja puoli tusinaa ryssiä, jotka aikoivat sen kautta hiipiä hautausmaahan, työnnettiin verisin päin takaisin.

Niissä oli Jussilakin, Heiniojan petollinen vouti. Hänen väjyvät ja kavalat katseensa etsivät jotakin paikkaa, josta hän salaa saattaisi hiipiä sisälle, mutta eräs kalastaja Inkajärveltä huomasikin hänen samassa. Kalastaja oli viekas veijari eikä ollut huomaavanansa Jussilan tuumia. Tämä luuli sentähden aikeensa menestyvän. Puoli ruumistansa oli jo aidalla, kun kalastaja yht'äkkiä oikasi vanhan museettinsa ja laski laukauksen, huudahtaen: "Tuosta saat palkkasi, petturi!" Kalastajan aikomus oli kyllä hyvä ja silmänsä myöskin, mutta hän oli vanha ja kätensä vapisi juuri kuu ruuti syttyi. Luoti tosin lensi piipusta, mutta se ei mennytkään sinne, johon sen piti menemän; Jussilan ennestään repaleinen lakki, tuli nyt vielä repaleisemmaksi singahtaessaan omistajansa päästä metsään, jossa se sitte sai mädätä. Kun ei Jussila osannut aavistaakaan tämmöistä vastaanottoa, peljästyi hän niin, että hän samassa silmänräpäyksessä nurin niskojensa putosi aidalta.

Erkin, joka itse tahtoi nähdä oliko mitään peljättävää idästä päin, piti juuri rientämän sinne, kun hän yht'äkkiä näki edessään Katrin morsiuspuvussaan, majurittaren tyttärinensä sekä muut vaimot.

Hän vaaleni Katrin nähdessään.

"Menkäät, Jumalan tähden, oitis pois täältä", sanoi hän sulkien Katrin syliinsä. "Täällä ei ole naisten oltava".

"Hyvä Erkki, me emme tahdo olla toimettomina, kun te taistelette meidän puolestamme", sanoi majuritar. "Kaksi on jo tarvinnut meidän apuamme ja joiden haavat me olemme sitoneet. Meille ei mitään pahaa tapahdu".

"Mutta Venäläisten luodit eivät tee mitäkään eroa miesten ja naisten välillä", sanoi Erkki huolestuneena.

"Me luotamme Jumalaan", lausui majuri Segercrantzin rohkea vaimo.
"Hänen tahdottansa ei hiuskarvakaan päästämme katoa".

Tuolla pienellä hautausmaalla esiytyi sinä päivänä sangen omituinen kuvaus. Ulkopuolella ryntäävät Venäläiset, aidan sisäpuolella miehuulliset puolustajat, jotka alinomaa ampuivat sen kuin luotia ja kruutia kesti, ja heidän takanansa vaimot, jotka ihmeteltävällä levollisuudella kuultelivat luotien vinkunaa ympärillänsä ja, hämmästymättä pahimpiakaan haavoja, kantoivat haavoitetut hautakumpujen ja ristien taakse ja siellä omistivat heille mitä hellintä hoitoa. Ja tämän taulun kauniin kuva oli epäilemättä Katri, missä hän liikkui valkea morsiushuntu heitettynä hopeiden päälle, auttaen haavoitettuja voimiensa mukaan ja aina välillä seuraten Erkkiä, ollaksensa saatavissa jos mikään onnettomuus kohtaisi häntä. Hänen sydämensä sykähti pelvosta aina kun joku vihollisen luoti singahti kirkkomaahan, ja ilosta kun hän näki ettei se sattunut Erkkiin!

Seisoessaan yksin pieneen mustaksi maalattuun ristiin nojaten, jonka poikkipuussa vainajan nimi oli melkein kokonaan kulunut pois, heräsi hän synkistä mietteistään siitä että hän kuuli huudon takanansa.

Mikko Ikosen vaimo, tuo pieni, pystynenäinen talonpoikaisakka se oli, joka riensi esille huutaen surkealla äänellä.

"Taivaan Herra, nuo lurjukset ovat ampuneet mieheni, joka ei madollekaan ole pahaa tehnyt. No tuo nyt varmaankin on syntisin teko mitä nuo ilkeät pakanat ovat tehneet koko elämässänsä, ja jos he kerran pääsevät taivaasen niin en ainakaan minä tahdo sinne tulla! Katsokaa kuinka kalpea miesrukkani nyt on! Kiitos hyvät ystävät; sitä työtä ette tehneet ilmaseksi", jatkoi hän parille puolikasvaneelle pojalle, jotka jo olivat ampuneet ruutinsa loppuun ja nyt ryhtyivät auttamaan niitä, jotka haavoitettuja hoitivat. "Tytöt, tytöt!" huusi hän tyttärilleen, jotka henkensä edestä juoksivat toiselta puolen kirkkomaata, "missä te aikailette? Ettekö näe, että isä on haavoitettuna, ehkäpä kuolemaksi. Oi, teitä syntiset kanaljat", pitkitti hän pujoten nyrkkiänsä läheneville vihollisille, "jos te kaikki olisitte yhtenä ainoana möhkäleenä ja minä saisin polttaa teidät yht'aikaa, niin…"

"Puhukaa vähemmän ja toimikaa enemmän", keskeytti Katri häntä samassa vakaalla äänellä. "Nostakaa Mikkoukon päätä, niin saamme nähdä missä hänen haavansa on. Se on varmaankin päässä, koska veri juoksee sieltäpäin".

Sittekuin vanhus oli asetettu maahan pitkäkseen, pää kukkasilla koristetun hautakummun nojalle, otti Katri selvän haavasta. Se oli yläosassa päätä, mutta siitä ei ollut onneksi hengenvaaraa. Luoti oli vaan tarttunut pääkuoreen, sekä vienyt muassaan pienen kappaleen kalloa. Kipu oli kuitenkin tarpeeksi suuri hetkeksi uuvuttamaan Mikkoukon.

Kun hänen vaimonsa ja tyttärensä näkivät kuinka taitavasti Katri pesi haavan puhtaaksi, jättivät he koko huolen hänelle sanomatta sanaakaan. Nuo kateat sisarukset tunsivat nyt muutamana minuuttina enemmän kuin yhden piston sydämessänsä siitä että olivat laskeneet suustansa niin kovia sanoja Katrista. Hänen uutterat pyrintönsä saada Mikkoa tointumaan poisti ainakin ajaksi kaiken kateuden heistä.

Kun Mikko vihdoin toipui, menivät molemmat sisaret Katrin luo ja antoivat hänelle kumpikin kätensä vanhemman sanoessa:

"Anna meille anteeksi, että olemme sinua pahoin kohdelleet!"

"Mielelläni", vastasi Katri iloisesti; "en minä milloinkaan ole ollut pahoillani teille".

Niin, Katri oli liian hyvä ja jalo tunteakseen semmoisia tunteita, ja kuinkapa hän nyt saattaisi olla vihoissaan kenellekään kun hän itse oli niin onnellinen!

Heti herättyänsä sanoi Mikko.

