XIII
AVUNPYYNTÖ
Purdie, jonka luonteenlaatu oli sellainen, että hän esiintyi hitaasti ja varovasti vakavissa tilanteissa, viittasi salapoliisia istuutumaan tupakkahuoneen rauhalliseen nurkkaukseen, jonne he olivat vetäytyneet, ja otti itselleen tuolin hänen viereensä.
"No niin", hän virkkoi, "kuinka te nyt ensiksikin arvelette tämän asian olevan yhteydessä vanhan panttilainaajan jutun kanssa? Siinä täytyy olla jokin yhdistävä rengas."
"Niin siinä onkin", vastasi Ayscough. "Viime yönä murhattu mies oli Daniel Multeniuksen lähin naapuri, jonka nimi oli Parslett — James Parslett, hedelmä- ja vihanneskauppias. Pienihän hänen liikkeensä oli, mutta hyvin tunnettu siinä kaupunginosassa. Nyt kerron teille jotakin. En ole mikään piirtäjä", jatkoi salapoliisi, "mutta luulen voivani tälle paperipalalle hahmotella ääriviivat, niin että teille selviää sen paikan pohjapiirustus. Nämä kaksi viivaa kuvaavat Praed-katua. Tämä risti merkitsee Daniel Multeniuksen panttitoimistoa. Sen etuosa — jalokiviosasto — on Praed-kadulle päin. Vieressä on kapea sivukäytävä: siitä pääsee panttausosastoon. No niin, Multeniuksen liike oli käytävän toisella puolella, Parslettin toisella. Parslettin asunnon ovi on ihan Multeniuksen panttitoimiston ovea vastapäätä. Onko se selvä, herra Purdie?"
"Täydellisesti", vastasi Purdie. "Ymmärrän sen mainiosti."
"Minun käsitykseni on nyt sellainen; että Parslett näki Daniel Multeniuksen todellisen murhaajan tulevan ulos Multeniuksen sivuovesta hänen, Parslettin, seisoessa omalla ovellaan, että tämä tunsi murhaajan ja koetti eilen kiristää häneltä lahjuksia, ja että tuo mies antoi hänelle myrkkyä, niin että Parslett kuoli hänestä erottuaan", virkkoi Ayscough kuiskaamalla. "Se on vain minun käsitykseni — mutta lyönpä vetoa, että se ei paljon poikkea todellisesta asianlaidasta!"
"Mitä syytä teillä on otaksua Parslettin vaatineen lahjuksia murhaajalta?" kysyi Purdie.
"Sanon sen heti", vastasi salapoliisi melkein voitonriemuisella äänellä. "Niin varhaista kuin onkin, olen jo tänä aamuna suorittanut muutamia pikku tutkimuksia, Kun Parslett löydettiin ja vietiin sairaalaan — Marian sairaalaan, joka on aivan tässä lähellä — huomattiin hänellä olevan viisikymmentä kultapuntaa taskussaan. Tänä aamuna haastattelemani Parslettin lesken sanojen mukaan oli hänen miehensä verrattain ahtaalla raha-asioissa eilen. Kauppa ei ollut viime aikoina oikein vedellyt, ja vaimo tietysti tuntee hänen talousasiansa. Hän lähti kotoansa eilen illalla yhdeksän aikoina sanoen menevänsä vähän kävelemään, ja leski sanoo olevansa varma siitä, että hänellä ei ollut noita viittäkymmentä puntaa silloin — ihme olisi ollut, sanoo vaimo, jos hänellä olisi edes ollut viisikymmentä shillingiä! Mitä arvelette, herra Purdie, mistä saattoi tuollainen mies saada viisikymmentä puntaa kotoa lähtönsä jälkeen ja ennen sitä hetkeä, jolloin hänet löydettiin kuolevana kadulla?"
"Olisihan hän voinut lainata ne joltakin ystävältä", arveli Purdie.
"Ajattelin minäkin sitä", sanoi Ayscough. "Sehän tuntuu luonnolliselta. Mutta rouva Parslett sanoo, ettei heillä ollut ainoaakaan ystävää, jolta hän olisi voinut lainata sellaisen summan! Ei, herra Purdie, minun käsitykseni on se, että Parslett näki jonkun miehen menevän Multeniukselle ja lähtevän sieltä pois, että hän tunsi miehen, että hän meni ilmaisemaan hänelle olevansa selvillä jutusta, että mies antoi hänelle nuo rahat päästäkseen sillä hetkellä eroon hänestä ja päätti sitten myrkyttää hänet."
Purdie pohti tätä otaksumaa jonkun aikaa puhumatta mitään.
"No niin", hän virkkoi vihdoin, "jos asia on niin, silloin on kaksi asiaa varmasti totta — ensiksikin, että murhaaja on joku tässä lähistöllä asuva henkilö ja toiseksi, että hänellä on kokemusta myrkkyjen alalla."
"Aivan niin", myönsi Ayscough. "Se on totta. Sitä paitsi tulisi vielä eräs muu seikka varmaksi sen kautta — ystävänne Lauristonin viattomuus." Purdie hymyili.
"Sitä en ole koskaan epäillyt", hän virkkoi.
