KUUDESTOISTA LUKU
Vielä lisää
Blenkinsopin äkillinen ilmoitus, joka muutamien viime minuuttien keskustelun johdosta ei tullut Hetherwickille aivan aavistamatta, näytti kohdanneen Matherfieldin yllättävänä kuin salaman leimaus. Hänen suunsa avautui; silmät menivät levälleen; hän käännähti Hetherwickiin päin, ikäänkuin oltuaan eksyksissä sekavassa sokkelossa olisi äkkiä huomannut vapauteen johtavan tien.
"Oh, niin se on, niinkö?" hän huudahti. "Kaksoissisar, vai niin?
Sitten — mutta jatkakaa, herra Blenkinsop; alan käsittää asioita."
"Se panee epäilemättä ymmälle — sivullisen", vastasi Blenkinsop. "Selittääkseni sen on minun turvauduttava perhetarinaan. Lady Riversreade ja madame Listorelle ovat toistan vielä, kaksoisia. Heidän isänsä oli aikanaan kapteenina useissa kauppalaivoissa — vanhoissa purjealuksissa — ja liikkui paljon maailmassa. Hän meni avioliittoon amerikkalaisen naisen kanssa, ja hänen molemmat tyttärensä syntyivät Galvestonissa Teksasin valtiossa. Heidät kasvatettiin Amerikassa — mutta ei ole ollenkaan tarpeellista syventyä heidän aikaisen nuoruutensa yksityiskohtiin —"
"On eräs yksityiskohta, josta haluaisin selvyyttä, jos suvaitsette", pisti Hetherwick väliin. "Rouva Whittinghamilla, joka oli Sellithwaitessa kymmenen vuotta takaperin, oli ranteessaan monivärinen, tatuoitu käärmeen kuva. Hän käytti mustaa samettinauhaa sen peitteenä. Nyt —"
Blenkinsop kääntyi liikekumppaniinsa päin hymyillen.
"Ajattelin, että se tulisi puheeksi", hän virkkoi. "No niin, herra Hetherwick, jos haluatte sen tietää, niin ilmoitan, että molemmilla sisarilla on samanlainen tatuoitu kuva. Se oli vanhan merikarhun, heidän isänsä työtä — päähänpisto ja hupsu olikin. Hän antoi tatuoita ne tyttäriensä ollessa vielä hyvin nuoria; vanhemmalla iällä ne ovat heitä kovasti harmittaneet. Kumpainenkin heistä käyttää nyt käärmeen verhona samettista rannerengasta — sen tiedän."
"Kertokaa edelleen, tehkää hyvin!" pyysi Hetherwick. "Se kohta on selvä nyt."
"Huomaan, että olette toimittanut tiedusteluja omasta puolestanne", sanoi Blenkinsop. "No niin, koska olemme päättäneet ilmoittaa teille kaikki, pysymme myöskin sanassamme. Siirtykäämme siis Sellithwaiten juttuun! Olette otaksuttavasti kuullut siitä vain yhden toisinnon — kenties Hannafordilta; kenties olette lukenut sen vanhoista sanomalehdistä tai ehkä olette hankkineet tietonne itse paikalta — se on meistä sivuasia. Mutta te ette ole kuullut sen naisen kertomusta, joka silloin oli rouva Whittingham. Se esittää tapahtumat kokonaan toisissa väreissä. Erinäisistä syistä, jotka eivät kuulu meihin vähääkään, rouva Whittingham — se oli hänen laillinen nimensä siihen aikaan — majaili jonkun aikaa Sellithwaitessa. Hän teki useita kauppoja sikäläisen jalokivikauppiaan kanssa; lopuksi hän osti mieheltä timanttisen kaulaketjun kolmestatuhannesta yhdeksästäsadasta punnasta. Hän antoi kauppiaalle tämän summan suuruisen maksuosoituksen, varmasti luottaen, että silloin, kun se esitettäisiin hänen käyttämässään pankissa Manchesterissa, olisi sinne saapunut määrätty summa rahaa Amerikasta. Sattui odottamaton mutka — rahat eivät saapuneet — maksuosoitus palautettiin. Jalokivikauppias turvautui poliisiin — Hannaford, sikäläinen poliisimestari, hankki vangitsemismääräyksen ja vainusi rouva Whittinghamia käsiinsä. Hän pidätti rouvan, mutta tämä pääsi häneltä karkuun, poistui Englannista, palaten Amerikkaan. Jonkun aikaa hänellä oli rahallisia vaikeuksia. Mutta hän ei unohtanut velkojaan ja lähetti lopuksi sellithwaitelaiselle jalokivikauppiaalle timanttisen kaulaketjun sovitun hinnan ja summalle kahdeksan vuoden koron viiden prosentin mukaan. Hänellä on kauppiaan kuitti lähettämistään rahoista. Se siitä välikohtauksesta — tiesikö Hannaford suorituksesta vai eikö, siitä ei minulla ole aavistusta. Olemme taipuvaiset uskomaan, ettei hän tiennyt. Mutta — kaulaketjun hinta suoritettiin ja runsaasti."
