XI
TAKAOVI
Kadulle päästyään Melky kääntyi lähimmälle poikkikadulle ja viittasi Lauristonia seuraansa. Ennenkuin he olivat kulkeneet montakaan kyynärää hän painautui aivan kiinni toveriinsa ja vilkaisi varovasti taakseen.
"Takanamme vaanii yksi noita poliisipeijakkaita", virkkoi Melky. "Mutta sitähän juuri sopi odottaakin, herra — he eivät tule jättämään teitä hetkeksikään näkyvistään, ennenkuin jompikumpi kahdesta asiasta on tapahtunut!"
"Mistä asioista?" kysyi Lauriston.
"Teidän on joko todistettava täysin pätevästi, että nuo sormukset kuuluvat teille ja olivat sitä ennen äiti raukallanne", sanoi Melky, "tai meidän on saatava käsiimme se ukkeli, joka nitisti setäni. Niin on asia! Herra! — luotatteko turvallisesti minuun ja teette mitä neuvon? Se tapahtuu teidän hyväksenne."
"En tiedä mikä olisi sen parempaa", vastasi Lauriston hetkisen ajateltuaan. "Olette peräti kunnon mies, Melky — siitä olen vakuutettu! Mitä tahdotte minun tekevän?"
Melky veti taskustaan kauniin kultakellon ja vilkaisi siihen.
"Nyt on päivällisen aika", hän sanoi. "Tulkaa mukanani rouva Goldmarkin luokse haukkaamaan muutamia suupaloja. Syödessämme sanon teille, mitä on tehtävä. Mietin asioita perin pohjin sillä välin kun tuo Parminter rääkkäsi Zillah parkaa, ja hiivatti sentään, teillä ei olen nyt muuta mahdollisuutta kuin yksi ainoa, ja siihen teidän on käytävä käsiksi heti! Tulkaa vain Praed-kadulle — älkää välittäkö siitä, vaikka tuo ukkeli takanamme kuljeskeleekin kuin mikäkin varjo. Minä kykenen pääsemään hänestä voitolle yhtä helposti kuin voisin myödä hänen kellonsa! Tarvittaisiin kaikki Lontoon salapoliisit saattamaan minut ymmälle, jos vain haluaisin."
Viiden minuutin kuluttua he saapuivat rouva Goldmarkin ruokalaan. Melky, joka tunsi huoneuston täydellisesti, opasti Lauristonin erääseen sisähuoneeseen sellaiseen nurkkaan, jossa saattoi olla verrattain hyvässä rauhassa, ja kutsui tarjoilijattaren. Vasta sitten, kun he olivat päässeet ateriansa puoliväliin, hän viittasi mielessään olevaan asiaan. Hän kumartui aivan lähelle Lauristonia ja alkoi puhella.
"Herra!" hän kuiskasi. "Mistä te olette kotoisin?"
"Peeblesistä", vastasi Lauriston. "Kuulitte kai minun mainitsevan sen oikeussalissa."
"En ole käynyt koulua", virkkoi Melky. "Minulla ei ole mitään muuta aavistusta siitä, missä Peebles, on paitsi että se on Skotlannissa. Onko se kaukana siellä, tai missä se on?"
"Ei kaukana rajalta", vastasi Lauriston.
"Sinne pääsee siis muutamissa tunneissa, jos oikein arvaan", sanoi Melky. "Pääsettekö? Sepä hyvä, herra noudattakaa siis minun vihjaustani ja lähtekää sinne! Lähtekää sinne nopeasti."
Lauriston laski kädestään veitsensä ja haarukkansa ja jäi tuijottamaan
Melkyä.
"Minkä ihmeen vuoksi?" hän huudahti.