"Missä minä olen? Ah, nyt muistan! Punapartanen ryssälurjus tähtäsi minua ja minä tunsin kohta kuinka luoti putiloi kalloani … ai, ai, kun sitä särkee! Mutta missä pirussa minun pyssyni on?" kysyi hän kapuroiden käsin molemmin puolin. "P——le! minä vimmastun jos tuo punainen ryökäle on saanut sen; minun pitää … nouseman…"

"Ei, olkaa alallanne. Mikko", keskeytti Katri ja painoi salaisella väkinäisyydellä ukon alas kun hän yritti nousta ylös. "Te olette saanut haavan päähänne ettekä varmaankaan jaksa edes seisoa. Kas niin, olkaa nyt hiljaa, niin tulette pian paremmaksi!"

"Ah", virkkoi ukko ja katsoi Katriin ystävällisesti, "sinäkö se oletkin, Katri! Sinäpä olet oikea Jumalan enkeli, ja sen sanon, ettei ainoakaan mies koko Suomessa saata saada parempaa vaimoa kuin Erkki Ollikaisella on! Puh … oi, kuinka päätäni polttaa. Onko täällä vettä, niin hautokaa sillä, muutoin palaa pääni tuhaksi".

Mikko vaipui pian syvään uneen, jonka kestäessä hän varovasti kannettiin kirkkoon, missä muutkin haavoitetut olivat turvassa.

* * * * *

Jussila nousi suurella vaivalla putoamisen jälkeen ylös. Jaellen mitä karkeimpia kirouksia ja uhkauksia tuntemattomalle ampujalle kosketti hän molemmin käsin ruumistansa, oikein saadaksensa tietää oliko hänellä todella kaikki jäsenensä tallella.

Muuan sananlasku sanoo: ei paha vähällä pakene, ja niin kävi täydellä syyllä sanoa Jussilastakin. Mustempaa ja katalampaa sielua ei löytynyt monen penikulman ympäristöltä, tuskin koko Suomessa. Syntyneenä Venäjän rajoilla kaukana Kajaanin takaisilla erämailla ja kasvatettuna melkein villissä tilassa metsän petojen ohessa, joiden kanssa hän lapsuudestaan oli ollut alituisessa sodassa, oli luonnollista, että hänen mielensäkin oli villiintynyt. Semmoisissa luonteissa ovat intohimot aina hurjimmat ja kesyttömättömimmät.

Noin kahdenkymmenen vuoden ikäisenä tuli hän kerjäläisenä eteläänpäin maata. Mutta hän ei ollut tavallinen kerjäläinen, joka nöyrillä liikkeillä pyysi almua. Ei, jos hän maantiellä taikka yksinäisillä metsäpoluilla tapasi ihmisen, jolla hänen mielestänsä oli jotakin annettavaa, niin hän vaati rahaa taikka ruokaa komentavalla tavalla. Jos sitä kiellettiin häneltä, niin hän löi ja löipä vielä tuntuvastikin sillä Jussilalla oli karhun voimat.

Teillä pohjoisessa Suomessa, joilla vaan silloin tällöin joku matkailija näkyi kaukana toisistaan olevien asumusten välillä, olikin siihen aikaan varsinkin yksinäisen ihmisen vaarallinen kulkea. Niinpä kävikin huhuja monen monituisesta murhasta ja rosvouksesta, mutta kuinka kruununmiehet pahantekijöitä vainosivatkin, eivät he kuitenkaan saaneet heitä käsiinsä, sillä he kätkeysivät syviin metsiin ja korpiin, joihin ei sen tehnyt mieli heitä seurata, joka vähänkin piti hengestänsä.

Jussila oli parina vuotena ollut tuollainen kulkumies, ja niinkauvan kuin tämä vapaa mutta vaarallinen elämä oli hänen mieleensä jatkoi hän sitä. Mutta vihdoin tulivat kruununpalvelijat yhä rohkeammiksi ja uskaliaammiksi, ja kun matkustajien lukumäärä väheni, niin että hän usein sai kärsiä puutetta, lähti hän salaisia teitä pitkin alas Savoon päin.

Eräänä pimeänä ja sateisena iltana koputti hän, ylen väsyneenä ja nälästä nääntymäisillään, pirtin ovea Heiniojassa. Hän näki huoneesta valoa ja ymmärsi siitä että huoneessa oli joku.

Pari kertaa koputettuansa avasi Jussila oven ja astui sisälle. Vuoteella akkunan lähellä makasi eräs rengeistä kuorsaten, mutta heräsi heti kun hän kuuli ovessa käytävän.

"Kuka se on?" huusi renki ja nousi nopeasti ylös tarttuen kiinni sängyn vieressä olevaan kirveesen, sillä hän luuli ensi hämmästyksessään varkaan hiipineen sisälle.

Jussilan muoto ei juuri ollutkaan luottamusta herättävän kaltainen, ja nyt seisoessaan puolihämärässä ovella, puettuna repaleiseen pukuunsa punanen tukkansa ja partansa sikinsokin karkeitten kasvojensa ympärillä, oli hän täydellisesti murhaa taikka rosvoamista tuumivan ihmisen näköinen. Hänen suuri sauvansa, tummat ja kavalat katseensa, jotka eivät milloinkaan suoraan katsoneet miehen rehellisiin silmiin, sekä vyönsä alta esiin pistäytyvä pistooli vaikuttivat myös renkiin ja saivat hänen luulemaan varkaan olevan edessänsä.

"Kuka se on?" kysyi hän toistamiseen, "ja mitä sinä tahdot?" liitti hän pitäen yhä kirvestä kädessään.

Sittekuin Jussila, vilusta vavisten, oli sanonut tulonsa tarkoituksen, käskettiin hänen menemään voudin tykö, joka asui viereisessä huoneessa. "Monen 'mutan' ja 'jossan' perästä" sai Jussila vihdoin luvan mennä tallinparvelle maata. Hän ei moneen kuukauteen ollut maannut niin hyvin kuin nyt, ja jo oli päivällisaika käsissä, kun hän heräsi siitä, että joku potkasi häntä. Se oli vouti, joka seisoi hänen edessänsä.

"Laita luusi kohta pois täältä, risalurjus", huusi hän. "Jos eilen olisin nähnyt minkälainen sinä olit, olisin oitis ajanut sinun ulos. Pois pian ennenkuin majuri saa sinun nähdä".

Jussila meni, mutta loi häneen sammumatonta vihaa kytevän katseen.

"Maltahan", ajatteli hän. "Sen potkun saat kerran kalliisti maksaa.
Kyllä sinun löydän".

Sittekuin hän parin päivän perästä oli ehtinyt hankkia itsellensä paremmat vaatteet, meni hän eräänä aamuna majurin luo ja pyysi saada työtä talossa. Hän näytti voimiansa ja otettiin heti työhön. Kun vouti näki hänen iltapäivällä, tahtoi hän taas ajaa hänen pois, mutta luottaen majurin lupaukseen jäi Jussila edelleen työhön. Tosin sai hän kärsiä pilkkaa talon väeltä mutta hän pysyi näennäisesti levollisena.

