XIV
YKSITYINEN LABORATORIO.
Kääntyessään kulkemaan Spring-katua Sussex -aukiolle päin Purdie palautti pikaisesti mieleensä tuttavuutensa Spencer Levendalen ja hänen perheensä kanssa. Hän oli tavannut heidät vain kaksi kuukautta sitten kaukaisella ja syrjäisellä seudulla Skotlannin Ylämaassa hotellissa, jossa hän ja he olivat olleet melkein ainoat vieraat. Sellaisissa olosuhteissa vieraatkin pian liittyvät toisiinsa, ja kun Levendalella ja Purdiella oli yhteisenä harrastuksena kalastus, sopivat he hyvin yhteen. Mutta astellessaan nyt Levendalen Lontoon-asuntoon päin Purdie ajatteli, että hän tosiaankin tunsi hyvin vähän tuota miestä, joka ilmeisesti oli jollakin tavoin sekaantunut siihen salaperäiseen juttuun, johon Andie Lauristonkin oli niin onnettomasti sotkeutunut. Hän tiesi Levendalen varmasti hyvin varakkaaksi mieheksi. Kaikki hänessä ilmaisi sitä: hän oli tuonut mukanaan muutamia palvelijoita Ylämaahan ja rahaa näytti hänellä olevan aivan kuin piikiviä merenrannalla. Purdie tuli tietämään vähin erin, että Levendale oli hankkinut itselleen suuren omaisuuden Etelä-Afrikassa, että hän oli palannut Englantiin ja joutunut parlamentin jäseneksi, että hän oli leski ja kahden pikku tytön isä. Hän sai myöskin tietää, että lasten kotiopettajatar, neiti Elsie Bennet, sievä ja miellyttävä kahden- tai kolmenkolmatta vuotias tyttö, oli tullut heidän kanssaan Kapkaupungista. Mutta Levendalen todellisesta luonteesta ja olemuksesta hän ei tietänyt enempää kuin niitä saattoi saada selville loma-ajan tuttavasta. Erinäiset Melkyn kertomat seikat, jotka koskivat Multenius-ukon perähuoneen pöydälle jätettyä harvinaista kirjaa, panivat Purdien jonkin verran epäilemään, että Levendale salasi jotakin siinä asiassa — ja nyt neiti Bennet kirjoitti sellaista, mikä sisällöltään selvästi muistutti avunpyyntökirjettä ikäänkuin jotakin olisi tapahtunut.
Purdie huomasi heti sisään astuttuaan, että jotakin oli tapahtunut. Levendalen pöytäpalvelija, joka oli ollut isäntänsä mukana Ylämaassa ja tuntenut Purdien heti hänen käydessään talossa eilen, riensi häntä vastaan eteishuoneessa samalla kuin ovenvartija avasi oven.
"Ettekö ole nähnyt herra Levendalea sen jälkeen kun kävitte täällä eilen?" hän kysyi hiljaisella levottomalla äänellä.
"Nähnytkö herra Levendalea? En", vastasi Purdie. "Minkä vuoksi — mitä tarkoitatte?"
Pöytäpalvelija vilkaisi pariin miespalvelijaan, jotka seisoskelivat oven luona.
"Älkää viitsikö osoittaa minkäänlaista levottomuutta sen johdosta, herra Purdie", hän kuiskasi, "vaikka se onkin jo hyvin tunnettu asia koko talossa. Asianlaita on nimittäin sellainen, että herra Levendale on kadoksissa."
"Kadoksissa?" huudahti Purdie. "Mistä lähtien?"