"Löytääksenne jonkun — kenet tahansa — joka voi todistaa noiden sormusten kuuluvan teille", vastasi Melky juhlallisesti ja painokkaasti. "Ei kannata kieltää sitä tosiasiaa, että olette vaarallisessa asemassa. Poliisi kulkee aina suorinta ja helpointa tietä. Heidän suuntansa oli äsken täysin selvä — Parminter sen ilmaisi. Heillä on nyt oma mielipide — heillä on aina sellainen — ja kun poliisit kerran muodostavat oman käsityksensä, ei mikään saa sitä lähtemään heidän päästään — heidän viranomaistensa päistä ainakaan. Se, mitä he aikovat sanoa ja koettavat todistaa, on seuraavaa. Että te olitte kovassa pinteessä, suorastaan pennittömänä. Menitte herra Multeniuksen luokse — te hiiviskelitte myymälän edustalla ja kurkistelitte akkunasta, jolloin huomasitte hänen olevan yksin tai ehkä näitte huoneen tyhjänä. Menitte sisään — sieppasitte pari sormusta — hän yllätti teidät — te nitistitte hänet. Se on heidän mielipiteensä — eikä Zillah voi vannoa, etteivät ne sormukset, joita väitätte omiksenne, kuulu hänen isoisälleen, ettekä te vielä toistaiseksi voi todistaa, että ne ovat teidän tai että ne aikaisemmin kuuluivat äidillenne! Herra, lähtekää heti tuonne Peeblesiin — siekailematta — ja etsikää käsiinne joku henkilö, joku vanha ystävä, joka voi vannoa tietävänsä noiden sormusten ilman pienintäkään epäilystä kuuluvan teille! Tuokaa se ystävä kerallanne — tuokaa hänet, vaikka hänet olisi kuljetettava sairasvaunussa!"
Lauristonia oli Melkyn todistelu ja hänen antamansa neuvo järkyttänyt niin, ettei tarvittu mitään lisäselityksiä, jotta hän olisi ymmärtänyt sen järkevyyden. "Mutta — kuinka minä voin päästä lähtemään?" hän kysyi. "Tuo poliisi vaaniskelee ulkopuolella — tiedän olevani silmälläpidon alaisena iltapäivästä lähtien! He eivät missään tapauksessa päästä minua lähtemään Lontoosta, vaikka kuinka haluaisin! Todennäköisesti he vangitsisivat minut, jos huomaisivat minun menevän asemalle."
"Minun mielipiteeni tämänaamuisten tapausten jälkeen on se, että joudutte vankilaan ennen iltaa, jos jäätte tänne", huomautti Melky kylmäverisesti. "Löisin kympin vetoa siitä! Mutta tehän ette jää — teidän täytyy lähteä! Tuolla syntymäseudullanne on varmisti joku, joka voi vannoa noiden kahden sormuksen olevan perheomaisuuttanne, ja teidän täytyy löytää käsiinne sellainen henkilö ja tuoda hänet tänne, jos vapautenne on teille kallis. Ja mitä tulee poliisin käsistä pujahtamiseen, niin minä järjestän sen teille, kunnollisesti! Kas niin, minkä verran teillä on rahaa, herra Lauriston?"
"Paljon", vastasi Lauriston. "Melkein neljäkymmentä puntaa — ne rahat, jotka sain eilen illalla."
"Teettekö siis minun neuvojeni mukaan?" kysyi Melky. "Ja teettekö sen heti epäröimättä ja siekailematta, käymättä kotona Flitwick-muorin luona tai ilman muuta viivyttelyä?"
"Teen", vastasi Lauriston. "Teen sen, koska olen vakuutettu siitä, että olette oikeassa."
"Kuunnelkaa siis minua — tarkoin", virkkoi Melky. "Näettekö tuon oven nurkassa? Niin pian kuin olette syönyt vanukkaanne, pujahtakaa tuosta ovesta. Huomaatte silloin olevanne pienellä pihalla. Lähtekää pois pihalta, jolloin tulette kapealle kujalle. Kulkekaa suoraan sitä myöten ja niin pääsette Market-kadulle. Astukaa suoraan Southwick-katua — tiedättehän sen — Oxfordin ja Cambridgen pengermälle, ja silloin näette ajuriaseman juuri edessä. Nouskaa ajopeleihin ja käskekää ajamaan Piccadillyn sirkukseen. Erotkaa hänestä siinä — tehkää pieni kierros, ettei hän huomaa mitä aiotte — ottakaa sitten toinen ajuri ja ajakaa St. Pancrasin kirkolle. Astukaa alas siellä ja saapastakaa King's Crossin asemalle. Ennätätte silloin helposti 3.15 lähtevään pohjoiseen junaan, ja kun kerran olette sinne päässyt, on kaikki hyvin! Matkustakaa Peeblesiin — se on tärkeintä. Hiivatti sentään, herra Lauriston, se on nyt ainoa mahdollisuus!"