Mutta eräänä päivänä teki vouti pilkkaa hänen kotoperästänsä. Senkin voi Jussila kärsiä, mutta kun vouti heinähangolla sivalsi häntä selkään niin että hän oli vaipua maahan, niin silloin loppui Jussilan levollisuus. Raivosta karjuen tarttui hän voudin niskaan ja suolivyöhön, nosti hänen ilmaan keveästi kuin kapalolapsen, ja heitti hänen sanomattomalla voimalla aidan toisella puolen olevaan lammikkoon, jossa vouti vajosi kaulaansa asti ja jonne hän tietysti olisi hukkunut ellei pari renkiä olisi rientänyt hänelle apuun.

Asia vedettiin majurin ratkaistavaksi, mutta kun väki todisti Jussilan hyväksi päättyi se niin, että vouti sai nuhteita ja käskettiin vast'edes jättämään Jussila rauhaan.

Niin kului kaksi vuotta, jolla ajalla Jussila yhä enemmän tuli majurin mieleen sekä ahkeruutensa että suuren voimansa tähden. Silloin tapahtui, että vouti kuoli lyhyen mutta kovan taudin perästä. Kuolinsyytä ei kukaan tietänyt, mutta jokaisesta se oli vähän kummallinen. Ainoa, joka siitä mahdollisesti olisi jotakin tietänyt, oli Jussila, mutta hän oli "vaiti kuin ahven", ei puhunut kenenkään kanssa eikä etsinyt kenenkään seuraa. Muutaman päivän asiaa tuumailtuansa teki majuri hänen voudiksi, ja nyt sai työ semmoisen vauhdin, että ukko Segercrantz useamman kuin yhden kerran virkkoi saaneensa "oikeen hyvän voudin".

Jotenkin samaan aikaan rupesi Katri varttumaan harvinaisen kauniiksi immeksi. Sen huomasi tietysti intohimoinen pohjalainenkin, joka pian huomasi olevansa silmittömästi rakastunut tuohon kauniisen tyttöön. Hän kosi, ei yhden kerran, vaan monta kertaa. Mutta kun hän kamalan muotonsa tähden aina oli ollut Katrille vastenmielinen, sai hän joka kerta uudet rukkaset. Sitä paitsi oli Katri jo antanut sydämensä Erkki Ollikaiselle.

Nyt raivostuivat Jussilan hurjat himot hirmuiseen vaaraan ja hän vannoi monta kallista valaa juoksuttaaksensa Erkin sydänveren. Hän vainosikin Erkkiä monta kertaa, mutta turhaan.

Syttyipä sitte sota. Kun Jussila kuuli, että Erkki oli ruvennut sotamieheksi, oli hänen riemunsa rajaton.

"Nythän, hiiden nimessä", sanoi hän, "tehnee venäläinen luoti sen, mikä minulle ei ole onnistunut".

Mutta hän iloitsi liian aikasin, ja hän hämmästyi niinkuin pommi olisi pudonnut hänen eteensä kuullessaan että Erkki oli tullut kotio ja että hän seuraavana sunnuntaina pitäisi häänsä. Katkeratunteisen yön perästä oli Jussila tehnyt päätöksensä. "Katri taikka kuolema" oli tästä lähin hänen lempilauseensa. Hän ei kyennyt himojansa hillitä.

Sentähden etsi hän erään seuduilla harhailevan venäläisen partiojoukon ja suostui sen päällikön, katteini Rosovskin kanssa, hyökätä sanottuna sunnuntaina kirkon ja kirkkoväen kimppuun. Tuuma kävikin toteen, niinkuin tiedämme.

7.

Sittekuin Jussila tarkasti oli tutkinut ettei mitään paikkansa ollut viassa, rupesi hän kontaten uudestaan lähenemään kirkon aitaa. Sen lähellä tapasi hän venäläisen alaupseerin, joka kolmen miehen kanssa piti varalla mukavinta tilaisuutta pääsemään muurin ylitse.

Venäläisen hymyilevä irvinaama näytti niin kamalalta, että Jussilaakin arvelutti uskoutua hänelle.

"Minu näk' kaunis tyttö äsken", sanoi mies, jonka karkeissa kasvoissa kuvastui mitä selvimmästi syvin lihallinen himo. "Ol' pukenut morsiameks'. Kapteenj hänen otta mielelläs".

Jussila säpsähti. Alaupseerin viittaukset saivat hänen tuumimaan erästä asianlaitaa, joka ei ennen ollut tullut hänen mieleensä, sitä nimittäin, että venäläinen katteini saattaisi itse ottaa Katrin, vaikka hän sopimusta tehtäissä oli luvannut olla Jussilan lemmen asioihin puuttumatta.

"Minun pitää oleman varoillani", ajatteli hän. "Tuota Rosovskia ei ole uskomista".

Pohjoisesta päin alkoivat Venäläiset, jotka pian huomasivat, että heillä oli vastassaan ainoasti joukko harjaantumattomia talonpoikia, käymään rohkeammin kimppuun. He ampuivat sentähden kirkkopihaan luotia niin taajaan, että tuo rohkea Erkkikin vaaleni. Samaan aikaan kapusivat venäläiset jääkärikatteini etupäässä aidalle. Tosin heitä otettiin vastaan piikkien pistoilla, kirveen iskuilla ja väkevillä kalikanlyönnillä niin että he ensin peräytyivät ja nopeasti hyppäsivät uudestaan muureilta alas, mutta Rosovskin kehoitukset ja kädentuntoiset ohjaukset sekä pilkalliset muistutukset siitä että he, tottuneet keisarilliset soturit, saivat selkäänsä talonpoikaisjoukolta, saivat heidät uudestaan ryntäämään eteenpäin. Tosin moni heistä uudelleen horjahti kiviaidalta alas, mutta nyt oli hyökkäys vastustettamaton ja Suomalaisten täytyi vetäytyä takasin.

Kirkkopihaa peittävän ruudinsavun suojassa, kokoontuivat Suomalaiset Erkki Ollikaisen ympärille alhaalla laiturin lähellä. Heidän tarkoituksensa oli selvästi yht'äkkiä rientää veneihin, mieluummin kuin joutua Venäläisten käsiin.

Suurin osa vaimoja oli jo veneissä, jonne haavoitetut jo ennen olivat kannetut. Katri ja majurin tyttäristä vanhin sekä Mikko Ikosen molemmat tytöt olivat vielä kirkossa. He olivat yksin voimin nostaneet ylös tuon vanhan talonpojan viedäkseen häntäkin turvaan, ja heidän piti juuri astuman kirkkopihalle, kun ovessa näkyi suurikasvuinen mies.

"Haa!" huusi mies kaikuvalla pilkkanaurulla, "enpä myöhästynyt!"

Hänen takanansa näkyi, kun ruudin savu tuulen puuskauksesta vähän hälveni, venäläinen alaupseeri ja hänen kolme sotamiestänsä. Nähdessään vihollisten pilkalliset ja eläimelliset katseet, olivat neljä naistamme peljästyksestä vähällä pudottaa Mikko Ikosen maahan.

