XII
PEEBLESILÄINEN YSTÄVÄ
Melkyllä, rouva Flitwickin tärkeimmällä asukkaalla, oli hallussaan, niin kuin emännällä oli tapana sanoa, kadunpuoliset vierashuoneet — kaksi perättäistä kamaria. Toinen niistä oli kalustettu oleskeluhuoneeksi, ja sinne hän nyt vei Lauristonin ystävän, kehoitti häntä vieraanvaraisesti istumaan ja rupesi tarkastelemaan häntä. Heti hän arvioi herra John Purdien siksi, mikä hän olikin — varakkaaksi, hyvin puetuksi, tarmokkaaksi, nuoreksi liikemieheksi, joka oli todennäköisesti aina ollut tekemisissä tärkeitten ja arvokkaitten asioitten kanssa. Hyvin tyytyväisenä tähän alkutarkasteluun hän kävi heti käsiksi hetken tärkeimpään asiaan.
"Herra", aloitti Melky vetäen tuolin Purdien viereen ja omaksuen heti salaista luottavaisuutta ilmaisevan äänensävyn ja käytöksen. "Olen kuullut teistä. Minä ja herra Lauriston olemme läheisiä ystäviä. Nimeni on Rubinstein — Melchior Rubinstein, jota tavallisesti sanotaan Melkyksi. Tiedän teistä kaikki — olette se Lauristonin ystävä, jolta hän pyysi vähän apua päästäkseen lävitse muutamista vaikeuksista ikäänkuin — eikö niin? Aivan oikein — ja te lähetitte hänelle aluksi kaksikymmentä puntaa, jotka hän saikin eilen. Samalla kerralla hänelle tuli toisetkin kaksikymmentä puntaa parista kirjallisesta työstä — kertomuksista, herra! — olisinpa suonut, että hän olisi saanut rahanne ja nuo toisetkin rahat käsiinsä tuntia aikaisemmin! Hiivatti sentään — jospa nuo kirjeet vain olisivat tulleet aikaisemmassa postissa, olisi se säästänyt häneltä aika paljon harmia!"
"Kuulkaahan — minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä puhutte", virkkoi Purdie hyvänluontoisesti. "Ilmeisestikin te tiedätte enemmän kuin minä. Minä tunsin Andie Lauristonin hyvin niihin aikoihin, jolloin hän lähti Peeblesistä, mutta sen koommin en ole nähnyt häntä enkä kuullut hänestä, ennenkuin hän kirjoitti minulle hiljattain. Mistä oikein on kysymys, ja miksi hän on lähtenyt takaisin Peeblesiin? Ilmoitin hänelle tulevani tänne aivan näinä päivinä. Tässä nyt olen, ja hän on lähtenyt!"
Melky työnsi tuolinsa vieläkin lähemmäksi vierastaan, loi varovaisen silmäyksen ovelle ja alensi ääntään.
"Aion kertoa teille kaikki siitä asiasta, herra", hän virkkoi. "Tiedän, että teillä skotlantilaisilla on erikoisen hyvä ymmärryskyky, ja te oivallatte koko jutun kyllä nopeasti. Kuunnelkaa nyt minua, herra Purdie, aivan kuin olisin tärkeää juttua esittävä asianajaja ja teidän pitäisi heti ruveta vastaamaan hänelle."
John Purdie, joka oli jo havainnut isäntänsä yhtä mieltäkiinnittäväksi kuin huvittavaksikin henkilöksi, kuunteli tarkoin Melkyn kertoessa hänelle Lauristonin teoista ja seikkailuista siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli mennyt panttaamaan kelloaan Multeniuksen liikkeeseen, siihen asti, jolloin hän oli Melkyn ehdotuksesta lähtenyt salaa ja kiireesti Peeblesiin. Melky ei unohtanut ainoaakaan yksityisseikkaa. Hän kertoi tarkoin jokaisesta tärkeästä kohdasta ja pani erikoisen painon ruumiintarkastajan kuulustelussa sattuneisiin seikkoihin. Lopuksi hän vetosi luottavasti puhetoveriinsa.
