VIII
TUTKINTO
Lauriston tuli ensimmäistä kertaa elämässään ruumiintarkastajan virkahuoneeseen, saapuessaan sinne nyt Ayscoughin kanssa. Hänellä ei ollut paljoakaan aavistusta siitä, mitä sellaisissa paikoissa puuhattiin. Hän tiesi, että ruumiintarkastajan toimisto on erittäin vanhanaikainen, että kun joku henkilö kuolee epäilyttäväin asianhaarain vallitessa, pitää ruumiintarkastaja silloin tutkinnon, ja että hänellä on toimessaan apuna kaksitoista valamiestä. Mutta sitä ei Lauriston tiennyt, mitä ruumiintarkastaja ja valamiehistö oikein tekivät. Hän olikin hyvin ihmeissään huomatessaan joutuneensa korkeaan saliin, joka muistutti ulkonaisesti hyvin paljon oikeussalia. Siellä oli jonkinlaisella korokkeella istuin ruumiintarkastajaa varten, aitio valamiehistölle, pöytä oikeudenpalvelijoita, ja lakimiehiä varten, koroke todistajille ja varatut paikat yleisölle. Oli ilmeisestikin selvää, että kun joku kuoli niin surkealla tavalla kuin Daniel Multenius oli kuollut, laki piti hyvää huolta siitä, että jokainen saisi tietää kaikki sitä koskevat seikat ja että kaikki mahdollinen salaperäisyys siinä perinpohjin tutkittaisiin. Varsinainen yleisö ei kuitenkaan toistaiseksi voinut tuntea suurtakaan mielenkiintoa Daniel Multeniuksen kuolemaa kohtaan. Tähän hetkeen asti tunsivat jutun poliisiviranomaisten lisäksi vain muutamat henkilöt, vainajan sukulaiset ja hänen lähimmät naapurinsa Praed-kadun varrella. Lukuun ottamatta siis muutamia harvoja asianomaisia ei tutkintotilaisuudessa ollut tällä kerralla läsnä montakaan henkeä. Pari sanomalehtien uutishankkijaa vetelehti muistiinpanokirjoineen pöydän päässä odottaen mahdollisesti saavansa hyvän selostamisaiheen. Muutamia poliisilaitoksen virkamiehiä, jotka Lauriston jo oli nähnyt, seisoi puhelemissa lääkärin ja teräväsilmäiseltä näyttävän lakimiehen kanssa, jolla oli kirjuri apunaan. Oven ulkopuolella seisoskeli miehiä, ilmeisestikin tämän seudun kauppiaita ja talonisäntiä, jotka olivat sen näköisiä kuin olisivat mielellään tahtoneet palata tavanomaisiin puuhiinsa. Melky, joka tuli sisään muutamia minuutteja Lauristonin saapumisen jälkeen, istuutui hänen viereensä ja sysäsi häntä kyynärpäähän osoittaen noita ihmisiä.
"Nuo miehet kuuluvat valamiehistöön, herra", kuiskasi Melky. "Puoli kruunua saa jokainen jutusta ja sievän sotkun he siitä välistä tekevätkin. Noilla miekkosilla on valta lähettää ihminen elinkautiseen vankeuteen — kaikki riippuu heidän tuomiostaan. Mutta herra varjelkoon — he ottavat ohjauksensa tämän tuomioistuimen puheenjohtajalta — sitä miestä teidän on pidettävä silmällä."
Sitten Melky tarkasteli ympäristöään lähemmin ja huomasi lakimiehen näköisen henkilön, joka puheli poliisin kanssa. Hän tuuppasi Lauristonia kyynärpäällään.
"Herra", hän kuiskasi, "olkaa varovainen sanoissanne joutuessanne puhumaan tuohon todistajain aitioon. Katsokaahan tuota miestä, joka puhelee salapoliisien kanssa — tuota, jolla on kultasankaiset kakkulat kukoistavalla terävällä nenällään. Se on herra Parminter — tunnen hänet hyvin, peräti hyvin. Hän on lakimies, jonka poliisit kutsuvat tämäntapaisissa asioissa todistajia kuulustelemaan, ymmärrättehän? Varokaa häntä, herra Lauriston, jos hän alkaa kuulustella teitä! — siinä on mies, joka saa jutun syntymään vaikka kuivasta kapaturskasta — menköön hiivattiin koko mies! Hän on oikea kauhun kappale, tällaisen oikeuden puheenjohtaja ei ole hänen rinnallaan mitään — hän on hyvälaatuinen mies, mutta Parminter — herra meitä auttakoon. Olen kuullut hänen kääntävän todistajat niin, että heidän sisäpuolensa on muuttunut ulkopuoleksi, eikä vain puolittain! Ja tuossa on puheenjohtaja."
