IV
PLATINANAPPI
Vastatullut, vanhahko, tukeva mies, joka yksinkertaisista vaatteistaan huolimatta näytti aivan kuin jonkinlaiselta virkamieheltä kädessään olevien asiapaperien vuoksi, joita hän katseli sisään tullessaan, hätkähti ja huudahti, kun Lauriston kiireissään syöksyi häntä vastaan.
"Hohoi!" hän sanoi. "Mikä nyt on? Näytätte olevan kovasti kiireissänne, nuori mies!"
Lauriston, joka oli kovasti hengästyksissään kiihtymyksestä, kääntyi ja osoitti pikku huoneen avonaista ovea.
"Tuolla makaa vanha mies kuolleena!" hän kuiskasi. "Harmaapartainen vanhus — onkohan hän panttilainaaja — herra Multenius?"
Vastatullut tuijotti hämmästyneenä, kurkotti kaulaansa nähdäkseen siihen suuntaan, johon Lauristonin vapiseva sormi osoitti, ja astui sitten lähemmäksi. Mutta äkkiä hän pysähtyi, viittasi Lauristonia menemään edellä ja sulki ulko-oven, ennenkuin meni perähuoneeseen hänen jäljessään.
"Vai niin, missä siis?" hän kysyi. "Kuollutko, sanotte?" Hän seurasi Lauristonia, huudahti kuuluvasti nähdessään maassa makaavan olennon, kumartui sitten alas ja laski kätensä hänen otsalleen. "Olitte oikeassa, nuori mies, hän on kuollut", hän virkkoi matalalla äänellä. "Hän on jo ollutkin kuolleena muutamia minuutteja. Mutta missä tyttö on, hänen tyttärensä tytär? Oletteko nähnyt ketään?"
"En yhtäkään sielua", vastasi Lauriston. "Siitä lähtien kun tulin, on koko paikka ollut yhtä äänetön kuin se on nyt!"
Mies tuijotti häneen jonkin hetken aivan sanattomana. Sitten hän juuri kuin tuntien huoneuston joka sopen meni sisemmälle ovelle, työnsi sen auki ja paljasti siten näkyviin portaat.
"Haloo!" hän huusi kovalla äänellä. "Haloo! Neiti Wildrose! Oletteko siellä?"
Nyt Lauriston kuuli ensimmäisen kerran Zillahin sukunimen. Tuon järkyttävän havainnonkin rinnalla se tuntui hänestä kovin runolliselta. Mutta hänellä ei ollut aikaa ruveta ajattelemaan sitä — mies palasi asuinhuoneeseen.
"Hänen täytyy olla ulkona", virkkoi tämä. "Sanotteko tavanneenne
Multeniuksen näin?"
"Kyllä — tuossa näin hänet", vastasi Lauriston. "Aivan äsken."
"Ja mitä te täällä teitte?" kysyi mies. "Kuka te olette?"
Lauriston luuli huomaavansa epäluuloisen sävyn näissä kysymyksissä, ja hän suoristautui punastuen.
"Nimeni on Andrew Lauriston", hän vastasi. "Asun aivan lähellä. Tulin tänne asioissa. Entä kuka te olette?"
"No, jos siitä on kysymys, nuorukainen", vastasi mies, "olen etsivän osaston kersantti Ayscough — hyvinkin tunnettu näillä seuduin! Tulin tapaamaan vanhaa herraa näiden papereiden vuoksi. Mitä asiaa teillä sitten oli?"
Hän katseli Lauristonia hyvin tutkivasti, ja Lauriston, joka äkkiä tajusi epäedullisen asemansa, päätti puhua hänelle avoimesti.
"No, jos ehdottomasti haluatte tietää sen", hän virkkoi, "tulin lainaamaan rahaa näitä sormuksia vastaan".
Ja hän avasi vasemman kätensä ja näytti salapoliisille ne kaksi sormusta, jotka oli ottanut arkustaan tuskin puolituntia sitten.
"Teidän omaisuuttanne?" kysyi Ayscough.
"Tietysti ne ovat minun!" huudahti Lauriston. "Kenen muun ne olisivat?"
Ayscoughin katse siirtyi sormuksista pöydälle, joka oli melkein keskellä huonetta. Lauristoninkin katse kääntyi sinne päin.
Kaksi seikkaa osui paikalla hänen silmiinsä. Pöydällä oli pieni tarjotin täynnä sormuksia, jokseenkin samanlaisia laadultaan ja ulkomuodoltaan kuin ne, jotka hänellä oli kädessään: vanhanaikuisia sormuksia. Uunin yläpuolella olevien kaasulamppujen valo osui noiden sormuksien timantteihin ja sytytti aivan kuin pieniä tuliliekkejä. Siellä täällä hän näki helmien välkkyvän. Mutta pöydällä oli toinenkin esine. Juuri tuon sormustarjottimen vieressä oli kirja, kauniisti sidottu nelitaitteinen teos, jonka selustassa ja reunoissa oli paljon hienoja kultakuvioita ja jonka raskaita nahkakansia liittivät toisiinsa kullatut soljet. Näytti siltä kuin joku olisi äsken heittänyt kirjan huolimattomasti pöydälle.
