KOLMASTOISTA LUKU
Kuka hän oli?
Kun Hetherwick myöhään samana iltana istui asunnossaan, miettien sen päivän tapahtumia, kuului portaista askelten kuminaa ja ovelle kolkutettiin. Sisään astui Matherfield, joka silmissään ilmeikäs katse heittäytyi lähimpään nojatuoliin.
"Taivaan tähden, herra Hetherwick, antakaa minulle tilkkanen tuota wiskyä!" hän huudahti. "Olen lopen väsynyt — ja peräti pettymyksenkin vallassa! Millaisen päivän olenkaan viettänyt vainutessani sitä naista! Ja yksin Jumala tietää, mitä se kaikki merkitsee — minulla ei siitä ole aavistustakaan!"
Hetherwick tarjosi ilmeisesti perin uupuneelle vieraalleen wiskyä ja soodaa, odottaen sitten, kunnes tämä oli juonut siitä kelpo siemauksen. Sitten hän istuutui omalle tuolilleen ja otti piippunsa.
"Teillä ei taitanut olla varsin myötäinen päivä, Matherfield", hän virkkoi. "Toivottavasti se ei ollut tyyten harhaantunut ote."
"Siihen se päätyy sittenkin!" tuskitteli Matherfield. "Ajatelkaahan! Näin vaivaa loputtomasti, ja sitten hän pujahti tiehensä aivan nenäni edestä! Mutta kerron teille kaikki, juuri sitä varten poikkesin luoksenne. Kun tulin ulos talosta St. Maryn pengermän varrella, kääntyi hän parhaillaan kadunkulmauksesta oikealle, Bishop-tien suunnalle. Minä tietystikin seurasin häntä. Hän meni sillan ylitse — ison rautatiesillan — ja lopuksi Paddington-asemalle. Päättelin hänen aikovan keskikaupungille jollakin varhaisella aamujunalla. Hän meni asemalle ensimmäisen luokan lippukonttorin kautta; en ollut montakaan metriä häntä jälempänä. Mutta pysähtymättä sinne ostamaan junalippua hän asteli suoraan konttorin lävitse saapuvien junien sillalle ja kutsui vuokra-auton. Seuraavalla minuutilla hän oli noussut siihen ja kiitänyt tiehensä. Kaikeksi onneksi oli ihan lähellä toinen auto. Huusin sen luokseni ja käskin ohjaajan pysyttää ensinmainitun auton näkyvissä ja seurata sitä, minne se suuntaisikin matkansa. Niin jatkettiin taaskin ajoa toistamiseen! Ja sen loppupää oli — Waterloon asema!"
"Hän kai oli menossa kotiinsa", huomautti Hetherwick, kun Matherfield keskeytti puheensa tarttuakseen lasiin. "Dorkingiin päästään Waterloon asemalta."
"Ei hän aikonut mihinkään Dorkingiin", vastasi Matherfield. "Pian sain sen selville. Vaikka olikin varhaista, oli asemalla koko joukko väkeä, ja hänen mennessään lippukonttoriin, onnistui minun pysytellä hänen kintereillään — joka tapauksessa kyllin lähellä kuullakseni hänen kaikki, sanansa. Hän pyysi ensimmäisen luokan menopilettiä Southamptoniin."
"Southamptoniin!" huudahti Hetherwick. "Hm!"
"Southamptoniin!" toisti Matherfield. "Ensimmäisen luokan menopiletti Southamptoniin. Hän otti lipun ja lähti kävelemään vilkaisemattakaan sivuilleen; hän ei kertaakaan katsahtanut minuun. No niin, kuten jo eilen sanoin, en hevillä luovu kesken aloittamastani puuhasta. Niinpä nytkin harkittuani minuutin ajan ostin lipun Southamptoniin — kolmannessa luokassa. Sitten poistuin ulos katsomaan ilmoitustaulua. Southampton 5.40. Silloin oli 5.25. Menin senvuoksi puhelimeen, soitin päämajaamme, ilmoitin, että olin seuraamassa jälkiä ja ettei minua tarvinnut odottaa sinne koko päivänä. Sitten ostin aikataulun ja pari sanomalehteä kirjamyymälästä, joka juuri avattiin, ja menin junalle. Matkustajia oli aika paljon. Juna ei vielä silloin ollut saapunut sillalle; kun se parin minuutin kuluttua tulla porhalsi, odotin, kunnes hän astui vaunuun; häntä oli helppo pitää silmällä hänen pituutensa nojalla. Hyppäsin tupakkavaunuun vähän edemmäksi junan jälkipäähän, ja lähdimme asianmukaisesti liikkeelle. Totta pulmakseni aprikoin mielessäni, mihin oikeastaan olin matkalla! Mutta aioin mennä mihin hyvänsä hänen perässään."
