I
SIEVÄ PANTTILAINAAJATAR
Paddingtonin väkirikkaan piirin eteläkolkassa, suunnikkaassa, jota rajoittavat etelässä Oxfordin ja Cambridgen pengermät, pohjoisessa Praed-katu, idässä Edgware-tie ja lännessä Spring-katu, on joukko pikku katuja, joiden likaisenharmaa ja synkkä ulkonäkö on jyrkkänä vastakohtana aivan lähellä olevain Sussex-aukion ja Lancaster-portin vaateliaalle ja rakennustaiteelliselle komeudelle. Näillä kaduilla tarkastelija huomaa aina ne masentavan köyhyyden todisteet, jotka ovat silmäänpistävämmät Lontoossa kuin missään muussa Englannin kaupungissa.
Talot ovat aivan sen näköisiä kuin ei niissä koskaan kuuluisi naurua. Missä akkunavarjostimet eivät ole rikkinäiset, siellä ne ovat likaiset. Ihmiset, jotka tulevat esiin asunnoistaan, ovat huolestuneen ja alakuloisen näköiset. Niiden katujen varsilla ei juuri sijaitse muunlaisia liikkeitä kuin kehnoja ruokamyymälöitä; katujen kulmauksissa olevilta kapakoilta puuttuu vetovoima ja itseluottamus kokonaan. Kuka tahansa joutuukin näille kaduille, huomaa niiden kurjan viheliäisyyden ilmaisevan itsensä. Hän pakenee sieltä alakuloisena aprikoiden itsekseen keitä ihmisiä asuu noissa harmaissa ja elottomissa hökkeleissä, mitä he tekevät, mitä he ajattelevat ja millaiselta elämä heistä tuntuu. Yksinpä varpusetkin, jotka tappelevat räystäskouruissa pois heitetyistä sisälmyksistä, ovat hiljaisempia kuin Lontoon varpuset ylimalkaan. Mitä portailla istuskeleviin lapsiin tulee, ovat he sen näköisiä kuin olisivat vieressä olevain Kensingtonin puutarhain puiden kukat ja auringonpaiste niin kaukana kuin Gobin erämaa. Tässä kaupunginosassa eletään suorastaan aivan kuin seisovassa umpivedessä, jota ei mikään eikä kukaan voi saada liikkumaan.
Eräänä marraskuun iltapäivänä seisoi nuori mies katsellen ullakkohuoneen ikkunasta ulos eräässä vähän kunnollisemman näköisessä talossa, joka sijaitsi jonkin verran toisia katuja paremman kadun varrella. Kello oli silloin viisi, ja alkoi tulla pimeä. Pitkin päivää oli hiljainen, hellittämätön sade painanut noen alas synkistä pilvistä jo ennestäänkin likaisille katoille. Näköala, jota tämä nuori mies katseli, oli synkkä ja kurja, mutta ei niin synkkä tai kurja kuin se tilanne, jossa hän itse par'aikaa oli. Hänen alapuolellaan oleva kurja katu ei ollut sen tyhjempi iloisuudesta kuin hänen taskunsa olivat tyhjät rahasta ja hänen vatsansa ruuasta. Hän oli käyttänyt viimeisen penninsä edellisenä päivänä. Hänen loppukolikkonsa olivat menneet pieneen ruuankipeneeseen ja pisaraiseen palan painiketta. Sen koommin hän ei ollut syönyt mitään. Nyt hän oli aivan pyörtymäisillään nälästä — ja hänen tuskiensa lisäksi joku vielä laittoi sillipalleroita alakerroksessa. Paistinpannusta tuleva haju teki hänet melkein saaliinhimoiseksi.
