III
KUOLLUT MIES
Lauriston ajatteli Zillahia samalla hetkellä, jolloin tämä puhutteli häntä: tytön tummat silmät ja ystävällinen jäähyväishymyily panttitoimistossa olivat ilmestyneet hänen mieleensä aivan kuin huojentamaan hänen välittömän tulevaisuutensa herättämiä mietteitä. Ja nyt hän, nähdessään Zillahin ilmi elävänä niin lähellä, vieläpä selvästi ystävällisellä mielelläkin, punastui aivan kuin tyttö, sillä hän oli vielä siinä iässä, jolloin ujous kuuluu ehdottomasti luonteeseen. Zillahkin punastui — mutta hän sai hillityksi itsensä paremmin kuin Lauriston.
"Olen puhunut teistä serkkuni Melkyn kanssa", hän virkkoi nopeasti. "Tai paremminkin, hän on puhunut teistä minulle. Hän sanoo aikovansa esittää teidät eräälle miehelle, joka haluaa saada luettelonsa painetuksi — viiden punnan palkkiota vastaan. Älkää tehkö sitä niin vähästä! Minä tunnen tuon miehen — vaatikaa häneltä kymmenen!"
Lauriston käveli hänen kanssaan käytävää myöten.
"Mutta enhän minä voi nyt menetellä niin", hän sanoi heti. "Minä olen, nähkääs, luvannut tehdä sen viidellä."
Zillah vilkaisi häneen nopeasti.
"Älkää olko tyhmä", hän virkkoi. "Jos joku Melkyn tapainen tarjoaa teille viisi puntaa jostakin, niin pyytäkää häneltä kaksin verroin. He antavat sen. Ette taida ymmärtää raha-asioista paljon?"
Lauriston naurahti ja rohkaistuen vähän nyökäytti päätään.
"En paljon", hän myönsi, "muuten ei minun olisikaan tarvinnut hiljattain turvautua tuohon pikku kauppaan, jonka tiedätte".
"Niin, siihenkö?" virkkoi tyttö välinpitämättömästi. "Sehän ei merkitse mitään. Hämmästyisitte, jos saisitte tietää millaisia ihmisiä meidän luonamme juoksee silloin tällöin — voisinpa kertoa teille muutamia salaisuuksia! Mutta — arvasin joka tapauksessa, ettette oikein ymmärrä raha-asioita. Kirjailevat ihmiset harvoin ymmärtävät."
"Te luullakseni ymmärrätte?" huomautti Lauriston.
"Olen koko ikäni ollut niiden kanssa tekemisissä enemmän tai vähemmän", sanoi Zillah. "Muu olisi ollut mahdotonta siinä ympäristössä, jossa elin. Ettehän pidä minua uteliaana, jos kysyn teiltä erästä seikkaa? Olitteko ahtaalla silloin eräänä iltana tuhossanne toimistoomme?"
"Ahtaalla on mieto sana", vastasi Lauriston ujostelematta. "Minulla ei ollut penniäkään!"
"Paitsi kultakello, joka oli kahden- tai viidentoista punnan arvoinen", huomautti Zillah kuivasti. "Ja kuinka kauan olivat asianne olleet tuolla kannalla?"
"Pari kolme päivää — ehkä enemmän tai vähemmän", vastasi Lauriston. "Minä olen, nähkääs, odottanut rahaa kauemmin kuin viikon päivät — niin oli asia."
"Onko sitä tullut?" kysyi tyttö.
"Ei ole", vastasi Lauriston selvästi punastuen. "Niin on laita."
"Tuleeko sitä pian?" kysyi Zillah.
"Niin toivon totisesti!" huudahti Lauriston. "Minä joudun taas lujille, jollen saa rahaa."
"Ja silloin tarjoudutte tekemään viidellä punnalla sellaisen työn, josta voisitte helposti saada kymmenen!" virkkoi tyttö melkein moittien. "Sallikaa minun antaa teille yksi neuvo — älkää koskaan hyväksykö ensimmäistä tarjousta. Vaatikaa ehdottomasti jonkin verran enemmän — etenkin serkkuni Melkyn tapaiselta mieheltä."