Lauristen melkein unohti olevansa tärkeä todistaja. Hän oli hyvin taipuvainen pitämään itseään pelkkänä katselijana istuessaan paikallaan ja nähdessään oikeuden istunnon juhlalliset avajaiset, kaksitoistahenkisen valamiehistön vannomisen, jotka kaikki näyttivät hyvin kiusaantuneilta, ja kaikki ne alkuvalmistelut, jotka tapahtuivat ennen päivän varsinaisen työn alkamista. Mutta vihdoinkin, kun puheenjohtaja oli tehnyt muutamia esihuomautuksia, mm. ilmoittanut, että Daniel Multenius vainaja oli hyvin tunnettu ja kunnioitettu kauppias siinä kaupunginosassa, että he kaikki olivat surullisia kuullessaan hänen äkillisestä kuolemastaan, ja että siihen liittyi asianhaaroja, jotka vaativat ehdottomasti huolellista tutkimista, silloin juttu alkoi. Lauriston, joka oli ammattinsa vuoksi kuunnellut monia lakijuttuja, huomasi melkein heti, että poliisit olivat pelottavan herra Parminterin vaikutuksesta, joka nyt istui apulaisineen pöydän ääressä, huolellisesti järjestäneet todisteitten esittämisen oman suunnitelmansa ja järjestelmänsä mukaan, jonka hän tajusi kokonaisuudessaan tarkoitetun joko saattamaan hänet itsensä syylliseksi tai luomaan epäluulon varjon häneen. Hänen mielenkiintonsa alkoi saada henkilökohtaista väriä.
Selostus Daniel Multeniuksen kuolemaa koskevista asianhaaroista sellaisena kuin se esitettiin todistajain aitiossa, johon yksi henkilö astui toisensa perästä, näytti olevan hyvin selvä yhdeltä näkökannalta: sen esittämisessä oli oma viehätyksensä. Se alkoi Melkystä, joka kutsuttiin aitioon ensimmäisenä todistamaan vainajan olevan Daniel Multeniuksen, vastaamaan muutamiin yleisiin häntä koskeviin kysymyksiin ja toteamaan, että vanhus heidän viimeksi tavatessaan toisensa muutamia tunteja ennen hänen kuolemaansa oli tavallisessa voinnissaan: niin hyvässä kunnossa ainakin kuin hänen ikäisensä viidenkahdeksatta vuotias mies voi olla, joka tosin alkoi heikontua, niin kuin luonnollistakin oli. Melkyltä ei kysytty paljon eikä mitään niiden pelkkäin tosiasiain lisäksi, jotka hän vapaaehtoisesti kertoi. Teräväsilmäinen herra Parminter jätti hänet rauhaan. Tärkeämpi todistaja oli poliisilaitoksen lähettämä lääkäri, joka todisti, että vainaja oli ollut kuolleena viisikymmentä minuuttia ennen hänen paikalle saapumistaan, että hänen kimppuunsa oli epäilemättä hyökätty rajusti, että hänen kurkkuaan ja vasenta käsivarttaan oli puristettu kovasti, sillä kummassakin paikassa näkyi vielä selvät jäljet, ja että kuolemansyynä oli näiden selvien väkivallantekojen aiheuttama kauhistus. Päivänselvää oli, sanoi tämä todistaja, että vanhus oli heikko ja että hänellä oli heikko sydän. Yllä kuvatun laatuinen hyökkäys riitti täydellisesti aiheuttamaan kuoleman melkein heti.
"On siis kysymyksessä murhajuttu", mutisi Melky, joka oli palannut istumaan Lauristonin viereen. "Siihen poliisi nyt pyrkii. Olkaa varuillanne, herra!"