"Voinen yhtä hyvin ilmoittaa, että tiedän sen", huomautti Hetherwick.
"Sain siitä tiedon suoranaisesti."
"Se on hyvä. Olette siis käynyt Sellithwaitessa", virkkoi Blenkinsop, hymyillen taaskin ovelan älykkääseen tapaansa, "ja nyt johdumme viimeaikaisiin tapahtumiin, jotka ovatkin paljoa tärkeämmät. Vähän aikaa takaperin — sanokaamme Hannafordin saapuessa Lontooseen — oli lady Riversreaden ja madame Listorellen asema seuraava. Lady Riversreade, sir John Riversreaden leski, oli perinyt miesvainajansa melkoisen omaisuuden, asettunut asumaan Riversreade courtiin Surreyhin ja perustanut kotinsa läheisyyteen hoitolan haavoittuneita upseereja varten, jonka edustajana Lontoossa on tämä ystäväni ja liikekumppanini, majuri Penteney. Hänen sisarellaan madame Listorellella oli vuokra-asunto Paddingtonissa ja toinen New Yorkissa. Hän oleskeli etupäässä New Yorkissa, mutta käymäseltään joskus Lontoossa ja joskus Pariisissa. Tosiasiallisesti madame Listorelle on jalokivien tuntija ja harjoittaa niiden kauppaa. Mutta hän on äskettäin mennyt kihloihin ja menee pian avioliittoon erään tunnetun päärin, vanhanpuoleisen, hyvin varakkaan miehen kanssa. Se on mahdollisesti suurelta osalta vaikuttanut niihin tapahtumiin, joista nyt aion kertoa teille."
"Otaksuttavasti minun mielestäni, Blenkinsop — ei mahdollisesti", oikaisi Penteney. "Otaksuttavasti — varmasti!"
"Otaksuttavasti, siis — todennäköisesti!" myönsi Blenkinsop. Hän kumartui kirjoituspöytänsä ylitse kuulijoittensa puoleen. "Ja nyt, hyvät herrat, olkaa hyvin tarkkaavaisia, sillä nyt joudun tämän jutun todella tärkeisiin kohtiin, jotka erikoisesti kuuluvat poliisilaitoksen alalle. Noin kaksi viikkoa takaperin pyrki lady Riversreaden puheille — hän oli silloin Riversreade courtin läheisyydessä sijaitsevan hoitolansa yksityiskonttorissa — eräs mies, joka käytti tohtori Cyprian Baseverien nimellä varustettua käyntikorttia. Lady Riversreade luuli, että käyntikortin omistaja oli lääkäri, joka halusi tutustua hoitolaan, ja mies päästettiin hänen luokseen. Pian lady Riversreade pääsi selville, ettei vieras ollutkaan tullut siinä tarkoituksessa kuin hän oli kuvitellut. Mies puhui hänelle omituisia asioita. Aluksi hän antoi lady Riversreaden tietää perinpohjin tuntevansa lady Riversreaden sisarelle Sellithwaitessa sattuneen kaulaketjuselkkauksen. Lady Riversreade, joka tunsi koko jutun, käsitti miehen saaneen tietonsa suoraan alkulähteestä. Mies myöskin vihjasi, että madame Listorellen olinpaikka ja kihlaus olivat hänen tiedossaan; lyhyesti sanoen, hän osoitti hyvin tutustuneensa sisarusten, sekä lady Riversreaden että hänen sisarensa, perheoloihin. Sitten hän paljasti korttinsa selvemmin. Hän selitti lady Riversreadelle, että eräs lontoolainen joukkue oli saanut tietoonsa Sellithwaiten jutun: vangitsemismääräyksen, pidätyksen ja karkaamisen, että he myös tunsivat madame Listorellen kihlauksen loordi — sanokaamme nyt aluksi loordi X:n — kanssa ja että he vaativat palkkiota vaikenemisestaan. Toisin sanoen, he tahtoivat kiristää rahaa. Jollei heille maksettaisi heidän vaatimaansa summaa, niin he menisivät loordi X:n luokse, esittäisivät hänelle asian, kertoisivat hänelle, että hän oli kihloissa naisen kanssa, joka heidän selityksensä mukaan voitiin maamme lakien mukaan vielä pidättää ja tuomita petoksesta."