"Vaikka pois Englannistako?" kysyi Hetherwick hymyillen.
"Niin, ajattelin sitä!" myönsi Matherfield. "Hän saattoi koettaa pudistaa tämän maan tomut jaloistaan, sikäli kuin minä tiesin. Se saattoi minut silmäilemään höyrylaiva-tietoja sanomalehdestä, ja näin, että Tartarian piti lähteä Southamptonista New Yorkiin kello kahden vaiheilla samana iltapäivänä. No, oli hyvinkin mahdollista, että hän aikoi matkustaa sillä laivalla jostakin syystä, erittäinkin jos hän oli sama rouva Whittingham, joka oli esiintynyt Sellithwaitessa kymmenen vuotta sitten. Minä, nähkääs, mietin seuraavaan tapaan: jos hän on silloinen rouva Whittingham, niin hän on kyllin älykäs tietääkseen, etteivät tässä maassa rikosasiain syytökset vanhene ja että hänet vielä voidaan pidättää, vetää oikeuden eteen ja tuomita; otaksuttavasti hän myöskin tietäisi, että tämä Hannafordin juttu kiinnittäisi huomion uudelleen hänen pikku asiaansa ja että hän on vaarassa. Toiseksi olin kehittänyt erään ajatuksen hänestä ja Baseveriesta. Mistä tiedämme, ettei Baseverie ollut hänen rikostoverinsa Sellithwaitessa tehdyssä petoksessa? Useimmissa senlaatuisissa tapauksissa on naisella rikostoveri näkymättömissä — Baseverie saattoi silloin olla rouva Whittinghamin kanssa yhdessä juonessa. Ja nyt hän on saattanut saada jotakin vihiä, jonka nojalla hän on varoittanut naista kehoittaen häntä livistämään, vai mitä?"
"Se kuulostaa mahdolliselta, Matherfield", myönsi Hetherwick. "Niin — hyvinkin mahdolliselta."
"Asia saattaa olla niin", tehosti Matherfield. "Olemmehan antaneet sanomalehtimiehille koko joukon tietoja. Minä kannatan sitä, että käytetään hyväksi sanomistoa; siitä on arvokasta apua joskus, ehkä yleensä, mutta erinäisissä tapauksissa voidaan siinä mennä liian pitkälle; silloin niin sanoakseni annetaan arvokasta apua viholliselle. Emmeköhän vain ole tässäkin jutussa ilmaisseet liian paljon sanomalehtien uutistenhankkijoille? Olemme esimerkiksi kertoneet heille Hannafordin muistikirjan välistä löydetystä muotokuvasta ja sinetöidystä kuoresta, joka luultavasti sisälsi hänen keksintönsä selostuksen. Kaikki se on ollut sanomalehdissä, vaikka ne tosin eivät sepittäneet siitä paljoakaan tekstiä. Mutta sitä oli sittenkin kylliksi jokaiselle, joka seurasi juttua tarkoin. Jos nyt oletamme, että Baseverie oli rouva Whittinghamin rikostoveri kymmenen vuotta sitten ja että hän on lukenut kaiken tämän sekä nähnyt muotokuvan jäljennöksen, niin eikö hän olisi oivaltanut, että nainen oli vaarassa, ja varoittanut häntä? Minusta se on todennäköistä ja toivoisinpa, ettemme olisi niin auliisti antaneet uutisiamme sanomalehdille. Olen kuitenkin hyvilläni siitä, etten ole kertonut heille yhdestä seikasta — Granettin asunnosta löydetystä lääkepullosta! Siitä ei toistaiseksi ole aavistustakaan muilla kuin minulla, teillä ja lääkäreillä."
"Luuletteko, että tämä nainen — nykyinen lady Riversreade, entinen rouva Whittingham — matkusti Southamptoniin ja mahdollisesti edemmäksikin Baseverielta saamansa vihjauksen johdosta?" sanoi Hetherwick miettivästi.