Mutta ennen Lauristonia kutsuttiin vielä esiin kolme muuta todistajaa. Hänestä alkoi tuntua salaperäiseltä, että hänen todistuksensa lykättiin niin pitkälle — hän oli ensimmäisenä löytänyt vanhuksen kuolleena, ja hänen olisi mielestään pitänyt joutua esiin aivan jutun alkuvaiheessa. Hän oli juuri kuiskaamaisillaan tätä asiaa koskevan käsityksensä Melkylle, kun ovi avautui ja Zillah tuli sisään Ayscoughin saattamana, joka opasti hänet todistajain aitioon.
Zillah oli jo pukeutunut suruvaatteisiin isoisänsä kuoleman jälkeen. Hän oli ilmeisesti pahoillaan siitä, että oli joutunut todistajaksi, ja oikeuden puheenjohtaja supistikin hänen tehtävänsä mahdollisimman lyhyeksi. Nyt ei esitetty montakaan kysymystä, eikä Zillah puhunut pallon. Hän oli mennyt ostoksille puoli viisi edellisenä iltapäivänä, oli jättänyt yksin isoisänsä, joka oli täysin hyvässä voinnissa. Ukko oleskeli varsinaisessa myymälähuoneessa tekemättä mitään erikoisempaa, Zillah oli viipynyt poissa noin puoli tuntia ja palatessaan tavannut herra Ayscoughin, jonka tunsi ennestään, ja herra Lauristonin, jonka hän niinikään tunsi. Molemmat herrat olivat myymälässä, ja hänen isoisänsä makasi kuolleena viereisessä arkihuoneessa. Tytön todistuksen tultua näin pitkälle puheenjohtaja huomautti, ettei hän halunnut kysellä Zillahilta lisää nyt, vaan pyysi häntä jäämään saapuville. Rouva Goldmark oli tullut hänen mukanaan, ja molemmat naiset istuutuivat nyt Melkyn ja Lauristonin lähelle. Lauriston oli puolittain vakuutettu siitä, että hänen vuoronsa tulisi nyt.
Mutta nyt kutsuttiin esiin Ayscough antamaan lyhyt ja asiallinen selostus siitä, mitä hän tiesi. Hän oli mennyt tapaamaan herra Multeniusta liikeasiassa — hän otti par'aikaa selvää eräästä varastetusta esineestä, jonka luultiin pantatun Edgware-tien lähistölle. Hän kertoi, kuinka Lauriston törmäsi häntä vastaan hänen astuessaan myymälään, mitä Lauriston sanoi hänelle, mitä hän itse näki ja arvosteli, mitä tapahtui jälkeenpäin. Se oli vaatimaton ja asiallinen selostus, jossa ei ollut pienintäkään hämmästyksen, ennakkoluulon tai oman suunnitelman merkkiä — eikä kukaan kysynyt Ayscoughilta mitään äskeisen selityksen johdosta.
"Nyt ei ole ketään muita kuin te esiin kutsumatta", kuiskasi Melky Lauristonille. "Kertokaa visusti niistä penteleen sormuksista — ja varokaa tuota Parminteria!"
Mutta Melky erehtyi — viranomaisten silmät eivät kääntyneet Lauristonin, vaan oikeussalissa olevan yleisön penkkeihin päin aivan kuin etsiäkseen sieltä jotakin henkilöä.
"On eräs todistaja, joka on vapaaehtoisesti tarjoutunut esittämään mitä tietää", virkkoi puheenjohtaja. "Mielestäni se on erittäin tärkeää. Meidän on paras kuunnella sitä nyt tässä kohdassa. Benjamin Hollinshaw!"
Melkyltä pääsi omituinen murahdus, ja hän vilkaisi Lauristoniin.
"Tuolla miehellä on myymälä aivan vastapäätä. Hiivatti sentään — mitä hänellä on sanottavaa?"