"Suuri Jumala", ajatteli Katri, joka heti tunsi Jussilan ja nyt aavisti pahinta. "Oi, jos Erkki olisi täällä."

Jussila astui oitis sisälle kirkkoon ja läheni Katria. Nuori morsian pakeni peljästyen läheiseen penkkiin, kimakan hätähuudon päästessä hänen huuliltansa. Toisetkin tytöt riensivät etsimään turvaa mikä mistäkin kirkossa, lujaan huutaen apua. Ainoasti rohkea Anna Segercrantz yritti hiipiä ulos, mutta joutui suoraan venäläisen katteinin syliin, joka tyttöparan rukouksista, kyyneleistä ja irtipääsemisen ponnistuksista huolimatta piti häntä lujasti kiinni sanoen:

"Hiljaa, hiljaa! Et sinä tästä pääse".

Kun naiset pakenivat kukin tahollensa, jättivät he hämmästyksessään vanhan Ikosen permannolle. Siinä vanhus nyt avuttomana oli kirkkoon hyökkäävien vihollisten vallassa, joista usea tallaten astui hänen ylitsensä. Yksi heistä oli kuitenkin sen verran toisia ihmisellisempi, että hän potkasi ukkoa suolivyöhön sillä seurauksella että hän tainnottomana lensi eräälle sivukäytävälle.

Katrin hätähuuto oli kuulunut rannassa oleville Suomalaisille asti.

"Taivaan Jumala, se on Katri!" huusi Erkki. "Kaiken pyhyyden nimessä, seuratkaa minua, sillä hän on joutunut vihollisten käsiin".

"Ja minun Annani on myös siellä!" huusi majuritar suuren pelvon vallassa.

"Minun molemmat tyttöni ja ukkoni ovat myös kirkossa", karjasi Ikosen akka. "Oletteko miehiä pelastamaan heitä jokaista!"

Tuumasta toimeen, Suomalaiset hyökkäsivät eteenpäin. Lähinnä olevat ryssät heitettiin sivulle taikka lyötiin maahan, ja Suomalaisten pieni urhea joukko tunki eteenpäin puolen kirkkomaan ylitse, jonka he peittivät Venäläisillä kuolleilla ja haavoitetuilla. Mutta edemmäksi eivät Suomalaiset päässeet sillä taaja venäläinen soturirivi sulki päättävästi tien.

Erkki oli kuin järkensä kadottanut. Mielipuolen tapaisena hyökkäsi hän Venäläisten kimppuun, ja hän antautui semmoisille vaaroille alttiiksi, että hänen oman väkensä lopuksi täytyi temmata hänen mukaansa palausmatkalle.

"Älä nyt ole hulluna, Erkki", sanoi joku talonpojista. "Jos Katri on Venäläisten vallassa, niin eihän ole mahdotonta saada häntä sieltä pois jos sinä elät, mutta…"

"Vaiti, älä enään puhukaan siitä", huusi Erkki ja ponnisti kaikkia voimiansa päästäkseen irti; "minä otan hänen sieltä taikka kaadun. Tämä ryssien tännetuominen ja morsiameni rosvoaminen on tuon Jussilalurjuksen tekoa. Hänen sydänverensä minä tahdon nähdä. Päästäkää minut, muuten saatte syyttää itseänne!"

Näin sanoen teki hän niin väkevän liikkeen, että kolme rengeistä, jotka pitivät häntä, kaatuivat maahan. Erkki hengitti vähän ja oli juuri uudestaan hyökkäämäisillään eteenpäin, kun Katrin isä levollisesti asettui hänen eteensä. Ukko oli nyt aseetonna, sillä sen pitkävartisen kirveen, jota hän taistelussa oli käyttänyt, oli hän hakannut pirstaksi Venäläisten kalloihin.

"Erkki", sanoi vanhus ja katsoi moittivasti vävyänsä, "mikä sinuun tulee, kun käyttäydyt kuin hullu! Niin, hyökkää minunkin päälleni", jatkoi hän edelleen levollisena, "mutta ainoasti minun ruumiini ylitse pääset sinä kirkkoon. Missä nyt on se levollisuus, joka sinulla ennen on ollut; missä se kylmäverisyys, josta niin usein olet ylpeillyt? Jos nyt hyökkäät tuonne keskelle venäläistä joukkoa, niin et siellä montaa minuuttia hengissä pysy, ole kuinka miehuullinen tahansa. Mitä sillä sitte olet voittanut? Et mitään! Parempi on että sinä järjellisesti ajattelet, jotakin viekasta keinoa, jolla Katrin pelastat; silloin ennen saat tuumasi toimeen. Muuten saatat olla levollisena siitä ettei Katrille mitään pahaa tehdä, sillä minä tiedän, että Jumala suojelee häntä niinkuin kaikkia viattomasti onnettomia. Usko minua, Erkki, Jussilan pahat aikeet käyvät kyllä tuhoon; Jumala sallii hänen tosin hyökätä eteenpäin väärää tietä, ja koota itselleen rikosta rikoksen perään, mutta ainoasti määrätyn ajan. Sitte panee hän voittamattoman esteen hänen pahuudellensa, ja silloin saa hän kärsiä kaiken ilkeytensä rangaistuksen. Ei kukaan meistä usko, että luonnollinen kuolema lopetti Heiniojan entisen voudin, vaan kyllä tuo Jussila sen katkaisi saatanallisilla kujeillansa, ja kyllä sinä saat uskoa, että Jumala on kirjoittanut senkin ilkityön mieleensä, ja kerran sen tuomitsee. Toimi sentähden järkevästi ja koe ensin vaan pitää itseäsi hengissä, että sitte saatat vähentymättömällä innolla rosvoa vainota. Niin, minä lupaan seurata sinua kaikkialla, ja minä olen varma siitä, että useimmat tässä läsnäolevat eivät myöskään kiellä apuansa vaimojen tempaamiseen vihollisen käsistä. Eikö niin, pojat?"

"Niin, niin", huusivat kaikki. "Me seuraamme sinua, Erkki, minne vaan menet!"

Katrin isän puhuessa, tuli Erkki yhä levollisemmaksi, ja kun vanhus lopetti puheensa, ojensi hän ukolle kätensä, virkaten:

"Te olette oikeassa, isä Pekka. Minä noudatan teidän neuvoanne, vaikka se nyt ensin tuntuukin vaikealta ja tuskalliselta; mutta Jumalan ja ystävieni avulla meille kyllä onnistuu saada vaimonne takaisin".