Sitten hän kääntyi äkkiä poispäin akkunasta ja alkoi katsella pientä huonettaan. Se oli köyhän näköinen ja kehnoilla huonekaluilla sisustettu — jonkinlainen, tosin ei kovinkaan häikäisevä puhtaus ainoana suosituksenaan. Siellä oli vuode ja pesuteline ja pari tuolia — muutamilla shillingeillä olisi voinut ostaa ne kaikki joltakin käytettyjen tavarain kauppiaalta. Yhdessä nurkassa oli huoneen asukkaan matka-arkku — hänen koko maallinen omaisuutensa oli siinä muutamia kirjoja lukuun ottamatta, jotka oli huolellisesti järjestetty takanreunukselle, sekä joitakin pikkupöydällä olevia kirjoitustarpeita. Teräväsilmäinen henkilö, joka olisi vilkaissut kirjoihin ja kirjoitustarpeisiin sekä imupaperialustan päällä hajallaan oleviin käsikirjoitusarkkeihin, olisi nopeasti huomannut, että tässä oli taas, kysymyksessä vanha tarina kirjallisesta yrittelijästä, joka sai heti uransa alussa katkerasta kokemuksesta huomata, että kaikkien ammattien joukossa on kirjallinen epävakaisin.
Silloin kuului ovelle puolittain epäröivä koputus, ja heti sen jälkeen astui sisään nainen — sellainen nainen, joita nähdään noilla kaduilla joukottain — pitkähkö, laihanpuoleinen nainen, ennen aikojaan vanhentunut, alituisesti kiusaantuneen ja huolestuneen näköinen, joka hetki aivan kuin onnettomuutta odottaen. Hänen kasvonsa olivat nyt peräti huolestuneen näköiset hänen vilkaistessaan asukkaaseensa, jonka kauniit kasvot punastuivat kovasti hämmennyksestä. Hän tiesi aivan hyvin, mitä tuo nainen tahtoi — ja hän tiesi olevansa kykenemätön tyydyttämään hänen vaatimuksiaan.
"Herra Lauriston", virkkoi nainen melkein kuiskaten, "koska luulette voivanne toimittaa minulle jonkin verran rahaa? Nyt on, nähkääs, jo kuusi viikkoa mennyt näin, ja minä olen niin ahtaalla siitä, kun on vuokranmaksukin ja korot —"
Andrew Lauriston pudisti päätään — ei kieltoa ilmaistakseen, vaan pelkästä neuvottomuudesta.
"Rouva Flitwick", hän sanoi, "annan teille rahanne samalla hetkellä, jolloin vain saan rahaa käsiini! Kerroinhan teille äskettäin myyneeni kaksi kertomusta — niin, pyysin saada niistä maksun heti, ja maksuosoitus voi olla täällä missä postissa tahansa. Ja minä odotan toistakin maksuosoitusta — ihmeellistä, etteivät ne jo ole kumpikin saapuneet. Samalla hetkellä, jolloin ne saapuvat, järjestän meidän asiamme. Tarvitsen rahaa itsekin — yhtä kipeästi kuin te!"
"Sen tiedän, herra Lauriston", myönsi rouva Flitwick. "Enkä minä kiusaisi teitä, jollen olisi itse kovassa ahdingossa. Mutta talonomistaja on kimpussani — hän tahtoo rahaa tänä iltana. Ja — suokaa anteeksi, että mainitsen siitä — mutta miksi ette hanki käsiinne vähän puhdasta rahaa maksuosoituksia odottaessanne, herra Lauriston?"
Lauriston vilkaisi emäntäänsä hämmästyneen ja kysyvän näköisenä.
"Ja kuinka minä hankkisin sitä?" hän sanoi.
"Teillä on oikein hyvä kultakello, herra Lauriston", vastasi rouva Flitwick. "Mikä panttilainaaja hyvänsä — ja niitä on varmasti paljon — lainaa teille muutamia puntia sitä vastaan. Ehkä ette ole koskaan ennen joutunut käymään panttilainaajan luona? Ette? — No niin, en minäkään ollut entiseen aikaan, mutta sitten minun täytyi, tahdoin tai en, kun aloin ottaa vuokralaisia huoneisiini, ja jos minulla olisi niin hyvä kello kuin teillä, en suinkaan rupeaisi olemaan rahattomana! Jos teille on rahaa tulossa, voitte varmasti saada tavaranne takaisin — ja minä olisin kiitollinen vähästäkin, vaikkapa parista punnasta, herra Lauriston. Talonisäntä on kovana —"
Lauriston kääntyi ja otti hattunsa.
