KAHDESTOISTA LUKU
Toisella nimellä madame Listorelle
Heidän tähyilemänsä nainen asteli ripeästi tyhjää katua pitkin kaupungintalolle päin, ja vilkaistuaan häneen tutkivasta Matherfield laski alas venetsialaisen kaihtimen sälön, jonka välitse hän oli tirkistänyt, ja kääntyi kumppaniinsa päin. Samassa hän ojensi kätensä ottaakseen päällystakkinsa ja hattunsa.
"Nyt, herra Hetherwick", hän sanoi terävästi, "tämä on muuttunut yhden miehen tehtäväksi! Ei ole ensinkään tavatonta, että yksi mies kävelee kaduilla, ehättäen aikaiselle aamujunalle, mutta näyttäisi hiukan epäiltävältä, jos kaksi miestä liikkuisi yhdessä samalla asialla ja samaa tietä pitkin! Minä lähden hänen jälkeensä! Otan hänestä selon! Olen tottunut sellaisiin hommiin. Menkää te asuntoonne ja nukahtakaa! Pistäydyn luonanne sittemmin kertomassa uutiseni. Sanani on jyrkkä. Näkemiin!"
Seuraavina sekunteina hän oli rientänyt ulos huoneesta ja koko talosta. Harmitellen itsekseen, että oli viipynyt niin kauan puuhassa, jonka Matherfield sitten niin kursailematta otti omiin käsiinsä, Hetherwick valmistautui seuraamaan häntä. Pian hän oli viheliäisessä eteissalissa. Talon isäntä tuli juuri yläkerrasta, tukahduttaen leveätä haukottelua. Nähdessään Hetherwickin hän hymyili tietävän näköisenä.
"Joko Matherfield lähti, sir?" hän kysyi. "Kuulin oven käyvän."
"Hän meni", myönsi Hetherwick. "Hänen odottamansa henkilö ilmestyi äkkiä, ja Matherfield lähti hänen jälkeensä."
Isäntä, silonaamainen, kepeäkäyntinen mies, hymyili taaskin.
"Noilla poliisimiehillä on omituisia hommia!" hän huomautti. "Outoa puuhaa, katsella koko yö ikkunasta! Olin juuri tulossa keittämään teille kupin kahvia", jatkoi hän. "Valmistan sen muutamissa minuuteissa, jos suvaitsette. Tai kenties teetä? Ehkä pidätte teestä enemmän."
"Olette kovin ystävällinen", vastasi Hetherwick. "Mutta totta puhuen menen mieluummin kotiin ja paneudun nukkumaan. Mutta suuri kiitos silti!"
Silkasta hyväntahtoisuudesta hän sitten sujautti setelin miehen kouraan, sanoi hänelle hyvästi ja poistui. Myöskin hän meni samaan suuntaan, johon lady Riversreade takaa-ajajineen oli kadonnut. Mutta hänen saavuttuaan Harrowtien kulmaukseen ei heistä näkynyt jälkeäkään, ei oikealla eikä vasemmalla. Tie ei kuitenkaan ollut tyhjä; työläisiä oli jo menossa varhaisiin aamutehtäviinsä, ja lähellä kaupungintalon kulmausta käytteli kadunlakaisija uutterasti luutaansa. Hetherwick meni hänen luokseen.
"Näittekö juuri äsken rouvashenkilön ja hänen jälessään herrasmiehen tulevan St. Maryn pengermältä?" hän tiedusti. "He olivat pitkiä ihmisiä kumpikin."
Mies nojautui luutaansa, kääntyi puolittain ja osoitti
Paddington-sillalle päin.
"Kyllä näin heidät, herra", hän vastasi. "Kookas rouvashenkilö, kantaen pientä käsilaukkua. Meni tuon sillan ylitse Paddingtonin asemalle päin. Ja hänen jälkeensä Matherfield."
"Kas! Te tunnette hänet, niinkö?" huudahti Hetherwick kummastuneena.
Mies heilautti peukaloaan läheisen poliisiaseman suuntaan.
"Hän oli ennen kersanttina tuolla, Matherfield", hän selitti. "Tunnen hänet varsin hyvin! Kerran hän vei minut putkaan — minut ja erään toverini — kun olimme vähän juhlatuulella. Viisi shillingiä ja kulut saimme siitä. Mutta en kanna hänelle kaunaa, en kannakaan! Kiitos, herra!"
