XV
NEUVOTTELU
Purdie tunsi jo tarpeeksi Paddingtonin kaupunginosan pohjakarttaa ymmärtääkseen Graysonin huomautuksen merkityksen. Se Spring-kadun toimisto, josta Levendalen sähkösanoma oli lähetetty, oli vain muutamien minuuttien kävelymatkan päässä Levendalen talosta. Se oli aivan Purdien hotellin ja Sussex-aukion välillä, ja hän oli kulkenut sen ohitse tullessaan Levendalen asuntoon. Oli tosiaankin kummallista, että mies, joka oli viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoaan, lähetti sähkösanoman sinne silloin, kun hänen olisi tarvinnut kävellä vain yhtä katua ja kääntyä toiselle voidakseen henkilökohtaisesti selittää asiansa.
"Katsokaahan, se on lähetetty kaksikymmentä minuuttia sitten", huomautti palvelija osoittaen muutamia sähkösanomakaavakkeessa olevia numeroita. "Herra Levendalen on siis täytynyt olla hyvin lähellä."
"Ei välttämättömästi", sanoi Purdie. "Hän on voinut lähettää jonkun viemään tuota sähkösanomaa — ehkä hän itse astui junaan Paddingtonissa."
Grayson pudisti asiantuntevan näköisenä päätään. "Sikäläisellä asemalaiturilla on sähkösanomatoimisto", hän virkkoi. "Mutta tässä se nyt joka tapauksessa kuitenkin on, ja minun luullakseni me emme voi ryhtyä mihinkään nyt."
Hän poistui ja Purdie vilkaisi kotiopettajattareen. Tämäkin katsahti häneen. Kummankin silmissä kuvastui kysymys. "Mitä päättelette tästä?" kysyi Purdie hetken päästä.
"Mitä te sitten arvelette asiasta?" kysyi Elsie vuorostaan.
"Se näyttää kummalliselta — mutta siihen voi olla jokin syy", sanoi Purdie. "Kuulkaahan, minä kysyn nyt teiltä erästä seikkaa. Mitä te tiedätte herra Levendalesta? Tehän olette jonkin aikaa ollut hänen lastensa kotiopettajattarena."
"Kuusi kuukautta ennenkuin hän lähti Kapkaupungista ja koko tämän kolmen vuoden ajan siitä lähtien, kun tulimme kaikki Lontooseen", vastasi Elsie. "Tiedän, että hän on hyvin rikas ja hyvin toimelias, eduskunnan jäsen, ja että hän liikkuu Cityn liikekeskuksessa aika paljon — siinä kaikki. Hän on hyvin hillitty käytöksessään — minulle hän ei tietysti koskaan kerro mitään. En ole koskaan puhellut hänen kanssaan muusta kuin lapsista."
"Olette järkytetty tästä kirjajutusta?" kysyi Purdie.
"Miksi herra Levendale sanoi jättäneensä kirjan raitiovaunuun, kun näin hänen poistuvan vaunusta kirja kädessä ja lähtevän kävelemään se mukanaan Praed-katua?" hän kysyi. "Eikö näytä aivan siltä kuin hän olisi sama henkilö, joka jätti kirjan siihen huoneeseen, jossa vanhus tavattiin kuolleena?"
"Ehkäpä siinä juuri onkin oikea syy siihen, minkä vuoksi hän ei soisi ihmisten tietävän, että hän on jättänyt sen sinne", huomautti Purdie tyynesti. "Tähän kaikkeen kätkeytyy varmasti enemmän kuin mitä pinnalta näkee. Tahtoisitteko kuulla minun neuvoni? No niin — älkää puhuko kenellekään asiasta mitään, ennenkuin taas tapaamme. Minun täytyy taas nyt lähteä — hotellissani odottaa eräs mies minua. Saanhan taas tulla käymään?"
"Tietysti", vastasi Elsie ojentaen kätensä. "Tämä asia vaivaa mieltäni, sitä on turha kieltää, eikä minulla ole ketään, jolle siitä puhuisin. Tulkaa milloin tahansa."