"Hyvä on, rouva Flitwick", hän virkkoi tyynesti, "minä koetan parhaani.
En osannut ajatellakaan sitä keinoa ennen."
Kun emäntä oli lähtenyt pois sulkien oven takanaan, Lauriston veti kellon taskustaan ja katseli sitä — se oli vanhanaikuinen hyvä kultakello, joka oli kuulunut hänen isälleen. Epäilemättä joku panttilainaaja antaisi rahaa sitä vastaan. Mutta tähän asti ei hänen ollut tarvinnut koskaan ajatella panttilainaajia. Hän oli tullut Lontooseen melkein kaksi vuotta sitten aikoen ansaita kynällään nimen, mainetta ja omaisuuden. Hänellä oli tullessaan ollut jonkin verran rahoja. Ne olivat huvenneet tasaisesti, ja niitä oli ollut vaikeampi korvata uusilla kuin hän oli arvioinut. Ja siinä hän nyt lopuksi oli tuossa halvassa huoneessa pennittömänä, eikä hänen kahdesta hyväksytystä kertomuksestaan ollut tullut maksuosoitusta. Ei myöskään ollut saapunut lainaa, jota hänen oli ollut kovin vastoin tahtoaan pakko pyytää ainoalta mahdolliselta mieheltä — eräältä vanhalta, Skotlannissa asuvalta koulutoverilta. Hän oli monta kertaa odottanut kuulevansa kirjeenkantajan koputuksen ja toivonut siten saavansa huojennusta neljäksi pitkäksi päiväksi — eikä ainoaakaan kirjettä ollut tullut, ja hän oli aivan epätoivoissaan ja synkkämielinen. Mutta — olihan kello olemassa!
Hän lähti pian ulos ja kohtasi kaasulampun heikosti valaisemilla portailla vuokralaistoverinsa — nuoren juutalaisen, jonka hän tunsi Melchior Rubinsteinin nimellä ja joka asui aivan hänen huoneensa seinän takana. Hän oli hiljainen, säyseä pikku mies, jonka kanssa Lauriston toisinaan vaihtoi sanan pari — ja se seikka, että hän käytti upeasti sormuksia sormessaan, suurta neulaa kaulanauhassaan ja painavia kellonvitjoja, jotka joko olivat oikeaa kultaa tai erittäin hyvästi jäljitellyt, sai Lauristonin ajattelemaan, että häneltä voisi saada jonkin neuvon. Hän pysähdytti Rubinsteinin ujon näköisenä ja kömpelösti punastuen.
"Kuulkaahan", hän virkkoi, "minä — asianlaita on niin, että minä olen nyt jonkin verran ahdingossa — tilapäisesti, nähkääs — ja haluaisin lainata jonkin verran rahaa kelloani vastaan. Voisitteko sanoa minulle, missä on kunnollinen panttilainaaja?"
Melky — jokainen talossa tunsi hänet tuolla nimellä hänen vaateliaamman varsinaisen nimensä asemesta — väänsi kaasuliekin voimakkaammaksi ja ojensi sitten hoikan, pitkäsormisen kätensä. "Näyttäkäähän kelloa", hän sanoi lyhyesti hiljaisella ja sopottavalla äänellä. "Minä tunnen kellot jokseenkin, herra."
Lauriston ojensi kellon hänelle ja katseli Melkyä uteliaasti tämän tarkastellessa sitä sisä- ja ulkopuolelta hyvin asiaa ymmärtävän ammattimiehen tavalla. Äkkiä Melky loi katseensa häneen. "Ettekö haluaisi myydä tätä kelloanne, herra Lauriston?" hän kysyi melkein mairitellen.
"Annan teille kolme puntaa siitä käteisesti."
"Kiitoksia — mutta minä en möisi sitä mistään hinnasta", vastasi
Lauriston.
"Sanokaamme sitten neljää puntaa", ehdotti Melky itsepäisesti. "Kas niin, näin ystäväin kesken annan teille neljä ja kymmenen. Raha kouraan, huomatkaa!"