"Ja nyt kysyn teiltä, herra — avomielisesti!" päätti Melky. "Olisinko voinut neuvoa häntä paremmin kuin neuvoin? Eikö hänen ollut parempi lähteä sinne missä voi hankkia todistajan puolestaan kuin antautua vaaraan tulla vangituksi ja suljetuksi sellaiseen paikkaan, missä hän ei voisi tehdä mitään omaksi hyväkseen. Mitä nyt sanotte, herra Purdie?"
"Aivan niin", myönsi Purdie mietittyään vielä vähän aikaa. "Luulen teidän menetelleen oikein. Epäilemättä hän voi saada käsiinsä joitakin vanhoja peeblesiläisiä ystäviä, jotka voivat varmasti muistaa hänen äitinsä omistaneen nuo kaksi sormusta. Mutta teidän täytyy muistaa eräs asia. Sanotte poliisin vartioineen häntä eilisestä iltapäivästä lähtien. No niin, kun he huomaavat hänen paenneen, pitävät he sitä raskaana ja hyvin todennäköisenä rikollisuuden todisteena. He tulevat väittämään hänen paenneen tuomiota!"
"Ei se haittaa, herra, jos Lauriston palaa mukanaan syyttömyyden todistus", huomautti Melky.
"Niin — mutta he eivät odota sitä", virkkoi Purdie. "He varmasti kohottavat oikean takaa-ajohuudon hänen lähdettyään. Hän ei ole sitä lajia, josta voisi erehtyä tai joka voisi jäädä huomaamatta — jollei hän ole aika lailla muuttunut näinä parina vuonna — hän on aina ollut komea poika."
"Niin on nytkin", huomautti Melky, "niin on nytkin".
"No niin", jatkoi Purdie. "Tahtoisin nyt tehdä teille erään ehdotuksen. Minusta näyttää nyt viisaimmalta teidän ja minun lähteä suoraa päätä poliisiviranomaisten, luokse ja kertoa heille peittelemättä Lauristonin matkustaneen hankkimaan todistuksia siitä, että nuo sormukset todella olivat hänen, ja että hän palaa päivän parin kuluttua sen todistuksen keralla. Se luultavasti tyydyttää heitä — toivoakseni minä voin vielä lisätä yhden seikan, joka auttaa lisäksi. Me emme halua sellaisten ajatusten pääsevän valtaan, että nuorukainen on lähtenyt mieluummin pakoon kuin alistunut mahdollisesti häneen kohdistuvaan syytteeseen murhasta, ymmärrättehän!"
"Käsitän aivan teidän tarkoituksenne, herra, aivan täsmälleen", myönsi Melky. "Minä yhdyn teihin! Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Tietysti ei ole laisinkaan välttämätöntä mainita poliisille tarkemmin minne hän on lähtenyt — vai mitä?"
"Ei suinkaan!" sanoi Purdie. "Mutta minä ilmoitan heille meneväni takuuseen hänen palaamisestaan. Sovitteko te molemmat keskenänne siitä, millä tavoin pääsette yhteyteen toistenne kanssa?"
"Sovimme", vastasi Melky. "Jos jotakin erikoista tapahtuu näinä parina ensimmäisenä päivänä, on minun määrä sähköttää hänelle postitoimistoon Peeblesiin. Jos hän löytää mitä haluaa, sähköttää hän minulle heti paikalla."
"Hyvä on", virkkoi Purdie. "Sitten vielä yksi asia. Mainitsitte minulle herra Spencer Levendalesta ja siitä kirjasta, joka oli joutunut niin omituisella tavalla panttitoimistoon. Minä tunnen sattumalta herra Levendalen — oikein hyvin."
"Oikeinko totta, herra!" huudahti Melky. "Kylläpä maailma on pieni."
