V
KAKSI KIRJETTÄ
Päästyään ulos myymälästä Lauriston kääntyi äkkiä salapoliisin puoleen.
"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Toivoisin teidän ilmaisevan minulle suoran totuuden. Epäilläänkö minua? Olenko minä — tavalla tai toisella vankina?"
Ayscough naurahti tyynesti, pudistaen päätään.
"Ette suinkaan vankina", hän vastasi. "Ja mitä tulee toiseen kysymykseenne, niin — no niin, tuumikaammepa sitä seuraavalta kannalta — otaksukaamme, että te olisitte ollut minun sijassani ja minä teidän sijassanne puoli tuntia sitten. Mitä olisitte ajatellut tavatessanne minut sellaisten asianhaarain vallitessa kuin minä teidät? Mitä sanotte?"
"Niin", vastasi Lauriston vähän aikaa mietittyään, "ehkäpä oli luonnollista, että epäilitte minua tavatessanne minut siellä yksin vanhuksen kanssa. Mutta —"
"Tässä tapauksessa ei ole niinkään kysymys epäluulosta kuin halusta vakuuttautua viattomuudestanne", keskeytti hänet salapoliisi. "Näytätte sivistyneeltä ja hienolta nuorukaiselta, ja luultavasti olette selittänyt kaikki aivan oikein. Minä tahdon vain päästä varmuuteen siitä — haluaisin sitä todella! En suinkaan olisi iloinen, jos tämä juttu selviäisi teidän vahingoksenne, sen vakuutan. Ja jos tahtoisitte kertoa minulle itsestänne ja siitä, kuinka johduitte menemään Multeniuksen luokse, niin se sopisi oikein hyvin."
"Siitä ei ole paljonkaan sanottavaa", vastasi Lauriston. "Tulin Skotlannista Lontooseen noin kaksi vuotta sitten ansaitsemaan elatustani kirjoittamalla. Minulla oli tullessani jonkin verran rahaa, ja sillä olen elänyt tähän asti. Nyt juuri olen vasta alkanut ansaita jotakin. Olen viime kymmenen tai kahdentoista päivän kuluessa odottanut maksuosoitusta parista kirjoituksestani. Viime viikolla jouduin rahapulaan ja niin vein kelloni panttitoimistoon, jossa tapasin tuon nuoren naisen. Kun en ollut vielä tänäänkään saanut rahojani, menin taas panttitoimistoon niiden sormusten kera, joista olen teille puhunut ja jotka näytinkin teille. Ja — siinä onkin kaikki. Se on vielä mainitsematta, että minut neuvoi herra Multeniuksen luokse eräs hänen sukulaisensa, herra Rubinstein, joka asuu samassa paikassa kuin minäkin. Hän tuntee minut."
"Siis Melky Rubinstein!" virkkoi Ayscough. "Tunnen kyllä Melkyn. Hän on nokkela mies, möi minulle kerran tämän neulan, joka on kaulaliinassani. Niin, tuo tuntuu hyvin vilpittömältä kertomukselta, herra Lauriston. En epäile laisinkaan, että asia järjestyy hyvin. Teillä on varmaankin ystäviä Lontoossa?"
"Ei sitten ainoaakaan", Lauriston vastasi. "Ei edes yhtä tuttavaakaan. Olen elänyt aivan yksikseni ja tehnyt kovasti työtä. Minulla ei ollut aikaa eikä haluakaan seurusteluun. Tässä on talo, jossa asun — ei se ole minkään arvoinen, mutta tulkaa sisään."
He olivat nyt tulleet rouva Flitwickin asunnon kohdalle, ja emäntä itse seisoi kapeassa ja kehnonnäköisessä käytävässä heidän astuessaan sisään. Hän otti heti esiin kaksi kirjettä.
"Tässä on kaksi kirjettä teille, herra Lauriston", hän sanoi vilkaisten tutkivasti Ayscoughiin. "Toinen niistä on kirjoihin merkitty, minä allekirjoitin sen. Pidin ne sitten itse hallussani enkä lähettänyt niitä teidän huoneeseenne."