"En minäkään, näin meidän kesken sanoen", huomautti Ayscough vilpittömästi. "Sanoin virkatovereilleni, että omasta puolestani olin vakuutettu tuon nuorukaisen täydellisestä viattomuudesta ensimmäisestä hetkestä alkaen — ja minähän hänet ensimmäiseksi tapasin panttitoimistossa. Oli kerrassaan onneton seikka, että hän sattui olemaan siellä, ja surullinen yhteensattuma, että nuo hänen sormuksensa niin suuressa määrässä muistuttivat ukon tarjottimella olevia sormuksia — mutta en ole koskaan epäillyt häntä. Ei, herra Purdie, minun käsitykseni mukaan koko tämä juttu on paljon monimutkaisempi. Se ei ole mikään jokapäiväinen tapaus — joku hyökkäsi vanhan Daniel Multeniuksen kimppuun — joku! — jostakin erikoisesta syystä — ja siitä ei ole mikään helppo asia saada selkoa. Ja minä olen vakuutettu siitä, että tämä Parslettin juttu liittyy siihen — että Parslett myrkytettiin, koska hän tiesi liian paljon."
"Te sanotte, ettei tiedetä, mitä myrkkyä nimenomaan oli käytetty?" kysyi Purdie. "Jos sen tietäisi, voisi päästä vähän jäljille. Sillä jos se olisi jotakin hyvin harvinaista lajia, saisi siten selville, että kuka tahansa sen lieneekin laatinut, hän on erikoisesti tutkinut myrkkyjä."
"En tiedä sitä vielä", vastasi Ayscough. "Mutta", hän jatkoi nousten seisomaan, "jos viitsitte lähteä kanssani sairaalaan, voisimme saada tietää sen nyt. Pari heidän erikoista asiantuntijaansa on suorittanut tutkimuksen. Sinne on hyvin pieni matka."
Purdie lähti salapoliisin mukana astelemaan Praed-katua. Ennenkuin he pääsivät sairaalan ovelle asti, tuli eräs mies Ayscoughin luokse: tanakka, hyvinvoipa mies, jolla oli varovainen käytös ja valpas katse. Hänen silmänsä siirtyivät tarkastelevan näköisinä salapoliisista hänen seuralaiseensa. Hän näytti ymmärtävän, että Ayscough luotti Purdieen ja puhui sellaisella tavalla kuin ainakin henkilö, jolla on kerrottavana jotakin salaperäistä ja tärkeää.
"Suokaa anteeksi, herra Ayscough", hän virkkoi. "Saanko vaihtaa muutaman sanan kanssanne? Tunnettehan minut, herra Ayscough?"
Ayscough katseli häntä terävästi. "Herra Goodyer, eikö niin?" hän kysyi. "Niin, nyt muistankin. Mistä on kysymys? Voitte huoletta puhua tämän herran kuullen."
"Se koskee viime yön juttua — Parslettia", virkkoi Goodyer vetäen salapoliisin syrjään ja alentaen ääntään, niin että ohikulkijat eivät kuulisi. "Siinä on eräs seikka, josta minun on puhuttava teille — olen kuullut asiasta Parslettin vaimolta. Mutta en ole maininnut hänelle siitä, mitä teille ilmaisen, herra Ayscough."
"Ja mitä se on?" kysyi salapoliisi.
"Omistan nähkääs sen talon, jossa Parslett asuu", jatkoi Goodyer. "Hänellä on jo muutamia vuosia ollut sekä myymälänsä että asuntonsa minun talossani. Syystä tai toisesta ei Parslett ole viime aikoina menestynyt oikein hyvin, ja hän oli minulle velkaa puolen vuoden vuokran. Näin hänet eilen ja sanoin, että minun oli saatava rahat heti. Minä suorastaan ahdistin häntä kovasti niistä — olin käynyt hänen luonaan pari kolme viikkoa aikaisemmin ja saatoin nähdä, ettei laisinkaan kannattanut antaa asian jatkua ennallaan. Hän oli ollut surkeana asian johdosta edellisellä viikolla, mutta eilen illalla hän oli hyvin luottavaisella mielellä. 'Teidän ei tarvitse laisinkaan olla levoton, hän virkkoi. Tänä iltana minulle suoritetaan sievä summa rahaa, ja minä selvitän asiani kanssanne, ennenkuin lasken pääni yön lepoon', hän virkkoi. 'En voi määrätä sitä minuutilleen, mutta voitte luottaa siihen, että käyn luonanne ennen kello yhtätoista ja tuon rahat tullessani.' Ja hän oli niin varma siitä, herra Ayscough, että en sanonut mitään muuta kuin mainitsin olevani hyvin kiitollinen siitä ja lupasin istua valveilla häntä odottaen, Ja", lopetti Goodyer, "minä odotin puoli yhteen, mutta hän ei tullut. Tänä aamuna tietysti tulin käymään tänne ja silloin kuulin mitä oli tapahtunut — kuinka hänet oli tavattu henkihieverissään kadulla ja kuinka hän sitten oli kuollut — viisikymmentä kultapuntaa taskussaan. Niihin rahoihin hän tietysti oli vedonnut, herra Ayscough."
