II.

TUPA VAAJASALON SAARELLA.

Kallavesi, jotenkin keskellä Kuopion lääniä, on Suomen suurimpia järviä. Niinkuin muittenkin Suomen järvien rannat ovat senkin monimutkaiset, osaksi metsäiset, osaksi kallioiset. Saaria ja luotoja on epäjärjestyksessä ikäänkuin kylvettyinä Kallaveden pinnalla ja ne antavat sen milloin leveälle, milloin kaidalle vesistölle sangen miellyttävän näyn, joka valtavasti vaikuttaa katsojaan. Täällä vahva havumetsäinen saari; muutaman kyynärän päässä siitä pienempi, jolla jokunen hoikka, pieni koivu hiljalleen kasvelee, ja kohta sen vieressä kallioinen luoto, jonka rakoloissa ehkä muuan pieni puro lirisee ylhäällä kallion harjalla olevalta syvennykseltä, johon sade on vettä koonnut, kastellen muutamaa siellä täällä kasvavaa ohdaketta. Siellä esiintyy mitä kummallisin vaihtelevaisuus, joka usein, kun silmä siirtyy mantereelle päin, loppuu aaltoileviin viljapeltoihin ja alastomiin vuoren harjanteihin, jossa ohut lentohiekka pöllyää ja antaa ilmalle raskaan harmaan karvaisen värin, taikka ruskeihin, laajoihin kanervakankaihin, joiden lävitse pienet purot hiljalleen etsivät tietä yhdestä järvestä toiseen. Semmoinen maisema, vaikkei se rehoita etelämaisessa loistossa eikä esiinny kovan, melkein villin pohjoisen luonnon tapaisena, joka muuten on tavallista muissa yhtä korkealla pohjoisessa olevissa seuduissa, vaan näiden molempain välillä, on kuitenkin valtava yksinkertaisen kauneutensa kautta, joka myös tavallansa on suurenlainen, sillä kaikki luonnossa todistaa sen suuruutta: vahva tammi ja norja kahila, väkevä kotka ja heikko, tomussa mateleva, melkein näkymätön mato.

Siinä missä mannermaa enemmän kuin muualla tunkeutuu Kallaveteen ja jakaa sen kahteen isoon puoliskoon, on pieni, sievä Kuopion kaupunki, josta koko läänikin on saanut nimensä. Jos jatketaan matkaa pohjoiseen päin, joudutaan pian Toivolaan vahvoine ja melkein valloittamattomine solineen, ja jos yhä kuljetaan eteenpäin järven itäistä rantaa käypää tietä pitkin, saavutaan vihdoin Iisalmeen, joka on Kallaveden pohjoisessa päässä. Se tie on täynnä vaihtelevata suloisuutta, ja joka kerran on sitä kulkenut, ei pian unhota sitä jo sen itsensäkin tähden, mutta myös niiden suurien historiallisien muistojen tähden, jotka täällä kohtaavat häntä melkein joka askeleella.

Loistavalla voittoretkellänsä itäänpäin oli Sandels pidättänyt Toivolaan. Näillä seuduin alkoi nyt sekä maitse että vesitse partiosota, jonka vertoja ei milloinkaan tässä osassa Suomea nähty.

Pieneen tupaan, jonka toinen pää nojasi eteläisen solan kosteata seinämää vasten, oli Sandels asettunut asumaan. Koko rakennuksessa oli kaksi huonetta, toinen isompi, toinen pienempi. Siellä täällä rappeutunutta kattoa oli korjattu niin että ylipäällikkö saattoi asua täällä kärsimättä suuria vastuksia ilmoilta ja tuulilta.

Penseä elokuun aurinko loi aamusäteitänsä isomman huoneen pienistä viheriöistä akkunaruuduista sisälle, joiden läpitse ne vaan huonosti valaisivat huoneen kalustoa, isoa karkeasti höylättyä honkaista pöytää, jolle oli levitetty Savon ja Karjalan kartta, "pitkätooli" akkunan vastaisella seinällä ja kolme seljätöntä tuolia, jotka sangen paljon muistuttivat suutarin istuimesta. Pitkä isoreikänen tussari, joka oli tuvan omistajan oma, riippui seinällä muurin takana, jonne eivät auringon säteet milloinkaan saapuneet. Isäntä itse, neljännysmies Paavo, oli mielellään antanut halvan asuntonsa Sandels'in käytettäväksi ja itse perheinensä, johon kuului vaimonsa, kymmenvuotias poika ja Paavon kahdenkymmenen vuotinen sisar, muuttanut erääsen muutaman sylen päässä olevaan pirttiin. Sandels'in asunnon akkunassa oli pari kääpiömäistä kukkaista astioissaan ja näyttivät ikäänkuin iloiten virkistyvän kun auringon säteet ystävällisesti hyväillen koskivat niiden lehtiin.

Tuvan ulkopuolella ja pitkin matkaa sen ympärilläkin kesti alinomaa kaikenlaisten sotamiesten hälinää. Teltat, parakit ja pienet maakuopat saivat tämän sotilaskaupungin, jonka ulkosyrjissä mustat tykin suut äänettömällä, mutta kaunopuheliaalla kielellänsä näytti varoittavan vihollista lähenemästä, sangen miellyttävän näköiseksi rauhallisenkin katsojan silmissä.

Sota-ajan kirjavalla elämällä on epäilemättä suuret miellyttäväisyytensä monien vastuksiensa ohessa. Ei ainoatakaan hetkeä ole sotamies varma hengestänsä. Hänen parhaillaan nostaessaan olvihaarikkoa taikka "viina putinaa" huulillensa, lasketellessaan piloja kumppaniensa ja sotakauppiattarien kanssa, taikka rummulla lyödessään viimeistä voittoa ryypystä, taikka olvituopista rumpalin kanssa, taikka nurmistolla tanssiessaan seudun uteliaitten tyttöjen kanssa, kuuluukin yht'äkkiä tuo kolkko hätärymäkkä; pyssyt ladataan, painetti ruuvataan kiinni, ja kun komennetaan "eteenpäin mars", silloin pois olvesta, ryypystä, kortista ja tytöistä vihollisen taajoja pataljoonia vastaan, joista hänen eteensä tulee kuolema ja hävitys mitä erilaisimmissa ja hämmästyttävimmissä muodoissa. Hän ei tiedä saako hän enään milloinkaan nähdä sen immen, jolta hän tanssin pyörteissä ryöväsi suutelon, taikka voipiko hän koskaan sotakauppiaalle maksaa velaksi saamansa olven ja viinan.

Mutta juuri tämä vaihteleva elämä onkin uskollisen ja totisen soturin suurinta ihannetta. Sen viehätys herättää hänessä eloon kaikki unelmoivat tunteet; hän tulee kovaksi kun sitä vaaditaan, mutta tarpeen tullen myös lempeäksi ja penseäksi. Tämä alituinen leikki ja taistelu kuoleman kanssa muodostaa hänen luonteensa ja saa hänen helpommin ajattelemaan toista elämää.

Semmoinen henki vallitsi Sandels'in sotamiehissä, ei yksin Toivolassa, vaan koko tällä muisto- ja voittorikkaalla retkellä, joka oli loistavin koko vv. 1808-1809 sodan ajalla. Tätä henkeä eivät siittäneet ainoasti ajan merkilliset suhdat; sen oli suureksi osaksi heihin kylvänyt Sandels itse.

Tavan takaa kävi hän soturiensa luona, ja missä hän vaan näyttäytyi katsoivat kaikki, päälliköt ja sotamiehet, kunnioituksella, ihastuksella ja rakkaudella "urheaan kenraaliinsa", jonka suurista sinisilmistä neron tuli loisti yhdessä vakaisuuden ja lempeyden kanssa. Hänen korkea, hoikka vartalonsa oli sopiva soturille. Sandels olikin vastustamatta nerollisin päällikkö tässä sodassa; sen osoitti hän selvään voittoretkellänsä, minkä hän verrattain lyhyellä ajalla kulki ja joka päättyi vasta sitte kun hän, ajaen vihollista edellään, seisoi venäläisellä alueella.

Auringon heikot säteet eivät olleet kauvan loistaneet pienen tuvan akkunoille ja tuvassa oleville esineille kun Sandels täysissä vaatteissa astui ulos pienemmästä huoneesta, jota hän käytti makuuhuoneenansa.

"Täällä on raskas ilma", sanoi hän itsekseen. "Vähän raikasta ilmaa ei ole haitaksi".

Näin sanoen avasi hän vaivalla ruostuneilla saranoilla liikkuvan akkunan. Valovirta tunki huoneesen ja aamun raikkaat tuulahdukset tukahuttivat pian yöllä kokoontuneet raskaat höyryt.

Sittekuin kenraali hetken oli uneksivin silmin katsellut aamuauringon kirkkaasti valaisemaa seutua, nyökäyttäen tuttavallisesti päätänsä muutamalle ohitse käyvälle sotatoverille ja pitemmän aikaa antanut silmänsä levätä Kallaveden hiukan aaltoilevalla pinnalla, jonka ylitse silloin tällöin jymisevä humina, todistaen jotakin etäistä taistelua, ilmapalloilla liikkui, lähestyi hän pöytää, jolla kartta oli levitettynä. Ensi silmäyksen siihen luotua, astui hän askeleen takasin. Oliko tuo harhanäky vai oliko se korkeamman vallan viittaus?

Aurinko loi nimittäin vinoon kartalle kapean valon säteen. Säde alkoi Siikajoella, pitkittyi sitte Revonlahden ylitse Toivolaan ja Kuopioon ja katosi Venäjään päin Laatokan pohjoispuolella olevan Sortavalan kaupungin kautta.

"Niin", virkahti kenraali kasvojensa yhä kirkastuessa, "sen tien on korkeampi voima ennuskielellänsä osoittanut minulle. Sitä minä kuljenkin. Venäläiset ovat kohta rajan sisäpuolella Ruskealan tykönä. Ennenkuin he ehtivät ylöspäin täytyy minun saada valtaani Taipaleen ja Joensuun sekä Tohmajärven ja Pelkjärven vahvat solat. Se tie on uhkaavin. Minä en laske niinkään helpolla käsistäni, mitä sattumus on minulle osoittanut".

Koputus ovelle keskeytti samassa kenraalin puoliääniset mietteet. Hänen lujasti lausuttuansa; "astukaa sisälle!" avattiin ovi ja parhaassa ijässään oleva soturi tuli huoneesen.

"Terve tuloa kotio, katteini Malm", sanoi kenraali ja antoi urhealle sotapäällikölle lujan kädenlyönnin. "Näittekö mitäkään mainittavaa tutkimusretkellänne?"

"Minä kävin Taipaleessa saakka, mutta en nähnyt ainoatakaan kasakkaa", vastasi katteini, "mutta eräältä vanhalta talonpojalta kuulin, että Venäläisiä oli nähty siellä päin pari päivää ennen. Luultavasti on heidän aikomuksensa vallata seutu estääksensä meidän tuomasta varojamme sieltä".

"Tiedättekö kuka heidän päällikkönsä on?"

"Kyllä talonpoika sanoi jonkun nimen, mutta niinkuin kenraali tietää on kansan ylen vaikea lausua vieraita nimiä ja niinpä tämäkin oli väännetty päin seiniä. Mutta kun kotomatkalla ajattelin asiaa, ei päällikkö saata olla muu kuin eversti Paulucci".

"Häntä en tunne", vastasi Sandels ravistaen päätänsä. "En ole kuullutkaan sitä nimeä".

"Kyllä kenraali sen kuullut on", vastasi Malm vallan varmana. "Hän mainitaan siinä raportissa, jonka Christiernin antoi viikko takaperin, jolloin hän ajoi Venäläistä veteen Noidanojan sillalta. Paulucci oli siellä päällikkönä, ja hänen onnistui vaan nopean hevosensa kautta päästä pakoon".

Katteini Malmin muistuttaessa kenraalille tätä tapausta, astui tämä käsivarret ristissä edestakaisin laattialla. Silloin tällöin seisattui hän katsomaan karttaa, mutta tuo loistava auringon säde, joka äsken oli hänelle osoittanut tien Sortavalaan, ei ollut enään siinä; se paistoi nyt parille rikkinäiselle verkolle, jotka riippuivat seinässä lähellä pöytää.

"Minun täytyä sittekin kulkea tätä tietä", ajatteli hän; "se on ainoa oikea".

Katteini Malm oli sill'aikaa lähestynyt akkunaa ja poiminut ikäänkuin mietteissään muutamia lehtiä sillä olevista kukkasista ja antanut tuulen sitte viedä niitä muassaan. Hänen katseensa olivat tarkasti kiinnitetyt Kallaveden pinnalle, jossa isompia ja pienempiä purjeita tavan takaa näkyi saarien ja luotojen välillä.

Yht'äkkiä kuvautui sinne niin elävä ja miellyttävä tapaus, ettei hän saattanut pidättää hämmästyksen huudahdusta.

"Mikä nyt on?" kysyi kenraali ja katsoi tutkivasti katteinia.

"Tulkaa itse katsomaan", vastasi Malm jättäen puoli akkunaa Sandels'ille, joka yhtä mieltynein katsein seurasi tapauksia Kallaveden pinnalla. Eivätkä he olleetkaan ainoat, jotka tarkastivat menoa tuolla etäällä. Pienelle tasangolle, joka ulottui kenraalin asunnosta rantaan, ja jota kuitenkin siellä täällä pienet pensastot katkasivat kuitenkaan estämättä vapaata näköalaa järvelle päin, kokoontui pienessä ajassa upseeria ja sotamiehiä sikinsokin, ja kaikki katselivat mitä tarkimmasti tapausta järvellä.

Tämä siellä tapahtui!

Eräästä pohjoisimmasta saarista tuli kaksi parkassia, isompi ja pienempi, hiljaa soudellen eteläänpäin. Ne näyttivät olevan tutkimusretkellä, sillä ne poikkesivat kaikkiin saariin, joiden ohitse kulku kävi. Nenässä tangon päässä liehui Ruotsin lippu.

Ehdittyä jotenkin Toivolan kohdalle pidättivät ne yht'äkkiä ja muutaman silmänräpäyksen perästä pistäisi kolme venäläistä venettä, joista jokainen oli suomalaisia aluksia isompi, hyvällä vauhdilla ja purjetuulta esille erään lounaassa päin Toivolasta olevan niemen takaa.

Vesitaistelu alkoi kohta. Taistelevat sekaantuivat toinen toisensa ympärille. Pyssyjen ja pienten tykkien pauke kuului varsin hyvin maalle, sillä matkaa ei ollut kuin korkeintaan venäjän virsta. Milloin oli ruudinsavu vahvana pilvenä peittämässä taistelevia katsojilta, milloin hajosi se ja silloin näkyi tuo miellyttävä kuva koko suuruudessaan.

Semmoisessa tilaisuudessa nähtiin kuinka molemmat isommat veneet (suomalainen ja venäläinen) olivat joutuneet lähempään taisteluun keskenänsä, pienemmän suomalaisen veneen alinomaisen ampumisen ja rohkeimpien liikkeiden kautta koettaessa estää molempia isompia vastustajiansa pääsemästä sitä liian lähelle.

