VI
ESPANJALAINEN KÄSIKIRJOITUS
Kävellessään takaisin asunnolleen Melkystä erottuaan Lauriston mietti sitä tilannetta, johon ikävä asiain yhteensattuma oli hänet saattanut. Ayscough oli tosin ollut hyvin sovinnollinen, viranomaiset olivat poliisiasemalla kuunnelleet tarkkaavasti hänen esitystään, mutta hän tunsi yhä olevansa jossakin määrin epäluulon alainen. Sitä paitsi hän oli vakuutettu siitä, että poliisi pitäisi häntä silmällä sinä iltana. Ayscough olikin jokseenkin suoraan ilmaissut, että niin tulisi käymään. Ei ollut siis lainkaan mahdotonta, että joku siviilipukuinen poliisi oli nytkin paraikaa hänen lähettyvillään. Joka tapauksessa oli poliisikomisarjus esittänyt hänelle melkein jyrkässä muodossa käskyn saapua seuraavana aamuna ilmoittautumaan poliisiasemalle. Ei voinut kieltää sitä tosiasiaa, että hän oli jossakin määrin epäilyksen alainen.
Hän tiesi, mikä oli suurin aihe epäluuloihin: hänen molemmat sormuksensa, jotka olivat kieltämättä hyvin saman näköiset kuin ne sormukset, jotka hän ja salapoliisi olivat nähneet panttitoimiston perähuoneen pöydällä. Ei ollut vaikea sellaiselle, jolla oli jo jonkin verran kokemusta kertomusten juonien suunnittelemisessa, huomata, millä tavoin poliisit muodostaisivat oman mielipiteensä. He tuumisivat seuraavaan tapaan: — Tässä on nuorukainen, joka on ollut oman tunnustuksensa mukaan niin ahtaalla ja rahattomana, että hänen on täytynyt pantata kellonsa. Hän on päässyt jonkin verran selville nimenomaan tästä panttitoimistosta ja sen hoitajista — hän pitää silmällä, koska tyttö lähtee kotoa, ottaa selvän siitä, että vanhus on yksin, menee sisään ja näkee luultavasti sormustarjottimen esillä; hän sieppaa pari sormusta, vanhus yllättää hänet teossa, hän hyökkää ukon kimppuun vaientaakseen hänen huutonsa; vanhus, jo heikko ennestäänkin, kuolee pelästyksestä. Päivänselvä tapaus, jonka suhteen ei voi erehtyä.
Mikä hän, Lauriston, oli voidakseen kumota niin todennäköisen olettamuksen? Hän tuumi kaikkea, mitä hänen hyväkseen olisi voitu sanoa; Zillahin ja hänen serkkunsa Melkyn ystävällisyyden häntä kohtaan voi jättää huomioonottamatta. Kun tosi tulisi eteen; merkitsi se hyvin vähän kylmiä tosiasioita vastaan, jotka terävä-älyinen lakimies laskisi toiseen vaakakuppiin hyvin järjestettyinä. Hänen oman vastaväitteensä, että tuskin olisi voinut otaksua hänen menneen panttitoimistoon muuten kuin panttaamaan jotakin, nimittäin sormuksia, saisi myöskin hyvin helposti kumotuksi. Väitettäisiin, että hänen todellinen tarkoituksensa oli ryöstö vanhuksen ollessa yksin. Kuinka hän voisi todistaa, että ne, kaksi sormusta, jotka hänellä oli kädessään Ayscoughin tavatessa hänet rientämässä ulos liikkeestä, olivat todella hänen?