"Ei", sanoi Lauriston. "Se kuului minun isälleni. Minä en halua myydä — tahdon vain lainata."
Melky työnsi kellon jälleen sen omistajan käteen.
"Menkää Praed-kadulle, herra", hän virkkoi aivan kuin käytännöllinen liikemies ainakin. "Siellä näette myymälän, jonka oven yläpuolella on nimi Daniel Multenius. Hän on minun sukulaiseni — hän tekee mitä haluatte. Mainitkaa minun nimeni, olkaa hyvä. Hän kohtelee teitä rehellisesti. Ja jos haluatte myydä, niin älkää unohtako minua."
Lauriston naurahti ja lähti alas portaita ja ulos rumaan iltailmaan. Oli vain muutaman askeleen matka Praed-kadulle, ja viiden minuutin kuluttua Melkystä erottuaan hän seisoi katselemassa Daniel Multeniuksen akkunaan. Hän muisti nyt usein nähneensä sen, vaikka ei ollutkaan huomannut sen yläpuolella olevaa kummallista nimeä. Akkunassa näkyi monenlaisia omituisia esineitä rautaristien takana timanteista ja helmistä vanhaan norsunluuhun ja kaikenlaiseen korukamaan asti. Harvinaisuuksien keräilijä olisi voinut pysähtyä tuon akkunan eteen puoleksi tunniksi — mutta Lauriston vilkaisi siihen vain pikaisesti, ennenkuin riensi pimeää sivukäytävää myöten ovelle, jonka yläpuolella heikosti valaistussa nimikilvessä näkyi: panttitoimisto.
Hän työnsi oven auki ja huomasi seisovansa muutamien pienten komeroiden edessä, joihin juuri sopi yksi henkilö. Ne olivat kaikki tyhjät tällä hetkellä. Hän meni sisälle yhteen ja, kun ei nähnyt ketään, koputti hiljaa myymäläpöytään. Hän odotti näkevänsä jonkin vanhan juutalaisen ilmestyvän — mutta sen sijaan kuului kevyitä askelia jostakin myymälän loukosta, ja Lauriston huomasi seisovansa hämmästyneenä tuijottamassa nuorta ja erinomaisen kaunista tyttöä, jolla oli kädessään jonkinlainen koruompelu ja joka katseli häntä sen ylitse suurilla, mustilla silmillä. Hetkisen aikaa nämä molemmat tuijottivat toisiaan ääneti.
"Kas niin", virkkoi tyttö vihdoin. "Mitä voin tehdä hyväksenne?"
Lauriston sai takaisin puhekykynsä.
"Niin — onko herra Multenius sisällä?" hän kysyi. "Minä — asianlaita on niin, että tahtoisin tavata häntä."
"Herra Multenius on ulkona", vastasi tyttö. "Mutta minä olen täällä hänen sijaisenaan, jos kysymyksessä on liikeasia."
Hän tarkasteli rauhallisesti Lauristonia ja huomasi tämän terveenväristen kasvojen voimakkaasti punastuvan.
"Minä hoidan isoisän liikettä hänen ollessaan ulkona", jatkoi tyttö.
"Haluatteko lainata rahaa?"
Lauriston veti kellon taskustaan yhä punastellen ja ojensi sen tytölle.
"Arvasitte oikein", hän vastasi. "Tahtoisin lainata rahaa tätä vastaan. Eräs tuttavani — asuintoverini — herra Melky Rubinstein — sanoi minun voivan saada täältä lainan. Tämä on todella hyvä kello, niin kuin näette."
Tyttö vilkaisi asiakkaaseensa, ja hänen katseensa ilmaisi, että hän oli nopeasti ja melkein leikillisesti tajunnut Lauristonin kokemattomuuden. Sitten hän otti kellon jokseenkin välinpitämättömästi.
"Melky siis lähetti teidät tänne", hän sanoi hymyillen. "Vai niin!"
Hän tarkasti kelloa ja naksautti kuoren auki. Sitten hän katsahti
Lauristoniin. "Paljonko haluatte tätä vastaan?" hän kysyi.