"Sotakiikarini", huusi Sandels levottomasti. "Missä se on?"

Katteini Malm oli pian tuonut sen. Sandels nosti sen heti silmällensä.

"Ah", huusi hän, "he uskaltavat iskeä kiinni veneesen! Uljaita poikia! Varmaankin se on kersantti Lovén, joka on tuon reiman tempun toimeenpanija. Ah … ah … ah …"

Kenraalin tätä sanoessa vaipui Venäjän lippu tangolta alas ja kaikuva hurrahuuto tervehti rannasta tätä tekoa.

Voittava suomalainen vene kääntyi nyt toisten vihollisveneitten puoleen. Pienin pakeni muutaman laukauksen ammuttuansa, toinen ammuttiin upoksiin.

Hetken perästä kääntyivät molemmat suomalaiset parkassit, muassansa valloitetut veneet, suoraan Toivolaa kohden, jonka rannalla suurin osa Sandels'in joukkoa odotti voittajia.

Kenraali astui sill'aikaa kartan luo.

"Kas tässä, katteini", sanoi hän ja näytti sormellansa tietä Toivolasta, Kaavin, Sysmän, Taipaleen, Joensuun, Tohmajärven ja Pelkjärven kautta Ruskealaan, "tuota tietä teidän tulee mennä. Ottakaa mukaanne niin paljon väkeä kuin luulette tarvitsevanne. Te olette juuri sopiva mies johtamaan tätä retkeä. Talonpoikia aseilla varustettavaksi löydätte kyllä matkalla. Mutta lähtekää oitis matkaan".

Malmin silmät säkenöivät, ja hän sanoi puoleksi leikillä, osoittaen
Sortavalaa:

"Miksi ette pitkittänyt määräystänne tuonne saakka?"

"Ehkä minun olisi tarvinnut", sanoi myös Sandels leilillään. "No, no, onpa sekin hyvä, jos saatte varman aseman Pelkjärvellä".

Kun ilta levitti himmeät varjonsa seudulle, oli Malmin joukko jo valmiina matkalle, joka ennen pitkää oli tuleva niin loistavaksi ja muistorikkaaksi. Huutaen: "eläköön kenraali! eläköön Suomi!" lähti hän liikkeelle osaksi ketjussa, osaksi joukossa Toivolan itäpuolella olevien taajojen metsien lävitse.

Suurimpia saaria Kallavedessä on Vaajasalo. Siinä on osaksi taajaa metsää osaksi reheviä niittyjä, jotka tekevät sen Kallaveden milt'ei kauniimmaksi saareksi. Karhunsalmi eroittaa sen mannermaasta. Lähellä mainittua salmea, joka toisin paikoin oli laitoa, toisin taas melkoisen syvää, oli sanotun saaren rannalla Leskelän hovin rakennettu talo, parhaita koko seudulla. Leskelästä oli vapaa näköala toiselle puolen salmea ja ympärillä oleville tienoille. Suuria niittyjä ulottui pitkälle saaren sisuksiin päin ja niiden takana alkoi jo pienempiä metsiköitä poistaa seudun yksitoikkoisuutta.

Sen metsikön syrjään, joka oli lähinnä mainittua taloa, oli Antti Tikkanen noin kymmenen vuotta ennen tämän kertomuksen aikaa rakentanut itselleen pienen tuvan, jonka hän oli maalannut keltaseksi ja varustanut semmoisella katolla, että hän luuli sen voivan kestää minkälaista myrskyä ja sadetta tahansa. Mutta tässäkin kävi selväksi kuinka hairahtuvia ihmisten tuumat ovat. Noin viikko jälkeen tuvan ja katon valmistumisen, nousi ankara myrsky jota syksysillä joskus saadaan tuta maamme pohjoispuolissa. Tunnin perästä ei Antin tuvalla enään ollut katon jäännöstäkään, ja hän sai nyt herjetä käymästä pitkin seutuja ylpeilemässä siitä että hänen tupansa katto oli tukevin koko saarella. Moneen oli Antin ainainen ylpeys pistänyt niin, että he mielellään soivat hänelle tämän pienen masennuksen.

Antti Tikkanen oli siitä ruveten kun hän seudulle tuli, tullut tunnetuksi ylpeydestänsä ja ilkeydestänsä sekä myös siitä, että hänen luultiin olevan tekemisissä pahojen valtojen kanssa.

Ei kukaan tietänyt varmuudella mistä hän oli tullut. Toiset luulivat hänen olevan Pohjanmaalta, toiset vieläkin pohjoisemmilta seuduilta. Varmaa on myös että Antti mielellään antoi kansan uskoa hänen olevan liitossa pahojen henkien kanssa, sillä se luulo teki hänen peljätyksi. Tämän johdosta saattoi hän myös, tarvitsematta peljätä vaivalloista uteliaisuutta, pitää mitä peliä hän tahtoi.

Vaikka Antti aina noudatti suurta varovaisuutta tiesivät ihmiset kuitenkin, että hän usein oli väärillä teillä, ja ettei kaikki, mitä hänellä oli, ollut rehellisesti saatua. Mutta kun ei löytynyt todistajia häntä vastaan, eivät kruununmiehet voineet hänelle mitään. He seurasivat kuitenkin niin tarkasti kuin voivat hänen toimiansa ja tekemisiänsä.

Mutta Antti Tikkasella oli ketun kavaluus ja neuvokkaisuus, ja hänen onnistui aina pelastua tavalla taikka toisella.

Aikaisin keväällä v. 1808 oli hän eräänä päivänä jälkeen puolenpäivän soutanut katsomaan pyydyksiänsä. Ei kukaan tietänyt mitä silloin tapahtui autiolla luodolla pyssyn kantaman päässä luoteesen päin Vaajasalosta, mutta siitä päivästä ei kukaan nähnyt seudun neljännysmiestä; hän oli kadonnut jälkiä jättämättä. Häntä etsittiin kaikkialta, mutta turhaan. Tosin mies toisellensa kuiskaili, ettei Antin matka ollut varsin rehellinen, mutta kun kaikki pelkäsivät Anttia, joka ei milloinkaan mitään kostontuumaa vanhentanut, ei kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan.

Tämän kertomuksen aikaan kävivät Venäläiset usein rosvoamassa Vaajasalossa. Kummallista kyllä, ei kuitenkaan milloinkaan kajottu mitäkään Antti Tikkasen tuvassa ja sen ympärillä. Vihollinen meni sen ohitse olevinaan sitä huomaamattakaan, vaikka se oli jokaisen nähtävissä, joka vaan kulki Leskelästä saaren sisälle päin. Tämän tähden ruvettiin suuresti epäilemään Antin olevan liitossa vihollisen kanssa. Mutta tätäkään epäluuloa ei kukaan uskaltanut toisellensa ilmaista niin lujaa, että se olisi joutunut Antin korviin.

Kun Venäläiset sattuivat näkemään muita Vaajasalon kalastajia liikkeillä, ajoivat he heitä takaa saarelta saarelle, ottivat heiltä heidän saaliinsa ja pitelivät useinkin heitä sangen pahasti. Toisin oli Antti Tikkasen laita. Häntä ei milloinkaan keskeytetty työssänsä, tekipä hän sitä sitte vaikka keskipäivällä venäläisten parkassien ja tykkiveneitten miehistöjen nenän edessä. Melkein aina palasi hän kotio runsaalla saaliilla, joista hän sentään ei milloinkaan ollut antanut vähintäkään tarvitseville naapureilleen. Siitä syntyi Anttia kohtaan semmoinen viha, että Vaajasalolaiset usein olivat vähällä yhtyä sitä kovasti kostamaan. Venäläisten läheisyys peloitti heitä kuitenkin, että he pysyivät levollisina, mutta jokainen päätti mielessään, jos asema kääntyisi heidän eduksensa, vast'edes ottaa häntä lujalle.

Antti Tikkanen tiesi myös tämän mielialan, sillä hänen oli salateitä onnistunut saada siitä tiedon. Hänen luonnollinen hurjuutensa yltyi siitä yhä enemmän, ja itsekseen vannoi hän kovan valan, saattaaksensa Vaajasalolaisia pian katumaan sitä, että he olivat tehneet hänen vihamieheksensä.

Eräänä aamuna, kun pari kalastajaa Leskelästä ja Vihtakannasta, eräästä ylempänä saarella olevasta talosta, kohtasivat toisensa tiellä Antti Tikkasen tuvan kohdalla, sanoi toinen, jahka tervehdykset olivat tehdyt:

"Nyt on kolme vuorokautta siitä kuin Antti katosi kotoansa".

"Niin on, ja vielä on tupa suljettuna", lausui toinen.

"Tule", sanoi ensimmäinen. "Ei kukaan näe meitä; katsokaamme onko hän kotona".

"Kuinka sen tekisimme?"

"Akkunasta, tietysti".

Kalastajat astuivat tieltä ja olivat pian tuvan vieressä. Mutta olisivat he nyt katsoneet kuinka tahansa niin eivät he olisi mitäkään nähneet, sillä kummankin akkunan sisäpuolella riippui vahvoja nahkoja, karhun ja suden nahkaa, eikä ihmisen silmillä niiden lävitse katsottu.

Häpeillänsä menivät ukot kumpikin tahollensa, kiroten Antti Tikkasta.

He olivat tuskin kadonneet, toinen metsään, toinen Karhunsalmelle päin, kun tanakkavartinen mies nousi tien ojasta, jossa hän oli ollut kätkössä. Se oli Antti Tikkanen. Muutaman minuutin katseltuansa poistuvien perään, mutisi hän itsekseen, huuliensa ilkkuvasti vääntyen hymyyn ja molemmin käsin pujoten poistuville nyrkkiänsä:

"Ha, ha, ha! mitä näitte, uteliaat raukat. Luuletteko Antti Tikkasen menevän pois niin että ken tahansa saa kurkistella hänen tupaansa? Ei maar, on hän vähäistä viisaampi, uskokaat se!… Odottakaat, odottakaat! Te ette tiedä mitä tapahtuu ja pian. Ja hyvä kun saatte sen tapahtuessakin tietää. Ha, ha, ha!"

Tämän sanottuansa riensi Antti kotio.

Puoliyön aikaan palasivat kalastajat samaa tietä ja sattumalta tulivat he toisiansa vastaan samalla kohdalla kuin aamullakin.

"Nyt on hän kotona", sanoi toinen osoittaen Antin tupaa, jonka akkunasta loisti vikevä valo.

"Niin näkyy", vastasi toinen. "Eiköhän hänellä ole ollut mitään pirunjuonia tekeillä poissaollessaan?"

^Niinkö luulet?"

"Minä olen varma siitä. Anttia ei ole uskomista se kuin merkki".

* * * * *

Kalastajaukot olivat tuskin ehtineet tuvan näkyvistä kun Antti Tikkanen astui sen ovesta ulos. Hänellä oli päässään leveäröytäinen hattu. Toiselta hartialtaan riippui pitkä "tussari" ja hänen leveän nahkavyönsä väliin oli pistetty kaksi pistoolia.

Hänen muotonsa oli uhkaavamman näköinen kuin milloinkaan ennen ja usein puristi hän nyrkkiin puserrettua kättänsä Vihtakantaan päin, jossa hänen pahimmat vastustajansa asuivat.

"Odottakaat, te", jupisi hän pusertaen leveäteräisen puukon vartta, joka oli toisen pistoolin vieressä. "Kauvan olette te minulle jaelleet solvauksianne, mutta nyt en kärsi niitä enään. Halveksittuna olen aina ollut, ja te saatte palkkanne kaikesta vihastanne minua kohtaan. Tämä yö on päättävä kohtalonne".

Nain sanoen sulki hän varovasti oven ja astui tielle. Katseltuansa tässä ympärilleen oliko ketään hänen yöllistä liikettänsä näkemässä, mutta huomattuansa olevansa yksin, lähti hän nopeasti astumaan Karhunsalmea kohden. Eräästä akkunasta Leskelästä näkyi heikko valkea; pitkiltä portailta kuului kissan naukumista ja takapihan veräjällä haukkui koira paria pientä porsasta, joita talonomistajan oli onnistunut kätkeä Venäläisten saaliinhimoisilta silmiltä. Muuten oli kaikki luonnossa hiljaista, niin hiljaista että koiran haukkuminen selvään kuului toiselle puolen salmea, jossa venäläiset sotamiehet parhaillaan paikkailivat muutamia veneitä, joita he olivat löytäneet pitkin rantoja, mutta jotka Suomalaiset olivat tehneet kelvottomiksi vääntämällä reikiä niiden pohjiin.

Ei lehtikään liikahtanut; vesi Karhunsalmessa oli todellakin kuin kuvastin, puolikuun heikkojen säteiden hopeoimana.

Tie salmelle oli vähän viettävä ja sen molemmin puolin kasvoi pieniä pensaita, jotka olivat liian matalia kätkemään miehen suorassa asennossa. Peljäten että hän huomattaisiin piti Anttikin parhaana kumarassaan kulkea tien sivua pitkin. Hän ei tehnyt tätä suorastaan pelvosta, vaan hän ei turhan tähden tahtonut antautua riitaan. Kuitenkin oli hän lujasti päättänyt ikipäiviksi sulkea sen suun, joka sattuisi tulemaan hänen tiellensä.

Kun hän vihdoin ehti rantaan, saattoi hän vapaasti nähdä kapean salmen toiselle puolelle. Siellä pitivät työskentelevät Venäläiset pientä hälinää. Antti vapisi levottomuudesta tirkistelevin silmin katsellessaan milloin yhdelle, milloin toiselle puolen salmea, ikäänkuin olisi hän peljännyt suomalaisen parkassin missä silmänräpäyksessä tahansa kiitävän salmeen. Sitte oli vaan kulunut kaksi päivää kun kolme sellaista oli tullut puhdistamaan salmen vihollisista. Jokainen katoava minuutti oli hänelle kallis. Ollessaan pitkänään maassa niin että yläosa ruumista pistäysi esille rantapensaista, kuuli hän yht'äkkiä rahahduksen vieressänsä. Käsi tarttui heti veitseen, ja paljastettu ruumiinosa liiti äänetönnä takaisin pensaan taakse, hänen tarkasti tirkistäessään sinne päin, mistä rahina oli kuulunut.

Tämänlaisiin yökulkuihin tottuneena, oli hänen tarkka silmänsä pian huomannut ihmisolennon, joka samalla tavalla tähysti häntä vastaisesta pensaasta. Antti säpsähti, sillä hän ajatteli, että tällä yhdellä saattoi olla useampi takanansa. Hänen paha omatuntonsa, jota hän aina oli osannut nukuttaa, rupesi nyt heräämään. Oliko hänen mittansa nyt täysi?

