II
ROUVA GOLDMARKIN RUOKALA
Lauriston pisti kädet taskuihin ja katseli tyttöä aivan ymmällään. Tämä oli hyvin sievä, tumma olento, melkein yhtä pitkä kuin Lauriston itsekin, hoikkavartaloinen ja hyvin miellyttävä. Hänen silmissään ja suupielissään väikkyi selvästi leikillisyys ja hyväntuulisuus. Lauristonista alkoi äkkiä tuntua, että tyttö oli huvitettu hänen hämmingistään.
"Kuinka paljon voitte lainata minulle?" hän kysyi. "Minkähän arvoinen se on?"
"Ei, se ei ole asiallista!" sanoi tyttö, "vaan — kuinka paljon haluatte lainata? Te ette taida olla tottunut panttaamaan esineitä?"
"En", vastasi Lauriston. "Tämä en ensimmäinen kerta. Voitteko — voitteko lainata minulle muutamia puntia?"
Tyttö otti kellon taas käteensä ja tutki sitä vielä kerran.
"Lainaan teille sitä vastaan kolme puntaa ja viisitoista shillingiä", hän sanoi äkkiä liikemiehen äänensävyllä. "Sopiiko?"
"Kiitoksia", vastasi Lauriston. "Se sopii mainiosti, olen hyvin kiitollinen. Luullakseni saan kellon takaisin milloin tahansa, vai kuinka?"
"Milloin vain tuotte rahat ja maksatte koron", vastasi tyttö. "Kahdentoista kuukauden ja seitsemän päivän kuluttua." Hän otti kynän ja alkoi täyttää paperikuittia. "Onko teillä jokin kuparikolikko?" hän kysyi sitten.
"Kuparirahaako!" virkkoi Lauriston. "Minkä vuoksi?"
"Tästä paperikuitista", vastasi tyttö. Sitten hän vilkaisi pikaisesti nuorukaiseen ja loi katseensa yhtä nopeasti alas. "Ei sillä ole väliä", hän sanoi sitten. "Minä lyhennän sen lainasta. Nimi ja osoite, olkaa hyvä."
Lauriston otti sitten paperikuitin ja sen pienen kasan kulta-, hopea- ja kuparirahoja, jonka tyttö antoi hänelle. Sitten hän empi vähäsen.
"Pidättehän huolta tuosta kellosta", hän sanoi äkkiä. "Se kuului, nähkääs, isälleni ennen."
Tyttö hymyili rauhoittavasti ja osoitti huoneen perällä olevaa raskasta rahakaappia.
"Meillä on tuolla kaikenlaista perheperintötavaraa", huomautti tyttö.
"Olkaa huoletta."
Lauriston kiitti häntä, nosti hattuaan ja kääntyi pois vastahakoisesti. Hän olisi mielellään keksinyt jonkin verukkeen voidakseen jäädä kauemmaksi — hän ei oikein tietänyt mistä syystä. Mutta hänen mieleensä ei juolahtanut minkäänlaista, ja niin hän lähti pois luoden vielä ovella katseen taakseen. Kaunis panttilainaajatar hymyili ja nyökkäsi päätään. Samassa oli Lauriston ulkona kadulla rahat taskussaan ja mielessään omituinen huojennuksen tunne, johon sekaantui myöskin hämmästystä. Sillä hän oli elänyt neljä edellistä päivää kahdella shillingillä — ja tuossa aivan hänen lähellään oli kaiken aikaa ollut paikka, jossa voi lainata helposti ja hyvin miellyttävällä tavalla.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kiirehtiä asuntoonsa ja maksaa emännälleen. Hän oli tälle velkaa kuuden viikon vuokran, kymmenen shillingiä viikolta. Siihen menisi kolme puntaa hänen juuri saamistaan rahoista. Mutta hänelle jäisi sitten vieläkin neljätoista shillingiä elantoon — ja varmasti nuo odotetut kirjeet saapuisivat lähipostissa. Hän oli pyytänyt kustantajaa, joka oli ottanut häneltä kaksi lyhyttä kertomusta, lähettämään hänelle maksuosoituksen niistä ja kokemattomuudessaan