"Eikö häntä voida?" kysäisi Matherfield äkkiä. "Tällaisissa tapauksissa ei luullakseni ole mitään vanhentumisaikaa, herra Blenkinsop. Syytös ei kai raukea, vaikka kuluisi kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta!"
"Olen jo maininnut, että Sellithwaiten juttu oli tiliasia", vastasi Blenkinsop. "Aikomus ei ollut pettää, ja koko rahaerä suoritettiin korkoineen asianmukaisesti. Mutta se ei ole nyt tärkeätä — kysymys on siitä, miten Baseverie esitti sen lady Riversreadelle. Lady Riversreade ei tietystikään tuntenut lakia, ja hän tuli levottomaksi sisarensa tähden. Hän kysyi Baseverielta, mitä tämä vaati. Mies sanoi silloin suoraan voivansa sopia miesten kanssa — jos lady Riversreade toimittaisi rahat. He olivat, hän väitti, jollakin tavoin hänen vallassaan, ja hän voisi käyttää sitä hyväkseen. Lady Riversreade tahtoi tietää, minkälainen se valta oli; hän ei suostunut ilmaisemaan sitä. Sitten hän tiedusti, kuinka paljon mies vaati, mutta tämä ei ilmoittanut sitäkään. Baseverie sanoi vain, että jos hän olisi valmis toimittamaan rahat miesten suun tukkimiseksi, niin hän, Baseverie, koettaisi seuraavan viikon aikana pakottaa heidät suostumaan kohtuulliseen maksuun ja pistäytyisi lady Riversreaden luona seuraavana perjantaina ilmoittamassa hänelle, mitä joukkue vaati. Lady Riversreade sopi hänen kanssaan siitä."
"Ja kysyi toivottavasti neuvoa sillä välin", jupisi Matherfield.
"Hänen olisi pitänyt luovuttaa mies poliisille heti paikalla!"
"Ei — hän ei pyytänyt neuvoa", jatkoi Blenkinsop. "Madame Listorelle oli Pariisissa — majuri Penteney oli asioissa maaseudulla. Lady Riversreade odotti Baseverien toista käyntiä. Tultuaan toistamiseen mies ilmoitti joukkueensa vaatimuksen — kolmekymmentätuhatta puntaa. Hän määritteli myöskin, millä tavoin se olisi suoritettava — hänen esittämänsä menettely olisi tehnyt mahdottomaksi saada selvää rahojen vastaanottajista. Mutta nyt oli lady Riversreade paremmin valmistautunut — hänellä oli ollut ajatusaikaa. Hän odotti majuri Penteneytä seuraavana päivänä ja tiesi sisarensa palaavan Pariisista seuraavana maanantaina. Senvuoksi hän sanoi Baseverielle antavansa vastauksen maanantaina, jos tämä sopisi hänen kanssaan jostakin kohtauspaikasta Lontoossa. Vihdoin he päättivät tavata toisensa Vivianissa Candlestick-solan varrella. Baseverie poistui. Seuraavana päivänä lady Riversreade kertoi majuri Penteneylle kaikki, mitä oli tapahtunut. Senjohdosta majuri meni lady Riversreaden seurassa Vivianiin maanantai-iltana. He odottivat tunnin yli määräajan. Baseverieta ei näkynyt —"
"Niinpä niin!" mutisi Matherfield. "Hän ei tahtonut näyttäytyä — koska majuri oli mukana!"
"Ehkä niin", myönsi Blenkinsop. "Joka tapauksessa häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Niin ollen lady Riversreade poistui, jättäen majuri Penteneyn jälkeensä. Minun sopinee mainita, että majuri viipyi siellä vielä jonkun aikaa, etsien valppaasti katseillaan miestä, jota lady Riversreade oli kuvaillut hänelle yksityiskohtaisesti — miehen ulkomuoto on huomiotaherättävä, mikäli olen kuullut. Mutta hän ei nähnyt Baseveriesta jälkeäkään."
"Ei!" huudahti Matherfield pilkallisesti. "Ei tietysti! Mutta lady
Riversreade olisi hänet tavannut — jos hän olisi mennyt yksin!"
"No niin, siinä se asia", jatkoi Blenkinsop. "Nyt palaamme lady Riversreadeen. Hän ajoi sisarensa asuntoon Paddingtoniin, ja tapasi madame Listorellen, joka oli juuri palannut Pariisista. Hän kertoi sisarelleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Madame Listorelle päätti heti lähteä New Yorkiin noutaakseen sikäläisestä asunnostaan eräitä papereita, jotka varmasti osoittaisivat, että hän oli täysin viaton Sellithwaiten jutussa. Jätettyään lady Riversreaden asuntoonsa madame Listorelle matkusti Southamptoniin ennen kello viittä seuraavana aamuna — no?"
