VII
PARLAMENTIN JÄSEN
Melky Rubinstein tuli esiin eräästä sivukäytävästä Daniel Multeniuksen liikkeen luona Lauristonin lähestyessä sitä. Hänelläkin pisti sanomalehti esiin takintaskusta. Lauristonin nähdessään hän veti sen näkyviin ja heilutteli sitä kiihkeästi.
'"Mitä minä sanoinkaan teille, herra!" huudahti Melky Lauristonin tullessa hänen luokseen siviilipukuinen silmälläpitäjä yhä takanaan. "Näettekö mitä tässä on?" Hän osoitti lehdessään olevaa ilmoitusta, jonka hän oli merkinnyt sinisellä lyijykynällä. "Katsokaahan, herra Lauriston! Sitä samaa vanhaa kirjaa, joka on Multeniuksen perähuoneen kaapissa, ilmoitetaan ja luvataan hyvä palkintokin tässä Daily Telegraphin numerossa. Enkö sanonut, että siitä kuuluu vielä enemmänkin?"
Lauriston veti esiin Timesin ja näytti erästä ilmoitussareketta.
"Se on tässä myöskin", hän virkkoi. "Tämä mies, herra Levendale, on ilmeisestikin erittäin halukas saamaan kirjansa takaisin. Eikä hän myöskään ole tahtonut menettää lainkaan aikaa sen ilmoittamiseksi! Mutta millä ihmeen tavalla se joutui Multeniukselle?"
"Herra Lauriston!" virkkoi Melky juhlallisesti. "Meidän on nyt puhuttava asiasta poliisille. Tuosta kirjasta tulee varmasti hyvä johtolanka. En aikonut puhua siitä mitään poliiseille, mutta nyt tuon ilmoituksen jälkeen ei kannata pitää asiaa omana tietonamme. Menkäämme poliisiasemalle."
"Sitä juuri aioinkin sanoa", virkkoi Lauriston. "Etsikäämme Ayscough käsiimme."
Ayscoughin he näkivätkin ensimmäisenä poliisiasemalla noustessaan yläkertaan. Hänelläkin oli sanomalehti kädessään. Nähdessään molemmat tulijat hän viittasi heitä seuraamaan itseään sisälle toimistoon, jossa pari kolme muuta poliisilaitoksen virkailijaa puheli yhdessä. Ayscough vei Lauristonin ja Melkyn syrjään.
"Kuulkaahan", hän virkkoi. "Tämä on kummallinen juttu! Tuota kirjaa, jonka me näimme Multeniuksen perähuoneen pöydällä eilen illalla — tuota hienosti sidottua kirjaa ilmoitetaan Daily Mailissa, ja siitä luvataan hyvä palkinto."
"Niin, samoin Timesissä ja Daily Telegraphissakin", sanoi Lauriston. "Niin kuin näette — juuri sama ilmoitus. On aivan päivänselvää, että omistaja haluaa erittäin hartaasti saada sen takaisin."
Ayscough vilkaisi molempiin sanomalehtiin ja viittasi sitten oven luona seisovaa konstaapelia luokseen.
"Jim", hän virkkoi miehen tullessa hänen viereensä, "pistäytykää kadun toisella puolella olevan sanomalehtikauppiaan luona ja tuokaa minulle News Chronicle, Standard ja Morning Post. Haluaisinpa tietää", hän lisäsi kääntyen taas Lauristonin puoleen, "onko omistaja niin halukas saamaan kirjan takaisin, että on pannut ilmoituksen kaikkiin aamulehtiin. Mitä tuosta kirjasta tiedetään panttitoimistossa?" hän kysyi vilkaisten Melkyyn. "Tietääkö serkkunne mitään?"
Melkyn kasvoille levisi niiden kaikkein juhlallisin ilme.