Hetherwick jätti jälkeensä toisen juomarahan ja lähti verkkaisesti astelemaan Edgware-tielle päin. Maanalaisella radalla alkoi liikenne parhaillaan; hän nousi etelään päin menevään junaan ja ajoi Charing Crossille, jatkaen sieltä matkaansa Templeen. Kello kuusi hän heittäytyi vuoteeseensa ja nukkui sikeästi, kunnes neljä tuntia myöhemmin kuuli Mapperleyn liikkuvan viereisessä huoneessa.
Mapperley, jonka työskentely Hetherwickin luona oli suureksi osaksi tyhjäntoimittamista, luki huvikseen sanomalehteä isäntänsä astuessa sisään. Hän laski lehden syrjään ja katsahti Hetherwickiin tietävän näköisenä.
"Sain viime yönä joitakuita lisätietoja", hän ilmoitti, "siitä miekkosesta, jota tuonnottain vainusin".
"Miten ne saitte?" kysyi Hetherwick.
"Pistäydyin hetkiseksi Vivianiin", vastasi Mapperley. "Siellä on eräs tuttavani, erään Flowers-nimisen kirjurin konttoristi. Se Baseverie on kerhon osakas — jonkunlainen johtaja luullakseni."
"Mihin aikaan olitte Vivianissa?" tiedusti Hetherwick. "Myöhään vai aikaisin?"
"Aikaisin — sikäläisistä", vastasi Mapperley.
"Näittekö miehen siellä?"
"Näin. Hän oli siellä koko ajan, jonka minäkin. Hän puuhaili minkä mitäkin kaiken aikaa. Mutta aluksi hän näytti vakavasti keskustelevan erään pitkän, komean naisen kanssa. He istuivat eräässä nurkkasohvassa jonkun aikaa. Sitten nainen poistui — yksin."
"Vai näitte sen, niinkö?" virkkoi Hetherwick. "No niin, koska tiedätte, mitä teette, voin yhtä hyvin ilmaista teille, että nainen oli lady Riversreade!"
"Sen arvasinkin!" vastasi Mapperley. "Niin päättelin heti. Mutta ei siinä kaikki. Sain selville muutakin. Se vainaja, Hannaford — mikäli tuttavaltani kuulin — olen ehdottomasti varma siitä, että Hannaford oli Vivianissa kerran, jollei kahdesti, korkeintaan kaksi tai kolme päivää ennen kuolemaansa. Joka tapauksessa ystäväni tunsi hänet kuvauksestani, joka luonnollisesti perustuu sanomalehdistä ja teiltä saamiini tietoihin."
"Hannaford siellä, mitä?" huudahti Hetherwick. "Yksinkö?"
"Ei — hän saapui tämän Baseverien seurassa. Siellä häntä ei kuitenkaan tunneta tohtori Baseveriena, vaan yksinkertaisesti herrana. Olen aivan varma siitä, että hänen seurassaan ollut mies oli Hannaford."
"Saitteko selville tarkan päivä- ja aikamäärän?" kysyi Hetherwick.
"En saanut. Sitä ei kertojani osannut sanoa. Mutta hän muisti sellaisen miehen."
"No niin, onhan se jo jotakin." Hän meni toiseen huoneeseen ja istuutui miettivänä aamiaispöytään. "Mapperley, tulkaa tänne!" hän huusi pian. "Kuulkaahan!" hän jatkoi, kun konttoristi saapui. "Koska tunnette Vivianin kerhon, niin menkää sinne taaskin tänä iltana ja koettakaa saada selville, tietääkö ystävänne mitään sennäköisestä pitkästä miehestä kuin se oli, joka nähtiin yhdessä Hannafordin kanssa Victoria-asemalla! Olette kai lukenut Ledbitterin selostuksen, jonka hän antoi kuulustelussa?"