Matherfield ähkäisi syvään ja löi kädellään otsaansa.
"Niin!" hän jupisi. "Juuri niin! Totisesti! Mutta jatkakaa — jatkakaa, sir!"
"Näytte olevan kovin ihmeissänne", sanoi Blenkinsop. "Mutta — Southamptonissa hän tilasi matkalipun sille nimelle, jota hän aina käytti matkoillaan — tyttönimelleen — Tartaricilla, jonka piti lähteä samana päivänä iltapuolella. Sen tehtyään hän meni erääseen hotelliin puoliselle. Sitten hän alkoi pohtia asioita rauhallisemmin. Ja loppujen lopuksi hän, sensijaan että olisi matkustanut New Yorkiin, meni takaisin laivayhtiön konttoriin, peruutti pilettitilauksensa ja lähti junassa loordi X:n maatilalle Wiltshireen sekä kertoi loordille koko jutun. Sieltä hän sähkötti sisarelleen, mitä oli tehnyt, ja illalla kirjoitti hänelle. Tällä välin oli lady Riversreade varhain aamulla palannut Riversreade courtiin. Majuri Penteney meni hänen seurassaan. Lady Riversreade uskoi Baseverien varmasti tulevan häntä tapaamaan. Ja mies tuli! Mutta hän ei tavannut lady Riversreadea, vaan majuri Penteneyn — yksin. Ja majuri Penteney puhui hänelle ensin vähän aikaa suoraa kieltä ja sitten, kuvaannollisesti puhuen, potkaisi hänet ulos, käskien hänen tehdä pahimpansa. Mies lähti — saatuaan varoituksen, että jos hän vielä joskus näyttäytyisi siellä, hänet jätettäisiin poliisien käsiin."
Matherfield ähkäisi taaskin, mutta nyt hänen harminsa syy oli ilmeisesti toisenlainen.
"Erehdys, sir — suuri erehdys!" hän huudahti, pudistaen päätään
Penteneylle. "Teidän ei olisi pitänyt päästää sitä vintiötä sillä
tavoin! Teidän olisi pitänyt luovuttaa hänet poliisille heti. Mennyt?
Nyt on mahdotonta tietää, missä hän on!"
Penteney nauroi.
"Niinköhän? Emme sentään ole aivan niin typeriä kuin näytämme,
Matherfield", hän vastasi. "Kun tiistaiaamuna lähdin Dorkingiin lady
Riversreaden seurassa, oli muassani sukkela mies, johon voin luottaa.
Hän näki Baseverien sekä tulevan että menevän. Luullakseni saamme
Baseverien käsiimme millä hetkellä tahansa. Miehemme ei päästä häntä
näkyvistään!"
"Vai niin? Se on parempi, sir, paljoa parempi!" sanoi Matherfield. "Se on paikallaan! Sellaista veitikkaa olisi pidettävä silmällä yötä päivää. Entä sitten, hyvät herrat, tämä palkkio? Ajatus sen julistamisesta sai tietysti alkunsa tämän Baseverien vehkeilystä. Mutta — miten oikeastaan? Puhuiko hän lady Riversreadelle Hannafordista?"
"Ei!" vastasi Blenkinsop. "Aioin juuri kertoa, kuinka tulimme julkaisseeksi ilmoituksen. Koko sunnuntai-iltapäivän ja -illan sekä osan maanantaiaamua lady Riversreade, majuri Penteney ja minä neuvottelimme tästä asiasta. Selitän heti aluksi, miten ja minkätähden ajattelimme sen olevan yhteydessä Hannafordin murhan kanssa, josta kaikki tietystikin olimme lukeneet sanomalehdistä."
"No miten? Minkä tähden?" kysäisi Matherfield.
"Seuraavasta syystä", vastasi Blenkinsop. Hän naputti kirjoituspöytäänsä antaakseen pontta puheelleen ja silmäili samalla Matherfieldia tarkasti. "Siitä syystä, että Baseverie väitti, että kiristäjäjoukkueen hallussa oli alkuperäinen määräys rouva Whittinghamin vangitsemisesta!"
Hetherwickin teki mieli ponnahtaa pystyyn ja huudahtaa ääneen. Hän kuitenkin hillitsi itsensä, mutta Matherfield ei ollut niin maltillinen.
"Ahaa!" hän äänsi terävästi. "Ahaa!"