Purdie hillitsi voimakkaan halunsa jäädä kauemmaksi ja suunnata keskustelun yksityisluontoisempiin asioihin. Mutta hän oli aito liikemies, ja nykyhetken asiat näyttivät hyvin tärkeiltä. Hän siis lupasi palata, kiiruhti hotelliinsa ja tapasi Melky Rubinsteinin astelemassa edes takaisin sisäänkäytävän ulkopuolella. Purdie taputti Melkyä olkapäälle ja viittasi häntä tulemaan kanssaan Praed-kadulle.
"Kuulkaahan", hän virkkoi. "Pyytäisin teitä viemään minut serkkunne luokse panttitoimistoon. Meidän täytyy puhella hänen kanssaan. Sanoittehan serkkunne ymmärtävän hyvin liikeasioita. Hän on siis sitä lajia, jonka kanssa voi keskustella niistä seikoista, vai mitä?"
"Serkkuni Zillah Wildrose on parhaita sen lajin ihmisiä", sanoi Melky juhlallisesti. "Hänellä on parempi nuppi hartioillaan kuin minulla — ja se on aika paljon se. Aioin pyytääkin teitä lähtemään sinne. Puhella — hiivatti sentään, herra Purdie — minusta tuntuu, että meidän täytyykin harrastaa sitä lajia aika paljon, ennenkuin asiat ovat selvillä. Mitä tuumitte tuosta viime yön jutusta? Tapasin juuri herra Ayscoughin, joka meni tästä ohitse, ja hän kertoi minulle sen kokonaan. Luuletteko sen olevan jollakin tavoin yhteydessä meidän asiamme kanssa?"
"En voi sanoa", vastasi Purdie. "Odottakaahan siksi, kunnes voimme puhella kaikesta serkkunne kanssa." Melky astui edellä sisään panttitoimiston sivuovesta. Vanhuksen kuoleman jälkeen liike oli pidetty suljettuna — Zillah oli kieltäytynyt kokonaan hoitelemasta asioita, kunnes hautajaiset olisivat ohitse. Hän otti vieraansa vastaan siinä arkihuoneessa, jossa Daniel-ukko oli tavattu kuolleena. Tarkasteltuaan tyttöä hetkisen ja vaihdettuaan hänen kanssaan muutamia sanoja Lauristonista Purdie ehdotti, että he istuutuisivat kaikki puhelemaan asioista.
"Malttakaas hetkinen!" sanoi Melky. "Jos me aiomme pitää ministeriön neuvottelun, herra, niin erään naisen täytyy saada ottaa osaa siihen, nimittäin rouva Goldmarkin. Tiedän jotakin, johon hän voi antaa lisänsä. Mietiskelin juuri asioita teitä odotellessani, herra Purdie, ja aion kertoa teille ja Zillahille ja rouva Goldmarkille eräästä omituisesta seikasta, jonka tiedän. Minä noudan hänet — ja minun poissa ollessani Zillah voi näyttää teille sen kirjan, joka löydettiin täältä."
Purdie katseli uteliaana sitä espanjalaista käsikirjoitusta, joka tuntui niin tärkeältä tekijältä.
"Luullakseni ette ole nähnyt tätä koskaan ennen?" hän kysyi, kun Zillah pani sen pöydälle hänen eteensä. "Ja olen varma siitä, että se ei ollut täällä teidän lähtiessänne ulos tuona iltapäivänä ja jättäessänne isoisänne yksin?"
"Siitä olen ehdottomasti varma", vastasi Zillah. "En ollut nähnyt sitä eläissäni koskaan ennen, kunnes huomioni kiintyi siihen hänen kuolemansa johdosta. Tämä kirja on tuotu tänne minun poissa ollessani, eikä se ollut ostettu eikä pantattu, siitä olen täysin vakuutettu. Tiedätte luonnollisesti kenen se on?"
"Herra Spencer Levendalen", vastasi Purdie. "Niin, tunnen kaikki, nuo yksityisseikat, kirjaa koskevat ilmoitukset ja vähän muutakin. Ja nyt haluan keskustella kaikesta tuosta teidän ja serkkunne kanssa. Onko tuo rouva Goldmark täysin luotettava?"