"Onko Melky sitten kova pitämään puoliaan?" kysyi Lauriston.
"Melky on juutalaisnuorukainen", vastasi Zillah tyynesti. "Minä en ole — muuta kuin puolittain. Olen sekarotua. Äitini oli juutalainen, isäni ei. Niin, jos tarvitsette rahaa tullaksenne toimeen toistaiseksi ja jos teillä on useampia kultakelloja, niin tiedätte, minne voitte tulla. Älkää kulkeko koskaan tyhjin taskuin Lontoossa, jos teillä on jonkin verran pantattavaa. Te ette varmaankaan ole lontoolainen?"
"Olen Skotlannista", vastasi Lauriston.
"Minä suorastaan arvasinkin sen teidän murteestanne", myönsi Zillah. "Ja koetatte hankkia toimeentulonne kirjoittelemalla! Niin, te tarvitsette rohkeutta — ja rahaa. Onko teillä ollut menestystä?"
"Olen myynyt kaksi kertomusta", vastasi Lauriston, josta tuntui nyt jo aivan kuin olisi tyttö ollut vanha tuttava. "Niistä saan yhteensä kaksikymmentä puntaa sen taksan mukaan, jota aikakauslehdet käyttävät, ja minä olen pyytänyt maksuosoitusta, jota nyt odotan. Sen pitäisi tulla minä päivänä tahansa."
"Vai niin, minä kyllä tunnen tuon pelin!" virkkoi Zillah. "Minulla on kaksi tyttöystävää, jotka kirjoittelevat. Tiedän kuinka he saavat odottaa julkaisemista tai seuraavaa maksupäivää. Mikä vahinko, etteivät jotkut teistä kirjailijoista harjoita jotakin muuta ammattia, josta olisi hyvät tulot! Sitten voisitte huviksenne kirjaillakin olematta riippuvainen siitä työstä taloudellisesti. Ettekö te ole sitä ajatellut?"
"Usein", vastasi Lauriston. "Mutta se ei kävisi päinsä — ainakaan minun suhteeni. Olen tehnyt vaalini. Pysyn kynäni ääressä ja uin pinnalla tai uppoan sen kera. Ja minä en aio upota!"
"Noin pitää tosiaankin puhua!" sanoi tyttö. "Mutta koettakaa pysyä rahoissa, jos suinkin voitte. Älkää kulkeko rahattomana kolmea päivää, jos teillä on jotakin, jolla saatte rahaa irti. Näette, kuinka käytännöllinen minä olen! Mutta niin on oltava tässä maailmassa. Sanotteko minulle erään asian?"
"Niin ihmeellisesti ovat asiat tosiaankin", vastasi Lauriston katsoen häntä tarkoin ja saaden punan kohoamaan hänen poskilleen, "että minä olin jo jokseenkin joutumassa niin pitkälle — että olin kertomaisillani teille jotakin. No niin, mitä haluatte tietää?"
"Paljonko rahaa teillä on jäljellä?" kysyi tyttö hiljaa.
"Täsmälleen shillingi ja pari kuparikolikkoa", vastasi Lauriston.
"Ja jollette saa tuota maksumääräystä?" kysyi Zillah.
"Ehkä minä tulen sitten taas käymään Praed-kadulle", sanoi Lauriston nauraen. "Minulla on vielä vähän jäljellä niin sanottua omaisuutta."
Tyttö nyökkäsi päätään ja kääntyi sivukäytävälle, joka johti puutarhan poikki.
"Hyvä on", hän virkkoi. "Älkää pitäkö minua uteliaana, mutta minusta on ikävä ajatella, että teidän kaltaisenne ihmiset ovat ahdingossa. En ole niin kokonaan vajonnut liikeasioihin. Puhukaamme jostakin muusta — kertokaa minulle, mistä kirjoitatte."