Jota enemmän Antti katseli vihollistansa, joka oli varsin liikkumatonna, sitä levottomammaksi hän kävi. Kuu, joka samassa pistäysi esille parin pilven raosta, loi heikon säteen vastaisen pensaan harvempien oksien väliin ja valaisi siten vieraan kasvot, joita ei Antti tuntenut. Siis ei hänellä ollut Vaajasalolaista vastassansa.

Outo, joka myös puoleltansa oli katsellut Anttia, teki samassa äkkinäisen liikkeen ja konttasi pensaasta suoraan Anttia kohden.

"Hei, siellä", huusi hän, "mikä sinä olet, joka ihmisiä vahtaat?"

Vieraan ääni oli samalla niin kylmä ja niin ivallinen, että Antti säpsähti. Ainoalla hyppäyksellä oli hän esillä pensaasta ja jaloillaan, ja siinä nyt seisoivat molemmat miehet, kuutamon valaisemina, katsellen toisiansa katseilla, jotka äänettömällä kielellään näyttivät tahtovan sanoa: "Miksi sinä olet minua häirinnyt?"

Hetken perästä vastasi Antti: "Minun ei tarvitse sanoa kuka minä olen.
Mutta kuka olet sinä?"

"Minä olen pohjan periltä", vastasi Jussila, sillä hän se oli, joka näin yht'äkkiä oli ilmestynyt.

"Niin minäkin", huudahti Antti iloisena.

"Minä olen melkein kuin maanpakolaisena kodostani", jatkoi Jussila kolkosti.

"Niin on minunkin laitani", virkkoi Antti ojentaen kätensä. "Olipa tämä kohtaamisemme kumma. Mutta miksi sinä olet kotopakolaiseksi tullut?"

Jussila viivytti vastausansa hetkisen. Sitte sanoi hän, tultuansa siihen päätökseen, että hän uskalsi sanoa suunsa puhtaaksi.

"Minä tulin ihastuneeksi erääsen tyttöön ja…"

"Hänen tähtensä on sinun täytynyt paeta", lopetti Antti puolinaurulla lauseen. "Niin niin; nuo liepeiset panevat joskus miehen kuumille kiville".

"Niin, kyllä minun täytyi paeta", sanoi Jussila äkkiä, "mutt'ei yksin".

"Ei yksin", kertoi Antti painaen kumpaistakin sanaa. "Onko sinulla ehkä tyttö mukanasi?"

Kun Antti teki tämän kysymyksen, loisti hänen silmänsä niin kummallisesti, ettei Jussila ensin ollut selvillä vastaisiko hän myöntävästi vai kieltävästi. Antti huomasi tämän epäilyksen ja sanoi sentähden äkkiä:

"Ei sinun tarvitse peljätä, että minä sinulta tytön otan, taikka petän sinun, sillä minä arvaan kyllä kuinka…"

"Vaiti, vaiti, joku saattaisi kuulla! Mutta istu tähän, niin saat kuulla kaikki kohtaloni".

Sittekuin molemmat uudet ystävät olivat istuneet pensaan viereen, josta saattoi nähdä salmen ylitse, puhui Jussila elämänsä tapaukset käsillä olevaan hetkeen saakka. Kun hän oli lopettanut, virkahti Antti:

"Minäkin olen pohjoismaalainen, niinkuin tiedät, ja elämäni alkupuoli on myös kulunut metsissä, niinkuin sinunkin. Ehkä silloin olemme joskus tavanneet toisemme, vaikk'emme nyt sitä muista. Olipa hyvä että kohtasimme toisemme, niin on minulla nyt ainakin yksi liittolainen. Min'en uskalla eroittautua Venäläisistä".

"En minäkään", vastasi Jussila kolkosti.

"No, nythän ovat asiat niin hyvin kuin perästäkin", arveli Antti. "Pata tulee paraiten padan kanssa toimeen".

"Niin sanotaan", vastasi Jussila vilkuen vastasaamaansa liittolaista.
Tämä, joka huomasi hänen kieron silmäyksensä, jatkoi:

"Sin'et näy luottavan minuun, mutta siinä teet väärin. Minä en tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä Suomalaisten kanssa, etkä sinäkään, jos oikein olen puheesi käsittänyt. Sentähden onkin parasta, että me vedämme yhtä köyttä hirteen saakka, ha, ha, ha!"

"Hirteen", vastasi Jussila uudestaan luoden vilkasevan katseen kumppaniinsa.

"Niin", vastasi tämä, "puhukaamme järjellisesti. Sinä olet suoraan
astunut vihollisen puolelle, oman puheesi nuukaan, mutta niin en minä.
Kuitenkaan ei ole se hetki kaukana, jolloin minunkin pitää se tehdä.
Näetkö nuo veneet, jotka lähtevät tuolta vastaiselta rannalta?"

"Näen".

"Ne ovat venäläisiä veneitä. Katteini Demonov tulee nyt suuremmalla voimalla kuin ennen, ja hänen tarkoituksensa on kokonaan estää Sandels'ilta pääsön saareen. Älä vaan luule vihreätakkisten ensi kertaa tulevan tänne".

Jussila näytti levottomalta, ja kun Antti kysyi sen syytä, sanoi hän:

"Minne minä saatan kätkeä Katrin?"

"Minun tupaani".

"Mutta … mutta…"

"Sinä arvelet!"

"Niin, se on tietty. Tuleeko venäläinen katteini sinne?"

"Sepä kysymys. Tottakai!"

"Sitte en uskalla jättää häntä sinne", vastasi Jussila vapisevalla äänellä.

"Ha, ha, ha, sinä olet mustasukkainen", arveli Antti nauraen. "Niin, minä myönnän että tässä on käsillä arka asia. Venäläiset upseerit tunnetaan suuriksi naismiehiksi, ja jos tämä lisäksi on kaunis tyttö, niin … niin, sinä ymmärrät; mutta minä vakuutan sinulle, ettei koko saarella ole sen varmempaa kätköpaikkaa".

"No, sinun tupaasi sitte", sanoi Jussila kolkosti. Itsekseen liitti hän: "Minä pidän heitä kyllä tarkasti silmällä, ja jos he yrittävätkin Katria … niin…"

Se käsi, joka piteli leveäteräistä veistä, pusersi sitä kovasti.

Venäläiset veneet olivat jo kelpo matkan salmella. Sotamiehet eivät ensinkään olleet hiljaa, vaan päin vastoin melusivat he täyttä kurkkua. He olivat jotenkin varmat siitä, etteivät Suomalaiset nyt häiritsisi heitä.

"Missä tyttö on?" kysyi Antti äkkiä. "Kyllä nyt on jo aika viedä häntä jonnekin suojaan".

"Sinä olet oikeassa", vastasi Jussila. "Seuraa minua".

Muutama kyynärä sivulle päin siitä pensaasta, jossa Antti oli ollut kätkettynä, oli taaja viita. Jussila käänsi hiljaa oksat sivullepäin, ja heikossa kuutamossa, joka nyt esteettömästi valaisi pensaston, saattoi Antti nähdä ihmisolennon lepäävässä asennossa. Se oli Katri. Ponnistukset pitkällä marsilla metsien lävitse sekä suru olla miehestänsä eroitettuna olivat kokonaan voivuttaneet hänen voimansa, että hän nyt oli ikäänkuin koneellinen ase Jussilan kädessä. Kostonhimoisella pohjoissuomalaisella oli vielä kuitenkin sen verran kunniantuntoa jäljellä, ettei hän milläkään tavalla loukannut tätä nuorta tyttöä nykyisessä avuttomassa tilassaan. Vaikka Jussila olikin perin paatunut, löytyi hänessä kuitenkin jokin pahuutta vastustava tunne.

"Onko kotiosi pitkä matka?" kysyi Jussila.

"Ei".

"Saatatko auttaa minua kantamassa häntä sinne?"

"Olkoon menneeksi", vastasi Antti, "mutta ensin meidän täytyy tehdä purilot. Täällä on aineita kylläksi".

Purilot olivat pian valmiina. Varovasti nostettiin tyttö niille. Hän ei herännyt eikä liikahtanutkaan vaikka viidakon ohdakkeet repivät hänen vaatteitansa.

Kun Antti kuuvalossa loi katseen Katrin kauniille ja vaaleille kasvoille, tuli hän tuumivan näköiseksi. Jussila huomasi tämän ja kysyi äkäisesti:

"Mitä sinä niin tarkasti häntä katselet?"

Mustasukkaisuus rupesi jo pääsemään hänessä valloille.

"Eikö hän kärsi katselemista", sanoi Antti vähän pilkallisesi. "Odota vähän, niin kyllä häntä vielä katselee useampikin, kuin sinä ja minä".

Nämä Antin sanat pistivät kipeästi Jussilaan ja hän rupesi jo katumaan, että hän oli Antilta turvapaikkaa pyytänyt. Mutta hänen katumuksensa tuli nyt liian myöhäiseen, sillä venäläiset veneet olivat jo kulkeneet enemmän kuin puolen salmen levyä.

Puolen tunnin kuluttua lepäsi Katri huonolla vuoteella Antin tuvan sisimmäisessä huoneessa. Pako oli estetty siten, että huoneen ainoan akkunan taakse oli pantu kaksi vahvaa luukkua. Pienestä reijästä niiden yläosassa pääsi huoneesen heikko valo. Antti toi sohvan eteen muutamia leivän palasia, että Katrilla olisi herättyänsä jotakin syötävää.

Huone, kokonaan paljaine seinineen, näytti enemmän vankilalta kuin asuinhuoneelta, eikä se ruokakaan, jota Erkki Ollikaisen nuorelle vaimolle tarjottiin, ollut suurin muuta kuin "vankiravintoa".

Tämän tehtyänsä lähtivät Jussila ja Antti yhdessä Venäläisiä vastaan.

Sen seudun alhaisimpia paikkoja on Noidanoja. Vesiperäiset niityt ja suot, joissa petollinen letto kulkijata uhkaa varmalla perikadolla, ja niiden välillä synkkiä metsiä, joiden sisuksia ei metsänhakkaajan kirves ollut vielä käynyt hävittämässä, pienet purot, jotka siellä täällä muodostivat kirkasvetisiä lampia, semmoinen yleensä oli Noidanojan seudun luonto.

Erään näiden purojen ylitse, joka jo oli pienen joen kaltainen, kävi puinen silta. Sillan kummassakin päässä oli muutama pirtti ja pieniä sieviä tupia, jotka todistivat, että tämän seudun asukkaat tulivat hyvin toimeen. Rauha ja mielihyvä olivatkin tähän saakka olleet alituisina asujamina siellä. Pikku pojat ja tytöt juoksivat auringon noustessa ulos, kahlailivat alinomaa leikiten edestakaisin matalien purojen poikki, ajoivat kesän kirjavia perhosia takaa, kapusivat, norjina kuin kissat, metsän korkeimpiin puihin, ja uskalsivat usein suohonkin leton pienimmille mättäille, josta he salaman nopeudella pakenivat kun joku pitkäkorvainen "repolainen" vainoen hiipi viidakosta, taikka kun kömpelö karhu, haistaen mehiläispesien läheisyyttä, astua tallusteli esille metsänrinteestä toisella puolen suota; isäntä, emäntä ja palkolliset tekivät iloisina ja tyytyväisinä kovat tehtävänsä saidasta maasta saadaksensa niukan elantonsa; pellot kynnettiin ja kylvettiin ja niiden tulo korjattiin läheisen kasken peittäessä seudun heikkoon sumuun, ja kun päivä laski ja hämy tuli, palasivat kaikki, väsyneinä mutta hyvillä mielin siitä, että päivä oli hyvin käytetty, yksinkertaisiin kotoihinsa hankkimaan tarpeellista lepoa; ja kaiken tämän saivat he toimittaa, ilman että heitä häiritsi "pitkätakkisten" sotahuuto, tykkien peloittava pauke taikka kasakkain piikit ja arohevosten kavioitten jyminä. Kuva oli yksinkertainen, mutta rauhallinen, kova, mutta kuitenkin valtavasti vaikuttava.

Kuitenkaan eivät rauha ja lepo ole ikuisia ja yksinomaisia nautittavia maailmassa. Kaikki täällä on meren, järven, virran, puron kaltaista, minkälaista vaan tahdotaan. Tänäpäivänä rasvatyyni pinta, seuraavana päivänä, taikka ehkä jo parin tunnin perästä, niin, joskus sitäkin pikemmin, on jo pintaa sekoittamassa pieniä lainehia, jotka kasvavat ja vihdoin myrskyävät vaahtopäisinä hurjassa raivossa samoja rantoja, saaria ja luotoja vastaan, joita ne äsken syleilivät, suutelivat ja hyväilivät niin hellästi ja varovasti kuin äiti lapsiansa.

Niin kävi Noidanojallakin. Kun miehet ja vaimot eräänä iltana tulivat kotio, oli tullut tietoja Mikkelistä. Eräs seudun parhaita karhunpyytäjiä oli käynyt siellä ja saanut kuulla kummallisia asioita kerrottavan sodasta ja rauhan rikkomisesta. Asukasten hiljaiset mielet rupesivat nyt kuohumaan; huhut siitä että sota oli jo varsin lähellä tulivat yhä varmemmiksi ja pian kävi varsin selväksi että rauhan ajat taas olivat poissa. Silloin nousi myrsky kaikkien mielissä; lapset peljästyivät enemmän "ryssän" nimestä kuin "sutarin", ja jokainen rupesi kuumeentapaisella kiireellä saattamaan parasta omaisuuttansa turvaan. Henkiänsä he eivät ajatelleet, sillä ensimmäinen ajatus näissä rohkeissa Noidanojalaisissa oli tämä: "Jos Venäläinen tulee tänne, menemme me jokainen mies ja vaimo taistelemaan tuon tuiman vihollisen kanssa. Niin esi-isämme tekivät ison vihan aikana ja niin isämme ja veljemme tekivät kolmannen Kustaan sodassa".

Kun Suomen kansaa valtasivat tämmöiset mielipiteet, sillä ei ainoasti Noidanojalla vaan kaikkialla ajateltiin samoin, ei Sandels'ille ja katteini Malmille ollut vaikeata saada semmoista menestystä ja voittaa semmoisia etuja kuin he verrattain lyhyessä ajassa saivat aikaan.

Eräänä iltana hyökkäsi Noidanojan sillan eteläisessä päässä leikkivä lapsijoukko vanhan Heikkilän pirttiin, joka oli lähinnä tietä. Melkein puolisokea ukko nousi peljästyen seisaalleen pölkyltä, jolla hän oli istunut hiljaa, mutta tarkasti veistäessään kirvesvartta.

"Mitä meteliä se on?" huusi hän lapsijoukolle häristäen kirvesvarrella; "enkö minä saa yölepoa? Ulos täältä!"

Lapset kertoivat nyt, kaikki huutaen yhtä suuta, että he metsänrinteessä toisella puolen ojaa olivat nähneet ison joukon ihmisiä. Toisilla oli pitkät parrat, toisilla ei ollenkaan; toiset konttasivat käsin ja jaloin, toiset ratsastivat "pitkät tangot" kädessään. Kun he olivat lapsille, jotka ensin uteliaina olivat katselleet semmoista ihmis- ja hevoispaljoutta, häristäneet aseitansa, olivat pienoiset lähteneet "niin paljon kuin jalkoja alla oli" "Heikkilän papalle", joksi vanhaa metsämiestä tavallisesti sanottiin, kertomaan siitä ihmeestä, jota olivat nähneet.