"Vain eilisillasta alkaen", vastasi pöytäpalvelija, "mutta muutamat seikat ovat hyvin kummalliset. Hän söi eilen illalla muutamien Cityn herrain kanssa jossakin ja tuli kotiin noin puoli kymmeneltä. Kauan hän ei viipynyt täällä, vaan lähti laboratorioonsa — hän nähkääs käyttää paljon aikaa kemiallisiin kokeisiin — ja kutsui minut sinne. 'Lähden taas tunniksi ulos, Grayson', hän virkkoi. 'Olen takaisin kotona kello yksitoista, älkää menkö nukkumaan, sillä tarvitsen teitä minuutiksi, pariksi'. Siinä ei tietysti ollut mitään kummallista, herra Purdie, ja minä odotin häntä. Mutta hän ei palannutkaan — eikä lähettänyt minkäänlaista sanaa. Hän ei tullut, laisinkaan kotiin, ja tänä aamuna olen puhelimitse kysellyt häntä hänen molemmista klubeistaan ja parista muusta paikasta Cityssä — mutta kukaan ei ole kuullut hänestä tai nähnyt häntä. Enkä voi kuvitellakaan, mitä on tapahtunut — se on kaikki aivan vastoin hänen tapojaan."
"Hän ei maininnut teille, minne aikoi mennä?" kysyi Purdie.
"Ei, mutta hän lähti jalkaisin", vastasi palvelija, "minä päästin hänet ulos ja näin hänen kääntyvän Paddingtonille päin."
"Ettekö huomannut hänessä mitään erikoista?" kysyi Purdie.
Mies epäröi hetkisen.
"No niin", hän virkkoi vihdoin, "huomasin jotakin. Tulkaa tänne, herra
Purdie."
Lähtien pois eteishuoneesta hän ohjasi Purdien kirjaston kautta, jossa Levendale oli ottanut vastaan Ayscoughin ja hänen toverinsa, pieneen huoneeseen, joka oli sen vieressä. Purdie katseli ympärilleen ja huomasi seisovansa laboratoriossa, joka oli varustettu kaikkein uusimmilla kemiallisilla kojeilla. Joka puolella näkyi sellaisessa huoneessa tarvittavia kapineita: hyllyillä oli rivittäin pulloja, suuri kirjahylly oli täynnä teknillisiä teoksia, kaikki tässä huoneessa todisti tiedemiestutkijan harrastuksista. Ja Purdien tarkka hajuaisti ilmaisi heti rohdosten ja kemiallisten aineitten läsnäolon.
"Täällä tapasin herra Levendalen eilisiltana", sanoi palvelija. "Hän kutsui minut sisään. Hän mittasi jotakin noista pulloista pieneen lasiputkeen, herra Purdie — ja pani lasiputken liivintaskuunsa. Katsokaahan noita pulloja, herra — näettehän, että ne sisältävät kaikki myrkkyä — voitte huomata sen niiden muodosta."
Purdie vilkaisi hyllylle, jota palvelija osoitti. Kaikki siihen järjestetyt pullot olivat sinistä lasia ja kaikki kolmikulmaisia muodoltaan ja jokaisen kyljessä oli silmäänpistävä punainen lappu, joka sisälsi sanan Myrkkyä.
"Kummallista", hän virkkoi. "Onko teillä jokin aavistus?" hän jatkoi katsellen tarkasti palvelijaa. "Onko mielessänne jotakin tätä asiaa koskevaa? Mitä se on?"
Palvelija pudisti päätänsä.
"No niin, herra Purdie", hän vastasi, "kun näette jonkun herrasmiehen mittaavan myrkkyä lasiputkeen, jonka hän panee huolellisesti poveensa ja kun hän lähtee ulos palaamatta enää ja kun ette saa tietoa hänestä mistään paikasta — niin mitä ajattelette? Se näyttää kummalliselta, eikö niin, herra Purdie?"
"En tunne herra Levendalea tarpeeksi voidakseni sanoa sitä", vastasi
Purdie. "Hänen poissaoloonsa voi olla syynä jokin luonnollinen asia.
Eihän hänellä ollut minkäänlaisia huolia?"