Lauriston kulutti lopun tätä iltaa Zillahin seurassa kävellen Kensingtonin puutarhassa. Hän oli viettänyt hyvin yksinäistä elämää aina siitä lähtien, kun oli tullut Lontooseen, ja hänelle oli aivan uusi ja mieluisa kokemus saada seurustella sivistyneen ihmisen kanssa. Kun he lopulta erosivat, tunsi Lauriston mielensä hyvin iloiseksi. Mitä Zillahiin tulee, meni hän kotiin mietteisiinsä vaipuneena ymmärtäen jo olevansa aika lailla rakastunut tuohon hauskan näköiseen nuorukaiseen, joka oli niin omituisella tavalla joutunut hänen elämäänsä. Praed-kadun nurkassa hän törmäsi Melky Rubinsteinia vastaan, tarttui hänen napinreikäänsä ja puheli kymmenisen minuuttia vakavasti hänen kanssaan. Melky, jolla oli puolestaan täysi syy pysytellä serkkunsa suosiossa, kuunteli nöyrästi kaikkea, mitä hän sanoi, ja erosi sitten hänestä luvaten ehdottomasti totella hänen määräyksiään.
— Zillah ei ole varsin vähääkään pihkaantunut tuohon miekkoseen! — tuumi Melky kävellessään. — Eikö ole tosiaankin omituista, että tyttö, joka joutuu saamaan aikamoisen perinnön, rakastuu suin päin punatukkaiseen nuorukaiseen, jolla ei ole pennin pyöreää! Mitään muuta ei hänellä ole kuin hyvä ulkomuoto ja aivot. Ja aivot ovat vain sittenkin aivot!
Sinä iltana Lauristonin istuessa kirjoittamassa pienessä ja viheliäisessä huoneessaan ovelle kuului koputus ja sisään pujahti Melky, joka painoi sormensa suuren nenänsä syrjää vastaan tuttavallisuuden merkiksi.
"Toivoakseni en häiritse teitä", virkkoi Melky. "Kuulkaahan, herra, olen miettinyt tuota luettelojuttua. Kun nyt olen ruvennut tarkemmin sitä ajattelemaan, luulen ystäväni suostuvan kymmeneen puntaan. Sanokaamme siis kymmenen puntaa, eikö niin? Ja minä vien teidät hänen luokseen ensi perjantaina. Ja sitten vielä, herra, jos punnan tai parin luotto olisi teille joksikin avuksi — niin mainitkaa vain sanakin siitä."
Tämän ystävällisen ehdotuksen tehtyään Melky pisti kätensä takataskuun ja veti sieltä esiin muutamia kultarahoja, joita tarjosi Lauristonille.
"Ottakaa nyt parin kolmen punnan laina, herra", hän sanoi suostutellen.
"Annan ne hyvin mielelläni, ja toivoakseni ne ovat tervetulleita."
Mutta Lauriston pudisti päätään; hän oli jo tehnyt oman suunnitelman siltä varalta, ettei odotettu maksuosoitus saapuisi seuraavana aamuna.
"En suostu tarjoukseenne, kiitoksia vain", hän virkkoi. "Olette tavattoman ystävällinen tehdessänne sen, mutta minä voin tosiaankin selviytyä aivan hyvin ominkin neuvoin. Ensi perjantaina siis tulen kanssanne. Olen hyvin kiitollinen teille."
Melky sujahdutti rahat takaisin taskuunsa täysin tietoisena siitä, että on suorittanut oman osansa. "Aivan kuten haluatte, herra", hän sanoi. "Mutta mielelläni tarjosin teille, herra, uskokaa se. Ensi perjantaina siis — ja voitte luottaa siihen, että siitä puuhasta maksetaan käteisellä."