Benjamin Hollinshaw astui esiin. Hän oli nuorehko, jokseenkin itsetietoisen näköinen henkilö, joka astui todistajain aitioon aivan kuin hän olisi koko ikänsä suorittanut erittäin tärkeitä asioita ja pitäisi täysin luonnollisena seikkana, että niin tulisi nytkin käymään. Hän vannoi valansa ja katseli oikeusistuimen jäseniä vähän ylpeän näköisenä juuri kuin ilmaistakseen, että hän tulisi nyt paljastamaan tärkeämpiä seikkoja kuin kukaan saattoi ymmärtää. Saatuaan kehoituksen ilmaista tietonsa hän kertoi mitä tiesi, ilmeisestikin nauttien sen esittämisestä. Hänellä oli kauppa Praed-kadun varrella, tarkemmin sanoen käytettyjen vaatteiden kauppa. Hän oli omistanut sen jo monta vuotta perintönä isältään. Tietysti hän muisti eilisen iltapäivän. Noin puoli kuusi hän seisoskeli myymälänsä ovella. Se oli suoraan vastapäätä Daniel Multeniuksen ovea. Oli tullut jo pimeä, ja kadulla oli jonkin verran sumuakin, ei paljoa, mutta sentään sakeahkosti. Daniel Multeniuksen akkuna oli valaistu, mutta vain parilla kaasulampulla. Panttitoimiston sisäänkäytävän yläpuolella oleva ulkoneva osoitekilpi oli valaistu. Seisoessaan siinä ovellaan ja katsellessaan Multeniuksen puolelle hän ei muutamaan minuuttiin nähnyt kenenkään menevän sinne sisälle tai lähtevän sieltä. Mutta sitten hän huomasi Edgware-tieltä päin tulevan nuoren miehen, jonka käytös aika lailla hämmästytti häntä. Kuljettuaan hitaasti Multeniuksen myymälän ohitse nuori mies pysähtyi, kääntyi ja rupesi katselemaan sisään ulko-oven yläruudusta. Kerran tai pari hän kurkisteli sieltä. Sitten hän meni akkunan äärimmäiseen reunaan ja katseli sisään yhtä uteliaasti ja tarkasti juuri kuin olisi tahtonut saada selville kuka sisällä oli. Hän asettautui sitten eri kohdille akkunan taakse koetellen, kuinka parhaiten näkisi sisään. Viimein hän meni sivukäytävään ja astui sisään siitä ovesta, jota panttitavaraa tuovat ihmiset tavallisesti käyttävät. Hollinshaw jäi sitten myymälänsä ovelle muutamiksi minuuteiksi — viipyen vielä siihen asti, kunnes äskeinen todistaja saapui paikalle. Hän näki Ayscoughin menevän sisään Multeniuksen ulko-ovesta ja pysähtyvän heti — sitten ovi sulkeutui, ja hän itse meni omaan myymäläänsä, sillä hänen vaimonsa kutsui häntä juuri silloin teelle. "Näittekö mainitsemanne nuoren miehen aivan selvästi?" kysyi ruumiintarkastaja.
"Yhtä selvästi kuin teidätkin", vastasi todistaja.
"Näettekö hänet täällä?"
Hollinshaw kääntyi äkkiä ja osoitti Lauristonia.
"Tuolla on se nuori mies", hän sanoi vakuuttavasti.
Kaikkien kurkottaessa kaulaansa Melky kuiskasi Lauristonille.
"Teillä olisi pitänyt olla lakimies apulaisena", hän virkkoi. "Hiivatti sentään — minähän olen oikea tomppeli, kun en ajatellut sitä! Olkaa varuillanne — oikeuden puheenjohtaja katselee teitä!"
Jokainen saapuvilla olevista tosiaankin tuijotti Lauristoniin. Sitten puheenjohtaja kääntyi hänen puoleensa.
"Haluatteko kysyä jotakin tältä todistajalta?" hän sanoi.
Lauriston nousi seisomaan.
"En", hän vastasi. "Se on aivan totta, mitä hän sanoi. Nimittäin mikäli se koskee minua."
Puheenjohtaja epäröi hetkisen. Sitten hän viittasi Hollinshawia poistumaan todistajain aitiosta ja kääntyi taas Lauristoniin.
"Nyt haluamme kuulla teidän todistuksenne", hän virkkoi. "Ja — sallikaa minun huomauttaa teille varalta, ettei teillä ole minkäänlaista velvollisuutta sanoa sellaista, mikä syyttäisi teitä rikoksesta."