Lasten kertoessa synkistyi ukon katse yhä enemmän. Hän kyllä aavisti mitä väkeä lapset olivat nähneet, eikä kauvan kulunutkaan ennenkuin hänen aavistuksensa kävi toteen.

Heikko silta tärisi ja rouskui hevosien ja sotamiesten painon alla, ja ennen pitkää olivat venäläiset jääkärit ja kasakat piirittäneet kaikki asunnot Noidanojalla.

Moneen vuoteen ei ollut semmoista elämää ollut Noidanojalla, kuin siellä nyt nousi. Asunnoista pakeni joukottain miehiä, vaimoja ja lapsia metsiin, jättäen kaiken omaisuutensa ryöstettäväksi ja poltettavaksi. Tosin koettivat Venäläiset estää heidän pakenemistansa ja heidän onnistuikin pidättää muutamia, mutta useimmat pääsivät hiipimään pakoon, kun he ensin olivat varustaineet aseilla. Siellä täällä ampuivat jääkärit ja kasakat pakenevia, mutta harvoin heidän luotinsa sattuivat. Auringon laskeissa oli kuitenkin neljä Noidanojalaista herjennyt elämästä. Heidän kuolleet ruumiinsa jätettiin maan päälle ilmaa myrkyttämään. Sodan kirous oli ehtinyt tähänkin rauhalliseen tienoon.

Niissä, jotka eivät päässeet pakenemaan oli vanha Heikkiläkin. Melkein puolisokeana ollen, oli hän juossut keskelle kasakkaparvea ja siellä joutunut armottoman pilkan alaiseksi. Hän päästettiin kuitenkin irti ja aikoi rientää kotionsa, kun liekit hänen sytytetystä tuvastansa pidättivät hänen.

"Vai niin", sanoi ukko levollisesti itsekseen, hengästyneenä istuen kaatuneen puun rungolle, "minä huomaan, että te olette kaltaisianne! Ihan niinkuin viime sodassa".

Sittekuin ukko oli hetken levännyt, hiipi hän sivulle päin, ja hänen onnistuikin päästä lähimpään metsänrinteesen, jossa hän kiipesi kaatuneen hongan alle kätköön.

* * * * *

Melkein kaikki asunnot Noioanojalla olivat poltetut. Jäljellä oli vaan harva, ja niissä myös se, joka oli etäimmällä sillasta. Siinä oli venäläinen päällikkö, luutnantti Ogunov, ruvennut asumaan. Seuraavana päivänä saapuivat katteinit Baronovits ja Rosovski paikalle. Edellinen oli Iisalmelta paennut metsien ja korpien lävitse, monen monituisia kertoja vähältä joutua kiinni. Milloin jalkaisin, milloin ratsastaen ja milloin pienillä, kurjilla aluksilla, jotka töin tuskin kannattivat kahta miestä, oli hän pannut henkensä kaupalle mieluummin kuin antautua vangiksi.

Katteini Rosovskin kohtalot eivät olleet niin romantillisia. Kun Malmin väki ajoi häntä takaa Juvalta, jätti hän eräänä yönä miehensä ja riensi suoraan Noidanojaa kohden, sillä hän oli vakoojien kautta saanut tietää, että luutnantti Ogunov marssi sitä paikkaa kohden. Kerran oli hän ollut vähällä joutua Härilän keskievarin, Torkkulaisen ja erään hänen renkinsä käsiin, kun he olivat metsästämässä. Keskellä metsää itään päin Härilästä peloittivat he Rosovskin, joka juuri nautti sangen tarpeellista lepoa. Salamana hyppäsi hän ylös ja, ensin ammuttuansa Torkkulaista, vaikka osaamatta, lähti hän juoksemaan kivien ja kantojen ylitse niin paljon kuin suinkin pääsi. Keskievari ja renki olivat hänen kantapäillään. He ampuivatkin häntä. Rengin luoti tempasi lakin Rosovskin päästä, että hän nyt sai juosta paljain päin; luoti, jonka Torkkulainen kohta jälkeen lähetti, repi vallan pilalle katteinin toisen takinliepeen, muttei sekään häntä vahingoittanut. Katteini Rosovski juoksi henkensä edestä, ja rakkaus siihen antoi hänelle melkein siivet jalkoihinsa. Monen tunnin rasittavan matkan perästä saapui hän Noidanojalle. Ilta oli jo tullut kun hän astui luutnantti Ogunovin asuntoon. Luutnantti ja katteini Baronovits istuivat juuri puhelemassa tapauksista Iisalmella. Jotakuta silmänräpäystä ennen Rosovskin tuloa huudahti Ogunov kiivaasti:

"Antakaahan minun vaan ensin tehdä puhdasta täällä, niin minä sitte menen Iisalmelle ja…"

"Mutta", keskeytti Baronovits, "sinä unhotat, että Sandels on Toivolassa, ja että meidän on vaikea saada mitään aikaan hänen takanansa, jossa partiojoukkoja Raahesta päin alinomaa liikkuu edestakaisin".

Nyt astui Rosovski sisälle. Ogunov ja Baronovits hyppäsivät hämmästyneinä istuimiltansa.

"Sinä täällä!" huudahtivat molemmat yhtaikaa.

"Niin, ja tuo kirottu Malm on kantapäilläni", keskeytti Rosovski vohkuen. Hetken levättyänsä kertoi hän tarkasti tapauksen Juvan kirkolla ja kuinka hän itse oli vähältä joutua vangiksi.

"Pyhän Mikaelin nimessä", huusi Ogunov, "nyt on parasta käydä katsomassa etuvartijoitani. Muuten ei tässä käy kunniallisesti".

Näin sanoen hyökkäsi hän ovelle ja ulos, jättäen molemmat katteinit pitämään toisillensa seuraa kuinka he parhaiten tahtoivat.

Ukko Heikkilä oli, niinkuin ennen on kerrottu, melkein puolisokea. Siitä huolimatta liikkui hän kototienoillaan jotenkin tarkasti. Monena vuotena, joina hän oli siellä asunut, oli hän oppinut tuntemaan jokaisen polun metsässä, tunsipa ne vielä niinkin tarkasti, että hän pimeässäkin osasi kulkea läheisiin kyliin ja asuntoihin.

Tämä paikantunteminen oli hänelle nyt erinomaisen hyvä. Haperoiden käsin edessään kulki hän alinomaa eteenpäin, ja pidätti vasta kun hän kuuli kuiskuttelevia ääniä läheisyydessä. Tavallisesti tapahtuu että kun yksi aisti ihmiseltä katoo taikka huononee, tulee toinen sitä arjemmaksi ja tarkemmaksi; niin oli Heikkilänkin laita. Hänen kuulonsa oli tullut paljon tarkemmaksi, sittekuin näkö rupesi huonontumaan. Sentähden kuuli hän nytkin selvästi, että puhelevat olivat Suomalaisia.

"Hohoi!" huusi hän sentähden. "Helei!"

Hän oli tuskin saanut viimeisen sanan suustansa, kun pensaista rupesi kuulumaan rapinaa, ja ennenkuin ukko ehti päätään kääntää, seisoi hänen edessään kaksi miestä. Toinen sytytti päreen, jolla hän rupesi valaisemaan Heikkilän kasvoja, sanoessaan:

"Mikä sinä olet, joka kuljet näin yksin metsässä?"

Sittekuin Heikkilä oikein varmaan oli saanut itselleen selvälle, että edessään olevat miehet olivat Suomalaisia, kertoi hän tarkasti kuinka viholliset olivat Noidanojalla peuhanneet. Kun hän lopetti sanoi se mies, joka pärettä piteli:

"Ei tuo mahdottomalta kuulu, mutta kuka takaa, ettet sinä ole vakoilija".

"En ole", vastasi Heikkilä uskottavasti.

"No, tule sitte katteini Malmin luo".

"Tulen niin".

Katteinille, joka juuri oli matkalla Pelkjärvelle päin, kertoi Heikkilä saman, jonka hän oli metsässäkin puhunut. Tämän kertomuksen johdosta antoi Malm kersantti Rosenqvist'ille käskyn muutamalla miehellä mennä ottamaan valtaansa venäläinen vartio Noidanojalla.

"Mutta liikkukaa siellä varovasti", sanoi katteini lopuksi. "Ei tarkoituksena ole ajaa Venäläisiä sieltä pois, vaan ainoasti häiritä heitä, että he huomaisivat meidän olevan valveilla".

Kersantti lupasi noudattaa kaikkea varovaisuutta. Sentähden valitsi hän kuusitoista parasta Savon jääkäriä, jotka hän ennestään tunsi, ja ilmoitti asian heille. Kaikki olivat valmiina kostamaan vihollisille niitä kärsimisiä, joilla he olivat asukkaita kiusanneet.

Juuri kun kersantti oli aikeessa lähteä, tuli Erkki Ollikainen äkkiä hänen eteensä.

"Oletpa sinä, saamari vieköön, riutuneen näköinen", huusi kersantti.
"Etkö vielä ole saanut mitäkään tietoa vaimostasi?"

"En! Minne matka?"

Kersantti sanoi paikan ja jatkoi huolettomasti:

"Mielitkö tulla mukaan?"

"Halusta".

"Mutta sinun pitää oitis oleman valmiina".

"Niin olenkin".

Heti lähdettiin liikkeelle. Se oli ylen vaikea, sillä raskas sade oli edellisinä päivinä lioittanut maan, ettei jalka ensinkään tahtonut pysyä sillä. Kuitenkin onnistui Rosenqvist'in, jota vanha Heikkilä opasti, muutaman tunnin perästä joutua lähelle Noidanojaa. Heikkilä vei suomalaisen joukon eräälle paikalle ojan vieressä, josta kersantti erinomaisesti saattoi nähdä Noidanojan sillan ja sen pohjoisessa päässä olevan vartion, jota oli noin viisikymmentä miestä.

"Tuota joukkoa ei liene vaikea lannistaa", sanoi Erkki Ollikainen, joka kersantin kanssa oli mennyt eräälle pienelle niemekkeelle, jonka puitten suojassa he hyvin saattoivat seurata vihollisen liikkeitä.

"Koettakaamme naapata se pois", arveli kersantti. "Metsä on pimeä ja taaja, eikä tämä yritys vaikealta näytä".

Tuumasta toimeen. Tuntia Rosenqvistin ja Erkki Ollikaisen kanssapuheen jälkeen hiipi pieni savolainen joukko metsän lävitse ja sen onnistuikin päästä varsin lähelle vartiota vihollisen huomaamatta. Kersantti oli jotenkin varma saaliistaan ja hän oli juuri aikeessa kaikessa hiljaisuudessa valloittaa se, kun hän sen sijaan vavahti, katkeran kirouksen purkautuessa hänen huuliltaan:

"P——le!" huusi hän sitte ja löi raivostuneena jalkaansa maahan. "Jos hän olisi pysynyt hiljaa, niin… Eteenpäin siis. Älkäät päästäkö ketään pakoon!"

Tämä oli syynä kersantin suuttumiseen.

Varsin toiselta puolelta tuli prikaatin ajutantti Vallgrén, joka johti Malmin etujoukkoa, marssien sillalle. Hän ei tietänyt Rosenqvistin lähetyksestä, ja hyökkäsi sentähden, Venäläiset huomattuansa, heidän kimppuunsa painetilla. Vartio teki vähän vastarintaa, mutta hajoitettiin sitte kokonansa. Venäläiset jääkärit pakenivat ylen niskojensa kersantin osaston ohitse metsään.

Erkki ajoi paria heistä innokkaasti takaa. Äkkiä he pidättivät erään suon reunalle, epäillen uskaltaisivatko he lähteä keinuville mättäille vai ei. Mutta kun Erkki tuli lähemmäksi eikä näyttänyt siltä, joka antaisi armoa, lähtivät he uudestaan pakomatkalle. Toinen pääsi onnellisesti suon poikki, mutta toinen katosi, katkerasti parkuen kahden mättään väliin. Jota enemmän hän puhkoi päästäksensä ylös, sitä syvemmälle hän vaipui, ja pian oli hän kokonaan upoksissa.

"Jos nyt voisin auttaa sinua, niin sen tekisin", sanoi Erkki itsekseen, katsellessaan kamalaa tapausta letyllä. Hän oli kovin liikutettu, sillä kerran oli samanlainen kohtalo ollut hänellekin tulossa. Kun hän ei enään nähnyt Venäläistä ampui hän hänen pakenevaa toveriansa ja palasi osastoonsa.

Luutnantti Ogunov oli sill'aikaa rientänyt sillan päähän koko voimansa etunenässä. Kohta hänen jälkeensä tulivat Baronovits ja Rosovski. Sota jo sytytetystä sillasta tuli tuliseksi.

Erkki Ollikainen oli tavallisella rohkeudellansa heittäynyt kuumimpaan taisteluun ja hänen muskeettinsa teki suurta turmiota vihollisen riveissä.

Eipä aikaakaan, joutui hän ihan Rosovskin eteen. Tämä hyppäsi ehdottomasti askeleen takaisin Erkin nähdessään ja työnsi erään jääkärin eteensä suojaksi, sillä hän oli kyllä taistelussa Juvan kirkolla nähnyt ettei taistelu Erkin kanssa ollut leikkiä.

"Ah", huusi Erkki ja hyökkäsi katteinin päälle, "nyt et pääse käsistäni, konna!"

Näin sanoen yritti Erkki syöstä Rosovskin kimppuun, mutta jääkäri asettui hänen eteensä. Suomalaisen ja Venäläisen välillä alkoi nyt kaksintaistelu, joka kesti hyvän hetken, mutta vihdoin viimeksi mainittu putosi maahan lävistetyin rinnoin. Jääkärin oli kuitenkin sitä ennen onnistunut haavoittaa Erkin vasemman käsivarren, vaikk'ei tosin pahasti.

Samassa hetkessä, kun Erkki liiallisen verenvuodon tähden olisi kaatunut, ellei Rietu Pekkolainen olisi tarttunut häneen, tahtoi Rosovski hyökätä hänen päällensä, mutta Ogunov ja Baronovits ottivat häneen kiinni estääksensä häntä.

"Oletkos mieletön?" kuiskasi jälkimmäinen, "varmaan kuolemaanhan sinä ryntäät!"

Rosovski joutui sitte yleiseen pakoon. Puolen tunnin kuluttua ei Noidanojalla enään ollut ainoatakaan Venäläistä. Vähitellen palasivat asukkaat takaisin, lapset leikkivät niinkuin ennenkin sillanpäässä ja miehet rupesivat pian rauhassa tekemään askareitansa. Tuon pienen yhteiskunnan kustannuksella rakennettiin Heikkilän pirtti uudestaan, ja ukko sai siellä, kaikkien kunnioittamana, lopettaa päivänsä vähäistä ennen kuin se tieto tuli, että Suomi oli Venäjän hallussa.