"Kyllä", vastasi Mapperley. "Mutta mitä merkitystä sillä on? Ei mitään — käytännöllistä! Hän ei kykenisi edes kertomaan, minkämuotoinen miehen nenä on tai minkäväriset hänen silmänsä ovat. Korkeintaan hän voisi mainita nähneensä miehen, joka oli käärinyt kaulaliinansa niin, ettei hänen kasvoistaan voinut erottaa juuri mitään, ja että hän oli pitkä sekä muodikkaasti puettu. Lontoossa on kymmeniä tuhansia pitkiä, muodikkaasti puettuja miehiä!"
"Siitä huolimatta — kysykää!" tiukkasi Hetherwick. "Ottakaa erikoisesti selvää siitä, onko sellainen mies nähty siellä Baseverien seurassa!"
Hän lopetti aamiaisensa ja sensijaan, että olisi tavallisuuden mukaan mennyt rikosasiain keskusoikeuteen, hän vetelehti asunnossaan, odottaen Matherfieldiä. Mutta Matherfieldiä ei kuulunut, ja keskipäivällä Hetherwickin päähän pälkähti uusi ajatus; hän jätti ilmoituksen Matherfieldille siltä varalta, että tämä tulisi häntä tapaamaan, ja lähti ulos. Mielijohteensa mukaisesti hän ajoi uudelleen Paddingtonin seuduille ja koputti sen talon ovelle, jossa hän ja Matherfield olivat olleet pitämässä silmällä vastapäistä vuokrakasarmia.
Majatalon pitäjä avasi itse oven. Kun hän näki Hetherwickin, levisi hänen kasvoilleen hymy. Hetherwick astui sisälle ja nyökäytti päätään sen huoneen ovea kohti, josta hän oli poistunut vain muutamia tunteja sitten.
"Haluaisin puhua pari sanaa kanssanne", hän sanoi. "Kahden kesken."
"Täällä ei ole ketään, sir", vastasi mies. "Käykää sisään!"
Hän sulki oven itsensä ja vieraansa jälkeen ja tarjosi viimemainitulle tuolin.
"Odotin teidän tulevan takaisin tämän päivän kuluessa", hän virkkoi, hymyillen ovelasti. "Joko teidän tai Matherfieldin tahi molempien."
"Ettekö ole nähnyt häntä sen jälkeen?" tiedusti Hetherwick.
"En; hän ei ole käynyt täällä", vastasi mies.
"No niin, haluaisin kysyä teiltä erästä seikkaa", jatkoi Hetherwick.
"Kenties paria kolmeakin. Aluksi: oletteko asunut täällä kauan?"
"Olen asunut täällä siitä asti, kun nämä vuokrakasarmit rakennettiin, ja siitä on jo monta vuotta; en osaa tarkalleen sanoa, kuinka paljon aikaa siitä on." Hän vilkaisi ikkunansa vastapäätä olevaan isoon rakennusryhmään. "Kaksikymmentäkaksi tahi -kolme vuotta joka tapauksessa."
"Sitten tuntenette useimmat lähimmän ympäristön asukkaat", huomautti
Hetherwick, "ainakin ulkonäöltä".
Majatalon pitäjä hymyili, pudistaen päätään.
"Se olisi suuri urakka, herra!" hän vastasi. "Tähän Lontoon kaistaleeseen on ahdettu muutamia tuhansia ihmisiä. Tunnen luonnollisesti koko joukon lähimpiä naapurejani. Mutta jos olette Lontoosta, niin tiedätte, että lontoolaiset pysyttelevät itsekseen. Tuntunee kummalliselta, mutta tosiasia on, etten tunne kummallakaan puolella minua asuvien, lähimpien naapurieni nimiä — vaikka he kumpikin ovat olleet täällä jo jonkun vuoden."
"Tarkoitin sitä", selitti Hetherwick, "että otaksuttavasti tunnette ulkonäöltä paljon vastapäätä olevissa vuokrakasarmeissa asuvia ihmisiä".
"Niin, kyllä tunnen heistä joitakuita ulkomuodolta", myönsi mies. "Noissa vuokrakasarmeissa asuu sekalaista seurakuntaa! Joitakuita vanhoja herrasmiehiä — yksityiselämään vetäytyneitä — pari, kolme vanhaa rouvashenkilöä — kokonainen lauma näyttelijättäriä — nuo vuokrakasarmit ja näyttämö ovat hyvin läheisessä yhteydessä keskenään. Mutta luonnollisestikin tunnen heidät vain ulkonäöltä, nimeltä en ainoatakaan. Minä vain näen heidän tulevan ja menevän, käsitättehän?"