Tämän asian selittämisen Lauriston tiesi vaikeaksi. Hän oli pitänyt nämä sormukset turvallisesti kätkössä vanhanaikuisessa arkussaan siitä lähtien, kun tuli Lontooseen, eikä ollut kertaakaan näyttänyt niitä ainoallekaan ihmiselle. Hän ei ollut suorastaan itsekään nähnyt niitä pitkään aikaan, ennen kuin otti ne esille tuona iltapäivänä. Mutta millä hän voi todistaa sen? Hänellä ei ollut lainkaan sukulaisia, joihin olisi voinut vedota. Hänen äidillään oli ollut eläke, joka juuri riitti hänen itsensä ja hänen poikansa elantoon ja Lauristonin kunnolliseen kasvatukseen. Se tulolähde oli ehtynyt äidin kuollessa, eikä mitään muuta jäänyt Lauristonille omintakeisen elämän aloittamiseksi kuin kaksisataa puntaa ja joitakin pieniä yksityisesineitä, joihin muun muassa kuuluivat sormukset ja hänen isänsä kello vitjoineen. Ja hän muisti nyt, että hänen äitinsä oli pitänyt noita sormuksia yhtä tarkoin kätkössä kuin hän itse äitinsä kuoleman jälkeen. Hän oli nähnyt ne vain kerran ennen äitinsä kuolemaa. Äiti oli näyttänyt niitä hänelle hänen ollessaan poikasena ja sanonut niiden olevan hyvin arvokkaita. Olikohan mahdollista, että kaukana Skotlannissa oli joku, joka oli tuntenut hänen äitinsä ja tulisi avuksi — jos se oli välttämätöntä — todistamaan, että nuo sormukset olivat olleet hänen? Mutta heti tämän kysymyksen herättyä hänen mielessään, hänen täytyi vastata siihen jyrkästi kieltäen — hän ei tuntenut ketään sellaista.
Yksi toivon pilkahdus valaisi kuitenkin tätä arveluttavaa tilannetta. John Purdie tulisi Lontooseen. Lauriston oli aina tietänyt voivansa luottaa John Purdieen ja juuri saanut todistuksen siitä, ettei hän suotta turvautunut tähän vanhaan koulutoveriinsa. John Purdie kyllä sanoisi hänelle, mitä olisi tehtävä. Mahdollisesti hän voisi mainita joitakin rouva Lauristonin vanhain ystäväin nimiäkin. Ja ehkä se ei tulisikaan välttämättömäksi — varmasti keksittäisiin jokin johtolanka, jonka avulla saataisiin selville vanhan panttitoimiston omistajan murhaaja. Poliisi pääsisi varmasti selville asiasta. Nämä ajatukset kevensivät hänen mieltään, ja kun hän oli kirjoittanut vastaukset molempiin tervetulleisiin kirjeisiin ja pyytänyt John Purdieta käymään luonaan heti kaupunkiin saavuttuaan, lähti hän taas ulos mennen postitoimistoon ja sitten täyttäen Melkylle antamansa lupauksen käydä panttitoimistossa.
Lauristonin huomiokyky oli tietystikin hyvin vireillä. Hän näki nyt astuessaan huonosti valaistulle, synkälle kadulle, että eräs mies käveli edestakaisin hänen asuntonsa edustalla. Tämä mies ei kiinnittänyt lainkaan huomiota häneen hänen mennessään ohitse, mutta ennen Praed-kadulle saapumistaan hän vilkaisi taakseen ja näki miehen seuraavan itseään. Mies tuli hänen jäljessään Spring-kadun postitoimistoon pysyi hänen takanaan sittenkin, kun hän saapui panttitoimiston eteen. Niin joutilaasti ja välinpitämättömästi kuin mies näyttikin kuljeskelevan, oli Lauriston varma siitä, että hänen jälkiään seurattiin — ja hän mainitsi Melkylle tästä seikasta, kun Melky päästi hänet panttitoimistoon yksityisovesta.
"Hyvin todennäköistä, herra", huomautti Melky. "Mutta minä en vaivaisi sillä mieltäni, jos olisin teidän sijassanne. Tästä asiasta kuuluu varmasti lisää ennen pitkää. Kuulkaahan nyt", hän jatkoi astuen edellä pieneen perähuoneeseen, jossa Lauriston oli tavannut Daniel Multeniuksen kuolleena makaamassa, "nyt me olemme kahden — Zillah on yläkerrassa, ja rouva Goldmark on hänen luonaan. Kertokaahan nyt millaisena näitte tämän huoneen sisään tullessanne, herra Lauriston — älkää välittäkö poliisista — kertokaa minulle vain tosiseikat. Minä en, nähkääs, ole tyhmyri ja minä aion ottaa selvän tästä asiasta."