"Niin oikein, Erkki", lausui majuritar. "Jahka minä pääsen kotio, lähetän sinulle kaikki palkolliseni. Talon työt saavat olla niin kauvan tekemättä. Minullakin on tytär takasin saatavana, niinkuin sinulla, Pekka, ja…"

Majurittaren sanat keskeytyivät siitä että Venäläiset nyt levittivät riviänsä, kiertääkseen Suomalaiset ja estäen heiltä palausmatkan veneille, sekä siten pakoittaakseen heitä antautumaan. Lähenevä vaara antoi taas Erkille kaiken kylmäverisyytensä takasin ja hänen onnistui päästä veneille ennen Venäläisiä. Suomalaisten päättävä asento sekä se uljuus, jolla he tekivät vihollisen ensimmäisen rynnäkön tyhjäksi, vaikuttivat ettei Venäläisten katteini enään rohjennut panna väkeänsä toiselle samanlaiselle tappiolle alttiiksi.

Taistelun kestäessä soivat kellot yhtenään. Usean kerran yrittivät Venäläiset tunkea pienestä tornin ovesta, mutta lukkari oli pannut sen lukkoon ja vielä lisäksi varustanut sen vahvalla puukangella, että kuluisi pitkä aika ennenkuin Venäläiset saisivat sen murretuksi. Yhä selvemmin kaikui valtava soitto ja ääni kulki tuulen siivillä Nevajärven itäistä rantaa marssivan Malmin joukon luo asti.

"Tuo on ihan varmaan hätäkello", huudahti katteini Malm, ratsastaessaan joukkonsa etupäässä, toisella puolella prikaatinajutantti Vallgren ja toisella kornetti Brandenburg. "Onkohan tuo Juvan kirkolta?"

Rietu Pekkolainen, joka oli varsin lähellä katteinia, kuuli hänen kysymyksensä ja vastasi:

"Niin, herra katteini! Suokaa anteeksi, että puutun puheesenne, mutta tuo soitto kuuluu Juvan kirkolta!"

"Tiedätkö sen varmaan?"

"Tottahan nyt, koska täällä olen syntynyt".

Malm ei tahtonut tietää sen enemmän. Oitis käski hän kersantti Rosenqvist'in, joka oli rohkea ja taitava sotamies, muodostamaan jääkäriketjun ja varovasti lähenemään kirkkoa sekä, jos suinkin mahdollista oli, kiertää vihollinen, taikka, jos ei se onnistunut, pyrkimään kirkon eteläpuolelle, joten vihollinen joutuisi kahden tulen väliin.

Ei kestänyt kauvan ennenkuin ampuminen kirkkomaalta ehti Malmin joukon korville ja sai sen vieläkin lisäämään kiirettänsä.

Jota kovemmin hätäkello kajahti, sitä levottomammaksi tuli venäläinen katteini, sillä hän tiesi, että suomalaisia partiojoukkoja liikkui näillä tienoilla. Sitä paitsi oli hän pari kertaa ennen, vähimmän sitä aavistaessaankaan, saanut Malmin niskaansa ja molemmilla kerroilla oli hän vaan töin tuskin saanut henkensä pelastetuksi. Pelko siitä sai hänen nytkin päättämään väkisin tunkeutumaan torniin.

Hän käski sentähden alaupseerinsa millä hinnalla tahansa murtamaan ovi. Monen turhan koetuksen perästä pisti Jussilan päähän, joka sentähden että hän sanomattomasti vihasi vanhaa lukkariakin auttoi tätä yritystä, pettämätön keino. Oven alaosasta hakattiin pieni pala pois; aukkoon pantiin ruutia, joka sytytettiin. Täräys oli tuima; raskas tanko meni pirstaleille ja tie oli auki. Kymmenkunta Venäläistä hyökkäsi alaupseerin perässä jyrkkiä puuportaita ylöspäin. Vanha lukkari näytti olevan auttamattomasti hukassa.

Kun tämäkin Jussilan aie onnistui, hiipi hän, hieroen tyytyväisenä käsiänsä ja pilkallisesti nauraen ja iloiten siitä, että tuumansa nytkin oli menestynyt, savulla täytettyyn kirkkoon. Savun suojassa riensi hän sakaristoon, jonne hän oli sulkenut Katrin, ettei hän olisi päässyt pakoon. Ovi aukeni ja hän seisoi Erkki Ollikaisen nuoren morsiamen edessä.

Sakaristossa oli vaan yksi akkuna, sekin metsään päin. Tähän Jussila turvautui.

8.

Vanha soittaja oli jo menehtymäisillään, sillä vaikka hänellä olikin vahvat käsivarret, niin kyllä tunnin yhtämittainen soittaminen saattoi ne väsyttää.

"Enköhän tehnyt tyhmästi, kun en ottanut tarjottua apua", mumisi hän itsekseen. "Tuolla alhaalla on taistelu vielä täydessä menossa ja kuka tietää kuinka kauvan sitä saattaa kestää. Mutta", jatkoi hän rohkeammin ja sylkäsi karkeihin, kovasta työstä känsästyneihin käsiinsä, "minä soitankin sittekin siksi kuin uuvun; ehkä siitä on apua".

Kellotapuli oli pienenläntäinen; siinä oli vaan kaksi kelloa, molemmat sangen vanhoja. Isommasta kellosta, jolla lukkari soitti, kävi sama satu, kuin monesta muusta kristikunnan kellosta, että se nimittäin oli joutunut pahan henken maanalaiseksi, ja että tämä sentähden oli upottanut sen kirkon vieressä olevaan järveen. Siellä se kuitenkin ehtoisilla itsekseen soitti suruisia säveleitä; lapset joutuivat niitä kuulemaan; kellon kätköpaikka keksittiin ja se otettiin taas entiseen toimeensa. Niin kansa Juvan kellosta kertoi, jolla piti oleman helein ääni koko Suomen kaikista kelloista.

Viidet jyrkät portaat kävivät kellotapuliin, ja niistä olivat ylimmäiset irtonaiset, niin että ne saatettiin nostaa ylös. Lukkari oli irroittanut köyden palkista ja oli nyt valmis milloin tahansa vetämään portaat ylös, jos tarve niin vaatisi.

Pysyäksensä hyvillä mielin, lauloi hän kaikuvalla äänellä milloin kansanlauluja, milloin virsiä, ja se näytti häntä koko lailla virkistyttävän.