Zillah vastasi, että rouva Goldmark on ehdottomasti luotettava vanha ystävä. Kun Melky juuri palasi hänen kanssaan, ehdotti Purdie, että he istuutuisivat puhelemaan ilman muodollisuuksia ja luvaten vaieta kaikesta muiden seurassa.
"Tehän tiedätte jo, minkä vuoksi minä tunnen suurta mielenkiintoa tätä asiaa kohtaan?" hän kysyi katsellen kolmea toveriaan. "Toivon hartaasti, että Andie Lauriston vapautuisi täydelleen jutusta. Luotan häneen epäröimättä, hän on minun ymmärtääkseni päässyt alulle menestyksellisellä uralla, ja olisi kauheaa, jos minkäänlainen epäluulon varjo lankeaisi häneen. Hänen vuokseen tahdon siis perin pohjin selvittää tämän salaperäisyyden, joka peittää sukulaisenne kuoleman."
"Herra" virkkoi Melky kaikkein juhlallisimmalla äänellään. "Puhuen serkkuni ja itseni puolesta vakuutan, ettei ole mitään, mitä emme tekisi saadaksemme herra Lauristonin eroon tästä asiasta. Meillä ei ole alun pitäen ollut hetkenkään epäilystä hänen suhteensa, sillä mehän tunsimme hänet. Me olemme siis teidän kanssanne samalla kannalla siinä asiassa, vai mitä, Zillah?"
"Herra Purdie huomaa sen varmasti", myönsi Zillah vilkaisten Lauristonin vanhaan koulutoveriin. "Hänelle ei ole tarpeellista vastata, Melky."
"Olen vakuutettu siitä", virkkoi Purdie. "No niin, pankaamme siis päämme yhteen, harkitsemme sitten kysymystä, käännymmekö poliisin puoleen, kun ensin olemme nelisin asiasta neuvotelleet. Nyt haluaisin kysyä muutamia hyvin yksityisluontoisia seikkoja. Ne johtuvat tuosta harvinaisesta kirjasta. Ei ole epäilystäkään siitä, että tuo kirja on herra Levendalen. Tietääkö kumpikaan teistä, oliko herra Levendalella mitään liikesuhteita herra Multenius-vainajan kanssa?"
Zillah pudisti päätään.
"Ei mitään — minun tietääkseni", hän vastasi. "Olen auttanut isoisääni liikehommissa jonkin aikaa. En kuullut hänen koskaan mainitsevan herra Levendalea, eikä herra Levendale koskaan käynyt täällä, se on varmaa."
Melkykin pudisti päätään.
"Kun herra Ayscough ja herra Lauriston ja minä menimme Sussex-aukiolle tapaamaan herra Levendalea tuon kirjailmoituksen johdosta", huomautti hän, "sanoi hän, ettei ollut koskaan kuullut Daniel Multeniuksesta. Se on varmaa, herra."
"Oliko herra Multeniuksella joitakin yksityisiä liikeasioita, joista hän ei puhunut teille?" kysyi Purdie Zillahilta.
"Mahdollisesti hänellä oli", myönsi Zillah. "Hän oli liikkeellä aika paljon. En tietänyt, mitä hän puuhaili lähtiessään ulos. Hän oli vähäpuheinen. Me — turhahan sitä on kieltää — emme tietäneet kaikkia hänen hommiaan. Hänen lakimiehensä ottaa parhaillaan selville muutamia seikkoja — odotan häntä tänään tänne millä hetkellä hyvänsä."
"Seuraava on nyt varmaa", huomautti Purdie. "Isoisänne joutui väkivaltaisen kuoleman uhriksi. Mies, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa, tuli tänne teidän poissa ollessanne. Se kysymys, jonka haluan saada selville, on — oliko se mies, joka epäilemättä jätti kirjan tänne, syyllinen? Jos niin — kuka hän on?"
Melky katkaisi äkkiä tätä kysymystä seuranneen hiljaisuuden.