"Kiitos, rouva Flitwick", virkkoi Lauriston. Hän otti kirjeet, näki kirjoihin merkityn kirjeen osoitteesta, että se oli John Purdielta, ja huomasi toisen kirjeen tulleen siltä aikakauslehdeltä, jolle hän oli myynyt kertomuksensa. Sitten hän kääntyi Ayscoughin puoleen. "Tulkaa huoneeseeni", hän jatkoi. "Jutellaan siellä."
Ayscough seurasi häntä hänen huoneeseensa. Kun he olivat päässeet sisään, ja ovi oli suljettu, avasi Lauriston aikakauslehdeltä saapuneen lähetyksen ja otti sieltä esiin painetun kaavakkeen ja kahdenkymmenen punnan maksuosoituksen. Hän vilkaisi niihin ja työnsi ne sitten salapoliisin käteen.
"Kas niin", hän virkkoi huoahtaen sekä mielenhuojennuksesta että voitonriemusta. "Tässä on todistus toisen väitteeni oikeudesta. Tämä on odotettu maksuosoitus, josta puhuin teille. Suokaa anteeksi, että silmäilen toistakin kirjettäni." Kirjoihin merkityssä kirjeessä oli kahdenkymmenen punnan seteli ja pikaisesti kyhätty kirje, jonka Lauriston luki innokkaasti. Se kuului: "Kelpo Andie. Sain vasta nyt kirjeesi, sillä olen ollut matkalla pari viikkoa enkä saanut sinä aikana lainkaan postia. Luonnollisestikin pidät minua luotonantajanasi, kunnes kirjasi ilmestyy — ja vielä sen jälkeenkin, jos se on tarpeellista. Täällä on keskeneräisenä eräs juttu, mutta minä tulen päivän parin kuluttua Lontooseen asioita järjestämään ja käyn heti tultuani luonasi. Suo anteeksi nämä huolimattomat rivit — posti lähtee juuri. Uskollinen ystäväsi John Purdie."
Lauriston ojensi tämänkin kirjeen Ayscoughille.
"Jollei minulla olekaan ystäviä Lontoossa niin tuossa on todistus siitä, että minulla on omassa maassani!" hän huudahti. "Voi, jospa nuo kirjeet olisivat tulleet ennenkuin lähdin Praed-kadulle!"
"Aivan niin!" yhtyi häneen salapoliisi vilkaisten kirjeisiin ja niiden mukana seuranneisiin rahalähetyksiin. "Joka tapauksessa minua ilahduttaa, että olette voinut näyttää minulle nämä, herra Lauriston. Mutta — näin meidän kesken sanoen — toivoisinpa, etteivät nuo sormukset olisi olleet niin suuressa määrin saman näköiset kuin ne, jotka olivat vanhuksen pöydällä tarjottimella. Se oli onneton yhteensattuma, sillä jotkut saattaisivat nähkääs luulla, että te olitte juuri siepannut pari sormusta lähtiessänne panttitoimistosta."
"Sormukseni ovat olleet tuossa arkussa pari kolme vuotta", vakuutti Lauriston. "Ne kuuluivat äidilleni, ja luulen hänen omistaneen ne monta vuotta ennen kuolemaansa. Ehkäpä ne ovat saman näköiset kuin ne, jotka näimme tarjottimella, mutta —"
"No niin, tehän voitte kutsua jonkun, jos se on tarpeellista, todistamaan, että ne olivat äitinne omat, vai kuinka?" kysyi Ayscough. "Se saattaa asiat tolalleen siinä kohden. Ja mitä muuhun tulee, on se onneksenne, että tunnette Melky Rubinsteinin ja että tyttö tunsi teidät entiseksi asiakkaaksi. Mutta olisinpa totisesti suonut, että olisitte vilahdukselta nähnyt jonkun lähtevän myymälästä! Sillä siitä ei ole epäilystäkään, että vanhusta on kohdannut väkivaltainen kuolema."
"Siitä asiasta en tiedä mitään", sanoi Lauriston. "En nähnyt ketään."