"Kun kello vaan pitää, niin kyllä se saa tanssia", huudahti hän. "Oi, näin kauvan yhtämittaa ei sillä ole soitettu sittekuin Kustaa III, kunnioitettu muistossakin, ammuttiin Tukholmassa; ampuja lie ollut joku Ankarström niminen mies, niinkuin kerrottiin. Niin, sitte on pitkiä aikoja kulunut, mutta vielä enempi on siitä kuin kuningas vainaja oli täällä sotimassa. Silloin oli toisenlaista elämää tälläkin seudulla, ja selkäänsä ryssä sai että silmät kipenöitsi. Niin niin, katteini Malm peittoo, Jumalan kiitos, nytkin hänen nahkansa, että se siitä käy, ja kyllä ryssä sen ansaitseekin. Niin, kuningas vainaja, sepä se oli kuningas koko päivän. Ystävällisesti kohteli hän kaikkia. Minä muistan vielä vanhan Tarkan, jonka me hautasimme viime suvena, kuinka hän tuli sodasta kotio, toinen jalka poikki ja puinen sen sijassa sekä iso, kiiltävä hopearaha rinnassa. Kaikki tahtoivat kuulla kuinka hän oli jalkansa menettänyt ja kunniamerkin saanut, ja silloin kertoi Tarkka … sydämeni oikein sulaa, kun sitä muistelen … mutta vaiti … mitä melua se on … ohooh. Vai kolistelette te tornin ovea, te lurjukset; vai niin, koputelkaa sitte! 'Niin', sanoi Tarkka, 'Ruotsinsalmella minä koivestani pääsin ja sain tämän planeetin rintaani. Jospa te olisitte nähneet kuninkaan siellä, pojat, ja Cronstedtin sitte! Hei pojat, nepä miehiä olivat, ne, ja Cronstedti, sepä löylytti ryssiä, että sydän rinnassa ilosta leimahteli! En ikipitkinä päivinäni ole minä kokenut kuumempaa päivää, en edes Viipurissa, jossa Puke niin uljaasti mennä pöllähytti vihollisen laivarivin lävitse, eikä venäläinen koskaan ole semmoisissa pieksijäisissä ollut kuin Ruotsinsalmella, ja juuri sentähden että kuningas ja Cronstedt olivat vihoissaan Viipurin asian tähden. Keskellä kuuminta luotisadetta sanoi kuningas minulle: Pelkäätkös, Tarkka? — Mitä se on, majesteetti, sanoin minä. — Hyvä on, sanoi kuningas, saat sitte tulla minun veneeseni, mutta jos silmääsikin räpähytät, niin olet kuin oletkin myyty mies. Uskokaa pois, että silmäni olivat kuin tikuissa, vaikka korvia kuumoittikin; mutta kun se p——leen luoti tuli ja nappasi koipeni poikki, niin silloin oli pirun paha pitää suutansa kiinni. Totta kuningas sentään huomasi, että jokin minua vaivasi, sillä hän sanoi: 'Oletpas sinä vaalea naamassasi, Tarkka; onko jänis jossakin?' — Eei, sanoin mä, mä sain vaan tämän kontruksuunin, sanoin mä ja koetin nostaa jalkaani ylös, mutta se nuljahtikin alas taas. Jassoo, niinkö sun laitas on, sanoi kuningas, sitte sun pitää saaman tämä näin, sanoi hän, ja sitte hän otti lakkaristaan tämän rahan ja pani sen rintaani; ja sitte saat sinä panssunnin kriksmanshuusikassasta sanoi hän, ymmärrätkös, sanoi hän. Niin, pojat, niin mun pillini meni ja niin tämä raha tuli, tietäkäät se'. Jos minä eläisin sata vuotta, niin en milloinkaan unhottaisi Tarkan sanoja, sillä juuri niin hän sanoi… Mutta onpas se sakramenskattua elämää, jota ryssä tuolla oven takana pitää! Niin, koett … mi … mi … mitä p … kirotut noidat; luulenpa, Herran ja sieluni nimessä, että he ovat panneet ruutia oven alle, sillä siltä tuo kuului … niin, tuolla he nyt tulevat alimmaisia portaita myöden! Ah, te kanaljat, vielä ette te ole minun tykönäni!"

Lukkari ei tarvinnut montaa minuuttia vetääksensä ylimmäiset portaat ylös ja sitoaksensa köyden kiinni. Sitten hän taas rupesi soittamaan, ensin kuitenkin suljettuansa oviluukun ja sen päälle pantuansa kaikellaista kamaa, puupalasia y.m. mitä tornissa sattui olemaan.

Yhä selvemmin kuuli hän Venäläisten riemuhuutoja alhaalla. Mutta riemu muuttui pian kiroukseksi, kun he huomasivat minkä kepposen lukkari oli tehnyt heille. Ainoasti muutama kyynärä päällänsä kaikuivat valtavat äänet, niin että koko tapuli vapisi, ja kellon äänien välissä saattoivat he kuulla lukkarin kimakalla äänellä veisaavan virttä. Kuinka he pääsisivät tuonne ylös? Ei mitään keinoa näyttänyt tarjoutuvan.

Hetken aikaa tirkisteltyään kattoa lupasi muuan sotamiehistä kavuta ylös hakkaamaan köyden poikki. Portaat putoisivat sitte alas. Alaupseeri suostui tähän. Nousemalla erään kumppaninsa hartioille onnistui sotamiehen parin turhan koetuksen perästä saada kiinni erääsen kattoparruun. Varovasti kavuten läheni hän portaita. Pari iskua, joita ei lukkari kellon kuminan tähden kuullut, oli tarpeeksi ja portaat putosivat alas aika jylinällä. Niiden alapää tosin särkyi, mutta niissä oli kuitenkin mittaa tarpeeksi.

Vanha lukkari kuuli portaitten putoamisen ja ensi kerran monesta vuodesta vaalenivat hänen ahavoittuneet kasvonsa.

"Minä olen hukassa", ajatteli hän ensimmäisessä hämmästyksessään, mutta heti sen jälkeen sai hän lujuutensa takaisin. Hänestä oli turhaa nyt enään soitella. Yhdellä hyppäyksellä oli hän kirkonpuolisen torninluukun edessä ja katseli tutkivasti alaspäin. Luukusta ei ollut katolle kuin korkeintaan kolme kyynärää. Huomattuansa tämän tuli hän tyytyväisemmäksi.

"Tuolla alhaalla ei kukaan pääse kimppuuni", sanoi hän itsekseen, "ja ruudinsavu alhaalla estää sielläkin taistelevien näkemästä minua, kun vaan asetun niin lähelle seinää kuin suinkin".

Tuumasta toimeen. Hän leikkasi poikki kellonhihnan, joka oli enemmän kuin kuusi jalkaa pitkä, pani sen kahden kerroin keskellä luukua olevan vahvan välipuun ympärille, ja luiskahutti sitä myöden itsensä kirkonkaton harjalle, jolle hän heti istui kahden reisin. Hän huomasi silloin, että luukkujen alla käypä reunakoriste esti kenenkään ylhäältä päin huomaamasta häntä kun hän istui ihan seinustalle. Alhaalta kirkkopihalta tuprueli ruudinsavu niin taajaan, ettei häntä sieltäkään saatettu huomata.

Kun pakolainen oli päässyt katolle, veti hän kellonhihnan perässään. Pakonsa olikin tapahtunut "kreivin aikaan", niinkun sanotaan, sillä hän oli tuskin saanut hihnan alas, kun venäläisten yhdistetyin voimin onnistui saada permantoluukku auki kellotapuliin.

Kätköstänsä saattoi vanha lukkari helposti kuulla vihollisen melua, kirkunaa ja kiroomista heidän turhaan etsiessään kadonnutta soittajaa, ja tyytyväisyyden hymy levisi hänen huulillensa mumistessaan itsekseen:

"Rymytkäät nyt! Enkö ole erinomaisesti pettänyt teitä! Ah, en minä luullut teitä niin tyhmiksi!"

Hän ei ollut kauvan istunut epämukavalla paikallaan, kun tuuli hajoitti ruudinsavun. Ukko oli vähältä hämmästyksessään pudota alas.