Mutta Ayscough kiinnitti tuskin ollenkaan huomiota kirjaan; hänen silmänsä olivat luodut tarjottimella oleviin sormuksiin, ja sitten hän vilkaisi Lauristonin sormuksiin.
"Hm", hän virkkoi sitten. "Omituista, että teillä on juuri samanlaiset sormukset kuin nuo tuolla, nuori mies. Eikö olekin?"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lauriston kovasti punastuen, "Ettehän vain luule —"
"En luule mitään — nyt vielä", vastasi salapoliisi tyynesti. "Mutta teidän on jäätävä tänne minun kanssani, kunnes saan selville enemmän. Tulkaa ovelle — meidän on saatava tänne apua."
Lauriston huomasi, ettei ollut muuta keinoa kuin totella, ja hän seurasi Ayscoughia katuovelle. Salapoliisi avasi sen, katseli ulos ja odotettuaan joitakin minuutteja viittasi luokseen poliisin, joka sattui kulkemaan ohitse. Kun Ayscough oli kuiskannut hänelle pari sanaa, lähti poliisi pois, ja Ayscough viittasi Lauristonia palaamaan myymälään.
"No niin", virkkoi salapoliisi, "joku meidän miehistä ja lääkäri tulevat muutamien minuuttien kuluttua. Kertokaapa minulle nyt tarinanne meidän odotellessamme heidän tuloaan. Olette rehellisen näköinen nuorukainen, mutta täytyyhän teidän myöntää, että näyttää jokseenkin kummalliselta, kun tapasin teidät juoksemassa ulos tästä myymälästä vanhan Multeniuksen maatessa kuolleena perähuoneessa, etenkin kun teillä on kädessänne kaksi sormusta, jotka kovasti muistuttavat hänen hallussaan olevia sormuksia! Kertokaapa nyt minulle, kuinka kaikki tapahtui."
Lauristen kertoi hänelle suoran totuuden kellon panttaamisesta tähän käyntiin asti. Ayscough katseli häntä tarkoin ja nyökkäsi sitten päätään.
"Tuo tuntuu luotettavalta kertomukselta, herra Lauriston", hän sanoi. "Minulla on suuri halu uskoa teidän joka sananne. Mutta minun on selostettava ne ja kaikki muut asianhaarat, ja teidän täytyy todistaa, että nuo sormukset kuuluivat äidillenne, ja kaikki muu, ja niinikään on teidän jäätävä tänne, kunnes tohtori ja joku poliisimies tulevat. Kuinkas kummallista, että vanhus sattui olemaan yksin! Missähän hänen tyttärensä tytär on?"
Mutta juuri hilloin aukeni katuovi, ja Zillah tuli sisään suuri kimppu kukkia toisessa kainalossa ja muutamia pieniä paketteja toisessa. Nähdessään nuo kaksi miestä hän säpsähti. Lauristonin huomatessaan hän punastui, mutta kalpeni taas nähdessään Ayscoughin ilmeisesti pitävän nuorukaista silmällä.
"Herra Ayscough!" hän huudahti. "Mikä nyt on — onko jotakin hullusti?
Mitä te teette täällä?" hän jatkoi nopeasti kääntyen Lauristoniin.
"Täällä myymälän perällä! Mitä on tapahtunut? Sanokaa minulle,
jompikumpi!"
Salapoliisi pysytteli Lauristonin kanssa tahallaan Zillahin ja myymälän perällä olevan avonaisen oven välillä. Hän kumarsi ystävällisesti Zillahille.
"Kas niin, hyvä neiti", hän virkkoi.
"Älkää pelästykö — isoisännehän oli jo hyvinkin vanha mies, emmekä me voi toivoa vanhusten elävän ikuisesti. Ottakaa siis asia rauhallisesti!"
Tyttö kääntyi ja laski kukkansa ja käärönsä pöydälle. Lauriston, joka tarkasteli häntä levottomana, huomasi hänen koettavan karaista itseään.
"Tarkoitatteko siis, että hän on kuollut?" hän kysyi. "Minä olen rauhallinen — näettehän, että olen rauhallinen. Kertokaa minulle mitä on tapahtunut, kertokaa te minulle", hän lisäsi katsoen Lauristoniin. "Kertokaa minulle nyt heti!"
"Minä tulin sisään enkä nähnyt täällä ketään ja silloin vilkaisin sisään tuon perähuoneen ovesta", vastasi Lauriston, "ja näin isoisänne makaavan lattialla. Silloin hypähdin myymäläpöydän ylitse ja menin hänen luokseen."
Zillah astui lähemmäksi ikäänkuin mennäkseen perähuoneeseen. Mutta salapoliisi pysähdytti hänet katsellen hänestä Lauristoniin.
"Te tunnette tämän nuoren miehen, neiti Wildrose?" hän kysyi. "Olette siis tavannut hänet ennen?"
"Olen", vastasi Zillah varmasti. "Hän on herra Lauriston. Olkaa hyvä ja antakaa minun mennä sisään. Eikö mitään voi tehdä?"