Sittekuin katteini Malm, joka saapui paikalle kohta taistelun loputtua, oli antanut korjata enemmän kuin puoleksi palaneen sillan, marssi hän nopeasti Pelkjärven kirkolle, joka ei ole kaukana Venäjän rajalta. Hän oli nimittäin saanut tietää, että venäläinen pääjoukko oli siellä.

Erkki ei kuitenkaan seurannut niin pitkälle itäänpäin. Häntä aavisti ettei Jussila ollut sinne päin mennyt.

"Vaikka minun jalkaisin täytyisi astua halki Suomen, niin minä sen konnan etsin", ajatteli hän. "Ehkä hän on mennyt Kuopioon päin, sillä siellä hän on parhaassa turvassa. Minä lähden nyt sinne".

Viivyttyänsä Noidanojalla pari päivää, levätäkseen ja kootakseen uusia voimia, alkoi hän eräänä aamuna kulkunsa pohjoiseen päin Kallavettä kohden. Se oli vaivalloinen matka, mutta Erkki kesti sen, sillä olihan sen tarkoituksena pelastaa morsiamensa, oman Katrinsa, Jussilakonnan käsistä.

Toivolan ei kulunut se päivä umpeen, jona ei isompaa taikka pienempää ottelua taisteltu. Enimmäkseen olivat Suomalaiset voittajina näissä taisteluissa. Venäläiset olivat kuitenkin niin vahvasti sulkeneet tien etelään päin, ettei Sandels kyennyt sitä murtamaan, vaikka hän ponnisti kaikki voimansa saadakseen sitä aikaan.

Aina oli hän kuumeentapaisessa toimi-innossa ja harvoin hän oli kotona. Aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti harhaili hän pitkin seutua, joko jalkaisin taikka veneellä, ja usein hän oli vähältä joutua vangiksi. Se levollisuus, jota hänellä oli niin runsaassa määrässä ja joka Runebergin mukaan, oli korkeimmillaan tappelussa Virran sillan luona, pelasti hänen usein suuristakin vaaroista.

Eräänä iltana tuli hän kotio seurassaan ainoasti neljä miestä kymmenestä, jotka hän oli ottanut mukaansa. Hän oli joutunut kahakkaan Pujonsaaren niemellä ja siellä menettänyt kuusi urheata miestä. Mutta hän oli myös ajanut pakoon venäläisen vartion sieltä ja hävittänyt kasakkojen tekemän matalan etuvarustuksen.

Tomuisena ja hiestyneenä astui kenraali tupaan, mutta ei hän ehtinyt monasti kääntyä ennenkuin ajutantti, vänrikki Fahlstedt astui sisälle ja kertoi, että kaksi kunnianarvoista, harmaapäistä miestä Vaajasalon saarelta pyysivät puhutella kenraalia.

"Kyllä minä tiedän heidän asiansa", vastasi Sandels laskien kätensä otsallensa. "Vihollinen ei sen saaren asukkaille anna päivänkään rauhaa. Tuokaa miehet tänne".

Näiden molempain Vaajasalon ukkojen, jotka asuivat lähellä Vihtakantaa, oli onnistunut eräänä yönä päästä saarelta. Antti ja Jussila oli huomannut heidät, ajaneet heitä takaa ja ampuneetkin heitä, mutta he olivat kuitenkin päässeet heidän käsistään. Sandels'ille kertoivat he nyt niin tarkkaan kuin suinkin niitä kovuuksia, joita Venäläiset olivat antaneet heidän kärsiä, harjoittamalla mitä suurinta kovuutta, polttamalla heidän talonsa ja tavaransa, ryöstämällä heidän karjansa, pilaamalla heidän vaimonsa ja tyttärensä ja vieläpä uhkaamalla viedä Siperiaan jokaisen, joka saattoi aseita kantaa. Vaajasalon ukot eivät suinkaan asiaa koristaneet, ja kenraalin entisten tietojen mukaan Venäläisten kamalasta menosta, ei hän nytkään saattanut epäillä ukkojen kertomusta liioitetuksi vaan piti sen kaikin puolin totena.

Heidän lopetettuansa lupasi Sandels lähettää heille apua. Iloiten siitä, että he pääsivät vapaiksi Venäläisten ikeestä, menivät Vaajasalon ukot ulos, mutta jäivät kuitenkin Toivolaan, kosk'eivät he uskaltaneet yksin palata kotosaareensa, jonka metsien takaa he selvästi saattoivat nähdä punertavia valoja siellä ja täällä todistamassa murhapolttajien taas olevan täydessä työssä.

Pari tuntia tämän jälkeen lähti luutnantti Fieandt viidenkymmenen miehen kanssa saattamaan apua rasitetuille Vaajasalolaisille. Matkalle lähdettiin veneillä, jotka oitis ohjattiin suoraan Karhunsalmea kohden.

Aamuaurinko valaisi jo puiden latvoja. Vähitellen tunkivat sen lämpeät, eloa tuottavat säteet syvemmälle pensastoihin ja herättivät liikkeelle tuhansittain pikku eläviä, valaisi pieniä puroja ja sai kukkien hienot terät aukenemaan, ensin suudeltuansa niistä pois öiset kastehelmet.

Oli todellakin herttainen aamu, täynnä raittiutta ja eloa. Kaikki henkii helpommin viileässä aamuilmassa ja lintujen viserryskin kuului kirkkaammalta ja suloisemmalta päivän kauniisti valjetessa.

Sen taajan rantametsän suojassa, joka Leskelän talon kohdalla ulottui salmeen saakka, astui Fieandt kenenkään huomaamatta pienen joukkonsa kanssa maalle. Hän oli itse ensimmäinen, joka laski jalkansa Vaajasalon maalle. Aikoen tutkia lähimmän rantapensaston, astui hän muutaman askeleen ylöspäin, mutta pidättyi äkkiä ja laski nopeasti kätensä vyössä olevalle pistoolille. Ainoasti pari kyynärää edessänsä oli hän huomannut miehen makaavan taajan viidakon suojassa. Luutnantti huomasi kuitenkin heti, ettei se ollut Venäläinen, ja hän aikoi sentähden jättää makaavan rauhaansa, kun hänen päähänsä samassa pisti, että se saattoi olla Vaajasalolainen, ja semmoisena hyvä tällä retkellä apuna. Fieandt kumartui sentähden makaavaa ravistamaan, mutta eipä tuo herännytkään.

"Onkohan tuo kuollut", ajatteli luutnantti. "Ei, punottaahan se kuin täysikuu poutailtana ja hengityksensäkin on tasainen. Äläpä huoli, unikeko, kyllä minä sinun hereille saan".

Tämän sanottuansa repäsi hän maasta hienon ruohon ja alkoi sillä kutitella makaavan nenää. Tämän vaikutus ilmestyi heti. Makaava hyppäsi pystyyn kuin olisi käärme pistänyt häntä, hieroi ensin silmiänsä ja tarttui tulisesti puukkoonsa, kun ei hän ensi hämmästyksessään tiennyt oliko hänellä ystävä vai vihollinen edessään.

Kun hän vihdoin näki edessään suomalaisen univormun, hyppäsi hän ilosta korkealle ja tarttui luutnantin käteen huudahtaessaan:

"Jumalan kiitos! Nyt saan apua!"

Luutnantti Fieandt oli jo tuntenut urhean partiomiehen, Erkki Ollikaisen. Lukemattomien vastusten ja kärsimisien perästä oli hän vihdoin päässyt Karhunsalmelle asti. Iltaa ennen kuin suomalainen joukko astui maalle Vaajasaloon joutui hän odottamatta, kun hän jo rupesi epäilemään Katrin löytämistä, kuulemaan kahden Vaajasalon ukon keskustelua. He olivat väsyneinä istuneet samaan pensastoon, jossa Erkkikin oli. Sittekuin he hetken olivat puhelleet omasta onnettomasta tilastaan, rupesivat he surkuttelemaan sitä kohtaloa, joka tulisi niiden kahden kauniin, vangitun naisen osaksi, joita eivät he tunteneet, mutta jotka heidän luulonsa mukaan olivat ryöstetyt.

"Kaksi kaunista naista", ajatteli Erkki ja teroitti kuuloansa. "Jumalan
nimessä! Ne eivät saata olla muita kuin Katri ja Anna Segercrantz.
Mutta", pitkitti hän ajatustensa juoksua, "nuori neiti ei ollutkaan
Rosovskin kanssa Noidanojalla; kuinkas ma sen ymmärrän?"

Sittekuin ukot olivat kanssapuheensa lopettaneet ja levänneet tarpeeksi, katosivat he metsään päin. Erkki ei viipynyt rientämässä alas rantaan, jossa hän onneksi löysi pienen ruuhen, jolla hän yön pimeydessä pääsi Karhunsalmen ylitse.

Päästyänsä Vaajasalon puolelle tunsi hän olevansa väsyksissä, jonka tähden hän etsi sopivan paikan, jossa hän oitis nukkui sikeästi ja heräsi vasta Fieandtin kutituksesta.

* * * * *

Yö oli tullut. Rankka sade lioitti maan ja turmeli pienet kasvit. Oli, sanalla sanoen, oikea sutten ilma.

Tiellä, joka Leskelästä vei Antti Tikkasen pirtin ohitse, hiipi yksinäinen mies. Takin kaulus oli huolellisesti nostettu korviin saakka ja suun kohdalla pantu neulalla kiinni. Leveäröytäisen hattunsa oli mies painanut niin syvälle, että ainoasti nenä ja silmät olivat näkyvissä.

Mahdotonta olisi kenen tahansa ollut tässä puvussa tuntea Erkki
Ollikaista, jos ei hän olisi sitä tietänyt.

"Tuolla", sanoi hän nähdessään heikon valon säteen tunkeutuvan Antti Tikkasen tuvan akkunasta. "Tuolla se varmaankin on. 'Ensimmäinen tupa vasemmalla kädellä', niinhän tuo Vihtakannan mies sanoi. Hän oli siellä nähnyt pari kaunista tyttöä, sanoi hän edelleen. Niin, tämä se epäilemättäkin on; kyllä minä olen arvannut oikein".

Hän oli nyt ehtinyt tuvalle ja lähestyi pientä akkunaa. Pöydällä paloi kapea kynttilä pullon suussa ja ympärillä istui kolme miestä, jotka nähdessään Erkki vähän vavahti. Ne olivat Antti Tikkanen, Jussila ja venäläinen katteini Demonov. Pirtin seinät olivat niin ohuet, että Erkki selvästi saattoi kuulla kaikki mitä puhuttiin.

"Onko totta että yliesikunta on Vihtakannassa?" kysyi Antti nostaen viinapikarin huulillensa. "Onko se totta?"

"On", vastasi katteini kuivasti.

"Sitte se myös on hukassa", mumisi Erkki itsekseen.

Jussila, joka tähän saakka oli ollut vaiti, väitti nyt:

"Mutta jos Suomalaiset tulevat kimppuumme, minne sitte naiset kätkemme."

"Äh", sanoi katteini osoittaen hymyillessään kaksi riviä heleän valkeita hampaita, jotka kuitenkin hänen näin irvistäessään näyttivät torahampailta. "Onhan minun väkeni lähellä, ja eihän liene ylen vaikeata viedä näitä vastustelevia aarteitamme sinne. Mutta", jatkoi hän katsoen kettumaisesti Jussilaa, "emmeköhän vaihettaisi. Sinulla on kauniimpi ja sävyisempi, majurin tytär on kiukkuinen kuin itse piru ja puree ympärillensä kuin vihanen kissa. Vaihettakaamme. Ha, ha, ha!"

Jussila tarttui jo pöydän alla olevaan veitseensä.

"Ah", tokaisi Antti, joka näki Jussilan synkän mutta tulisen katseen ja
pelkäsi kansalaisensa hurjaa luonnetta. "Eihän sillä ole kiirettä.
Parasta teille on ensin asettua lujasti saarelle, ettei Sandels
Toivolasta…"

"Mitä vielä! Älä puhu hänestä", keskeytti Venäläinen ylpeästi. "Hän ei voi meille mitään! Mutta", jatkoi hän nostaen pikarin, "kaunottaret tänne maljailemaan kanssamme, muuten ei ole ilostamme mitään!"

Antti nousi ylös ja avasi sisähuoneen oven. Kahden naisäänen kimakka huuto kuului samassa sisältä. Erkki pani päänsä lähemmäksi ruutua nähdäksensä paremmin. Hän ei peljännyt, että häntä huomattaisiin, eikä ajatellutkaan ollenkaan sitä.

Pian näki hän Katrin ja Anna Segercrantz'in horjuen tulevan isompaan huoneesen. Molemmat näyttivät itkeentyneiltä ja peittivät kasvonsa käsiinsä. Jussila oli noussut ylös ja seisoi nyt kädet ristissä akkunaan päin käännetyn selkänsä takana.

"Kas niin, kauniit käpyläiseni", huusi katteini Demonov nostaen pikaria, "nyt me juomme teidän maljanne ja toivomme että te myös juotte meidän. Tosin on juoma miehiä varten, mutta kuitenkin…"

Hän ei lopettanut lausettansa, vaan ojensi viinapikarin vapisevalle
Katrille ojentaessaan vasemman käsivartensa sillä syleilläkseen Katria.

"Katteini!" huusi samassa Jussila ja astui askeleen eteenpäin, hurjasti pudistaen nyrkkiänsä ja silmiltänsä kamalan tulen säihkyessä. "Minä tahdon…"

"Pyhän Mikaelin nimessä", keskeytti Demonov purskahtaen leveään nauruun, "luulenpa, hitto soikoon, että mies on mustasukkainen. Älä ole huomaavinasi tuommoisia pikkuasioita! Sodassa ei saa olla niin närkäs. Kas niin, tyttö, tule nyt kiltisti tänne!"

Näin sanoen aikoi hän taas vetää Katrin syliinsä, mutta nytkin hän siinä estettiin.

Erkki oli nimittäin mitä kovimmalla mielenliikutuksella seurannut asioiden menoa tuvassa. Kuu Demonov ensi kerran tahtoi syleillä Katria, mutta josta Jussila esti hänen, oli hän kumartunut maahan ja ottanut käteensä raskaan kiven. Kun Venäläinen toisen kerran yritti tehdä saman tempun, ei hän enään kyennyt hillitsemään raivoavia tunteitansa. Kaikella voimallansa heitti hän kiven akkunasta sisälle, koettaen osata katteinin päätä.

Jussila oli jo enemmäksi kuin puoleksi vetänyt puukkoansa tupesta ja aikoi jo syöstä puoleksi päihtyneen Venäläisen päälle, jospa se olisi maksanut hänen henkensäkin, kun Erkki odottamatta sekaantui asiaan. Mutta Erkin heitto ei ollutkaan niin tarkka kuin hän olisi tahtonut. Kivi särki ruudun yhtä helposti kuin munan kuoren ja mennä suhisi ihan ryssän pään ohitse sekä särki vastaisella seinällä riippuvan ruutisarven.