"Eilen hän näytti pari kertaa vähän kiihtyneeltä — ja myöskin edellisenä iltana", sanoi palvelija. "Huomasin sen pikku seikoista. No niin, en voi ratkaista sitä asiaa. Minä olen nähkääs ollut hänen luonaan siitä asti, kun hän palasi Englantiin — jo muutamia vuosia — ja tunnen hänen tapansa perin pohjin. Mutta me emme voi muuta kuin odottaa — neiti Bennet luullakseni lähetti kutsumaan teitä, herra Purdie?"
"Niin", vastasi Purdie, "hän lähetti".
"Olkaa hyvä ja tulkaa tänne", sanoi palvelija. "Neiti Bennet on nyt yksin — lapset ovat juuri lähteneet ulos hoitajattarineen."
Hän ohjasi Purdien talon lävitse arkihuoneeseen, josta oli näköala puistoon, ja vei hänet kotiopettajattaren luokse.
"Olen kertonut herra Purdielle kaikki siitä, neiti", hän virkkoi tuttavallisesti. "Ehkä te haluatte puhella siitä hänen kanssaan. Minun ymmärtääkseni me emme voi tehdä mitään, ennenkuin saamme kuulla jotakin."
Kahden jäätyään Purdie ja Elsie Bennet katselivat toinen toistaan kätellessään. Neiti Bennet oli vaalea hoikka tyttö, luonnostaan ujo ja vaatimaton. Nyt hän oli oikein silminnähtävästi ujo uudistaessaan tuttavuutensa Purdien kanssa, ja Purdie, joka oli selvillä omista tunteistaan häntä kohtaan, oli hämillään ja tunsi itsensä kömpelöksi.
"Lähetitte kutsumaan minua", hän virkkoi lyhyesti. "Lähdin heti kirjeenne saatuani. Grayson viivytti minua ala-kerrassa puhelullaan. Olette huolissanne — herra Levendalesta?"
"Niin", myönsi Elsie. Sitten hän viittasi tuoliin. "Ettekö istuudu?" hän kysyi ja veti toisen tuolin aivan lähelle. "Kutsuin teitä, koska — se voi näyttää omituiselta, mutta niin on asia — en voinut ajatella ketään muuta. Tuntui onnen sattumalta, että olitte Lontoossa, ja niin lähellä. Minulla oli se tunne, että — että saatoin luottaa teihin."
"Kiitos", virkkoi Purdie. "Te saatattekin luottaa! Ja mistä on kysymys?"
"Grayson on kertonut teille kuinka herra Levendale lähti eilen illalla eikä palannut enää, ei edes lähettänyt mitään tietoa itsestään?" jatkoi Elsie. "Niin kuin Grayson on sanonut, on se perin kummallista herra Levendalen tapoihin nähden. Mutta minä haluan kertoa teille vielä muutakin, minun täytyy ilmaista se jollekulle! Ja minä tiedän, että jos puhun sen teille, te pidätte sen salassa — kunnes tai jollette luule tarpeelliseksi mainita siitä poliisille!"
Purdie säpsähti.
"Poliisille!" hän huudahti. "Mistä on kysymys?"
Elsie Bennet meni pöydän luokse ja otti käteensä muutamia sanomalehtiä.
"Oletteko lukenut tuosta Praed-kadun salaperäisestä tapauksesta?" hän kysyi. "Tarkoitan selostusta tutkintotilaisuudesta?"
"Joka sanan — ja kuullut sitä paitsi enemmänkin", vastasi Purdie. "Tuo nuori mies, Andie Lauriston, on vanha koulutoverini ja ystäväni. Tulin tänne eilen häntä tapaamaan ja sain tietää hänen sotkeutuneen tähän juttuun. Hän on ehdottomasti täysin viaton."
"Onko hänet vangittu?" kysyi Elsie melkein kiihkeästi.
"Ei", vastasi Purdie. "Hän on lähtenyt pois — hankkiakseen todistuksia siitä, että nuo sormukset, jotka ovat niin tärkeänä tekijänä jutussa, ovat todella hänen ja että ne aikaisemmin ovat kuuluneet hänen äidilleen."