"No, nyt on kumminkin loppuni lähellä", vaikeroi hän. "Nuo kirotut ryökäleet huomaavat minun pian ja rupeavat varmaankin ampumaan minua kuin varesta. No, nyt olen kumminkin joutunut tuhasta tuleen".

Venäläiset äkkäsivätkin todella pakolaisen kirkon harjalla, ja kun kello oli la'annut soimasta arvasivat he oitis tuon ukon soittajaksi. Siinä luulossa he vielä varmistuivat, kun alaupseeri huusi tornin luukusta:

"Paholainen on varmaankin vienyt lukkarin, sillä täällä häntä ei ole^.

"Ampukaa tuo", ärjäsi Rosovski kiukuissaan. "Hänen meidän pitää saaman valtaamme sillä hän on tehnyt meille enemmän pahaa kuin kaikki muut Suomalaiset yhteensä!"

Pari jääkäriä tähtäsi ja ampui, mutt'ei kummankaan luodit sattuneet.
Rosovski raivostui.

"Kurjurit!" karjasi hän ja tempasi pyssyn eräältä jääkäriltä, "näin teidän pitää ampua!"

Mutta ei katteininkaan käynyt paremmin kuin että hänkin ampui ohitse koettaessaan tappaa peljästyksestä jo puolikuollutta lukkaria, joka vaan vaivoin pysyi katolla ja hädässään jupisi kaikki rukoukset ja virrenvärsyt, jotka tällä kovanonnen hetkellä tulivat hänen mieleensä. Yhä enemmän vimmastuen onnistumattomuudestaan, ojensi katteini vielä kerran pyssynsä ja tähtäsi niin huolellisesti kuin taisi. Sormi läheni lipasinta ja oli juuri lähettämässä kuolettavaa luotia, kun reima laukaus pamahti pohjoisen puolisella aidalla ja luoti sattui hänen kivääriinsä niin väkevästi, että se singahti hänen kädestänsä monta kyynärää sivulle päin.

"Hyvin ammuttu" huusi samassa katteini Malm ja hyppäsi vikkelästi aidalle; "se oli oikea mestarilaukaus, Rietu Pekkolainen!"

Kirkonaidan ylitse hyökkäsi samassa Malmin pataljoona, kovalla hurraamisella, painetit valmiina pistoon, ällistyneiden Venäläisten päälle.

9.

Kirkon pieni sakaristo oli mitä yksinkertaisimmin kalustettu. Akkunan alla oli iso tammipöytä, jolla oli pieni yksinkertainen kuvastin. Molemmilla sivuseinillä oli kiinteitä penkkiä ja pöydän edessä kaksi korkeaselkäistä tuolia. Ne olivat varmaankin ylen vanhoja ja niiden maalaus oli jo useasta kohden kulunut pois. Katto, josta mitä yksinkertaisin puinen kruunu riippui, oli kaiketi joskus maailmassa ollut valkoinen, mutta siitä ei enään ollut jäljellä pienintäkään jälkeä. Nurkassa oli liesi, jonka mustassa reijässä puoleksi kuivuneita lehtipuun oksia oitis pistivät katsojaa silmään.

Kun Katri kuuli raskaan, raudoitetun oven sulkeutuvan, kävi kylmä väristys hänen ruumiinsa lävitse ja hän kätki pään käsiinsä. Hänestä tuntui niin autiolta ja tyhjältä kuin olisivat Jumala ja ihmiset hyljänneet hänen.

Muutama hetki sitte oli hän ollut niin onnellinen. Silloin oli elämä hymyillyt hänelle, ja jos joku olisi sanonut että kauhea onnettomuus uhkasi häntä olisi hän nauranut tälle synkälle ennustukselle. Ja nyt? Kuinka olikaan kaikki muuttunut!

Verrattomalla pelolla rupesi Katri tutkimaan kaikkea sakaristossa. Vihdoin tuli hän akkunan luo. Siitä näkyi vaan jylhä metsä. Kirkon kiviaita oli tässä niin lähellä, että helposti saattoi akkunalta astua sille. Hyppäys sille vaan, niin oli metsä ja vapahduksen toivo edessä.

"Jumala, jos rohkenisin", ajatteli Katri itsekseen ja nousi pöydälle.
"Särkeä akkuna ja sitte … mutta vaiti, minä kuulen askeleita! Taivaan
Herra, jos se olisi…"

Ajatuksensa keskeytyivät kun avain varovasti pantiin reikään ulkopuolella. Hiljainen vääntö ja ovi aukeni, mutta suljettiin vasta.

Jussila seisoi Katrin edessä. Hänen rintansa aaltoili levottomuudesta ja silmissään säihkyi hurja tuli kun hän sanoi:

"Meidän täytyy oitis lähteä täältä".

"Meidän", kertoi Katri painavasti. "Meidän!"

"Niin, sinun ja minun".

Katri pudisti päätään ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt voudin sanoja.
Sitte sanoi hän niin levollisella äänellä kuin hän suinkin saattoi:

"Minä menen mieheni luokse!"

"Etpäs mene, sepä onkin juuri vältettävä".

Katrin jo ennestään pelvosta vaaleat kasvot vaalenivat yhä enemmän.
Ensimmäisessä hämmästyksessään oli hän kadottanut kaiken järkensä.
Vihdoin hän kuitenkin pakoittui rohkeaksi ja sanoi:

"Sinä tiedät että Erkki on mieheni, ja minä olen vast'ikään Jumalan ja ihmisten edessä luvannut seurata häntä. Päästä minut sentähden menemään!"

"En, siit'ei tule mitään", vastasi pohjalainen raa'asti nauraen. "Sinä seuraat sen sijaan minua".

"Sinua! En koskaan!"

"Oh, ole vähemmän ylpeä. Minä tiedän kyllä millä sinun saan sävyiseksi", huudahti Jussila innoissaan. Hän hillitsi kuitenkin myrskyileviä tunteitansa ja jatkoi: "Jo kun sinä olit lapsi, olin minä vimmatusti rakastunut sinuun, ja kerran yksinäisyydessäni täällä vannoin minä Jumalan taikka helvetin kaikkien valtojen nimessä, en muista nyt niin tarkasti kumpaisenka, että sinä eikä kukaan muu olit oleva minun omani. Sinä työnsit minun halveksivasti luotasi, ehkä sentähden että minä olen ruma ja ilkeä", jatkoi hän taas pirullisen pilkallisella naurullansa, "sillä sinä pidit enemmän Erkistä, ja silloin minä uudistin valani, että sinä yksin olit oleva minun. Siitä pitäin minä vihaan Erkkiä niin suuressa määrässä kuin ihminen saattaa toista vihata. Te Suomalaiset täällä alhaalla halveksitte meitä, pohjoissuomalaisia, ja pidätte meitä noitina ja pahoja henkiä pahempina, sitä minä jo nuorina päivinäni sain kokea, ja minun kokemukseni on opettanut kuinka minun pitää kohteleman teitä ja kuinka…"

"Mutta eihän Heiniojan majuri ole vihannut sinua, vaan päin vastoin kohdellut sinua kaikin tavoin hyvin", keskeytti Katri häntä.