"Tapasin herra Spencer Levendalen viime syyskuussa — kaksi kuukautta sitten", jatkoi Purdie. "Hän oleskeli silloin eräässä hotellissa ylänkömailla lastensa ja heidän kotiopettajattarensa kanssa. Minä asuin samassa hotellissa kuukauden päivät, ja hän ja minä kalastelimme usein yhdessä. Tulimme hyviksi ystäviksi, ja hän pyysi minua käymään luonaan, kun ensi kerran tulen kaupunkiin. Ja tässä nyt olen. Kun ensin olemme käyneet poliisilaitoksella, menen Sussex-aukiolle ja kerron herra Levendalelle olevani Lauristonin ystävä ja sanon, että Lauriston on vaarassa tämän jutun vuoksi, ja pyydän häntä puhumaan minulle enemmän tuosta kirjasta!"
Melky hypähti seisomaan ja puristi vieraansa kättä.
"Herra, te olette oikeaa lajia", hän virkkoi kiihkeästi. "Tuolla kirjalla on jotakin yhteyttä jutun kanssa! Minun käsitykseni mukaan se mies, joka vei tuon kirjan panttitoimistoon, on sama, joka nitisti vanhan sukulaisraukkani — se on varma, herra! Levendale ei tahtonut kertoa meille juuri mitään tänä aamuna — mahdollisesti hän puhuu teille enemmän. Auttakaa tekin Lauristonia, herra — me pelastamme hänet pulasta."
"Te näytätte olevan hyvin suopea häntä kohtaan", huomautti Purdie. "Hän on ilmeisesti miellyttänyt teitä."
"Ja Zillah-serkkuani", vastasi Melky tuttavallisesti hymyillen. "Zillah — koko Paddingtonin sievin tyttö, herra — on ihan pihkaantunut tuohon nuorukaiseen. Ja — vielä sananen korvaanne, herra — Zillah on kasvatettu hienon naisen tavoin, ja nyt ukon kuoltua hän perii sellaisen omaisuuden, joka voisi saada neekerin kalpenemaan! Eikä siinä ole minkäänlaista erehdystä. Hoidelkaa asia kuntoon, herra!"
"Minä pidän huolen siitä", virkkoi Purdie. "Kas niin, nyt nuo poliisit. Kuulkaahan, onkohan tässä lähistöllä hyvää hotellia? Minulla on kaikki kapineeni tuolla alhaalla ajurinrattaissa. Ajoin tänne suoraan asemalta, koska halusin heti tavata Andie Lauristonia."
"Raha ei luullakseni merkitse teille mitään, herra?" kysyi Melky luoden asiaa ymmärtävän katseen nuoren skotlantilaisen ulkomuotoon, jossa näkyi selviä varallisuuden merkkejä.
"Ei kohtuullisissa rajoissa", vastasi Purdie.
"Sitten sopii Great Western-hotelli Praed-kadun päässä", virkkoi Melky. "Se sopii teidän kaltaisellenne nuorelle herralle ihan oivasti. Ja te olette aivan likellä."
"Tulkaa siis kanssani", virkkoi Purdie. "Ja sitten poliisilaitokselle."
Keskusteltuaan puoli tuntia yksityisesti poliisiviranomaisten kanssa Purdien onnistui saada heidät ymmärtämään muutamia seikkoja uudessa valossa. He alkoivat katsella asioita toisin. Tässä oli varakas nuori skotlantilainen tehtailija, taatussa yhteiskunnallisessa asemassa oleva henkilö, joka voi mennä takuuseen Andrew Lauristonin puolesta useammassa kuin yhdessä suhteessa, joka oli tuntenut hänet lapsuudesta asti ja luotti täydellisesti häneen ja hänen sanaansa, sekä oli vakuutettu siitä, että tultaisiin ehdottoman varmasti huomaamaan todeksi se, mitä Lauristen oli sanonut sormuksista ja Daniel Multeniuksen löytämisestä. He suostuivat mielellään luopumaan enemmistä toimenpiteistä Lauristonin suhteen, kunnes hän palaisi — ja Purdie huomasi pakostakin hymyillen, että he nimenomaan välttivät kyselemästä minne hän oli lähtenyt. Hän palasi tuosta keskustelutilaisuudesta Ayscoughin saattaessa häntä, ja ulkopuolella odotteleva Melky huomasi asiain luistaneen hyvin.