"Huomasitteko kuulustelun lopussa nimenomaan niitä seikkoja, jotka koskivat panttitoimistossa löydettyä kirjaa?" jatkoi Elsie. "Espanjalaista käsikirjoitusta?"
"Jonka herra Levendalen sanottiin kadottaneen raitiovaunussa", virkkoi
Purdie. "Kyllä. Mitä siitä?"
Tyttö kumartui lähemmäksi häntä.
"Tuntuu kauhealta puhua siitä asiasta", hän kuiskasi, "mutta minun täytyy kertoa jollekulle — en voi, en uskalla pitää sitä enää omana tietonani! Herra Levendale ei ole ilmaissut asian todellista laitaa siinä kohdin."
Purdie vilkaisi vaistomaisesti ovelle — ja veti tuolinsa lähemmäksi
Elsietä.
"Oletteko varma siitä?" hän kuiskasi. "Aivan niin! No — millä tavoin sitten?"
"Tässä sanotaan", jatkoi Elsie koskettaen sormellaan sanomalehteä, "että herra Levendale kadotti tämän kirjan raitiovaunussa, josta hän lähti Chapel-kadun kulmassa, ja että hän oli niin huolissaan asiasta, että lähetti heti ilmoitukset jokaiseen Lontoon aamulehteen. Jälkimäinen osa siitä on totta — alkupuoli ei. Herra Levendale ei hukannut kirjaansa — hän ei jättänyt sitä raitiovaunuun! On ikävä, että minun täytyy sanoa niin — mutta kaikki se on vain hänen keksintöään — en tiedä mistä syystä."
Purdie oli kuunnellut tätä samalla kuin hänen levottomuutensa ja epäluulonsa yhä kasvoivat. Levendalen ympärille kerääntyvät pilvet tummenivat yhä.
"Kertokaapa nyt minulle, kuinka tiedätte tuon kaiken?" hän sanoi.
"Luottakaa minuun täydellisesti."
"Minä kerron teille", virkkoi Elsie halukkaasti. "Noin kello neljä sinä iltapäivänä, jolloin vanhus kuoli, minä satuin olemaan Chapel-kadun kulmassa. Näin herra Levendalen tulevan alas raitiovaunusta. Hän ei huomannut minua. Hän käveli Edgware-tien poikki ja lähti nopeasti Praed-kadulle, Ja hänellä oli tuo kirja kädessään!"
"Oletteko varma siitä, että se oli tuo kirja?" kysyi Purdie.
"Tässä sanomalehtiselostuksessa ja ilmoituksessa esitetyn kuvauksen mukaan — olen", vastasi Elsie. "Minä huomasin sen hienot kannet. Vaikka herra Levendale ei nähnyt minua — siinä oli paljon väkeä, — olin ihan hänen lähellään. Olen vakuutettu siitä, että se oli tässä kuvattu kirja."
"Ja hän lähti astumaan panttitoimistoon päin?" kysyi Purdie. "Mitä ihmettä se kaikki merkitsee? Mitä kummaa hän tarkoitti lähettäessään sanomalehtiin ilmoituksen kirjasta, kun —"
Ennen kuin hän sai puhutuksi pitemmälti koputettiin ovelle ja palvelija tuli sisään tuoden kädessään avonaisen sähkösanoman. Hänen kasvoillaan oli huojentunut ilme.
"Tässä on sähkösanoma herra Levendalelta, neiti Bennet", hän virkkoi. "Se on osoitettu minulle. Hän sanoo: 'Viivyn asioitten vuoksi kotoa poissa muutamia päiviä. Antakaa kaiken luistaa entiseen tapaansa.' Se kuuluu jo paremmalta, neiti. Mutta", jatkoi Grayson vilkaisten Purdieen, "se on sittenkin omituista — sillä näettekö, herra, mistä tuo sähkösanoma on lähetetty? Spring-kadulta, aivan vierestä!"