IX
KENEN NE SORMUKSET OLIVAT?
Kiinnittämättä laisinkaan huomiota, siihen, että Melky, joka näytti aivan kuin istuvan tulisilla hiilillä, koetti kuiskata joitakin neuvoja, Lauriston nousi heti seisomaan ja astui todistajain aitioon. Yleisön paikoilla istuvat naiset vilkaisivat häneen ihaillen ja uteliaasti — noin kaunis nuorukainen, kuiskasi eräs hentomielinen nainen, on käynyt vanhan herra Multeniuksen tapaisen miesparan kimppuun. Ja jokainen muu oikeuden puheenjohtajasta sanomalehtien uutishankkijaan asti, joka alkoi uskoa saavansa tänä aamuna sittenkin hyvän uutisen, tarkasteli häntä kiinteästi. Tässä oli kuitenkin se todistaja, joka oli löytänyt panttilainaajan ruumiina.
Lauriston, vähän punastuneena jouduttuaan näin suuren mielenkiinnon esineeksi, vastasi alkukysymyksiin sujuvasti ja viivyttelemättä. Hänen nimensä oli Andrew Carruthers Lauriston. Iältään hän oli melkein kaksikymmentä kaksi vuotta. Hän oli syntyisin Peeblesistä Skotlannista — jo manalle menneen Andrew Lauristonin ainoa poika. Hänen isänsä oli vapaakirkollinen pappi. Hänen äitinsäkin oli kuollut. Hän itse oli tullut Lontooseen noin kaksi vuotta sitten — heti äitinsä kuoleman jälkeen. Viimeksi kuluneina viikkoina hän oli asunut rouva Flitwickin luona Star-kadulla — se oli nyt hänen nykyinen osoitteensa. Hän oli kirjailija — kirjoitti kertomuksia ja novelleja. Hän oli kuullut kaikkien äskeisten todistajain lausunnot, myöskin viimeisen, herra Hollinshawin. Kaikki, mitä tämä oli sanonut, oli totta. Oli aivan totta, että hän oli mennyt Multeniuksen panttitoimistoon noin puoli kuusi edellisenä iltapäivänä omalle asialleen. Hän oli kurkistanut sisään sekä molemmista ovista että akkunasta ennenkuin astui toimistoon. Hän halusi tietää kuka oli myymälässä, herra Multeniusko vai hänen tyttärentyttärensä. Ja siihen oli hyvinkin yksinkertainen syy: hän ei ollut koskaan suorittanut asioitaan herra Multeniuksen kanssa, ei ollut tietääkseen häntä edes nähnytkään, mutta hän oli aikaisemmin tehnyt kauppaa neiti Wildrosen kanssa ja toivoi, mikäli mahdollista, saavansa selvittää asiansa nytkin hänen kanssaan. Hän ei tosiaankaan nähnyt myymälässä ketään kurkistaessaan sisään sekä akkunasta että ovenruudusta. Sen vuoksi hän kiersi panttitoimistoon sivukäytävästä.
Kaikki tämä saatiin kuulla vastauksina puheenjohtajan esittämiin kysymyksiin, joka nyt vaikeni ja vilkaisi Lauristoniin jokseenkin ystävällisesti. "Epäilemättä olette jo selvillä siitä, että teidän eilisiltainen käyntinne panttitoimistossa näyttää tai voi ainakin näyttää jonkin verran epäilyttävältä muutamien asianhaarain vuoksi", hän virkkoi. "Tahtoisitteko nyt kertoa oikeusistuimelle omalla tavallanne täsmälleen, mitä tapahtui ja mitä huomasitte astuttuanne sisään panttitoimistoon?"
"Sitä juuri toivonkin", vastasi Lauriston halukkaasti. "Olen jo kertonutkin sen useammin kuin kerran poliisille ja herra Multeniuksen omaisille — kerron sen vieläkin niin selvästi ja lyhyesti kuin voin. Menin erääseen panttiosastoon, joka oli ensimmäisenä sivuoven vieressä. En nähnyt ketään, en kuullut ketään. Koputin myymäläpöytään — kukaan ei tullut. Silloin kurkistin toisen osaston kautta taempana olevaan asuinhuoneeseen, jonka ovi oli selällään. Näin heti vanhan miehen, jonka otaksuin herra Multeniukseksi. Hän makasi lattialla — jalat olivat avonaiseen oveen päin ja pää takkamatolla lähellä tuliristikkoa. Hyppäsin silloin heti myymäläpöydän ylitse ja menin asuinhuoneeseen. Paikalla huomasin hänet kuolleeksi ja melkein heti kiirehdin ulko-ovelle hakeakseni apua. Ovella törmäsin herra Ayscoughiin, joka oli juuri tulossa sisään minun avatessani ovea. Kerroin hänelle heti löydöstäni. Siinä on avoimesti kerrottuna kaikki mitä tiedän asiasta."