"Satutteko tuntemaan ulkomuodolta pitkän, komean naisen, jolla on vuokra-asunto tuolla?" kysyi Hetherwick. "Hän on todennäköisesti varsin hyvin puettu."
Majatalon pitäjä, jolla ei ollut takkia yllään ja jonka paidanhihat olivat käärityt ylös, kynsi miettivän näköisenä kyynärpäitään.
"Luullakseni tunnen sen naisen, jota tarkoitatte", hän sanoi vihdoin. "Hänellä on aina mukanaan sellainen helkkarinmoinen pieni rakki — musta — talutusnauhassa. Hänkö?"
"En tiedä mitään koirasta", vastasi Hetherwick. "Tarkoittamani nainen on, kuten jo mainitsin, pitkä, komea ja ylhäisennäköinen; tukka vaalea, iho raikasvärinen; ikä noin neljäkymmentä vuotta."
"Uskallanpa väittää, että hän on sama, jota ajattelen", vakuutti toinen. "Olen nähnyt sellaisen rouvashenkilön silloin tällöin — en kuitenkaan äskettäin." Sitten hän loi Hetherwickiin viekkaan, uteliaan katseen. "Ajatteko te ja Matherfield takaa häntä?"
"Ei juuri niinkään", vastasi Hetherwick. "Nyt tahtoisin tietää hänen nimensä. Sen nimen, jolla hänet ainakin täällä tunnetaan."
"Sen tiedon voin pian hankkia teille", lupasi majatalon pitäjä auliisti. "Tunnen tuon vuokrakasarmin isännöitsijän oikein hyvin — pakinoimme usein keskenämme. Hän on valmis kertomaan minulle mitä hyvänsä — näin meidän kesken. No niin, katsotaanpa vielä! Pitkä komea nainen, noin nelikymmenvuotias, tukka vaalea, ihonväri raikas, hyvin puettu. Pitääkö paikkansa, herra?"
"Täsmälleen", kehaisi Hetherwick.
"Odottakaa sitten täällä hetkinen, sillä aikaa kun minä käväisen kadun toisella puolen!" käski mies. "Kaikki jää varmasti meidän välillemme, ymmärrättehän? Kuten sanoin, isännöitsijä ja minä olemme kumppanuksia."
Hän lähti huoneesta ja hetkisen kuluttua Hetherwick näki hänen menevän kadun poikki ja laskeutuvan vuokrakasarmin pohjakerrokseen. Neljännestunnin kuluttua hän tuli takaisin, ilmeisesti tuoden uutisia.
"Toimitin asianne ripeästi, herra!" hän ilmoitti voitonriemuisesti. "Hän tunsi kuvauksesta, ketä tarkoitatte! Naisen nimi on madame Listorelle. Kas tässä! Annoin hänen kirjoittaa sen paperipalalle, kun en ole tottunut ulkomaalaisiin nimiin. Hän luulee, että nainen on jonkunlaisissa teatteripuuhissa. Hänellä on huoneisto kaksikymmentäkuusi. Mutta isännöitsijä sanoi, että hän on viime aikoina ollut harvoin kotosalla — saapuu yöksi tai pariksi ja on sitten taas poissa ehkä kuukausimääriä yhteen menoon. Eilen hän kuitenkin näki naisen täällä; hän oli ollut poissa, kertoi mies, pitkän ajan. Mutta isännöitsijälle ei muuten merkitse mitään, onko hän kotosalla vaiko poissa — hän maksaa aina täsmälleen määräaikana, ja se on pääasia, eikö olekin?"
Hetherwick lisäsi varhain aamulla antamaansa anteliasta juomarahaa ja lähti pois. Nyt hän oli varma siitä, että lady Riversreade jostakin syystä piti vuokra-asuntoa Paddingtonissa, kävi siellä silloin tällöin ja käytti siellä nimeä madame Listorelle. Mitähän siinä piili ja mikä merkitys sillä oli siihen arvoitukseen nähden, jota hän koetti ratkaista?