"Oletteko puhunut tästä kenellekään?" kysyi Ayscough.
"En edes leskelle enkä kenellekään muulle kuin teille", vastasi Goodyer.
"Älkää puhukokaan siitä", sanoi Ayscough. "Säilyttäkää se omana tietonanne, kunnes minä ilmoitan toisin. Ette kuullut Parslettilta mitään siitä, mistä hän odotti rahaa?"
"En yhtä tavuakaan", vastasi Goodyer. "Mutta sen huomasin, että hän oli ehdottoman varma sen saamisesta."
"No niin, vaietkaa nyt tarkoin asiasta", jatkoi Ayscough. "Asiassa pannaan tietysti toimeen tutkinto, ja minä kyllä huolehdin siitä, että teidän tietonne tulee siellä kuuluville. Tässä asiassa on jotakin salaperäistä, herra Goodyer, ja sen selvittelemisessä on aika työ."
"Olette oikeassa", myönsi Goodyer. "Uskon teitä."
Hän lähti pois, ja Ayscough viittasi Purdielle kehoittaen häntä kanssaan sairaalaan.
"Se on kerrassaan omituista", hän mutisi. "Peräti omituista! Mutta kaikki viittaa siihen, että minun otaksumani on oikea. Ehkäpä te nyt hyväntahtoisesti jäätte odotushuoneeseen, niin minä otan selville, ovatko tohtorit päässeet lopullisesti perille tuon myrkyn laadusta."
Purdie odotti kymmenen minuuttia mietiskellen sen salaperäisen asian omituisuuksia, johon hän oli niin kummallisella tavalla sekaantunut. Vihdoin Ayscough palasi päätään pudistaen.
"En voi vielä saada heiltä täyttä selvyyttä", hän virkkoi heidän lähtiessään yhdessä pois. "Siellä on pari kolme asiantuntijaa — miksi sitä tiedettä nyt sanoinkaan — niin, toksikologian tuntijaa, jotka päät yhdessä puuhailevat analysoimishommissa, mutta he eivät ilmaise mitään toistaiseksi — he jättävät sen poliisikuulusteluun. Mutta sen verran ymmärsin erään puhuttelemani sanoista, että tuo Parslett myrkytettiin jollakin erikoisen ovelalla tavalla ja sellaisella myrkyllä, jota ei yleensä tunneta ja joka hänelle annettiin luultavasti puoli tuntia ennen kuin se teki tehtävänsä. Mihin se viittaa muuhun kuin että kuka tahansa hänelle tuon myrkyn antoikin, hän on erikoinen asiantuntija? Se on ovela teko, herra Purdie, kerrassaan ovela teko. Nyt luulen, ettei ole paljonkaan syytä olla levoton tuon nuoren ystävänne vuoksi: Olen jollakin tavoin vakuutettu siitä, että se mies, joka myrkytti Parslettin, on sama, joka tappoi Daniel Multenius raukan. Mutta — me saamme nähdä sen!"
Purdie erosi Ayscoughista sairaalan ulkopuolella ja lähti astelemaan rouva Flitwickin asuntoon. Ovessa hän tapasi Melky Rubinsteinin, joka oli tulossa ulos. Melky vetäisi heti taskustaan sähkösanoman ja työnsi sen Purdien käteen.
"Saavuitte parhaiksi, herra Purdie", huudahti Melky. "Tässä on sanoma teille — olin juuri menossa hotelliinne. Lukekaa, mitä siinä on."
Purdie avasi vaaleanpunaisen paperin ja luki:
"Jäljille päässyt kuulin Purdie kaupungissa jos hän tulee Star-kadulle selittäkää kaikki hänelle sähkötän taas myöhemmin tänään."
"Hyvä on", virkkoi Purdie. Hän ojensi takaisin sähkösanoman ja katseli mietteissään Melkyyn. "Onko teillä töitä tänä aamupäivänä" hän kysyi.
"En tee mitään, herra", kuiskasi Melky juhlallisesti. "En ennenkuin tämä asia on järjestyksessä — se on varma."
"Tulkaa sitten kanssani hotelliin", jatkoi Purdie. "Haluan keskustella kanssanne eräästä asiasta."
Mutta heidän saavuttuaan hotelliin haihtui Purdien mielestä kokonaan ajatus ruveta keskustelemaan. Eteisvartija ojensi hänelle kirjelipun ja ilmoitti sen juuri saapuneen. Purdie punastui tuntiessaan käsialan. Hän kääntyi äkkiä sivuttain ja repi auki kirjekuoren. Se sisälsi arkin puolikkaan, johon oli kirjoitettu muutamia rivejä herra Spencer Levendalen kauniin kotiopettajattaren käsialalla.
"Voitteko tulla heti minua tapaamaan? Eräs seikka oli oikein vakavasti huolestuttavalla kannalla. Olen hyvin levoton eikä minulla ole Lontoossa ketään, johon voisin turvautua."
Pyydettyään nopeasti Melkyltä anteeksi Purdie riensi ulos hotellista totellen heti kirjeessä saapunutta kutsua.