"Älä puhu hänestä", vastasi Jussila iskein kätensä kasvojensa eteen. Yksi ainoa hyvä liikutus rupesi todellakin liikkumaan hänen sielussansa. "Hän on tuhansista ainoa joka kolmenakymmenenä viitenä pitkänä vuotena on osoittanut minulle ihmisellisiä tunteita, ja sentähden minä kunnioitan häntä. Mutta mitäpäs siitä jos yhdellä on tämmöinen mieliala, kun tuhannet muut minua vaan halveksivat ja vihaavat. Pohjoissuomalainen luullaan kylmäksi kuin jää, ja ettei hän saata rakastaa ja vihata, mutta he, jotka semmoisia luulettelevat, he ovat suuresti erhettyneet. Katri", jatkoi hän ja hänen äänensä muuttui melkein rukoilevaksi, "minä tunnen itsessäni, että saattaisin sinun tähtesi tulla mielettömäksi, jos…"

Juuri nyt tunki Malmin joukon hurraaminen Katrin ja Jussilan korviin saakka. Ja siihen yhtyivät melkein samassa silmänräpäyksessä Venäläisten hätääntyneet huudot ja kiroukset.

"Kas niin, helvetin kaikkien henkien nimessä", ärjyi Jussila, kasvot vimmasta tuhankarvaisina, "nyt kai viedään minulta otus läpi käsieni. Ei … tuhat kertaa ei…"

Näin sanoen hyökkäsi hän hurjasti Katrin päälle. Tämä oli kuitenkin nopealla liikkeellä hypännyt pöydälle, aikoen särkeä akkunan ja huudoillansa herättää Suomalaisten huomiota. Pohjois-Suomalainen syöksyi kuin tiikeri hänen päällensä, tarttui häneen kiinni suolivyöstä, potkasi akkunan palasille ja seisoi pian, norjuutensa ja voimansa avulla, kirkonaidalla. Samaan aikaan töytäsivät pakenevat Venäläiset katteini Rosovskin perässä samalle paikalle ja ennenkuin Jussila edes ehti lukea kolmeen, oli hän saaliinsa ja pakenevien kanssa hurjassa menossa metsässä. Katri oli pyörtyneenä hänen sylissään; morsiushopeet olivat pudonneet kuin Jussila hyppäsi akkunasta, eikä hunnusta ollut repalettakaan jäljellä; palasia näkyi vaan siellä ja täällä puissa.

Ainoan, minkä Jussila hurjassa paossaan huomasi, oli vaimoihminen, jota katteini Rosovski erään sotamiehen avulla laahasi perässään. Naisen muotoa ei hän kuitenkaan nähnyt.

Suomalaiset ajoivat vihollista vähän matkaa takaa mutta kun Venäläiset olivat liian paljon edellä, palasivat he pian takaisin mitään toimittamatta.

Venäläinen alaupseeri ja hänen kolme miestänsä antautuivat vangiksi vähintäkään vastustamatta.

Isolla kivellä lähellä laituria istui Erkki Ollikainen tirkistellen joka taholle ympärillensä, tavan takaa nostaen molemmat kätensä kylmää hikeä valuvalle otsallensa. Vähän matkaa hänestä oli Malmin joukko leiriytynyt.

"Erkki parka", sanoi katteini majuritar Segercrantzille, joka samassa lähestyi nuoremman itkevän tyttärensä kanssa, "niin lähellä onneansa ja kuitenkin niin kaukana siitä!"

"Entäs minä", huokasi majuritar, "ettekö te minuakin surkuttele, herra katteini?"

"Onko teillekin vahinko tapahtunut?"

"On! Vanhin tyttäreni, kelpo Annani on myöskin hukassa".

"Hän on ehkä kuollut?"

"Ei, sillä silloinpa hän olisi täällä".

"Hän on ehkä kiertoteitä päässyt pakenemaan Heiniojaan?"

"Ei, tuhat kertaa ei! Hän ei olisi saattanut jättää minua ja sisartansa".

"No missä hän sitte saattaisi olla?"

"Vihollistemme käsissä. Hän on epäilemättä joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin Erkin nuori morsian!"

Katteini Malm tuumi hetken. Sitte astui hän rivakkaasti Erkki Ollikaisen luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi, syvän vakaisuuden kuvastaessa hänen miehevillä kasvoillaan:

"Herää, Erkki! Et sinä vaikeroimisella ja toimettomuudella saa morsiantasi takaisin. Toimi sillä rohkeudella ja miehuudella, jonka Luoja on sinulle antanut, niin saat nähdä että Hän myös antaa työllesi menestyksen, sillä mieletön ja maltiton mies ei saa suuria tekoja aikaan!"

"Te olette oikeassa, katteini", sanoi Erkki hypäten ylös. "Antakaa anteeksi, että ensimmäinen suru lannisti minua. Tästedes tahdon näyttää että minä sekä voin että tahdon toimia. Pojat", huusi hän ympärillään oleville talonpojille, jotka olivat ottaneet osaa ensimmäiseen taisteluun kirkon vieressä, "tahdotteko seurata minua ryssiä pyytämään?"

"Tahdomme, tahdomme!" huusivat kaikki mielissään.

Nyt vanha lukkarikin tulla tyllytteli muiden luo. Malmin sotamiehet olivat auttaneet hänen alas katolta, mutta hän oli kavutessaan repinyt vaatteensa arveluttavaan määrään. Hän näyttikin sangen naurettavalta, kun hän vasemmalla kädellään piteli housujensa jätteitä, ojentaessaan oikeansa Erkille sanoen:

"Istuessani katon harjalla näin Venäläisten kulkevan pohjoiseen päin".

"Kiitos ilmoituksesta", vastasi Erkki ja pudisti sydämellisesti ukon kättä, "ja kiitos siitä että soitit tänne katteini Malmin! sitä ei milloinkaan Savossa unhoteta".

"Oh … hoo … hm … hm … se on liikaa … täytin vaan velvollisuuteni", änkytti ukko, kun eivät ainoasti katteini Malm ja rovasti Sievo, vaan majuritarkin lämpimästi kiittivät häntä. "Herra jestas, minä olen valmis soittamaan, niin vaikkapa monta viikkoa, jos vaan siten saisin soitettua tuon kirotun ryssän maasta pois".

Sittekuin ne, joilla ei ollut kelvollisia pyssyjä, olivat niitä saaneet katteini Malmilta, jolla aina oli semmoisia mukanaan retkillänsä vapaaehtoisille jaettavaksi, lähti Erkki joukkoinensa samalle taholle, jonne Venäläiset olivat paenneet. Muutama minuutti sen jälkeen kantoi neljä sotamiestä Mikko Ikosen kirkosta, hänen kuumeen houreessaan huutaen ja remuten vaatiessaan pyssyänsä, että hän sitte ryssälle, joka ampui häntä ihan pääkuoreen, saisi maksaa "vanhaa viinavelkaa".