Lauriston kertoi Melkylle perin pohjin, mitä tiesi asiasta. Melky väänsi sormiaan yksitellen jokaisen tärkeän tiedon kohdalla. Sitten hän kääntyi pöytään päin ja näytti hienosti sidottua kirjaa, jonka Lauriston oli huomannut luotuaan yhdessä salapoliisin kanssa ensimmäisen tarkastelevan silmäyksen huoneeseen.
"Poliisi käski Zillahin panna tuon sormustarjottimen lukon taakse erääseen laatikkoon, joka hänen oli tyhjennettävä niitä varten, ja se sinetöitiin huomiseen asti. Eikö ole sitä paitsi otettu teidänkin sormuksianne, herra?"
"He sanoivat, että minun oli parasta jättää ne heille", vastasi Lauriston. "Ayscough neuvoi sitä. He antoivat minulle kyllä kuitin niistä."
"Hyvä on", Melky virkkoi. "Mutta on eräs asia, jonka arvoa he eivät ole osanneet huomata — nimittäin tuo hieno kirja. Kuulkaahan, tuo kirja ei ollut tässä perähuoneessa eikä myymälässä eikä koko tässä talossa neljännestä vailla viisi tänä iltapäivänä, kun Zillah-serkkuni lähti ulos jättäen vanhusraukan yksin. Hän voi vannoa sen. Kuka siis toi sen tullessaan ja jätti tänne? Sillä välin, kun Zillah lähti pois ja te tulitte sisään nähden sen mitä näitte, joku oli ollut täällä ja jättänyt tuon kirjan jälkeensä! Ja huomatkaa, se ei ollut pantattukaan. Se on varma juttu. Eikä se ole mikään tavallinen kirja. Katselkaahan sitä, herra Lauriston — teidänhän pitäisi ymmärtää jotakin kirjoista. Vilkaiskaapa sitä — hitto vieköön, minusta tuntuu aivan, että koko jutun johtolanka on tuossa teoksessa, kenen se sitten lieneekin!"
Lauriston otti kirjan käteensä. Hän oli aikaisemmin vain vilkaissut siihen pintapuolisesti. Nyt hän tutki sitä tarkasti Melkyn seisoessa hänen rinnallaan sitä katselemassa. Tuota salaperäistä nidosta kannatti tosiaankin tarkastella perin pohjin — se oli pieni nelitaitteinen, ihmeteltävän kauniisti sidottu kirja, jonka kannet olivat tummanpunaista sahviaania ja koristetut, harvinaisilla kultaisilla arabialaisilla kuvioilla samoin kuin selkäkin. Raskas solki, niinikään monimutkaista valmistetta, liitti kansia toisiinsa. Lauriston, kirjain ihailija, jota luontainen vaisto olisi houkutellut uhraamaan viimeisen shillingin mieluummin kirjaan kuin pihviin ja leipään, katseli ihaillen tätä kaunista kirjansitojan työtä käännellen sitä käsissään.
"Eikö tämä ole aivan täyttä kultaa?" hän kysyi avatessaan soljen.
"Tehän ymmärrätte sen."
"Täyttä kultaa se on, herra — sitä ei tarvitse epäilläkään", myönsi Melky. "Mutta mitä se sisältää? Siitä ainakin voin lyödä vetoa, ettei se ole mikään hieno tilikirja!"
Lauriston avasi nidoksen ja paljasti siten näkyviin vanhaa, hienoa nahkapaperia olevat lehdet, joita peitti kaunis, siro kirjoitus. Hän ymmärsi vieraita kieliä tarpeeksi ollakseen selvillä siitä, mitä hän nyt katseli.
"Se on espanjankielinen", hän virkkoi. "Vanha espanjalainen käsikirjoitus — ja siitä olen vakuutettu, että se on hyvin kallisarvoinen. Kuinka se on voinut joutua tänne?"
Melky otti vanhan niteen Lauristonin kädestä ja pani sen erääseen kaapin nurkkaan.