Juuri silloin Melky tuli sisään. Hän vilkaisi pöydällä olevaan maksuosoitukseen ja rahoihin ja nyökkäsi Lauristonille päätään aivan kuin olisi ymmärtänyt niiden merkityksen. Sitten hän kääntyi Ayscoughin puoleen melkein levottomana.
"Kuulkaahan, herra Ayscough!" hän virkkoi rukoilevasti. "Ette suinkaan ole niin julma, että sekoittaisitte tämän nuorukaisen äskeiseen tapahtumaan. Hitto vieköön, herra Ayscough, minä en voisi uskoa hänestä sellaista, en millään muotoa, ei myöskään serkkuni Zillah, jonka tunnette hyvin. Herra Lauriston on siivo kuin karitsa, herra Ayscough — tunnenhan minä hänet, me kun olemme asuneet monta kuukautta täällä samassa paikassa. Menen hänestä ehdottomasti takuuseen, herra Ayscough. Ja te, poliisiherrat, tunnette minut. Ettekö tunnekin, herra Ayscough?"
"Kyllä, kyllä, vieläpä oikein hyvinkin, nuorukainen", myönsi salapoliisi lämpimästi. "Ja sanonpa teille jotakin — minun on vaivattava herra Lauristonia tulemaan kanssani poliisiasemalle antamaan vain asiallinen selonteko tapauksista ja sitä paitsi vähän lisävalaistusta. Minä puolestani olen häneen tyytyväinen, ja niin ovat epäilemättä meidän toisetkin miehet. Mutta tulkaa te, Melky, meidän mukanamme sinne ja sanokaa jotakin hänen puolestaan, esimerkiksi, että olette tuntenut hänet jo jonkin aikaa. Se auttaa varmasti."
"Teen mitä tahansa ystävää auttaakseni, herra Ayscough", virkkoi Melky. Hän viittasi Lauristonia panemaan rahat taskuunsa. "On hauska nähdä, että kirjeenne ovat tulleet", hän kuiskasi heidän laskeutuessaan alas portaita. "Kuulkaahan, mitä sanon korvaanne — älkää kertoko näille poliisimiehille muuta kuin mikä on välttämätöntä — minä pidän teidän puoltanne." Salapoliisin selonteko, muutamat Lauristonille tehdyt kysymykset ja Melkyn innokas Lauristonin puolustelu riittivät tyydyttämään poliisiviranomaisia, joten Lauristonin sallittiin lähteä, poliisipäällikön vain ensin ilmoitettua hänelle, että hänen oli saavuttava tutkintoon tärkeimpänä todistajana. Lauriston lähti Melkyn kanssa kadulle.
"Tulkaa syömään illallista rouva Goldmarkin ruokalaan", ehdotti Melky. "Minulla tulee tänä iltana olemaan täysi työ ukkoraukan luona, mutta en ole nauttinut mitään päivällisestä lähtien."
Lauriston kuitenkin kieltäytyi. Hän tahtoi mennä heti kotiin kirjoittamaan kirjeitä. Mutta hän lupasi pistäytyä panttitoimistoon myöhemmin illalla nähdäkseen, voisiko olla miksikään hyödyksi ja kuvatakseen Melkylle tarkoin millaisena oli tavannut vanhan panttilainaajan.
"Vai niin", virkkoi Melky heidän pysähtyessään ruokalan ovelle. "Tulee tosiaankin olemaan jännittävää saada selville mies, joka nitisti vanhuksen. Kyllä kai! Mutta minä aion myöskin ryhtyä siihen leikkiin — saatikka sitten poliisi." Rouva Goldmark oli ulkona. Hänen sijaisenaan toimiva tarjoilijatar kertoi hänen kuulleen uutisen ja lähteneen parhaimpansa mukaan auttamaan Zillahia. Kun ei Melkyllä niin muodoin ollut tilaisuutta päästä puheisiin rouva Goldmarkin kanssa, tilasi hän illallisensa ja mietti ja punnitsi asioita kovasti syödessään. Enimmäkseen hänen ajatuksensa suuntautuivat siihen yksinäiseen platinaiseen nappiin, jonka hän oli huolellisesti sijoittanut liivintaskuunsa.