Jos salama äkkiä olisi iskenyt keskelle huonetta taikka Sandels itse koko joukkonsa kanssa yht'äkkiä olisi ilmestynyt huoneesen, ei se ensikädessä olisi hämmästyttävämmästi vaikuttanut. Ensimmäiset silmänräpäykset olivat miehet varsin mykkinä. He katselivat turmiota ennustavalla äänettömyydellä toisiansa, luoden tirkisteleviä katseita milloin särkyneesen ruutisarveen, milloin reikään akkunan-ruudussa, josta viileä yötuuli tulvasi sisälle ja suuria sadepisaroita pirskui permannolle. Molemmat naiset olivat oitis kiljahtaen paenneet sisähuoneesen.

Hämmästyksen vielä vallitessa ja venäläisen katteinin selvitessä, tahdomme kertoa miten Anna Segercrantz pääsi Rosovskista ja joutui Demonovin käsiin.

Laahattuna kahden jääkärin välissä Juvan kirkkotarhasta, uupui tuo heikko tyttö pian voimatonna maahan.

Monta kertaa turhaan koetettuansa saada häntä kävelemään, käski Rosovski tehdä purilot oksista. Se oli valmis muutamassa silmänräpäyksessä ja itkevä sovitettiin niille, hänen innokkaista vastustelemisistaan huolimatta. Hän ei luonnollisesti toivonut mitäkään hartaammin kuin että Suomalaiset tulisivat hänen pelastamaan ja alinomaa hän rukoili sitä. Mutta päivä ja yö kului eikä mitään pelastusta kuulunut.

"Oi, Jumala, Jumala, oletko siis kokonaan minun hyljännyt?" huokasi hän kätkein kasvonsa käsiin. "Eikö siis ole vähääkään vapaaksi pääsemisen toivoa".

Vaara luo melkein aina rohkeita luonteita kaikkein heikoimmista. Juuri Annan ajatellessa kotoa ja kuinka äiti ja sisar nyt surivat hänen onnettomuuttansa, pisti hänen päähänsä tämä ajatus:

"Entä jos koettaisin paeta? Kyllä minä kotio löydän".

Yön pimein aika oli jo tullut. Ympärillänsä oli kaikki hiljaista; ei hän kuullut muuta kuin molempain vartijoittensa, kahden jääkärin yksitoikkoista kuiskutusta. Ei missäkään päin näkynyt mitään valoa. Metsässä vallitseva hämy esti hänen näkemästä kuin jonkun kyynärän ympärillensä. Tuskin pari kyynärää hänestä olivat Venäläiset pitkänään ja ottivat tavan takaa napauksen "votkilla" (viinalla) täytetyistä matkaputeleistaan. Heidän kuiskutuksensa kävivät yhä epäselvemmiksi ja pian tyttö huomasi toisen vartijan raskaasti nukkuneen. Toinen taisteli vielä unensa kanssa. Pitkiä lauseita kielellä, joita ei Anna ymmärtänyt, virtasi hänen huuliltaan, milloin hiljaa, milloin täyttä suuta. Siitä ja hänen puheensa eri äänistä, saattoi hän ymmärtää ettei jääkäri ollut erittäin hyvillään tästä yksinänsä vahtimisesta.

Äkkiä kuului rahahdus ja Anna arvasi vartijan nousseen ylös. Hän laskeutui sentähden hiljaa puriloille jälleen ja oli raskaasti makaavanaan. Mutta kyllä hänen korvakalvonsa olivat kireällä. Jääkärin hiljaiset askeleet lähenivät, ja suureksi hämmästykseksensä kuuli hän pian Venäläisen kuuman, viinalta tulevan hengittämisen polttavan kasvojansa. Hän oli vähältä huutaa kauhusta ja peljästyksestä, mutta hän hillitsi sen iljettävän tunteen, joka häntä valtasi ja makasi liikkumatonna, vaikka veri oli jäähmettymäisillään hänen suonissaan.

"Ehkä hän vaan tahtoo tutkia makaanko minä vai enkö", ajatteli hän ja olikin varsin oikeassa. Sittekuin Venäläinen hetken oli kuullellut hänen tasaista hengittämistänsä (tyttö teki sen itse niin tasaiseksi kuin hän voi, vaikka se vaati häneltä mitä suurimpia ponnistuksia), mutisi hän muutamia epäselviä lauseita, ja siitä tavasta, jolla hän sen teki, saattoi Anna päättää hänen olleen hyvillänsä siitä että hän näki nuoren tytön olevan unessa.

Eikä kulunutkaan monta minuuttia ennenkuin hän kuuli molempain vartijansa kilpaa kuorsaavan.

"Nyt taikk'ei koskaan", ajatteli hän ja nousi ylös. "Käyköön kuinka tahansa, mutta…"

Hän ei lopettanut lausettansa, vaan laski pienet, kivien, oksien ja kantojen haavoittamat jalkansa maahan. Aluksi niitä särki niin, että hän oli tuskasta huudahtamaisillaan, mutta hän voitti pian tämän vastuksen ja nousi seisaalleen. Hetkisen muisteltuansa missä päin katteini Rosovskin sija oli, rupesi hän, ensin kontaten ja sitte käyden, pyrkimään metsästä pois.

Joka pimeänä yönä, olkoonpa se kesäyökin, on koittanut päästä ulos oudosta ja taajasta metsästä, ilman vähintäkään ohjausta ja tietoa suunnasta, se saattaa täydelleen tietää mitä tämä heikko tyttöraukka kärsi pitkällisellä paollansa. Käsistä ja jaloista juoksi verta, niin ne olivat raadeltuneet, mutta hän ei tuntenut sitä, sillä joka hetki ajatteli hän, että hänen pakonsa oli huomattu ja että takaa ajajat jo olivat hänen jäljillänsä. Ja tämä ajatus juuri piti voimassa hänen useasti horjuvaa rohkeuttansa ja sai hänen unhottamaan kovan tuskan, jota hän kärsi, kun oksat, kivet ja okaat repivät ja haavoittivat hänen kasvojansa, käsiänsä, käsivarsiansa ja jalkojansa.

Vihdoin rupesi jo päivä voittamaan yön. Metsä rupesi yhä valkenemaan ja linnut alkoivat laulaa aamuvirsiänsä.

Väsymyksestä uupuneena vaipui tyttöparka, jonka ei milloinkaan tarvinnut semmoisiin ponnistuksiin tottua ja jolle ruumiillinen kärsimys oli satua, mistä hän ehkä oli lukenut kirjoissa, alas erään pensaikon reunalle. Hän ei jaksanut käydä kauvemmaksi.

"Käyköön kanssani kuinka tahansa", ajatteli hän, "mutta minun täytyy nyt nukkua".

Väsyneenä vaipui hän pian unettaren helmaan, josta hän heräsi vasta kun karkea ääni vieressään huusi:

"Löytö, kallis löytö! Tulkaa tänne, katteini Demonov, niin saatte nähdä oikein kauniin tytön!"

Annaa kohtasi se onnettomuus, että hän vaan joutui yhden vanginvartijan käsistä toiselle. Hänen oli huomannut toinen venäläinen joukko, joka mainitun upseerin johdolla marssi Vaajasaloa kohden.

Turhaan Anna pyysi ja rukoili katteinin päästämään häntä vapaaksi. Upseeri vaan nauroi pilkallisesti ja käski miehensä tarkasti vartioimaan häntä.

Niin tuli hänkin Vaajasalon saarelle. Ainoa lohdutus Katrin ja Annan synkässä tilassa oli se, että nyt saivat olla yhdessä ahtaassa huoneessaan ja siellä vaihdella ajatuksiansa ja toivojansa paremmasta tulevaisuudesta.

"Kukahan kiven heitti?" kuiskasi Anna tultuansa huoneesen ja suljettuansa oven. "Kukahan se oli?"

"Vaiti, vaiti", kuiskasi Katri pannen toisen kätensä Annan huulille.
"Ehkä joku Suomalainen. Jotakin on luultavasti tekeillä".

Teroittaen kuuloansa kuultelivat molemmat tytöt sitte ja odottivat mitä tuleman piti.

Kun katteini Rosovski sai tietää Annan paenneen, raivostui hän niin, että hän oitis antoi hirttää molemmat vartijat samaan puuhun, jonka alle he olivat nukkuneet. Hän ei uskaltanut ajattaa häntä takaa peljäten suomalaisia partiojoukkoja.

Jussila, joka kiven singahtaessa huoneesen oli vetäynyt askeleen akkunaan päin, heräsi ensin siitä, että pari isoa sadepisaraa tipahti hänen niskaansa.

"Kaikkien pahojen henkien nimessä", huudahti hän ja töytäsi akkunalle, "kuka se mahtoi olla?"

"Missä minun jääkärini ovat?" huusi katteini, hänkin tointuen. "Kuinka ne konnat vahtia pitävät? Minä hirtätän jokaikisen jahka vaan ne saan käsiini!"

Antti oli levottomana astunut ovelle. Hänen mieleensä johtui nyt se viha, jota Vaajasalolaiset tunsivat häntä kohtaan, ja jonka he useasti olivat selvästi osoittaneet. Saattoikohan tämä olla heidän mielensä osoitus? Hänen kahdella vaiheella ollen menisikö hän ulos vai ei, ja tätä arvaamatonta arvoitusta tuumiessaan, ravisti Jussila häntä lujasti kauluksesta huutaen:

"Mitä sinä mietit? Onko nyt aikaa tässä tollotella?"

"Ei", huusi Antti, joka nyt tuli entiselleen, "sinä olet oikeassa.
Meidän täytyy saada tiedon siitä, kuka kiven heitti".

Mutta sitä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä kuinka huolellisesti nämät kolme miestä nuuskivatkin tuvan ympärystän, eivät he huomanneet mitäkään epäluulon alaista. Ei katteini Demonov myöskään nähnyt ainoatakaan jääkäriä. Venäläisen raivo nousi sentähden korkeimmilleen ja hän vannoi vieläkin kerran kalliin valan kostaaksensa miehillensä, jotka niin huolettomasti vartioivat päällikköänsä.

Syynä katteini Demonovin neljän jääkärin poissaoloon oli seuraava: Kolme heistä oli oheisessa talossa löytänyt viinakekkerin, jonka pakeneva omistaja tahallansa oli jättänyt, vietelläkseen vihollisen paulaan. Se onnistuikin. Lekkeri vietiin Antin tuvalle, ja kun sotamiehet akkunasta näkivät päällikkönsä nauttivan samaa juomaa kuin he itsekkin, ja he hyvin tiesivät, ettei hän siitä työstä kesken herjennyt, eivätkä lisäksi osanneet aavistaakaan Suomalaisten läsnäoloa, rupesivat he tyydyttämään tätä suurinta himoansa. He menivät sentähden vähän sivullepäin ja täällä tyhjennettiin viimeinenkin pisara astiasta. Kun se pisara katosi, oli myös miesten järki tiessään. He nukkuivat ja nukkuivat ijäksi päivää. Viinalekkerin omistaja oli, näet, kahden kumppanin kanssa hiipinyt vihollisten perässä, ja tappaneet heidät omilla aseillansa. Katteinin kostontuumat olivat siis turhia.

Kun Erkki oli heittänyt kiven huoneesen, riensi hän Leskelään päin, jonka läheisyydessä luutnantti Fieandt vielä oli kätkössä miehinensä.

"No", sanoi hän kun Erkki astui hänen eteensä, "mitä olet nähnyt."

"Koko venäläinen yliesikunta on koossa Vihtakannan talossa".

Fieandt oikein hypähti.

"Tiedätkö sen varmaan?" kysyi hän innokkaasti.

"Tiedän, herra". hän kertoi sitte mitä hän oli nähnyt ja kuullut Antin tuvalla, ja lopetti näin: "Parasta olisi tietysti ollut, jos minä olisin saattanut pysyä levollisena, mutta muistakaa, kuinka te itse siinä olisitte menetelleet. Vahinko vaan, etten osannut sitä lurjusta kalloon, niinkuin tarkoitukseni oli".

Luutnantti tuumi hetken. Sitte sanoi hän: "Entä jos koettaisimme napata heidät haltuumme niin kauvan kun vielä ovat siellä?"

"Se tuskin käy laatuun", oli Erkin pelonalainen vastaus.

"Kuinka niin?"

"Luonnollisesti ovat he jo lähteneet Antin tuvalta, sillä kyllä he osaavat ajatella vaaran olevan lähellä. Lisäksi on nyt pimeä ja sentähden kulku metsässä hankalaa, ett'emme me saisi toimeen mitään".

"Sinä olet oikeassa, Erkki Ollikainen", lausui eräs vanha Vaajasalon mies, joka oli tullut Fieandtille oppaaksi. "Minä olen syntynyt Vihtakankaalla ja tunnen jokaisen kiven ja pensaan siellä. Minun neuvoni on sentähden että luutnantti jättää hyökkäyksensä huomen aamuun. Kas niin, Erkki", jatkoi hän lohduttaen, huomatessaan niitä syviä huokauksia, jotka purkautuivat nuoren talonpojan raskaasta rinnasta, "luota Jumalaan; hän ei ole koskaan unhottanut sitä, joka on pannut turvansa häneen. Usko minua; et ennen tiedä kun olet saanut nuoren vaimosi jälleen. Vaajasalosta eivät Venäläiset voi viedä häntä, sillä pitkin saaren ympäri liikkuu Sandels'in parkassia ja pursia, ja luutnantti vastaa kyllä siitä ettei vihollinen pääse tästä salmesta ylitse. Ole hyvällä mielellä vaan, niin saat nähdä että kaikki käy hyvin. Herra Jumala, kenen täällä maailmassa luulet vastuksista ja huolista pääsevän? Ja kun semmoisia saamme rauhankin ajalla kärsiä, kuinka luonnollisia ne sitte sodan aikana ovatkaan".

"Kiitos lohdutuksestanne, Pohjonen", vastasi Erkki ja puserti lämpimästi vanhuksen ojennettua kättä. "Minä tahdon aina muistaa niitä ja noudattaa neuvoanne".

Päivän ensimmäinen valahdus ulottui tuskin valaisemaan puiden latvoja, kun luutnantti Fieandt lähti marssimaan Leskelästä, jonka läheisyydessä eivät Suomalaiset olleet vihollisen vilahdustakaan nähneet. Suomalaiset menivät hajonneina suoraan Antin pirttiä kohden, jossa hän vaan muutama tunti sitte oli nähnyt nuoren morsiamensa voimatta pelastaa häntä.

Jokainen saattaa siis kuvitella millaisilla tunteilla hän astui joukon etupäässä luutnantin rinnalla. Se liikkui hänen mielestään hirvittävän hitaasti eteenpäin! Hänestä se oli etanan hiljaista kulkua. Jos hän olisi voinut lentää ei hän olisi viipynyt montaa sekuntia maassa.