"Ettekö kuullut kenenkään liikkuvan myymälän sisällä tai lähistöllä silloin, kun te astuitte sisään?" kysyi ruumiintarkastaja.
"En kuullut mitään", Lauriston vastasi. "Siellä vallitsi täysi hiljaisuus."
"Minkä vuoksi menitte sinne?"
"Lainaamaan rahaa kahta sormusta vastaan."
"Olivatko ne teidän omaisuuttanne?"
"Olivat."
"Olitteko ollut siellä aikaisemmin jollakin sentapaisella asialla?"
"Vain kerran."
"Milloin?"
"Viime viikolla", vastasi Lauriston. "Panttasin siellä, kelloni."
"Olette siis ollut rahapulassa?"
"Olen. Mutta vain jonkin aikaa — odotin rahalähetystä."
"Toivoakseni olette sen sittemmin saanut", huomautti puheenjohtaja.
"Herra Ayscough oli luonani rahalähetyksen saapuessa", sanoi Lauriston vilkaisten salapoliisiin. "Tapasimme sen — tarkemmin sanoen kaksi kirjettä — asunnostani, kun lähdimme sinne yhdessä heti sen jälkeen, mitä juuri olen kertonut teille."
"Olitte edellisellä kerralla suorittanut asianne tyttärentyttären kanssa?" kysyi ruumiintarkastaja. "Ette ollut siis nähnyt vanhusta?"
"En koskaan tietääkseni nähnyt herra Multeniusta, ennenkuin tapasin hänet kuolleena asuinhuoneensa lattialla", vastasi Lauristen.
Puheenjohtaja kääntyi poispäin tästä todistajasta ja katsoi siihen pöytään päin, jonka ääressä herra Parminter ja poliisiviranomaiset istuivat. Herra Parminter nousi hitaasti seisomaan, vilkaisi Lauristoniin ja esitti ensimmäisen kysymyksensä rauhallisella, melkein lempeällä äänellä aivan kuin olisi aikonut antautua todistajan kanssa ystävälliseen jutteluun.
"Teidän kunnianhimonanne on siis kirjaileminen?" hän kysyi.
"Minä olen kirjailija", vastasi Lauriston.
Herra Parminter veti esiin nuuskarasian ja otti hyppysellisen nuuskaa.
"Oletteko julkaissut paljon?" hän kysyi kuivasti.
"Pari kolme kertomusta — lyhyitä."
"Tuottivatko ne paljon rahaa?"
"Viisi puntaa kumpikin."
"Oletteko tehnyt mitään muuta elatukseksenne siitä lähtien kuin tulitte
Lontooseen kaksi vuotta sitten?"
"En ole."
"Kuinka paljon olette ansainnut kynällänne tänne tulonne jälkeen?"
"Noin kolmekymmentä puntaa."
"Kolmekymmentä puntaa kahtena vuotena."
"Millä olette elänyt?"
"Minulla oli rahaa ennestään", vastasi Lauriston. "Minulla oli kaksi sataa puntaa kotoa lähtiessäni."
"Ja milloin se loppui?" kysyi Parminter.
"Viime viikolla."
"Ja niin veitte kellonne panttitoimistoon. Ja eilen, kun eivät odottamanne rahat olleet saapuneet, teidän oli pakko mennä taas panttitoimistoon? Mukaanne otitte, niin kuin juuri sanoitte, kaksi sormusta — teidän omaisuuttanne. Olenko oikeassa?"
"Täysin oikeassa — kaksi sormusta — minun omaisuuttani."
Herra Parminter kääntyi puhelemaan erään poliisiviranomaisen kanssa, joka nostaen syrjään erään edessään olevan ruskean paperiarkin paljasti saman sormustarjottimen, jonka Lauriston ja Ayscough olivat nähneet Multeniuksen asuinhuoneen pöydällä. Samalla Parminter nosti omia papereitaan ja otti niiden alta esiin Lauristonin sormukset. Hän otti ne, pani kämmenelleen ja ojensi ne todistajaa kohti.
"Nämä sormuksetko te veitte panttitoimistoon?" hän kysyi.
"Niin", vastasi Lauriston. "Ne ovat äitini sormukset."
Parminter osoitti tarjotinta. "Näittekö tämän asuinhuoneessa, jossa tapasitte vainajan?" hän kysyi. "Näin."
"Tuntuiko teistä kummalliselta, että omat sormuksenne muistuttivat niin huomattavasti tällä tarjottimella olevia?"