Melkyn luja vakaumus oli nyt jo, että irtonapin oli pudottanut Daniel Multeniuksen perähuoneeseen joku henkilö, jolla ei ollut sinne mitään asiaa — toisin sanoen sama mies, joka oli surmannut vanhuksen. Siitä lähtien kun Melky oli löytänyt tuon napin, hän oli harkinnut millä lailla saisi sen omistajan käsiinsä. Yhdestä asiasta hän jo oli varma — nimittäin siitä, että sen omistaja, kuka hän lieneekin ollut, ei ollut tavallinen henkilö. Eihän ihmisillä ylimalkaan ole platinasta tehtyjä kalvosinnappeja tai rintaneuloja. Mistä siis johtui, että yksinäinen koristenappi, joka oli tehty paljon arvokkaammasta metallista kuin kullasta ja valmistettu ja somistettu ihan erikoisella tavalla, oli joutunut Daniel Multeniuksen huoneen takkamatolle? Ei ollut todennäköistä, että vanhus olisi pudottanut sen sinne. Ei, Melky oli vakuutettu siitä, että sen oli pudottanut sinne kalvosimestaan joku, joka oli ollut Danielin luona vähää ennen kuin Andie Lauriston oli tullut sisään ja joka oli jostakin käsittämättömästä syystä nitistänyt vanhuksen. Nyt oli vain saatava selville, kuka tuo mies oli.
— Siitä on päästävä selville vaikka millä tavoin, — tuumi Melky. — Muuten tuo poika-parka on kauniisti pinteessä — hitto vieköön, niin hän on. Ja se ei kelpaa.
Vaikka Melky olikin nokkela liikemies ja vaikka hänen olikin täytynyt lapsesta alkaen raivata itse tiensä maailmassa, oli hän nyt tulemaisillaan herkkätunteiseksi. Hän oli tutkinut Lauristonia läheltä ja alkanut tuntea ehdotonta myötämielisyyttä häntä kohtaan. Sitä paitsi hän tiesi serkkunsa Zillahin, joka oli tähän asti ollut monen miehen ihailun esineenä, rakastuneen Lauristoniin. Lauriston oli ehdottomasti pelastettava. Melky tunsi poliisien menettelytavan ja oli vakuutettu siitä, että mitä Ayscough, hyväluontoinen mies, ajattelikin, ylemmät viranomaiset pitäisivät Lauristonin läsnäoloa panttitoimistossa erittäin epäilyttävänä. Oikea syyllinen oli ehdottomasti löydettävä. Ja hänen, Melkyn, täytyi olla mukana siinä leikissä.
Hän lopetti illallisensa yhä syvissä mietteissä. Sitten hän lähestyi kassanhoitajaa maksaakseen laskunsa. Se nuori nainen, jonka rouva Goldmark oli jättänyt sijaisekseen, kohotti pöydän kantta ottaakseen esille vaihtorahaa — ja Melkyn hämmästyneet silmät osuivat samalla erääseen esineeseen, joka oli pienen paperikasan päällä. Se oli sen platinaisen kalvosinnapin pari, joka oli Melkyn taskussa. Muitta mutkitta — tuttu kun oli talossa — hän otti sen heti käteensä.
"Mikä tämä arvoesine on?" hän kysyi.
"Tuoko?" virkkoi tarjoilijatar välinpitämättömästi. "Yksi tytöistä otti sen hiljattain pöydältä, jonka ääressä eräs vieras oli syönyt. Hän oli luultavasti pudottanut sen. Rouva Goldmark väittää sitä arvokkaaksi ja on sen vuoksi pannut sen talteen siltä varalta, että hän taas ilmestyy. Mutta emme ole nähneet häntä sen koommin."
Melky katseli tarkoin tätä toista irtonappia. Sitten hän pani sen takaisin entiselle paikalleen, otti saamansa pikkurahat ja lähti pois — pysyen merkitsevästi vaiti.