"Siinä Baseverie astui harha-askeleen", jatkoi Blenkinsop. "Siitä hänen ei olisi pitänyt hiiskua mitään. Mutta hän teki sen — epäilemättä hän piti rikasta naista helppona saaliina. No, alkaessamme neuvotella me tietysti tunsimme Sellithwaiten jutun tarkoin; tiesimme myöskin sen, että siihen aikaan oli poliisimestarina Hannaford ja että vangitsemismääräys oli hänellä; oli varsin todennäköistä, että hän oli säilyttänyt sitä muistikirjansa välissä ja että se oli ollut hänen taskussaan hänen saapuessaan Lontooseen. Heti mieleen johtuva päätelmä oli senvuoksi, että ne miehet, joilla pidätysmääräys nyt oli, olivat otaksuttavasti saaneet sen väärillä keinoilla Hannafordilta ja sekaantuneet hänen murhaansa. Ja vielä enemmänkin — oliko Baseverien mainitsemaa joukkuetta olemassakaan? Eikö joukkue todennäköisesti ollut — Baseverie?"
"Niin!" mutisi Matherfield. "Olen sitä ajatellut!"
"Mutta", jatkoi Blenkinsop, "oli mahdollisuus, että joukkue oli olemassa. Tutkimme perin pohjin kaikki sanomalehti-selostukset. Huomasimme, ettei Hannafordin puuhista tiedetty juuri mitään siitä alkaen, kun hän saapui Lontooseen, hänen kuolemaansa saakka. Ainoa mies, joka olisi voinut kertoa Hannafordin hommista tämän kuoliniltana — Granett — oli kuollut, ilmeisesti myrkytettynä kuten Hannafordkin. Nämä asianhaarat — ne ovat kai herättäneet teidänkin huomiotanne — johtivat meidät uskomaan, että Hannaford oli täällä Lontoossa solminnut tuttavuuksia epäilyttävää lajia olevien ihmisten kanssa. Ja yksi asia oli ehdottoman varma — jos pidätysmääräys todella oli joukkueella tai Baseveriella, niin se oli saatu Hannafordilta! Vai mitä?"
"Se pitänee paikkansa", vahvisti Hetherwick. "Sen täytyi olla häneltä lähtöisin joko suoraan tai kiertoteitse."
"Meidän luullaksemme joukkue tai Baseverie sai sen suoraan häneltä", selitti Blenkinsop. "Me otaksumme, että jos on olemassa joukkue, niin Baseverie on sen toimiva, ehkäpä johtava jäsen, että Hannaford ennestään tunsi hänet tai jonkun muun jäsenen, että Hannaford oli hänen tai heidän seurassaan kuolemansa edellisenä iltana, että hän piloillaan kertoi heille huomanneensa madame Listorellen ja rouva Whittinghamin samaksi henkilöksi ja että he myrkyttivät hänet — ja Granettin, joka oli saapuvilla — säilyttääkseen salaisuuden yksinomaan itsellään sekä kiristääkseen sillä rahaa madame Listorellelta ja tämän sisarelta lady Riversreadelta. Sellainen on teoriamme pääpiirteissään — ja juuri senvuoksi me maanantaina puolenpäivän aikaan julkaisimme ilmoituksen. Arvelimme pitää asiat aluksi omina tietoinamme, ja jos saisimme pätevät todistukset, luovuttaa ne poliisille. Nyt tiedätte kaikki. Jos joukkue on olemassa, niin saattaahan joku jäsen, joka voi tyydyttävästi vierittää syyn niskoiltaan, viidentuhannen punnan tähden kavaltaa toiset; saattavathan myöskin tapahtumat kehittyä huippuunsa, ennen kuin me saamme selvät todistukset Baseverieta vastaan —"
"Vieläkin toivoisin, että joko lady Riversreade tai majuri Penteney olisi jättänyt hänet poliisien käsiin!" kiivasteli Matherfield. "Katsokaas —"
"Teidän on muistettava, ettei Baseverie vaatinut mitään itselleen", keskeytti hänet Penteney. "Hän esiintyi välittäjänä. Mutta miehemme on varma — toimestaan eronnut etsivä — ja —"
Samassa avautui ovi, ja huoneeseen astui konttoristi kädessään sähkösanoma. Blenkinsop repi kuoren auki, luki hätäisesti sanoman ja viskasi sen pöydälleen, huudahtaen harmistuneesti:
"Tämä on mieheltämme!" hän ilmoitti. "Lähetetty Doverista. Hän oli seurannut Baseverieta sinne — mutta Baseverie on livahtanut häneltä karkuun!"