Viiden minuutin kuluttua, kun ei huoneessa ollut ketään muita kuin he kahden, Lauriston puristi sydämellisesti Melkyn kättä, lähti ulos nurkkaovesta ja katosi. Yksin jäätyään Melky veti esiin paperossikotelonsa ja alkoi poltella tyynesti ja rauhallisesti. Kun tarjoilijatar palasi, kuiskasi hän hänelle pari sanaa. Tarjoilijatar nyökkäsi ymmärtävän näköisenä, sillä Goldmarkilla tunsi jokainen Melkyn, ja jos tarjoilijattaret halusivat silloin tällöin jonkin korukapineen, toimitti Melky sen heille ostohinnalla.
"Antakaa nyt minulle kummankin lasku", Melky virkkoi. "Minä suoritan ne."
Mutta Melky antoi kulua kolme neljännestuntia, ennenkuin lähti ulommassa huoneessa olevan kassapöydän luokse.
Hän joi hitaasti kupin kahvia ja poltti muutamia paperosseja. Kului jokseenkin pitkä aika, ennenkuin hän astui Praed-kadulle pannen samalla kiinni päällystakkinsa nappeja. Hän huomasi, vaikka ei sitä mitenkään ilmaissut, heti ensimmäisellä silmäyksellä saman miehen, joka oli seurannut Lauristonia ja häntä oikeustalosta asti. Hänen huomiokykynsä oli melkein yliluonnollisen tarkka, ja niin saattoi hän panna merkille, että mies säpsähti hämmästyksestä. Mutta Melky ei näyttänyt eikä tuntenut minkäänlaista hämmästystä, kun vartija tuli hänen jäljessään.
"Tehän tunnette minut, herra Rubinstein", virkkoi mies melkein anteeksipyydellen. "Tiedätte tietysti, että me pidämme silmällä tuota nuorta skotlantilaista — meidän täytyy! Hänhän meni tuonne Goldmarkille teidän kanssanne? Onko hän vieläkin siellä?"
"Minusta tuntuu, ettette oikein pysty tehtäväänne", huomautti Melky kylmästi. "Hän lähti pois noin kolme neljännestuntia sitten. Meni kotiin minun ymmärtääkseni."
Mies kääntyi pois nähtävästi hämmästyneenä, mutta yhtä selvästi uskoen
Melkyn sanat. Hän lähti liikkeelle Star-kadulle päin Melkyn astellessa
hiljalleen panttitoimistoon. Hänestä tuntui välttämättömältä kertoa
Zillahille, mitä hän oli tehnyt.
Rouva Goldmark oli yhä Zillahin luona. Melky kertoi tarinansa heille molemmille. Zillah kuunteli sitä salaamatta mielenhuojennustaan. Rouva Goldmark, joka nuorena ja sievänä leskenä oli taipuvainen tunteellisuuteen, katseli Melkyä ihailevasti.
"Hyväinen aika! Tepä vasta olette nokkela, herra Rubinstein!" hän huudahti taputtaen lihavia käsiään. "Mitä minuun tulee, en olisi voinut keksiä sellaista, vaikka olisin miettinyt sata vuotta! Mutta te olette niin nopeaälyinen."
Melky painoi sormella nenänsyrjäänsä.