"Herra", hän virkkoi vakavasti. "Kirjasta ei tiedetä panttitoimistossa rahtustakaan enemmän kuin täällä. Se ei ollut siellä silloin, kun Zillah jätti vanhuksen yksin neljännestä vailla viisi eilen iltapäivällä. Se oli siellä, kun tämä herra tapasi vanhuksen. Mutta sitä ei ollut lainattu eikä myyty, herra Ayscough. Multeniuksen kirjoissa olisi ollut merkintä siitä, jos se olisi otettu pantiksi tai ostettu hänen myymäläänsä — mutta sellaista merkintää ei ole. Kuka siis on jättänyt sen sinne?"
Toinen poliisivirkamies oli tullut tämän ryhmän luokse — yksi niistä miehistä, jotka olivat kuulustelleet Lauristonia edellisenä iltana. Hän kääntyi Lauristonin puoleen Melkyn lakattua puhumasta.
"Ettekö te tiedä mitään tuosta kirjasta?" hän kysyi.
"En mitään, paitsi että herra Ayscough ja minä näimme sen perähuoneen pöydällä sormustarjottimen vieressä", vastasi Lauriston. "Minun silmäni kiintyivät heti kirjan kauniisiin kansiin."
"Missä kirja nyt on?" kysyi virkamies.
"Se on hyvässä turvassa", vastasi Melky. "Ei siitä ole huolta. Mutta tämä herra, joka ilmoittelee sitä —"
Juuri silloin palasi konstaapeli tuoden muutamia sanomalehtiä, jotka ojensi Ayscoughille. Tämä levitti ne heti pulpetille ja rupesi katselemaan ilmoituksia toisten seisoessa ryhmittyneinä hänen ympärillään.
"Se on joka ainoassa lehdessä!" huudahti Ayscough hetken kuluttua. "Sanasta sanaan samoin jokaisessa Lontoon aamulehdessä! Hänen on täytynyt lähettää tuo ilmoitus kaikkiin sanomalehtikonttoreihin eilen illalla. Ja tässä näette", hän lisäsi kääntyen toisen poliisivirkailijan puoleen, "että tämä herra Levendale kadotti kirjansa noin kello neljä eilen iltapäivällä. Sen on siis täytynyt joutua Multeniuksen toimistoon sinä lyhyenä aikana, joka oli kello neljän ja sen hetken välillä, jolloin me näimme sen."
"Vanhus ehkä löysi sen raitiovaunusta", arveli kolmas poliisivirkamies, joka oli tullut paikalle. "Se olettamus tuntuu hyvin todennäköiseltä."
"Ei, herra", virkkoi Melky lujasti. "Herra Multenius ei liikkunut missään poissa asunnostaan eilen iltapäivällä. Serkultani olen kuullut sen. Vanhus ei siis löytänyt kirjaa. Se tuotiin sinne."
Ayscough otti käteensä yhden sanomalehdistä ja kääntyi Melkyn ja
Lauristonin puoleen.
"No niin", hän virkkoi. "Pian saamme valaistusta tähän asiaan. Tulkaa te molemmat kanssani — pistäydymme herra Levendalen luokse."
Kymmenen minuutin kuluttua nämä kolme miestä seisoivat Sussex-aukion laidalla erään komean talon oven ulkopuolella. Hetkisen päästä heille avasi oven miespalvelija, joka katseli heitä tyhmän uteliaasti. Lauriston sai yleisvaikutuksen suuresta varallisuudesta ja ylellisyydestä, pehmeistä matoista, hienoista tauluista ja kaikesta muusta sellaisesta, joka kuului hyvin rikkaan miehen asuntoon. Sitten hänet ja hänen toverinsa kutsuttiin suureen huoneeseen, joka oli puolittain herran työhuone, puolittain kirjasto. Siellä istui suuren, kauniisti puuleikkauksilla koristetun pöydän ääressä, jolla oli sekaisin kirjoja ja papereita, keski-ikäinen teräväkatseinen mies, joka loi silmänsä rauhallisesti tulijoihin papereistaan.
"Hiivatti! — Meikäläisiä!" kuiskasi Melky Rubinstein, joka seisoi
Lauristonin vieressä. "Sopiipa se!"