"Olen ajatellut niin", vastasi Matherfield. "Luonnollisestikin on siinä melkoisen paljon otaksumista, mutta tässä jutussa emme pääse mihinkään ilman otaksumisia. Lady Riversreade oli aikaisemmin rouva Whittingham. Rouva Whittingham teki näppärän petoksen Sellithwaitessa ja pääsi livistämään saaliinensa. Baseverie oli hänen rikostoverinsa. Nyt, kymmenen vuoden kuluttua, on rouva Whittinghamista tullut mylady Riversreade, hyvin varakas nainen. Hänen luonaan Riversreade courtissa pistäytyy äkkiarvaamatta Baseverie, jonka ensimmäinen käynti saattaa hänet silminnähtävästi kiihdyksiin. Mies tulee toistamiseen. Kolmantena iltana senjälkeen nähdään lady Riversreaden tulevan kerhosta, jossa Baseverie oleksii paljon. Nainen viettää suurimman osan yöstä vuokra-asunnossa eräässä Lontoon hiljaisessa osassa ja seuraavana aamuna livahtaa niin varhain kuin kello viisi satamakaupunkiin — Southamptoniin. Mikä johtopäätös on vedettävä? Se, että hänen matkansa Southamptoniin on varmasti jossakin yhteydessä sen kanssa, että Baseverie kävi hänen luonaan ja hän Vivianissa!"
"Minusta tuntuu, että siinäkin on perää", sanoi Hetherwick. "Mutta olemme matkalla Southamptoniin. Jatketaan sitä!"
"Juna oli oivallinen", jatkoi Matherfield. "Saavuimme Southamptoniin vähää vaille kahdeksan — minuutin tai parin myöhästyneinä. Minulla oli nälkä ja jano; olin senvuoksi iloinen, kun näin myladyn pistäytyvän ravintolahuoneeseen heti vaunusta lähdettyään. Niin tein minäkin. Olin varma siitä, ettei hän lainkaan epäilisi minun kaltaistani tyyntä, tavallisen näköistä miestä. Jos hän suvaitsisi vilkaista minuun — hän oli perin kopealta näyttävä nainen, sen huomasin — niin hän pitäisi minua kauppamatkustajana. Emmekä olleetkaan kovin kaukana toisistamme ravintolassa; hän istui pienen pöydän ääressä, nauttien teetä ja jotakin syötävää; minä olin tarjoilupöydän vieressä. En tietystikään pienimmälläkään merkillä ilmaissut kiinnittäväni häneen lainkaan huomiota — mutta sain tarkastella häntä läpikotaisin pariin, kolmeen otteeseen. Hän on todella komea, siitä ei ole epäilystäkään, herra Hetherwick — hyvin säilynyt nainen! Mutta senhän olette nähnyt itsekin."
"Teidän tulee muistaa, että olen nähnyt hänet vain kahdesti", huomautti Hetherwick nauraen. "Kerran Victoria-asemalla, kun neiti Hannaford osoitti hänet minulle; toisen kerran toissayönä kehnossa kaasuvalossa. Muuten luotan sanaanne, Matherfield. No, entä kuinkas sitten kävi?"
"Niin, hän ei hätäillyt juodessaan teetään ja syödessään voileipiään", jatkoi Hetherwick. "Kaikki hänen liikkeensä olivat perin verkkaisia, sen vakuutan teille. Vihdoin hän lähti — minä tietysti perässä, ikäänkuin sattumalta ja huolettomana. Southamptonin läntinen asema, jolle juna meidät toi, on, kuten tiedätte, jonkun matkan päässä kaupungista, ja otaksuin hänen ottavan auton. Mutta niin hän ei tehnyt, vaan poistui asemalta jalkaisin. Niin minäkin — parin-, kolmenkymmenen askeleen päässä hänen jälessään. Hän ei kiirehtinyt; minusta hän tuntui tahallaan vitkastelevan. Vihdoin välähti mieleeni syy — hän odotti liiketoimistojen avaamista. Siinä olin oikeassa: heti kun kello löi kymmenen, hän joudutti kävelyään ja oikaisi suoraapäätä määräpaikkaansa. Ja arvatkaapa, mikä se oli!"
"En osaa aavistaakaan", virkkoi Hetherwick.