hän oli odottanut näkevänsä niiden saapuvan paluupostissa. Niinikään hän oli luopunut kokonaan ylpeydestään ja kirjoittanut pitkän kirjeen vanhalle koulutoverilleen John Purdielle kauas Skotlantiin, selittänyt nykyisen tilanteensa ja pyytänyt häntä entisten aikain vuoksi lainaamaan hänelle jonkin verran rahaa, kunnes hän saisi valmiiksi ja myydyksi erään novellin, josta hänen vakaumuksensa mukaan tulisi oikea pieni kultakaivos. Hän tiesi, että John Purdie oli nyt varakas, nuori mies — isänsä seuraaja hyvässä liikkeessä. Lauriston oli vakuutettu siitä, että häneltä tulisi vastaus. Ja nyt hänellä oli rahaa siksi odotusajaksi, jonka kuluttua kirjeet saapuisivat — ja kun on elänyt neljä päivää kahdella shillingillä, tuntuu neljätoista shillingiä oikealta omaisuudelta. Elämä oli tosiaankin saanut ruusunpunaisen hohteen viime puolen tunnin aikana — ja kaikki johtui panttitoimistossa käynnistä.
Lauriston kiirehti takaisin Praed-katua, mutta hänen askeleensa pysähtyivät äkkiä. Hän huomasi vaistomaisesti kiiruhtavansa vanhanaikuisen ruokalan ohitse, josta tuli ruokahalua kiihoittava valmisteilla olevan ruuan tuoksu. Silloin hän muisti, ettei ollut syönyt mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Emännältään hän ei saanut mitään: siitä lähtien, kun hän oli muuttanut asumaan hänen luokseen, hän oli itse hankkinut ruokansa käyden muualla syömässä. Viimeiseen ateriaan, jonka hän oli nauttinut edellisenä iltana, oli kuulunut lasillinen maitoa ja kuivunut joskin kookas pannukakku, ja nyt hänellä oli kerrassaan sudennälkä. Vain kovalla tahdonponnistuksella hän sai itsensä pakotetuksi kulkemaan ruokapaikan sivu. Päästyään sen oven ohitse, hän suorastaan juoksi ja sujahdutti kolme kultaista punnanrahaa rouva Flitwickin käteen.
"Nämä selvittävät välimme tämän viikon loppuun asti, rouva Flitwick", hän virkkoi. "Pankaa kuitti minun huoneeseeni."
"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Lauriston", vastasi emäntä. "Ja olen oikein pahoillani siitä, että teillä on ollut siitä niin paljon vaivaa, mutta —"
"Hyvä on, hyvä on — ei yhtään vaivaa — ei pienintäkään vaivaa", keskeytti Lauriston. "Uskokaa minua, se oli hyvin helppoa!"
Hän lähti taas nopeasti ulos ja meni tuttuun ruokapaikkaan. Hän oli vain kahdenkymmenenyhden ikäinen, hauskan näköinen nuorukainen, joka oli aivan viime päiviin asti saanut tyydyttää tervettä ruokahaluaan. Nyt hänestä tuntui, että jollei hän saisi ruokaa ja juomia, jotakin — hän ei oikein tietänyt mitä — tapahtuisi. Hän tiesi myöskin sen, että hänen äänensä oli hyvin heikko, kun hän mentyään ravintolaan ja vaivuttuaan istumaan erääseen pieneen komeroon, jollaisia huoneessa oli monta, pyysi tarjoilijattarelta ruokaa ja juomia, jota hän tosiaankin tarvitsi hyvin kipeästi. Ja hän oli syönyt lautasellisen kalaa ja kaksi keitettyä munaa sekä muutamia paksuja voileipiä ja juonut kokonaisen kannullisen teetä, ennen kuin kohotti katseensa tarkastellakseen ympäristöään. Mutta hän tunsi nyt olevansa tyydytetty, oikaisi selkänsä ja tarkasteli paikkaa, johon hän oli niin innokkaasti rientänyt. Ja samalla hän huomasi Melkyn.