"Onko Katri siellä vielä?" Tämä ajatus vaivasi häntä yhtenään. "Ja jos hän on siellä, millaisessa tilassa hänen sieltä löydän? Kuolleena vai elävänä ja ehkä häväistynä? — Luutnantti!" huudahti hän vihdoin kun tuskansa nousi korkeimmilleen, "tämä kulku on liian vitkallista minulle; sallikaa minun rientää edellä!"

"Mutta jos syökset suoraan perikatoosi?" intti Fieandt.

"No, se on sitte minun oma asiani".

Näin sanoen lähti hän edelle. Pian hän voitti ne esteet, jotka häntä kohtasi ja nopeasti joutui matka. Vihdoin pysähtyi hän hämmästyen. Edessään olivat maassa pitkänään neljä venäläistä jääkäriä, Demonovin vartio, kaikilla rinnassaan iso ammoava haava. Tässä ei ollut kuitenkaan viipymisen aikaa. Pieni tasanko eroitti hänen vielä tuvasta, joka näkyi tummana ja synkkänä, kun eivät auringon säteet vielä ulottuneet sitä valaisemaan. Ennenkuin hän lähti astumaan tämän ylitse katsoi hän taaksensa olivatko Suomalaiset kaukana. Hän ei nähnyt ainoatakaan sotamiestä, niin hyvin jääkäriketju oli kätkeytynyt, mutta kun hän tarkemmin katseli ruohoa, huomasi hän kuinka se hiljaa liikkui pitkänä, suorana rivinä.

"Nuo osaavat kulkea salaa", ajatteli Erkki tyytyväisenä. "Jos eivät he ota vihollisen koko yliesikuntaa, ei heillä todellakaan ole onnea".

Norjasti lahti hän sitte juoksemaan aukean ylitse toisessa kädessään pyssy, toisessa viritetty pistooli. Joka hetki odotti hän laukausta selkiseljällänsä olevasta ovesta taikka särjetystä akkunasta, mutta ei se häntä huolestuttanut. Hän katsoi vielä kerran taaksensa ja huomasi ruohon silloin olevan vilkkaammassa liikkeessä. Se teki hänen vieläkin rohkeammaksi.

Tultuansa ovelle pidätti hän kuultelemaan. Muuta ääntä ei kuulunut kuin tuulen vinkuna avoimessa akkunassa. Synkkä tunne valtasi nuoren Suomalaisen.

"Jumalani, ovatkohan he tappaneet hänen", ajatteli hän ja astui päättävästi kynnyksen ylitse. Isommassa huoneessa ei näkynyt ainoatakaan elävätä olentoa. Kynttilä oli palanut loppuun pullon suussa. Vieressä oli pikari kaadettuna; toinen oli joutunut pöydän alle ja kolmannen sirpaleita näkyi yhdessä ruutisarven jäännöksien kanssa. Tirkistelevin katsein pysähtyi Erkki keskelle laattiaa kuultelemaan. Ovi sisähuoneesen oli suljettu. Uskaltaisiko hän avata sen? Olihan siellä se hirmuinen salaisuus, jota hän kuitenkin toivoi selväksi? Kova väristys kävi hänen ruumiinsa lävitse. Hän silitti useamman kerran hikeä valuvaa otsaansa; jalkansa tuskin kannattivat häntä.

Vihdoin rohkaisi hän mieltänsä ja työnsi oven auki. Raskas ilma tuli sieltä häntä vastaan. Kului melkeä hetki ennenkuin hän saattoi avata silmänsä ja katsoa sisälle. Hän pelkäsi ensimmäisen katseensa kohtaavan nuoren vaimonsa hengetöntä ruumista.

Mutta ei hän ikäänsä saattanut seisoa silmät kiinni.

Hänen täytyi saada varmuutta. Hän astui sitte äkkiä pieneen, raskasilmaiseen huoneesen, jonka akkunan edessä nuo vahvat luukut olivat. Pyssyntukilla särki hän akkunan ja toisen luukun. Valoa virtasi huoneesen ja Erkki rupesi tutkivasti katsomaan ympärillensä.

Ei näkynyt elävän olennon jälkeäkään, mutta ei myös näyttänyt täällä olevan väkivaltaa tehty. Vai mitä tuolla vuoteen kulmassa oli? Kankaan palanen. Erkki katsoi sitä ja tunsi sen olevan Katrin morsiuspuvusta. Vielä tarkemmin tutkittuansa molemmat huoneet, löytämättä mitäkään, jota hän olisi tuntenut, sanoi hän vaikeroivalla äänellä:

"Hän on poissa, ehkäpä ikuiseksi. Jumala yksin tietää saanko vielä nähdä hänen".

Näissä sanoissa kuvastautui niin sydäntä viileksivä valitus, että luutnantti Fieandt, joka samassa astui huoneesen, jäi seisomaan ovelle ja katseli Erkki Ollikaista ylen säälivin katsein. Vihdoin astui hän esille ja sanoi Erkille:

"Nuo konnat ovat paenneet Vihtakantaan ja ovat ottaneet naiset mukaansa, mutta…"

"Kuinka Herran nimessä te sen saatatte tietää?" kysyi Erkki tulisesti.

"Toinnu, Erkki", sanoi luutnantti laskien kätensä nuoren talonpojan olalle, huomatessaan surun häntä liiaksi valtaavan. "Sinä olit tuskin ehtinyt tänne, kun minun mieheni saivat kiinni erään saarelaisen, joka pakeni kotoansa. Hän kertoi, että häntä vastaan oli tullut kolme miestä, jotka suurella kiiruulla riensivät Vihtakantaa kohden, hinaten muassaan kahta naista, jotka yhtenään huusivat apua, mutta joita miehet lyömällä ja uhkaamalla heidät tappaa koettivat saada vaikenemaan. Vaikka vielä hämärti, saattoi mies nähdä, että yhdellä oli venäläinen univormu".

Kun Erkki kuuli, että vangittuja tyttöparkoja oli lyötykin, paisuivat suonensa hirmuisesti, ja hän huusi suonenvedontapaisesti pusertaen pyssynsä tukkia:

"Katalaa on niin kohdella avuttomia naisia. Jos Jumala antaisi jonkun noista ilkiöistä käsiini, vannon minä kaiken pyhyyden nimessä, ja niin totta kun minä olen rehellinen Suomalainen, ettei heillä sen jälkeen olisi monta tuntia elettävänä!"

"Ja tässä on käteni vakuuttamaan että minäkin koetan parastani raivatakseni semmoiset hylkiöt maailmasta".

"Kiitos, herra luutnantti", vastasi Erkki liikutettuna. "Nyt eivät he pääse pakenemaan!"

Vähän levättyänsä lähti joukko ketjulla kulkemaan Vihtakantaa kohden.

Venäläinen yliesikunta oli, niinkuin kerrottiin, koossa Vihkakannassa, joka oli suurimpia taloja Vaajasalolla ja asemansa puolesta korkeimmalla törmällä. Seutu lähinnä taloa oli varsin metsätön, joten taloa oli vihollisen vaarallinen lähestyä. Sentähden juuri oli venäläinen esikunta tänne asettanutkin kokouspaikkansa.

Korkealla sijaitsevista akkunoista saattoi metsän ylitse nähdä Leskelään, jonka mustat katot näkyivät eräästä aukeasta kohdasta. Myös näkyi Karhunsalmi sinisenä vyönä tummien puuryhmien välissä ja ta'impana suuri osa Kallaveden kaunista, kauniilla saarilla koristetusta seljästä.

Noin sata kyynärää oli Vihtakannasta rantaan, ja siellä oli venäläinen venehistö, johon kuului pieniä mutta lujasti tykitetyitä aluksia. Venehistön ei tarvinnut kulkea Karhunsalmen kautta päästäksensä yllämainitulle talolle, sillä siinä tapauksessa olisivat Fieandtin partiojoukon veneet auttamattomasti joutuneet vihollisen valtaan.

Venäläiset upseerit olivat juuri vilkkaassa kanssapuheessa, joka etupäässä koski niitä liikkeitä, mitä he nyt aikoivat tehdä. Innokkaimmin puhui näitä asioita markiisi Paulucci, eräs ulkomaalainen, joka monta vuotta oli ollut Venäjän palveluksessa ja oli, niinkuin sanotaan, "hyvissä kirjoissa". Hän olikin ylipäällikkö näillä seuduilla.

Hetkisen katseltuaan Kallaveden tyventä pintaa ja sillä edestakaisin liikkuvia aluksia, sanoi hän kääntyen upseerien puoleen:

"Meidän väellä oli paljon tehtävää viime yönä. Sandels on kahdesti koettanut tehdä hyökkäyksen, mutta meidän sotamiestemme valppaus ja urhollisuus ovat tehneet ne tyhjiksi".

Nähdessään upseerien kysyviä silmäyksiä jatkoi hän:

"Puhjonsaarella löivät kasakat erään hyökkäyksen takasin ja tiellä Räimän ja Kasurilan kyläin välillä oli jääkäreillä tulinen ottelu länsipohjalaisten kanssa katteini Gyllengahmin johdolla. Tosin täytyi meikäläisien peräytyä, mutta vihollisen tarkoitus tutkia meidän asemaamme kylässä tehtiin kokonaan tyhjäksi. Kärsikäätte, hyvät herrat; jahka ruhtinas Dolgoruki ehtii tänne, niin tuleepa, pahuus vieköön, toinen ääni kelloon Toivolassakin. Sandels ei kauvemmin meitä uhkamiellä sieltä kohtele".

"Se on totta", arveli eräs toinen ylempi upseeri, "mutta mitä hänestä on huolimista, kun meillä on pahempi vihollinen lähempänä!"

"Pahempi vihollinen! Kuka se on?"

"Oletteko unhottanut katteini Malmin, markiisi Paulucci?"

"Pah, hän ei toimita mitään suuria", vastasi markiisi ylpeästi.

"Saattaa olla", lausui katteini Demonov, "mutta kaikissa tapauksissa hän nyt rientäen marssii suoraan Pelkjärven kirkolle".

Paulucci oikein hypähti. Siellä oli nimittäin hänen päävoimansa.

"Kuinka sen tiedätte, katteini?" kysyi hän hätäisesti.

"Luotettavien vakoojien kautta".

Paulucci ei vastannut mitään pitkään aikaan. Vihdoin ravisti hän uhkamielisesti päätänsä ja sanoi:

"Olkoon kuinka tahansa, niin kyllä me hänelle siellä vastuksen vedämme. Mutta nyt toistakin asiaa. Ettekö te, hyvät herrat, luulisi lasin hyvää viiniä ja palasen purtavaksi maistuvan hyvältä. Tosin on vielä sangen varhainen, mutta ei sodassa saa olla niin tarkka. Meillä oli eilen ja yöllä tarpeeksi kova työ tutkiessamme mihin olisi sopiva laittaa varustuksen tällä saarella. Te, katteini Demonov, näytätte ainakin semmoiselta, että ruoka maittaa teille".

"Totta, herra markiisi", vastasi katteini, joka ei vielä ollut varsin hyvällä päällä öisen juomingin perästä Antin luona. "Ruoka ei nyt ole hullummaksi".

"Ahaa, se maistuu siis paremmalta kuin levätä kauniin tytön helmassa", lausui majuri Tsherenov nostaen leikillisesti sormeansa.

"Kuinka niin? Mitä tarkoitatte?" huusi Paulucci, joka oli kauniimman sukupuolen hartaita ihailijoita. "Onko katteinin onnistunut löytää kaunis tyttö tällä seudulla? Olen minäkin koettanut, mutta ainakin tähän asti turhaan".

"Oh", arveli Tsherenov olevinansa huomaamatta Demonovin salaisia viittauksia, "se mies ei tyydy yhteen kaunottareen, hänellä on niitä kaksikin".

"Ne me ja'amme sitte", huudahti Paulucci. "Ruokaa ensin, sitte viiniä ja naisia. Tulkaat, hyvät…"

Hän ei saattanut lopettaa puhettansa, sillä samassa kaikui laukaus ulkoa. Kaikki upseerit riensivät akkunoille ja se, mitä he näkivät, sai heidän vaalenemaan.

Suljettuna joukkona ja nopein askelin marssi Fieandt'in joukko suoraan metsättömän aukean ylitse, huolimatta vähääkään Venäläisten luodeista. Luutnantti oli päättänyt valloittaa talon ja vangita vihollisen esikunnan, maksoi se mitä maksoi. Jos paikka olisi ollut metsäinen, että hän olisi saattanut kätkeä väkensä, olisi hänen rohkea tuumansa epäilemättä onnistunut.

Suomalaisen joukon uhkaava ilmestyminen saattoi Venäläiset pahaan hämmästykseen. Mutta se haihtui pian. Ei muu saattanut heitä pelastaa kuin nopea pako.

Onneksi oli Fieandtin hyökkäys huomattu niin varhain että pääsö rantaan vielä oli vapaa. Sitä tietä riensivätkin Venäläiset niin paljon kuin pääsivät.

* * * * *

Vihtakannan ja rannan keskivälillä, johon vihollisen venehistö oli laskenut, oli eräs vielä polttamaton tupa. Se oli Fieandtin oppaan, vanhan Pohjosen asunto.

Tähän tupaan olivat Jussila ja Demonov vieneet Katrin ja Annan. Vaimoraukat olivat niin monen päivän alituisten ponnistuksien perästä väsymyksestä ja ikävästä menehtymäisillään, että he vaan vaivoin pysyivät pystyssä.

"Mutta miksi sinä meitä kiusaat niin kovin?" sanoi Katri Jussilalle, kun tämä koetti saada puhetta alkuun muista asioista. "Tiedäthän sinä, että minä olen kuolemankin ennenkuin sinun".

Jussila ei vastannut oitis. Hän yritti katsella molempia naisia, mutta
Annan moittivat katseet voittivat hänen himoisuutensa.

"Kuinka paljon hyvää isäni on sinulle tehnytkään ja kuitenkin sinä toimitat minulle näin kovan kohtalon", virkkoi Anna.

"En minä sitä tee", vastasi Jussila.

"No niin", sanoi Anna ja toivon säde loisti hänen kauniissa silmissänsä. "Jos et sinä sitä tee, niin sano kuka se sitte olisi?"

"Minä en pääse katteinista. Oi, te ette tunne Demonovia! Hän ei helpolla päästä käsistään mitä hän kerran on saanut".

Jussilan kasvot olivat synkät tätä sanoessaan.

"Mutta", sanoi Anna, joka ei kokonaan toivostansa luopunut, "kyllä sinä saatat viedä meidän takaisin jos tahdot. Sinä tunnetaan kamalaksi. Vie meidät kotio Heiniojaan jälleen niin unhotamme kaiken. Minä lupaan että saat paikkasi takasin talossa".

Jussila mietti hetken. Sitte sanoi hän:

"Ainoasti yhdellä ehdolla koetan sen tehdä".

"Mikä se ehto on?"

"Että Katri tulee vaimokseni".

Kun Jussila sanoi nämät sanat paloi hänen silmissään niin tuima tuli, että tytöt oitis kadottivat kaiken toivonsa.