"Valkoisen Tähden laivayhtiön toimisto!" ilmoitti Matherfield. "Hän meni suoraan sinne ja astui heti sisälle! Minä luonnollisesti jäin odottamaan ulkosalle sellaiseen paikkaan, josta hän ei näkisi minua tullessaan jälleen ulos. Hän viipyi sisällä parikymmentä minuuttia. Palattuaan hän kääntyi toiseen osaan kaupunkia. Ja lähellä vanhaa porttia tai puomia — tai miksi sitä nimitettäneen — joka sulkee kadun, kadotin hänet näkyvistäni — lopullisesti!"
"Sattui kai joku poikkeuksellinen syy, Matherfield", huomautti
Hetherwick. "Miten se kävi?"
"Oman typeryyteni vika!" murahti Matherfield. "Siirsin katseeni hänestä erikoisen sankassa väkijoukossa — kaupungissa alkoi liike olla hyvin vilkasta. Satuin vain sallimaan huomioni kiintyä toisaalle — ja hän oli poissa! Aluksi luulin hänen poikenneen johonkin myymälään. Pistäydyin useissa — niin uskallettua kuin se olikin — mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Vetelehdin sinne tänne, mutta tuloksettomasti. Sitten päättelin hänen pujahtaneen jollekin syrjäkadulle tai -kujalle tai johonkin sivusolaan — ja päässeen kynsistäni. Maleksittuani vielä vähän aikaa, astellen umpimähkään pitkin katuja — mikä meidän ammatissamme on kehnoa hommaa parhaimmissakin tapauksissa, sillä silloin on kaikki sattuman varassa — päätin tehdä rohkean tempun ja varmistautua ainakin yhdestä seikasta."
"Mistä? Miten?" tiedusti Hetherwick.
"Arvelin, että minun oli otettava selkoa, mitä varten hän oli käynyt 'Valkean Tähden' toimistossa", vastasi Matherfield. "Ei tietystikään ollut asiain näin ollen tarpeellista herättää epäluuloja häntä kohtaan. Mutta pidän itseäni hieman diplomaattina ja tein suunnitelmani. Menin toimistoon, sain käsiini muutaman konttoristin, joka ulkomuodosta päättäen näytti osaavan säilyttää salaisuuksia, ilmoitin hänelle, kuka olin, ja näytin hänelle valtakirjani ja pyysin häneltä haluamiani tietoja. Sain ne. Onneksi oli sama mies järjestänyt lady Riversreaden asian ja muisti hänet perin hyvästi. Oli kulunut hiukan yli puolentoista tunnin siitä, kun hän oli ollut siellä."
"Ja mitä varten hän oli siellä käynyt?" kysyi Hetherwick. "Mitä saitte tietää?"
Matherfield nyökkäsi merkitsevästi.
"Juuri sen, mitä odotinkin", hän sanoi. "Hän oli tilannut toisen luokan matkapaikan New Yorkiin Tartaricissa, joka lähtisi samana iltapäivänä, H. Cunninghamin nimelle. Heti kun sain sen tietää, tiesin taaskin pääseväni hänen jäljilleen — enää minun ei tarvinnut haeskella häntä kaupungista. Otin selvän siitä, että matkustajia alettiin päästää laivaan kello kahdesta lähtien; aluksen piti lähteä viiden ja kuuden välillä. Kehoitettuani vielä kerran konttoristia pysymään vaiti ja esitettyäni hänelle uskottavan syyn tiedusteluuni lähdin levähtämään hiukan ja oikeissa ajoin istuuduin varhaiselle, mukavalle murkinalle — ihmisen on huokaistava silloin tällöin, kuten ymmärrätte, herra Hetherwick."
"Juuri niin, Matherfield — olen aivan samaa mieltä", vakuutti Hetherwick. "Mutta uskonpa, että aivonne siitä huolimatta olivat työssä syödessänne ja juodessanne."
"Niin olivat, sir", myönsi Matherfield. "Niin — kehittelin suunnitelmiani. En luonnollisestikaan aikonut matkustaa New Yorkiin; se ei tullut kysymykseenkään. Mutta tahdoin puhutella naista. Päätin pitää varani, kun hän saapuisi Tartariciin — koska hän oli yksin, tulisi hän otaksuttavasti aikaisin. Suunnittelin pyytää häntä syrjään, puhutellen häntä tietysti lady Riversreadeksi, ilmaista hänelle, kuka olin, ja näyttää hänelle paperini sekä kysyä häneltä, voisiko hän antaa minulle tietoja eräästä tohtori Cyprian Baseveriesta. Arvelin katsoa, minkä vaikutuksen se tekisi häneen, ennen kuin tiedustaisin mitään muuta; jos hän hämääntyisi, joutuisi ymmälle ja erikoisesti, jos hän vastaisi minulle kierrellen ja vältellen, kysyisin hänellä suoraan, oliko hän, ennen kuin meni avioliittoon sir John Riversreade-vainajan kanssa, sama rouva Whittingham, joka noin kymmenen vuotta sitten asui jonkun aikaa Valkoisen Karhun hotellissa Sellithwaitessa. Ja melkeinpä päätin pidättääkin hänet, jos hän myöntäisi sen ja jos katsoisin olevan syytä siihen."