"Tiedättekö mitä, rouva Goldmark?" hän virkkoi. "Minä en aio sallia noiden poliisien kajota nuoreen Lauristoniin, en totisesti. Minulla on omat ajatukseni tästä jutusta — odottakaahan vain siksi, kunnes lasken käteni johonkin henkilöön. Eikö se ole teille kaikille selvää? Jos löydän oikean miehen, niin silloin ei tähän nuorukaiseen enää lankea minkäänlaista varjoa, vai mitä? Niin, minä en ole mikään tomppeli, rouva Goldmark, älkää erehtykökään sitä luulemaan!"
"Uskon teihin varmasti", vakuutti rouva Goldmark. "Niin, teillä ei tosiaankaan ole silmät suotta päässänne, herra Rubinstein!"
Zillah, joka oli kuunnellut hajamielisesti näitä kohteliaisuuksia, kääntyi äkkiä serkkunsa puoleen.
"Mitä aiot sitten tehdä, Melky?" hän kysyi. "Mikä merkitys tuolla kirjalla oikein on? Ja millaisiin toimenpiteisiin aiot ryhtyä?"
Mutta Melky nousi seisomaan, pudisti päätään ja napitti päällystakkinsa aivan kuin olisi napittanut sen sisäpuolelle joukon syviä salaisuuksia.
"Se, mitä sinun, Zillah, ja myöskin teidän, rouva Goldmark, on nyt juuri tehtävä", hän virkkoi, "on pitää omana tietonanne se, mitä olen pannut nuoren Lauristonin tekemään. Siitä ei saa pukahtaa sanaakaan! Jos joku noista poliiseista tulee tänne häntä kysymään, niin ette tiedä mitään — ymmärrättekö? Ette ole nähnyt häntä sen koommin, kun hän lähti minun kanssani oikeustalosta — ymmärrättekö? Niinhän muuten onkin asian laita. Ja mitä muuhun tulee, jättäkää se nöyrimmälle palvelijallenne."
"Voi, kuinka älykästä!" huudahti rouva Goldmark. "Minun älyni ei riitä mihinkään muuhun kuin liikkeeni hoitamiseen!"
"Mutta eikö siinä sitten näy älyä?" virkkoi Melky ihaillen. "Mitä olenkaan aina sanonut teistä, rouva Goldmark? Enkö ole aina sanonut, että olette taitavin liikettä hoitava nainen koko Paddingtonissa. Eikö sellaisessa ilmene älyä? Voi, minun mielestäni teillä on erittäin hyvät hengen lahjat, rouva Goldmark!"
Tämän kohteliaisuuden lausuttuaan Melky erosi rouva Goldmarkista ja
Zillahista ja palasi asuntoonsa. Katua astellessaan hän huomasi rouva
Flitwickin oven edustalla odottelevan vuokra-ajurin.
Sisällä huonossa eteishuoneessa hän tapasi kelpo emäntänsä puhelemassa erään vieraan — hyvin puetun nuoren herran kanssa, joka ilmeisestikin teki kysymyksiä. Rouva Flitwick kääntyi Melkyyn huojentuneen näköisenä.
"Ehkä te, herra Rubinstein, voitte sanoa tälle herralle, missä herra Lauriston on", hän virkkoi. "En ole nähnyt häntä sen koommin, kun hän lähti ulos heti aamulla."
Melky katseli vierasta tarkoin. Sitten hän mitään sanomatta viittasi vierasta tulemaan ulos ja käveli hänen kanssaan niin kauas, etteivät toiset voineet kuulla heitä.
"Olettekohan hänen skotlantilainen ystävänsä?" kysyi Melky. "Se sama, jolta tuli rahalähetys eilen illalla?"
"Olen", myönsi vieras. "Näen teidän olevan selvillä asiasta. Nimeni on Purdie — John Purdie. Missä Lauriston on? Haluaisin erikoisesti tavata häntä."
Melky taputteli nenänsä syrjää ja kuiskasi.
"Hän on matkalla sinne, josta te tulette, herra", hän virkkoi. "Kas niin — minä tiedän, kuka te olette, ja hetken kuluttua te tunnette minut. Tulkaahan huoneeseeni!"