"Ei", vastasi Lauriston, "minä en ymmärrä mitään sormuksista".
Parminter ojensi tyynesti sormustarjottimen puheenjohtajalle ja samalla Lauristonin sormukset valkoisella paperilla. "Ehkä haluatte tarkastaa näitä esineitä ja kiinnittää valamiesten huomion niihin?" hän sanoi ja kääntyi taas todistajain aitioon päin. "Tahtoisin kysyä teiltä erästä hyvin tärkeää seikkaa", hän jatkoi. "Teidän on paras harkita sitä tarkoin, ennenkuin vastaatte. Se on teille tärkeämpi kuin ehkä ensi kuulemalla tuntuu. Voitteko tyydyttävästi todistaa, että nuo kaksi sormusta, joita väitätte omiksenne, ovat todella teidän?"
Tätä kysymystä seurasi kuolemanhiljaisuus oikeussalissa. Ihmisiä oli tullut lisää vielä kuulustelun alettuakin, ja huone oli nyt täpö täynnä. Jokaisen katse oli suunnattu Lauristoniin hänen seisoessaan todistajain aitiossa ilmeisestikin syviin ajatuksiin vaipuneena. Ja kahdesta silmäparista kuvastui kiihkeä levottomuus: Melky oli hermostunut ja levoton, Zillah ilmeisestikin hyvin huolissaan. Mutta Lauriston ei vilkaissut kumpaankaan, vaan kääntyi lopulta Parminteriin päin vilpittömän näköisenä.
"Sormukset ovat minun", hän vastasi, "mutta en tiedä kuinka saan sen todistetuksi".
Hillittyä mutinaa kuului oikeussalissa. Keskellä huonetta puheenjohtaja ojensi sormukset eräälle poliisiviranomaiselle ja viittasi häntä näyttämään niitä valamiehille. Ja taas kuului Parminterin lempeä ääni. "Ette voi todistaa niitä omiksenne."
"Saanko selittää?" kysyi Lauriston. "Nähkääs — voi mahdollisesti olla ihmisiä, vanhoja ystäviä, jotka ovat nähneet nämä sormukset äitini hallussa. Mutta en tiedä, mistä löytäisin semmoisia ihmisiä. Jos se on välttämätöntä, voin koettaa."
"Teidän sijassanne ehdottomasti koettaisin", huomautti Parminter kuivasti. "Milloin nuo kaksi sormusta sitten joutuivat teidän haltuunne?"
"Äitini kuollessa", vastasi Lauriston.
"Missä olette säilyttänyt niitä?"
"Lukitussa arkussani."
"Ettekö ole koskaan missään tilanteessa näyttänyt niitä kenellekään?
Ajatelkaa."
"En", vastasi Lauriston. "En voi sanoa kenellekään näyttäneeni."
"Ette edes äitinne kuoleman jälkeen?"
"En. Otin tietysti haltuuni kaikki hänen tavaransa. En muista näyttäneeni sormuksia kenellekään."
"Piditte ne arkussanne siihen asti kun otitte ne esiin hankkiaksenne rahaa niitä vastaan?"
"Niin — aivan oikein", myönsi Lauriston.
"Kuinka paljon rahaa teillä oli kaiken kaikkiaan, kun lähditte panttitoimistoon eilen iltapäivällä?"
Lauristonin kasvoille levisi tumma puna.
"Minulla ei ollut rahaa laisinkaan, jos teidän täytyy se välttämättä tietää", sanoi hän.
Taas kuului mutinaa oikeussalissa — yleisön penkeillä istuvat herkkämieliset naiset äännähtelivät säälistä, sillä he tunsivat itse panttitoimistot sekä sen hädän, joka ajoi sinne menemään. Nyt heidän sydämessään oli herännyt voimakas myötätunto todistajain aitiossa seisovaa nuorukaista kohtaan. Mutta Lauriston alkoi äkkiä hymyillä voitonvarmasti.
"Yhdentekevää", hän lisäsi vilkaisten Parminteriin, "tuskin tuntiakaan oli kulunut sen jälkeen, kun sain neljäkymmentä puntaa kirjeissä. Ayscough tietää sen!"
Parminter ei välittänyt laisinkaan tästä huomautuksesta. Hän oli kuiskaillut poliisipäällikön kanssa ja kääntyi nyt puheenjohtajan puoleen.
"Pyytäisin, että tämä todistaja astuisi alas muutamiksi minuuteiksi", hän virkkoi. "Haluaisin saada neiti Wildrosen uudelleen esiin kutsutuksi."
Puheenjohtaja viittasi Zillahia ystävällisesti palaamaan todistaja-aitioon.