Mutta maanantai-aamuna ei saapunut kumpikaan Lauristonin odottamista kirjeistä. Hän ei ollut kuitenkaan puhunut turhia sanoessaan Zillahille, että hänellä oli turvanaan vielä jonkin verran omaisuutta — kun hän nyt tiesi kuinka voi helposti saada käteistä rahaa. Hänellä oli arkussaan jonkin verran pantattavaa omaisuutta, ja kun rahakirjeitä ei saapunut, päätti hän turvautua panttaamiskeinoon. Syvällä arkun nurkassa hänellä oli kaksi arvokasta sormusta — siinä olikin kaikki, mitä hän oli perinyt äidiltään lukuun ottamatta kahtasataa puntaa, joiden turvin hän oli uskaltautunut Lontooseen ja elänyt tähän asti. Hän kaivoi sormukset esille maanantai-iltapäivänä päättäen viedä ne Daniel Multeniukselle ja saada niiden avulla tarpeelliset varat ainakin kuukauden, parin elantoon. Hänellä oli hyvin vähän aavistusta sellaisten esineitten todellisesta arvosta ja niinikään oli hänellä omat syynsä olla näyttämättä sormuksia Melky Rubinsteinille. Hänen aikomuksensa oli odottaa iltaan asti, jolloin hän lähtisi panttitoimistoon suunnilleen samaan aikaan kuin edelliselläkin kerralla, jolloin toivottavasti tapaisi Zillahin taas liikkeenhoitajana. Heidän edellisenä iltapäivänä sattuneen kohtaamisensa ja puhelunsa jälkeen hänestä tuntui, että tyttö selvittäisi liikeasiat hänen kanssaan myötätuntoisella tavalla, ja että jos hän voisi saada kaksikymmentä puntaa sormuksillaan, hän olisi vapaa kaikista rahahuolista monta viikkoa eteenpäin.
Kello oli puoli kuusi sinä maanantai-iltana, kun Lauriston kääntyi toisen kerran elämässään astumaan pitkin kapeaa kujaa, joka johti panttitoimiston ovelle. Hän oli jo tarkoin katsellut kadulta akkunan takaa toivoen näkevänsä ZilIahin myymälän etuhuoneessa. Mutta Zillahia ei näkynyt, etuhuone oli tyhjä. Ei edes silloinkaan Zillah ilmestynyt hänen eteensä, kun hän astui pieneen koppi-osastoon. Kaikkialla vallitsi omituinen äänettömyys, jota häiritsi vain kellon hiljainen ja säännöllinen tikitys. Tuo tikitys alkoi hänestä tuntua ahdistavalta niiden parin minuutin aikana, joina hän odotti kuulevansa jonkun astuvan esiin. Vihdoin hän koputti myymäläpöytään, ensin hiljaa, sitten itsepintaisemmin. Mutta kukaan ei tullut. Kello, jota hän ei voinut nähdä, tikitti yhä.
Lauriston kumartui lopulta myymäläpöydän ylitse ja kurkotti kaulaansa, nähdäkseen sisään myymälän takana olevan pikku huoneen avoimesta ovesta. Seuraavassa tuokiossa hän ajattelematta hetken hätää pitemmälle hypähti seinäkaiteen ylitse ja riensi perähuoneeseen. Siellä makasi lattialla pitkänään, pää takan edessä olevalla matolla, kädet velttoina ja hervottomina sivulla vanhus, harmaapartainen ja kunnianarvoisa — epäilemättä Daniel Multenius itse. Hän makasi hyvin hiljaa, aivan kuvapatsaan näköisenä, ja Lauriston tunsi kumartuessaan hänen ylitseen ja laskiessaan vapisevan kätensä hänen korkealle, valkoiselle otsalleen, että hän oli kuollut.
Hän suoristautui sitten ainoana ajatuksenaan avunhakeminen. Koko paikka oli niin äänetön, että hän tiesi olevansa siellä kahden kesken vainajan kanssa. Vaistonsa ohjaamana hän lähti juoksemaan myymälän etuhuoneen kautta katuovelle ja syöksyi juuri sisään tulevan miehen syliin.