"Aioitteko mennä niin pitkälle?" huudahti Hetherwick.
"Kyllä! Minulla olisi ollut siihen oikeus", vastasi Matherfield. "Sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, sillä en tavannut häntä! Olin lähtöpaikalla paljoa ennen kahta ja hankin varman tiedon siitä, ettei siihen mennessä ollut Tartariciin noussut ainoatakaan matkustajaa. Tähyilin niin tarkasti kuin vain yhdellä silmäparilla varustettu ihminen suinkin voi kymmenen minuuttia yli yhdestä kaksikymmentäviisi minuuttia yli viiteen, mutta nainen ei tullut. Luonnollisestikin voidaan väittää, että hän pujahti alukseen huomaamattani, mutta minä olen varma, ettei hän mennyt laivaan. Ei, sir! Minun mielipiteeni on, että hän tarkemmin ajateltuaan ei lähtenytkään — matkarahan tai sen osan menettäminen ei merkitsisi mitään niin varakkaalle naiselle kuin hänelle — tai että hän alkoi viimeisellä minuutilla pelätä eikä rohjennut näyttäytyä laivalla!"
"Pelätä! Miksi?" kysyi Hetherwick.
Matherfield naurahti merkitsevästi.
"Laivan lähistöllä oli kaksi tai kolme meikäläistä Scotland Yardista", hän selitti. "En tiedä, mitä he etsivät; en tiedustanut sitä. Mutta pyysin myöskin heitä pitämään silmällä rouvashenkilöä, jonka kuvasin heille täydelleen — minkä vuoksi olen aivan varma, ettei hän saapunut laivaan. Saattoihan hän tulla satamaan, tuntea — ei koskaan tiedä — jonkun miehistämme ja — livistää. Minä en ainakaan saanut häntä silmiini. En nähnyt häntä enää sen jälkeen, kun kadotin hänet näkyvistäni aamulla. Niin pitkällä siis olen!"
"Palasitte — voitettuna?" huomautti Hetherwick.
"No niin, jos haluatte käyttää sitä sanaa", myönsi Matherfield. "Tulin takaisin seitsemän ja kolmenkymmenenkahdeksan junassa. Ja lopen uupuneena! Mutta vielä en luovu tästä yrityksestä, herra Hetherwick, ja pyytäisin teiltä erästä palvelusta. Neiti Hannafordhan on Riversreade courtissa. Sinne pääsee puhelimella tietystikin. Pyytäisin teitä soittamaan sinne varhain huomenaamulla ja kysymään häneltä, voiko hän tulla tapaamaan teitä tärkeän yksityisen asian tähden Dorkingiin puolenpäivän aikaan. Mikä paikka olisi mukava?"
"'Valkoinen Hevonen' käy laatuun", ehdotti Hetherwick.
"Hyvä siis — Valkoisen Hevosen hotellissa keskipäivällä", jatkoi Matherfield. "Menemme Dorkingiin — sillä minä tulen mukaan — kymmenen ja kymmenen junassa Victoria-asemalta. Olkaa hyvin varovainen puhelimessa, herra Hetherwick! Älkää ilmoittako, mistä syystä tulette Dorkingiin! Älkääkä missään nimessä mainitko lady Riversreadea millään tavoin! Sanokaa neiti Hannafordille vain se, että teillä on tärkeä syy, jonka vuoksi teidän olisi tavattava hänet! ja — järjestäkää kohtaus!"
"Kyllä se järjestyy", vakuutti Hetherwick. "Neiti Hannaford voi helposti ajaa Dorkingiin Riversreade courtista. Mutta en tiedä, mitä hänestä tahdotte."
"Malttakaa huomiseen saakka", vastasi Matherfield viekkaan näköisenä. "Saatte nähdä. Tapaan teidät Victoria-asemalla täsmälleen kello kymmenen."