"Mutta sehän on mahdotonta", sanoi Anna Katrin nyyhkien painaen päätänsä käsiinsä. "Katrihan on toisen vaimo".

"Hänen miehensä pitää kuoleman", jatkoi Jussila kovasti ja huolimatta sydänsärkevästä huudosta, jonka Katri päästi, liitti hän: "Minulla ei ole iloa kuin Katrin rinnalla. Minä olen vannonut kalliin valan omistaakseni hänen, taikka … niin, meidän maan miehet pitävät aina sanansa. Teitä, neiti Anna, en vielä…"

Jussilan keskeytti tässä Antti, joka hajalla hiuksin ja kamalasti tirkistäen töytäsi huoneesen.

"Suomalaiset ovat kimpussamme", huusi hän. "Pian…"

"S——na vieköön heidät!" huusi Jussila hypäten ylös. "Pitääkö minun tuumani menemän tyhjään juuri kun se on täyttymäisillään?"

Samassa kuului nopeita askelia. Venäläiset upseerit juoksivat ohitse veneille. Samassa näkyi myös Demonov ovella.

"Pian veneille", huusi hän, "ei minuuttiakaan hukkaan!"

Näin sanoen riensi hän tarttumaan Annaan, mutta Antti työnsi hänen takasin.

"Älkää koskeko häneen", huusi hän. "Minä otan hänen itse".

Demonov raivostui vimmatusti. Hänen täytyi poistua ilman saalistansa.

"Seuraa minua", huusi Antti sitte. "Minä tiedän toisen venheen. Emme me tarvitse venäläisiä".

Katri ja Anna katsoivat toisiansa ja molempien katseissa kuvastui sama ajatus, nimittäin puolustus. Pienestä akkunasta saattoivat he nähdä kuinka suomalainen joukko nopeasti hyökkäsi taloa ja siitä vasemmalle pakenevan yliesikunnan perässä. Tämä näky antoi heille uutta rohkeutta ja uutta toivoa.

"Tule nyt", ärjäsi Jussila ja meni Katrin luo. "Älä luule, että sinä minusta pääset!"

Vaara soi nuorelle vaimolle rohkeutta ja voimaa. Arvelematta tölmäsi hän kiusanhenkeänsä rintaan niin tuntuvasti, että tämä kaatui seljällensä.

"Kaikkien p——leitten nimessä", kiljasi hän kovimmassa raivossa, paljastaessaan leveäteräisen veitsensä, joka yöt päivät oli ollut hänen uskollinen seuraajansa, ja jolla hän metsäelämänsä aikana oli lähettänyt enemmän kuin yhden ihmisen toiseen maailmaan, "jos et tule hyvällä, niin tulet vasta kuolleena täältä ulos".

Katri sulki silmänsä kun hän näki puukon välähtävän Jussilan kädessä. Hän odotti kuolemaa muttei liikahtanutkaan paikaltansa. Päin vastoin piti kovasti kiinni akkunanpielestä.

Antti oli sill'aikaa hyökännyt Annan päälle, joka myös yritti puolustaida. Hänen voimansa eivät kuitenkaan olleet niin suuret kuin Katrin, jonka tähden hän pian joutui Antin valtaan ja laahattiin puolipyörtyneenä ovelle.

"Mikä sinä olet, miesparka", ivasi Antti kun Jussila vielä viivytti iskuansa. "Pelkäätkö sinä naista? Ha, ha, ha."

Näin sanoen otti Antti avuttoman Annan syliinsä.

"No", jatkoi hän kun Jussila vielä arveli. "En minä luullut että … kas niin … nyt tunnen sinun taas. Nyt…"

Jussila oli nyrkiniskulla lyönyt Katrin permantoon. Äkkiä kumartui hän ja otti pyörtyneen syliinsä.

"Nyt olen valmis", puuhkui hän. "Missä vene on?"

"Tuolla, seuraa vaan minua … ja … mutta … kautta … kaikkien…"

Ovella näkyi samassa kookas mies ja sen takana kolme Savon jääkäriä.

"Emme siis myöhästyneet", huusi Erkki, sillä tuo mies oli hän. "Ei yhtään armoa konnille!"

Mutta eivätpä Antti ja Jussila niin vähällä saaliistansa luopuneet.
Pudotettuansa heidät laattialle, asettuivat he puolustusasentoon.

Venäläinen yliesikunta oli kuitenkin ennättänyt veneille, josta oitis alkoi vilkas ampuminen, joka esti Suomalaisia lähenemästä. Fieandt kääntyi sen sijaan Pohjosen tuvalle, jossa Erkki ja hänen jääkärinsä tekivät mitä suinkin voivat temmatakseen molemmat naiset Antin ja Jussilan käsistä.

Mutta eipä heitä helpolla lannistettu. Suomalaisten soturien joukossa oli Antti huomannut monta Vaajasalolaista, jotka kaikin voimin auttoivat puolustajiansa. Kaikki olivat he Antin vihollisia, ja hän tiesi sentähden, ettei hänellä ollut armoa toivomistakaan. Sama ajatus tuli Jussilaankin nähtyänsä Erkin.

Pohjoissuomalaiset päättivät sentähden myödä henkensä niin kalliista kuin suinkin eikä jättää vastustajilleen naisia elävinä.

Erkki tunsi hyvin Jussilan vihan itseensä ja tiesi siitä päättää, ettei hän muulla kuin onnella saattanut saada vaimoansa terveenä takasin. Hän piti kokonaan turhana puheella voittaa asia.

"Niin pian kuin jalkasi tälle puolen kynnystä lasket on Katri kuoleman oma", sanoi Jussila hirveällä äänellä. "Minä tiedän loppuni olevan läsnä, mutten minä täältä yksin lähde. Siinä sinulle viimeinen sanani!"

Mutta "alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo", sanoo vanha sananlasku, ja se kävi tässäkin toteen. Katri tointui myös melusta. Ainoalla silmäyksellä oli hän käsittänyt aseman, ja kun hän näki Erkin epätoivon uljuudella taistelevan hänen pelastukseksensa, oli hän pian tehnyt päätöksensä.

Taistelun hänen miehensä ja Jussilan välillä olleen korkeimmillaan, ja juuri kun Erkki käyttäen koko voimaansa pakoitti vastustajansa peräytymään pari askelta, teki Katri päättävän ja uljaan naisen tehtävän. Hän heittäytyi nimittäin koko voimallansa Jussilan jalkoihin. Tämä, joka ei tätä hyökkäystä osannut aavistaakaan, horjui ja putosi seljällensä. Tosin hän kaatuessaan koetti lyödä Katria puukollansa, mutta tämä nuori nainen heittäytyi salaman nopeudella sivullepäin ja hänen onnistui siten välttää kuoleman.

Jussila oli tuskin ehtinyt kaatua, kun jääkärit heittäysivät hänen päällensä. Moni tuli vielä avuksi ja kovan vastustuksen perästä saatiin Jussila sidottua.

Antti oli, pahasti haavoitettuna, melkein samaan aikaan vaipunut laattialle. Hän piti vielä pyörtynyttä Annaa niin lujasti sylissään, että hän vaan suurimmalla ponnistuksella saatiin irti.

Taistelu Pohjosen tuvassa oli loppunut. Sittekuin Anna ja Katri oli viety sieltä pois ja jälkimmäinen riemulla oli syleillyt vastalöydettyä miestänsä, lähti luutnantti Fieandt takasin Leskelää kohden.

Antin tuvalla pidätettiin. Vaajasalolaiset pyysivät siinä häneltä mitä innokkaimmin saada itse määrätä molempain vankien, mutta varsinkin Antin kohtalon.

"Tehkää hänelle mitä tahdotte", vastasi luutnantti äkäisesti, sillä onnistumaton retki pisti hänen vihaksensa. "Toisen tunnette hyvin. Hän on vihollisystävä. Hirttäkäät hänet!"

"Vihollisystävä on toinenkin", vastasi Pohjonen päättävästi. "Kyllä me vapautamme ihmiset niistä konnista".

"Tehkää se", kuiskasi Erkki. "Niin kauvan kuin Jussila on hengissä ei minulla ole rauhan päivää".

Pohjonen pusersi merkitsevästi Erkin kättä.

Samassa tuli eräs sotamies juosten etujoukolta ja kertoi että venäläinen joukko oli astunut maalle Leskelässä.

"Onko se mahdollista?" kysyi luutnantti.

"On, katsokaa itse".

Alhaalla Karhunsalmen rannalla kiilsikin pitkä painettirivi. Luutnantti
Fieandtin palausmatka oli katkaistu. "Ei siis muuta kuin rynnäköllä
vihollisen rivien läpitse", huusi luutnantti voimallisesti.
"Asentohon!"

Joukon valmistaudessa, molemmat naiset keskellä, olivat Vaajasalolaiset vieneet Antin ja Jussilan edellisen tupaan, heidän parkumisistansa ja kirouksistansa huolimatta. Ukko Pohjonen johti näitä toimia.

"Nyt on sinun viimeinen hetkesi tullut", huusi hän pudistaen molempia nyrkkiänsä Antin nenän alla. "Kuinka usein sinä oletkaan vainonnut ja kiusannut minua ja vieläpä karkoittanut minun omasta tuvastani. Koston hetki on nyt tullut, ja pian ei teistä ole jäljellä kuin tuhkaläjä".

Jussila ja Antti päästivät kamalan parkauksen raivosta ja vihasta, mutta he eivät nyt voineet mitään vihollisillensa. Sittekuin akkunat ja ovi olivat teljetyt, etteivät rangaistavat pääsisi ulos, sytytettiin tuli tuvan kaikkiin nurkkiin.

Hirmuisesti Vaajasalolaiset kostivat vihollisystäville, kova se oli mutta oikea, sen tunnustivat kaikki. Tupa paloi perustuksiin asti, eikä sen sijalle enään milloinkaan ihmisasuntoa tehty. Paikka pidettiin kirottuna, eivätkä ihmiset, jotka uskoivat aaveita olevan, uskaltaneet öisin kulkea sen ohitse, sillä molempain rangaistujen haamujen sanottiin siellä pitävän hirmuista menoa.

Luutnantti Fieandt astui sill'aikaa Venäläisiä vastaan, mutta pidättyi metsänrinteesen, kun ei hän tietänyt vihollisten lukua. Antaaksensa Venäläisille sen luulon että heitä oli enemmän asetti luutnantti väkensä suljettuun ketjuun (yhteen pitkään riviin) sekä kielsi heidän ampumasta ennenkuin hän antoi merkin. Sitte piti heidän hyökkäämän vihollisen voimaa vastaan ja murtaman heidän rivinsä.

Mutta tässäkin teki sattuma luutnantille kepposen joka olisi saattanut tulla hänelle kalliiksi elleivät Venäläiset olisi olleet niin päättämättömiä. Erään Savon jääkärin kivääri laukesi nimittäin liian aikasin ja luoti tappoi miehen Venäläisten ensi rivissä. Venäläiset, jotka luulivat sen hyökkäämisen merkiksi, vetäysivät lähellä olevalle niitylle.

"Mars! Käykäät päälle!" huusi Fieandt nähdessään tämän liikkeen. Suomalaiset töytäsivät päälle, mutta Venäläiset eivät huolineetkaan odottaa heitä, vaan peräytyivät nopeasti veneillensä.

Samassa näkyi 150 miehen suuruinen joukko tulevan Suomalaisille avuksi. Joukkoa komensi majuri Duncker. Venäläiset pakenivat kaikkialla ja kun eversti Burman seuraavana päivänä määrättiin Vaajasaloon sadan miehen suuruisella vartiolla, ei vihollinen enään uskaltanut tulla rikkomaan saarelaisten rauhaa. He saivat siitä pitäin elää levossa ja rauhassa.

Sittekuin Erkki Ollikainen oli saattanut vaimonsa ja Anna Segercrantzin Heiniojaan, jossa nousi suuri ilo kadonneen tyttären kotiotulosta ja jonne Katrin piti jäädä asumaan, palasi hän Malmin joukkoon, jonka hän tapasi lähellä Pelkjärveä. Malm oli nimittäin tarkasti kulkenut Sandels'in Toivolassa osoittamaa tietä. Joensuun solan kautta kulki hän Tohmajärvelle ja sieltä Pelkjärvelle, josta hän monen kovan ottelun perästä karkoitti vihollisen edemmäksi kaakkoa kohden.

Viimeksi mainitusta paikasta lähti hän kulkemaan Ruskialaan päin, joka on Venäjän rajoissa. Monen päivän kuuman taistelun perästä, joissa Erkki Ollikainen aina osoitti kuntoa ja urhollisuutta ja kokonaan voitti katteini Malmin luottamuksen, täytyi vihollisen täältäkin poistua. Malm lähetti sitte partiojoukkoja sisämaahan ja semmoinen tunki Erkki Ollikaisen johdolla Sortavalan pieneen kaupunkiin saakka Laatokan pohjoisrannalla.

Auringonsäteen ennustus pienessä tuvassa Toivolassa oli siis käynyt toteen.

Erkki Ollikainen oli juuri aikeessa pienellä joukollansa valloittaa kaupunki, kun kiitokäsky tuli hänelle katteini Malmilta rientämään takasin pääjoukkoon. Kun katteini oli saanut kaikki partiojoukkonsa kokoon, meni hän taas rajan ylitse ja asettui Joensuuhun; mutta kun suuri ylivoima sitä uhkasi, vetäysi hän täydessä järjestyksessä Taipaleelle ja siellä hän kauvan vastusti vihollista sotamiehistä ja talonpojista kootulla joukollansa.

Syynä näihin katteini Malmin äkkinäisiin liikkeisiin oli se, että ruhtinas Dolgoruki, sama, joka sitte kaatui Virran sillan tappelussa ja jolle nyt on pystytetty komea muistopatsas, isolla armeijalla hyökkäsi Suomeen Savonlinnan kautta sekä tunki Kerimäkeen asti ja uhkasi jo Kiteen pitäjää.

Mainitun tappelun perästä, jossa Erkki Ollikainen kuului sotavartioon Kauppilassa ja jossa hän haavoittui ja jäi puolikuolleena tantereelle, mutta joutui unhotuksiin, palasi hän Heiniojaan, jossa onni ja rauha odottivat häntä omassa kodossaan. Erkki tuli nimittäin voudiksi Heiniojassa Jussilan sijaan ja pidettiin Segercrantzin perheessä enemmän ystävänä kuin palvelijana. Hän elikin vanhaksi, ja hän sekä hänen kovaa kokenut vaimonsa saivat ilolla nähdä lasten ja lasten lapsien kasvavan ympärillänsä.

Loimoavan takkavalkean edessä puhuivat he usein menneistä ajoista, eivätkä silloin milloinkaan unhottaneet vanhaa lukkaria, sillä hänen intoansa saatiin kiittää siitä, että Malm ehti sinne niinkin hyvään aikaan.

"Levätköön hän rauhassa", huokasi Erkki silloin, "ja suotakoon meidänkin muuttaa maailmasta yhtä hyvillä nimillä kuin se kunnon ukko".