Melky oli ilmeisesti juuri tullut tähän pikku ruokalaan. Ja selvästikin hänellä ei ollut kiire saada ruokaa tai juomaa. Hän oli pysähtynyt aivan oven luona olevan pöydän luokse, jonka ääressä istui liikkeen omistaja rouva Goldmark, lihava, sievän näköinen nuori nainen, jonka tummat, välähtelevät silmät vuorotellen pitivät silmällä tarjoilijattaria, vuorotellen hymyilivät, asiakkaille heidän tullessaan pöydän ääreen maksamaan laskujaan. Melky, jolla oli keikaroivan näköinen hattu toisella korvalla ja urheilijan takin mallisessa palttoossaan kukka koristuksena, lasketteli selvästikin kohteliaisuuksia rouva Goldmarkille hänen pöytäänsä nojaten. Rouva Goldmark työnsi häntä leikillisesti loitommalle ja kutsui tarjoilijan, jolta tilasi herra Rubinsteinille maukasta paistia. Kääntyessään tyytyväisesti hymyillen poispäin emännästä Melky huomasi Lauristonin ja lähti verkalleen hänen pöytänsä luokse.
"Saitteko pikku asianne järjestetyksi?" hän kysyi tuttavallisesti asettuen istumaan vastapäätä asuntotoveriaan ja kumartuen lähemmäksi häntä. "Tapasitteko vanhan herran myöntyväisenä?"
"En nähnyt häntä" vastasi Lauriston. "Siellä oli eräs nuori nainen."
"Serkkuni Zillah", virkkoi Melky. "Hän on kerrassaan nokkela tyttö, herra — hän on ukolle aivan rahakasan arvoinen — ymmärtää liikeasiat yhtä hyvin kuin vanhuskin. Ehkä ette uskoisikaan, hyvä herra", hän jatkoi pehmeällä, sopottelevalla äänellään, "mutta se tyttö on saanut oikein yliopistosivistyksen — se on totinen tosi. Daniel-vanhus otti hänet luokseen, kun hän oli aivan pienenä jäänyt orvoksi isästään ja äidistään, ja antoi hänelle — niin, sellaisen kasvatuksen, jollaisen olisin tahtonut mielelläni itse saada! Hän on kerrassaan hieno nainen — tuo Zillah — mutta pysyy kiintyneenä vanhaan myymälään — eikä vain puolittain!"
"Hän tuntuu olevan hyvin perillä liikeasioista", huomautti Lauriston sydämessään tyytyväisenä siitä, että oli nyt saanut tietää tuon kauniin panttilainaajattaren nimen. "Hän selvitti asiani pian."
"Se on veressä", virkkoi Melky lyhytsanaisesti. "Me puuhailemme kaikki tavalla tai toisella tuontapaisissa asioissa. No niin, meidän kesken, herra, mitä hän lainasi teille tuota kapinettanne vastaan?"
"Kolme puntaa ja viisitoista shillingiä", vastasi Lauriston.
"Niille paikoin sen arvioinkin", huomautti Melky päätään nyökäyttäen. Hän kumartui vähän lähemmäksi. "Ette suinkaan tahdo myydä panttikuittianne?" hän kysyi. "Annan teille pari puntaa siitä, jos suostutte ehdotukseeni."
"Näytätte kovin innokkaasti haluavan päästä kelloni omistajaksi", sanoi
Lauriston nauraen. "Ei, minä en suinkaan tahdo myydä panttikuittiani.
En millään, hinnalla haluaisi erota tuosta kellosta."
"No niin, jollei, niin ei", sanoi Melky. "Ja mitä tulee siihen, että haluan ostaa — niin se on ammattini. Minulla ei ole mitään säännöllistä liikettä — minä ostan ja myyn mitä vain sattuu olemaan tarjolla kulta- tai hopea-alalla. Ja koska te ette halua millään hinnalla luopua tuosta taskukellosta, niin sanon teille minkä arvoinen se on, niin vanha kuin se lieneekin. Viidentoista punnan!"