Lauriston ymmärsi aivan heti, mitä Melky tarkoitti. Herra Spencer Levendale oli varmisti juutalainen. Hänen tumma tukkansa ja partansa, hänen suuret tummat silmänsä, ihon kellertävä väri, hänen nenänsä ja huultensa kaaret, kaikki ilmaisi hänen olevan seemiläistä alkuperää. Ilmeisestikin hän oli hyvässä asemassa oleva lujaluonteinen mies, tyyni ja itsensä hillitsevä, jolla ei ollut taipumusta lavertelemiseen. Hän vilkaisi nimikorttiin, jonka Ayscough oli lähettänyt, ja kääntyen hänen puoleensa virkkoi:
"Mistä on kysymys?"
Ayscough kävi suoraan käsiksi asiaan.
"Herra Levendale, tulin sen ilmoituksen johdosta, joka on ollut kaikissa aamulehdissä", hän virkkoi. "Voin kertoa teille, että tuo kirjanne löydettiin eilen iltapäivällä omituisten olosuhteitten vallitessa. Ehkä tunnette herra Daniel Multeniuksen, Praed-kadun varrella asuvan jalokivikauppiaan ja panttilainaajan?"
"En ollenkaan", vastasi Levendale. "En ole koskaan kuullut hänestä."
"Hänet tunnettiin kunnon mieheksi siinä kaupunginosassa", huomautti Ayscough tyynesti. "No niin, herra Multeniuksen tapasi eilen iltapäivällä noin puoli kuusi kuolleena myymälänsä perällä olevassa huoneessa tämä nuori mies, herra Lauriston, joka sattui pistäytymään sinne. Minä saavuin sinne myöskin muutamia minuutteja myöhemmin. Teidän kirjanne — sillä se se varmasti en — oli sen huoneen pöydällä. Tämä toinen nuori mies, herra Rubinstein, on herra Multeniuksen sukulainen ja hänen tekemiensä tiedustelujen nojalla on saatu ehdottomasti selville, että kirja ei ollut herra Multeniuksella pantattavana eikä myytävänä, vaikka se on varmasti joutunut sinne sillä välillä, jolloin te olitte kadottanut sen ja ennenkuin vanhus tavattiin kuolleena. Nyt me — poliisiviranomaiset — tahtoisimme tietää kuinka se joutui sinne. Ja sen vuoksi olen tullut teidän luoksenne. Mitä voitte kertoa minulle, herra Levendale?" Levendale, joka oli kuunnellut Ayscoughia hyvin tarkoin ja Lauristonin mielestä erittäin valppaasti, työnsi syrjään kirjeen, joka häneltä oli jäänyt kesken, ja katseli vieraitaan toista toisensa perästä. "Missä kirjani on?" hän kysyi. "Olkaa huoletta — se on turvassa, herra", virkkoi Melky. "Se on nyt lukon takana eräässä kaapissa siinä huoneessa, josta se löydettiinkin, ja avain on minun taskussani."
Levendale kääntyi salapoliisin puoleen vilkaisten taas hänen nimikorttiinsa.
"Kaikki mitä voin kertoa teille, herra Ayscough", hän virkkoi, "on — jotensakin — tyhjentävästi sanottu sanomalehti-ilmoituksessa. Tietysti voin sitä vähän täydentää. Kirja on erittäin arvokas. Minä olen nähkääs", hän jatkoi viitaten kädellään välinpitämättömästi kirjahyllyihin päin, "jonkinlainen harvinaisten kirjain kerääjä. Ostin tämän teoksen eilen iltapäivällä eräältä hyvin tunnetulta kauppiaalta High Holbornissa. Heti sen ostettuani nousin Cricklewoodin raitiovaunuun, josta astuin pois Chapel-kadulla — niin, tosiaankin Praed-kadun kulmassa, sillä halusin pistäytyä Great Western-hotellissa. Vasta sieltä tultuani huomasin jättäneeni kirjan raitiovaunuun — olin peräti vaipunut erään liikeasian pohtimiseen — olin pannut kirjan taakseni nurkkaan — ja tietysti olin unohtanut sen, niin kallisarvoinen kuin se onkin. Myöhemmin kysyin asiaa puhelimitse raitiotievirkailijoilta, mutta kun he eivät olleet kuulleet siitä mitään, lähetin ilmoituksen kaikkiin aamulehtiin. Olen hyvin iloinen saadessani nyt tiedon siitä ja mielihyvällä tulen palkitsemaan teidät", hän lopetti kääntyen Melkyyn päin. "Ja kunnollisesti, niin kuin lupasin." Mutta Melky ei tehnyt pienintäkään kiitollisuuden tai ilon merkkiä. Hän tarkasteli edessään olevaa rikasta miestä kiusallisella tavalla.