"Ehkäpä hyväntahtoisesti ilmoitatte minulle täkäläisen osoitteenne, herra Purdie", virkkoi Ayscough. "Mahdollisesti esiintyy asianhaaroja, joista tahtoisin ilmoittaa teille."
"Great Western-hotelli", sanoi Purdie. "Asun siellä, kunnes Lauriston on palannut ja tämä asia on täysin selvitetty, mikäli se häntä koskee. Tulkaa sinne, jos haluatte tavata minua. Hyvä on", hän jatkoi kävellessään Melkyn kanssa pois poliisiasemalta. "He hyväksyivät minun takuuni eivätkä tee mitään, ennenkuin Lauriston palaa. No niin, te tunnette tämän seudun, minä en — neuvokaa minulle tie Sussex-aukiolle — menen nyt heti tervehtimään Levendalea."
John Purdiella oli kaksinkertainen syy mennä tervehtimään herra Spencer Levendalea. Hän oli Melkylle maininnut, että Levendale heidän tavatessaan ylänkömailla oli ollut leski, jolla oli mukanaan lapsensa ja näiden kotiopettajatar. Mutta hän ei ollut kertonut rakastuneensa kotiopettajattareen eikä sitä, että yhtenä syynä hänen Lontooseen tuloonsa juuri silloin oli ollut uudistaa tuttavuutensa hänen kanssaan. Pääasiassa tätä kotiopettajatarta hän ajatteli seisoessaan Sussex-aukion varrella olevan suuren talon portailla — ehkäpä hän muutaman minuutin kuluttua tapaisi hänet jälleen.
Mutta Purdien ei onnistunut sinä päivänä nähdä herra Spencer Levendalea eikä sievää kotiopettajatarta. Palvelija ilmoitti herra Levendalen olevan asioilla kaupungilla ja syövän ulkona sinä iltana, neiti Bennet taas oli vienyt molemmat lapset Hounslowiin tervehtimään erästä heidän sukulaistaan eikä palaisi, ennenkuin myöhään illalla. Purdie siis kirjoitti vain lyijykynällä lontoolaisen osoitteensa nimikortteihinsa, jätti yhden sekä herra Levendalelle että neiti Bennetille ja palasi hotelliinsa, jonne asettui odottelemaan tapausten kehittymistä. Hän vietti illan lukemalla Daniel Multeniuksen jutun selostuksia — useammassa kuin yhdessä lehdessä ne olivat erittäin täydelliset ja seikkaperäiset, eikä hänen tarvinnut paljonkaan ponnistaa nopeaa käsityskykyään tullakseen vakuutetuksi siitä, että hänen vanha koulutoverinsa oli selvästi vaarassa, ellei hänen onnistuisi todistaa sormuksia omikseen.
Seuraavana aamuna hän oli juuri lopettanut aamiaisensa ja aikoi lähteä Melky Rubinsteinin luokse kuullakseen, oliko Lauriston ilmoittanut mitään itsestään, kun tarjoilija toi hänelle Ayscoughin nimikortin ilmoittaen, että sen lähettäjä odotti tupakkahuoneessa. Purdie lähti heti sinne. Salapoliisi, joka näytti hyvin vakavalta ja miettiväiseltä, veti hänet syrjään erääseen turvalliseen nurkkaan.
"Yön aikana on sattunut kummallinen tapaus, herra Purdie", virkkoi Ayscough heidän jäätyään kahden kesken. "Ja minun käsitykseni mukaan se on yhteydessä tämän Multeniuksen jutun kanssa."
"Mikä se on?" kysyi Purdie.
"Se on seuraava", virkkoi Ayscough. "Eräs Praed-kadun varrella asuva pikkukauppias tavattiin kuolevana rauhallisella Maida Valen kadulla kello kaksitoista yöllä, ja hän kuoli pian sen jälkeen. Ja — hänet on myrkytetty, mutta tohtorit eivät voi vielä sanoa millä tavoin."