"Sehän on hyvä tietää kaiken varalta", sanoi Lauriston. "Minulla on siis aina jotakin mukanani, kun minulla on se taskussani. Te olisitte siis hyötynyt aika lailla, jos olisin myynyt sen teille?"
"Maailmahan olisi peräti kehno, jollei siinä saisi laisinkaan hyötyä, vai mitä, herra?" myönsi Melky tyynesti. "Meillähän on kaikilla tarkoitus hyötyä. Kuulkaahan — näin meidän kesken — tehän olette kirjallinen henkilö, eikö niin? Kirjoittelette vähän, vai kuinka? Tahdotteko ansaita viitosen — mukavalla tavalla?"
"Se olisi hyvin hauskaa", vastasi Lauriston.
"Minulla on ystävä", jatkoi Melky, "jalokivien tukkukauppias Shoreditch-tien varrella, ja hän haluaa julkaista luettelon. Hänellä ei ole laisinkaan kirjallisia lahjoja, nähkääs. Hän suorittaisi viitosen — käteisesti — jos joku kirjaileva henkilö vain pikkuisen tasoittelisi sitä hänelle jotenkin. Hyväinen aika! Eihän siinä olisi teille työtä muuta kuin yhdeksi päiväksi! Mitä arvelette siitä?"
"En minä suinkaan vastusta viiden punnan ansaitsemista tuolla tavalla", vastasi Lauriston.
"Hyvä on", virkkoi Melky. "Siinä tapauksessa vien teidät jonakin päivänä ensi viikolla hänen luokseen — hän on siihen asti matkalla. Ja te maksatte minulle kymmenen prosentin koron tuosta pikku puuhasta, eikö niin, herra? Liikeasiathan ovat liikeasioita."
"Aivan niin", myönsi Lauriston. "Kauppahan se on."
Melky nyökkäsi ja kävi käsiksi paistiinsa, ja Lauriston lähti pois. Pöydän ääressä istuva lihava nainen hymyili hänelle ojentaessaan hänelle rahaa takaisin.
"Toivottavasti tulette taas toisen kerran, sir", hän virkkoi.
Lauriston meni takaisin huoneeseensa tuntien, että maailma oli muuttunut. Hän oli maksanut velkansa emännälle, hänellä oli hopea- ja kuparirahoja taskussaan ja mahdollisuus ansaita viisi puntaa tulevalla viikolla - sitä paitsi hän odotti joka postissa maksuosoitusta kahdesta kertomuksestaan. Ja jos John Purdie antaisi hänelle pyydetyn lainan, voisi hän käyttää kokonaisen kuukauden lopettaakseen novellinsa — ja sitten ehkä tulisi hänen osakseen mainetta ja rikkautta. Ruma marraskuun ilta haihtui olemattomiin ja sijalle tuli toivehikkaita haaveita.
Mutta viikon lopulla Lauristonin toiveet alkoivat laskea nollaan asti. Ei yhtäkään kirjettä ollut saapunut — ei John Purdielta eikä kustantajalta. Sunnuntaiaamuna hänellä oli jäljellä viimeinen puolikruununen. Sinä päivänä hän käytti rahojaan hyvin varovasti, mutta maksettuaan yksinkertaisen päivällisensä eräässä halvassa kahvilassa hän ei omistanut enempää kuin yhden shillingin. Hän lähti sinä iltapäivänä kävelemään Kensingtonin puutarhaan tuumiskellen itsekseen, mitä olisi paras tehdä. Hänen seisoessaan siinä keinotekoisen lammikon rannalla katselemassa vesilintujen puuhia tervehti joku häntä, ja hän huomasi kääntyessään panttitoimiston sievän tytön seisovan vieressään ja hymyilevän hänelle ujosti.