"Herra!" hän virkkoi äkkiä. "Haluaisin kysyä teiltä erästä asiaa."
Levendale rypisti vähän otsaansa. "No niin", hän sanoi sitten tylysti.
"Mikä se on?"
"Sanon sen heti", vastasi Melky. "Oliko tuo kirja kääritty paperiin?
Oliko sen ympärillä ruskea paperi teidän jättäessänne sen?"
Lauristonista näytti, että Levendale joutui jonkin verran hämilleen. Mutta jos niin oli, ei sitä kestänyt sekuntia kauemmin. Hän vastasi hyvin pian.
"Ei, sitä ei ollut", hän sanoi. "Minä toin sen myymälästä ihan sellaisena kuin se olikin. Miksi sitä kysytte?"
"Se on erittäin hienosti sidottu kirja", huomautti Melky. "Minä olisin luullut, että jos se olisi jäänyt raitiovaunuun, kuljettaja olisi huomannut sen pian."
"Niin minäkin", myönsi Levendale. "Onko vielä muuta?" hän lisäsi vilkaisten Ayscoughiin.
"Ei, herra Levendale, kiitoksia", vastasi salapoliisi. "Ei ainakaan tällä hetkellä. Mutta asia on siten, että herra Multenius näyttää menettäneen henkensä väkivaltaisella tavalla — ja minä haluaisin tietää oliko sillä henkilöllä, joka toi kirjanne hänen myymäläänsä, mitään tekemistä asian kanssa, kuka hän sitten lieneekin ollut."
"Ahaa! — minä en kuitenkaan voi kertoa teille mitään muuta", sanoi Levendale. "Olkaa hyvä ja pitäkää tarkoin huolta kirjastani tällä välin, herra Ayscough. Hyvästi."
Ulos tultuaan Ayscough vilkaisi kelloaan ja katsahti tovereihinsa.
"Nyt on aika lähteä kuulusteluun", hän huomautti. "Tulkaa — lähtekäämme sinne yhdessä. Teitähän tarvitaan siellä molempia."
"Yhdyn teihin sitten tutkinnossa, herra Ayscough", sanoi Melky. "Viivyn muutamia minuutteja eräällä asialla — tulen pian."
Hän kiirehti pois erästä oikokujaa, joka kulki Praed-kadun poikki, ja pistäytyi rouva Goldmarkin asuntoon.
Rouva Goldmark oli yhä vielä Zillahia auttamassa, ja hänen sijaisenaan oli sama nuori nainen, jonka Melky oli edellisenäkin iltana siellä tavannut. Melky veti hänet syrjään!
"Kuulkaahan", hän virkkoi hyvin salaperäisen näköisenä. "Kysyn teiltä erästä asiaa, jonka toivon jäävän aivan meidän kahden välille. Voitteko sanoa minulle, minkä näköinen se herrasmies on, jonka luulitte kadottaneen sen kalvosinnapin, jonka näytitte minulle rouva Goldmarkin Pöytälaatikosta? Muistattehan?"
"Muistan", vastasi nuori nainen heti. "Pitkä — tumma — puhtaaksi ajeltu — hyvin ruskeaverinen — aivan saman näköinen kuin siirtomaista tulleet. Päässään hänellä oli pehmeä hattu."
"Älkää virkkako sanaakaan kenellekään", sanoi Melky entistä salaperäisemmin. Ja nyökäten päätään hyvin juhlallisesti hän lähti pois ruokapaikasta ja riensi kuolemansyyn tutkintotilaisuuteen.