"Aivan niin, aivan niin, herra", hän sanoi. "Mutta me pidämme tämän asian omana tietonamme toistaiseksi. Älkää mainitko poliisille mitään tuosta vanhasta kirjasta — minä vihjaisen asiasta Zillahille. Siitä seikasta riippuu enemmän kuin me vielä tiedämmekään. Kuulkaahan nyt — huomenna alkaa poliisitutkinto. Olkaa varovainen! Noudattakaa minun neuvoani älkääkä ilmaisko heille enemmän kuin on välttämätöntä. Minä tulen kanssanne. Jään tänne nyt yöksi vahtikoiran virkaan, nähkääs. Rouva Goldmark ja eräs toinen tuttava tulevat myöskin olemaan täällä, joten Zillahilla on kylliksi seuraa. Ja kuulkaahan, Zillah haluaa vaihtaa jonkun sanan kanssanne — odottakaahan täällä, minä käsken hänen tulla alas."
Pian Lauriston oli Zillahin kanssa kahden kesken pienessä perähuoneessa. Tyttö katseli häntä ääneti levottoman ja tuskallisen näköisenä, äkkiä Lauriston ymmärsi; että tyttö oli levoton hänen vuokseen.
"Älkää huolehtiko", hän virkkoi mennen aivan Zillahin luokse ja laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Minä en pelkää!"
Zillah loi häneen suuret tummat silmänsä.
"Entä nuo sormukset?" hän kysyi. "Saatteko varmasti todistetuksi niiden alkuperän? Poliisi — voi, kuinka levoton olenkaan teidän vuoksenne!"
"Sormukset ovat minun!" huudahti Lauriston. "Sillä ei ole mitään väliä, mitä poliisit sanovat tai ajattelevat tai tekevät — tai ainakaan sillä ei saa olla väliä. Ettekä te saa olla levoton. Aivan pian tulee eräs hyvä ystäväni Skotlannista. Melky varmaankin kertoi teille, että sain tänään kahdessa kirjeessä hyviä uutisia?"
Zillah nyökkäsi päätään mitään sanomatta ja vilkaisi taas häneen.
"Hyvää yötä", hän virkkoi sitten. "Tulettehan huomenna?"
Hetkisen kuluttua Lauriston oli kadulla — muistaen vain sen, että Zillah ja hän olivat suudelleet toisiaan mitään puhumatta. Hän asteli poispäin voimakas riemun tunne mielessään ja naurahti vain nähdessään erään miehen erkanevan kadun toisella puolella seisoskelevasta joukosta ja lähtevän hitaasti astelemaan hänen jäljessään. Pitäköön vain poliisi silmällä häntä, vartioikoon hänen asuntoaan koko yön, jos haluaa — hänellä oli muuta ajattelemista. Eikä hän kotonaan viitsinyt edes vilkaista akkunastaan nähdäkseen oliko siellä vartijaa, vaan meni nukkumaan uneksiakseen Zillahin tummista silmistä.
Mutta kun aamu tuli ja Lauriston totesi, että hänellä oli kohtalokas päivä edessään, eivät hänen ajatuksensa olleet aivan yhtä ruusunpunertavat. Hän nosti akkunan kaihtimensa ylös — vastakkaisella katukäytävällä asteli tosiaankin mies edes takaisin. Päivänselvää oli, että hän ei voinut välttää valvonnanalaisuutta; esivalta piti häntä silmällä! Mitähän, jos esivalta ennen iltaa tarttuisi häneen oikein käsinkin kiinni?
Hän lähti pois akkunan luota kuullessaan sanomalehden putoavan oven taakse. Hänellä oli vain yksi ylellisyys: kappale Timesiä joka aamu. Se maksoi kolme pennyä päivältä, mutta hänen oli aina onnistunut hankkia nuo kahdeksantoista pennyä viikkoa kohti. Hän otti sen nyt lattialta, vilkaisi välinpitämättömästi etusivua ja oli aikeissa kääntää lehteä, kun hänen silmänsä osuivat erääseen huomiota herättävään ilmoitukseen, ja hän luki kiihkeästi:
"Kadotettu Holbornista Chapel-kadulle menevässä raitiovaunussa noin klo 4 eilen iltapäivällä espanjalainen käsikirjoitus, sidottu tulipunaisiin vanhoihin sahviaanikansiin. Löytäjä palkitaan kunnollisesti, kun tuo sen parlamentinjäsen Spencer Levendalelle, Sussex-aukio 591."
Lauriston luki sen kahteen kertaan, pani sitten lehden taskuunsa, lopetti pukeutumisensa ja meni suoraa päätä poliisiasemalle.