"Aion kertoa nyt jotakin, jota en ole kertonut vielä kenellekään", hän virkkoi. "En edes Zillahille. Kun ihmiset olivat poistuneet tästä arkihuoneesta, tarkastelin ympäristöäni. Minulla on terävät silmät, herra Purdie. Löysin tämän puoleksi peitossa tuon maton alta, jonka päällä ukko parka oli maannut." Hän veti esiin platinanapin, pani sen kämmenelleen ja ojensi rouva Goldmarkille. "Te olette ennenkin nähnyt tällaisen, vai mitä?" hän kysyi.
"Taivas varjelkoon!" huohotti rouva Goldmark säpsähtäen. "Sen vastapari on minun pöytälaatikossani!"
"Ja sen jätti teidän ravintolanne pöydälle eräs mies, joka näytti siirtomaissa oleskelleelta", jatkoi Melky. "Niin, minä tiedän, näin sen sattumalta teidän ravintolassanne samana iltana, ja eräs apulaisistanne kertoi minulle siitä. Tässä on taas lisää ihmettelemisen syytä, herra Purdie, ja ehkäpä arvoituksen ratkaisukin. Nämä platinaiset kalvosinnapit ovat arvokkaat — niin, antaisinpa tällaisesta parista aika monta puntaa. Kuka nyt on se mies, joka pudotti yhden tähän huoneeseen — juuri tähän! — ja jätti toisen rouva Goldmarkin ravintolaan? Sillä ne ovat pari! Siitähän ei ole epäilystäkään, herra, kummassakin on sama omituinen ja harvinainen tunnusmerkki. Herra, nuo napit on jolloinkin tehty jotakin erikoista tarkoitusta varten!"
Purdie käänteli nappia ja vilkaisi Zillahiin.
"Oletteko milloinkaan ennen nähnyt mitään tämän kaltaista?" hän kysyi.
"En koskaan", vastasi Zillah. "Asia on niin kuin Melky sanoo — ne ovat valmistetut jossakin erikoisessa tarkoituksessa."
"Ja teilläkö on sen vastapari, jätettynä ravintolaanne?" jatkoi Purdie kääntyen rouva Goldmarkin puoleen.
"Se on hyvin tuon näköinen", myönsi rouva Goldmark kiihtyneenä, "ja se on pöytälaatikossani! Sen pudotti eräälle pöydälle muutamana iltapäivänä mies, joka herra Rubinsteinin sanain mukaan oli juuri siirtomaissa oleskelleen näköinen. Ainakin löysi tarjoilijattareni Rosa sen juuri siitä, missä tuo herra oli istunut. Niin panin sen sitten syrjään, jotta hän saisi sen tullessaan hakemaan. Niin oli asia."
"Onko hän käynyt sen jälkeen?" kysyi Purdie.
"Hän ei ole kertaakaan ennen ollut ovieni sisäpuolella ennen sitä iltaa", vastasi rouva Goldmark juhlallisesti, "eikä kertaakaan sen jälkeen! Mutta minä säilytän hänelle kuuluvan esineen. Minun pöytälaatikossani se on!"
Purdie mietti hetkisen tätä uutta asiankäännettä.
"Nyt on siis kysymys seuraavasta", hän virkkoi sitten. "Onko mies, joka ilmeisestikin näyttää pudottaneen nuo molemmat napit, sama, joka toi kirjan tänne? Vai kävikö herra Multeniuksen luona täällä kaksi eri henkilöä sillä välin kun te olitte poissa, neiti Wildrose? Ja — kuka on tuo salaperäinen mies, joka pudotti kalvosinnapit, perin kallisarvoiset kapineet, joissa on oma salaperäinen merkkinsä? Hänen jälkiänsä on seurattava! Rouva Goldmark, voitteko tarkoin kuvailla häntä?"
Ennenkuin rouva Goldmark ennätti vastata, koputettiin ovelle. Zillah meni avaamaan ja palasi takaisin seurassaan keski-ikäinen, rauhallisen näköinen herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit ja jonka hän esitti Purdielle herra Penniketinä, Daniel Multenius-vainajan lakimiehenä.