Mutta Ayscough vain pudisti päätänsä. Ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa tohtorin tuloa. He menivät tytön perässä vierashuoneeseen ja seisoivat hänen vieressään hänen kumartuessaan vainajan puoleen. Hän ei ilmaissut millään lailla suruaan, ja kun Ayscough sitten ehdotti, että hän menisi yläkertaan; kunnes tohtori tulisi, hän lähti rauhallisesti pois.
"Eikö meidän olisi paras nostaa hänet sohvalle?" kysyi Lauriston.
"Ei ennenkuin poliisi ja lääkäri ovat nähneet hänet", vastasi Ayscough pudistaen päätään. "Minä tahdon tietää kaikki tarkoin — mahdollisesti hän on kuollut luonnollisella tavalla jonkinlaiseen kohtaukseen tai mahdollisesti ei. Hetken kuluttua he ovat täällä."
Lauriston huomasi pian joutuneensa toimettomaksi katselijaksi, kun poliisikomisarjus, eräs siviilipukuinen mies, ja tohtori tutkivat ruumista kuultuaan Ayscoughin selostuksen äskeisistä tapauksista. Lauriston huomasi itseään katseltavan epäluuloisesti, ja Poliisikomisarjus käski jokseenkin jyrkästi hänen pysyä paikallaan. Ja mahdotonta olisikin ollut päästä pois, sillä eräs poliisi seisoi ovella, jonka hän oli lukinnut esimiehensä käskystä. Koko paikassa vallitsi yleinen, synkkä hiljaisuus tohtorin puuhaillessa vainajan ääressä.
"Tämän miehen kimppuun on hyökätty!" virkkoi tohtori kääntyen äkkiä poliisikomisarjuksen puoleen. "Katsokaahan tätä! — häntä ei ole ainoastaan puristettu lujasti oikeasta käsivarresta — näettehän tuon mustelman — vaan myöskin kuristettu hurjasti kurkusta. Siitä ei ole epäilystäkään. Vanha ja ilmeisestikin heikko kun hän oli, ei hän olisi muuta tarvinnutkaan kuin pelästyksen kuollakseen. Mutta asian vaiheet ovat epäilemättä olleet sellaiset kuin äsken sanoin." Komisarjus katsoi tuimasti Lauristoniin.
"Näittekö jonkun lähtevän täältä tullessanne sisään?" hän kysyi.
"Täällä ei ollut ketään minun tullessani, ei katuovella eikä sivuovella", vastasi Lauriston viipymättä. "Koko paikka oli aivan hiljainen ja autio vanhusta lukuun ottamatta. Ja hän oli kuollut, kun tulin hänen luokseen."
Poliisikomisarjus veti Ayscoughin syrjään ja he puhelivat kuiskaten muutamia minuutteja vilkaisten silloin tällöin Lauristoniin. Viimein he tulivat hänen luokseen.
"Minun tietojeni mukaan teidät tunnetaan täällä, ja asuntonne on täällä", virkkoi poliisikomisarjus. "Eihän teillä liene mitään sitä vastaan, että salapoliisi tulee kanssanne asuntoonne — epäilemättä voitte vakuuttaa hänet luotettavuudestanne ja muista seikoista. Minä en tahdo epäillä mitään, mutta — tehän ymmärrätte!"
"Ymmärrän", vastasi Lauriston. "Minä näytän tai kerron hänelle, mitä hän vain haluaa. Olen ilmaissut teille yksinkertaisen totuuden."
"Menkää siis hänen kanssaan", määräsi poliisikomisarjus. "Tehän tiedätte tehtävänne, Ayscough!"
Puoli tuntia myöhemmin, kun vainaja oli kannettu huoneeseensa ja myymälä ja talo oli suljettu, seisoi Melky Rubinstein, joka oli tullut poliisien vielä ollessa siellä ja jäänyt sinne heidän lähdettyäänkin, yläkerran arkihuoneessa puhellen Zillahin kanssa. Melky oli harvinaisen totinen. Zillah oli jo havainnut, että poliisi epäili Lauristonia.
"Minä lähden nyt katsomaan, mitä salapoliisi puuhaa hänen luonaan", virkkoi Melky. "Minä en ainakaan epäile häntä lainkaan! Mutta hän on hankalassa asemassa — ja sitten vielä nuo sormukset! Jospa hän vain olisi näyttänyt ne ensin minulle, Zillah!"
"Mene nyt, Melky!" pyysi Zillah vesissä silmin. "Tietenkään hänellä ei ole mitään tekemistä tämän jutun kanssa. Voi, jospa en olisikaan mennyt ulos!"
Melky lähti alakertaan. Hän pysähtyi hetkiseksi pieneen vierashuoneeseen katsellen mietteissään paikkaa, jossa vanhus oli tavattu kuolleena. Ja äkkiä hänen terävät silmänsä näkivät esineen, joka oli ihan tuliristikon vieressä, puolittain takkamaton reunakoristuksen alla. Hän kumartui ottamaan sen ja huomasi, että se oli kalvosimen irtonappi, platinasta tehty ja omituisella kuviolla koristettu.