XVI
SALAPOLIISI TULEE KÄYMÄÄN
Herra Penniket, joka ilmeisestikin tunsi oikein hyvin molemmat serkut ja rouva Goldmarkin, vilkaisi kohteliaan kysyvästi vieraaseen istuutuessaan tuolille, jonka Melky tarjosi hänelle.
"Koska otaksun herra Purdien keskustelevan tästä asiasta kanssanne", hän huomautti, "luulen teidän tarkoituksenne olevan, että hän saa kuulla kaikki mitä minulla on teille sanottavaa".
"Niin on asia, herra Penniket", vastasi Melky. "Herra Purdie on meikäläisiä niin sanoakseni. Voitte puhua hänen saapuvilla ollessaan kaikki mitä haluatte. Olimme juuri joutumaisillamme yksityiskohtiin teidän saapuessanne. Nyt on ratkaistava eräs peräti omituinen seikka, herra Penniket. Ja me haluamme saada sen vähän selvemmäksi, ennenkuin kerromme poliisille mitä tiedämme."
"Tiedättekö sellaista, jota he eivät tiedä?" kysyi Penniket.
"Aika paljonkin!" vastasi Melky lyhytsanaisesti. "Tästä jutusta näyttää sukeutuvan sellainen verkko, josta kukaan ei pääse niinkään hevillä selville!"
Lakimies, joka oli rauhallisena tarkastellut Purdieta, hymyili hänelle salaa.
"Ennenkuin nyt kerron mitä olen juuri saanut selville", hän virkkoi kääntyen Melkyyn päin, "luulen olevan parasta, että ilmaisette minulle kaikki mitä tiedätte ja mistä olette puhelleet. Minulla on mahdollisesti kerrottavana sellaista, joka vie voiton siitä, mitä olette saanut selville. Puhukaamme siis suumme puhtaaksi!"
Hän kuunteli tarkkaavasti Purdien kertoessa Zillahin pyynnöstä lyhyesti, mitä oli puhuttu ennen hänen saapumistaan. Purdie huomasi heti, ettei mikään seikka kummastuttanut häntä. Hän kysyi rouva Goldmarkilta yhden tai pari seikkaa siitä miehestä, jonka otaksuttiin pudottaneen toisen kalvosinnappinsa hänen ravintolaansa. Yhden kerran hän kysyi Melkyltä lisäselvitystä siihen, kuinka hän oli löytänyt toisen napin. Hän ei ruvennut ollenkaan tekemään huomautuksia niistä vastauksista, joita he antoivat hänelle. Lopuksi hän veti tuolinsa lähemmäksi pöytää, jonka ääressä he istuivat ja kehoitti heitä tarkkaavaisuuteen.
"Ei ole epäilystäkään siitä", hän virkkoi, "että minua lakimiehenään käyttäneen vainajan kuolemaan liittyy erikoisen salaperäisiä seikkoja. Lyhyesti sanoen me tahdomme vain saada selville mitä tapahtui tässä huoneessa puoli viiden ja puoli kuuden välillä maanantai-iltapäivänä. Me voisimme myöskin supistaa sen seuraavaan kysymykseen: mitä tapahtui sinä aikana, joka oli kymmenen minuuttia vailla viiden ja kymmenen minuuttia yli viiden välillä? Daniel Multenius jäi yksin — sen tiedämme. Joku henkilö epäilemättä tuli tänne, ehkäpä useampiakin kuin yksi. Kuka hän oli? Oliko täällä kaksi ihmistä? Jos täällä oli kaksi, niin tulivatko he yhdessä vai yksitellen? Kaikki tuo on ratkaistava, ennenkuin saamme selville kuka hyökkäsi vainajan kimppuun ja teki hänelle siinä määrin väkivaltaa, että hän kuoli pelästyksestä. Kuulkaahan, neiti Wildrose ja herra Rubinstein, on yksi seikka, jonka voitte heti painaa mieleenne. Teidän sukulaisvainajallanne oli omat salaisuutensa."
Ei Zillah eikä Purdie huomauttanut mitään tämän johdosta, ja lakimies jatkoi luoden paljon merkitsevän katseen Purdieen.
"En tarkoita sillä, että Daniel Multenius oli ilmaissut niistä mitään minullekaan", hän virkkoi. "Olen toiminut hänen apulaisenaan lakiasioissa muutamia vuosia, mutta vain ihan tavallisissa jutuissa. Hän oli varakas mies, herra Purdie — suorastaan rikaskin, melkoisen omaisuuden haltija — hoidin kaikki hänen senlaatuiset asiansa. Mutta mitä hänen salaisuuksiinsa tuli, niistä en tiedä mitään; sen vain olen eilisestä lähtien saanut selville, että hänellä varmasti oli niitä. Minä olen, niin kuin neiti Wildrose tietää — ja hänen kehoituksestaankin — kysellyt erilaisia seikkoja siitä Lombard-kadun varrella sijaitsevasta pankista, jossa herra Multenius hoiti asioitaan — ja olen tehnyt muutamia omituisia havaintoja samalla. Voin nyt sanoa näin meidän kesken — herra Purdiehan on esitetty minulle teidän täydellistä luottamustanne nauttivana henkilönä — että Daniel Multeniuksella oli aivan varmasti sellaisiakin liikehommia, joilla ei ollut mitään yhteistä hänen jalokivi- tai panttitoimistoalansa kanssa. Se on ehdottomasti varmaa. Ja mikä myöskin on varmaa, on se, että hän oli noissa hommissa tavalla tai toisella hyvin läheisessä yhteydessä sen miehen kanssa, jonka nimeä on jo usein mainittu maanantaista alkaen, nimittäin herra Spencer Levendalen!"
"Hiivatti sentään", mutisi Melky. "Kuulin omin korvin Levendalen väittävän että hän ei tuntenut vanhusparkaa!"
"Se on hyvin uskottavaa", myönsi Penniket kuivakiskoisesti. "Voimme otaksua, että hänen ei sopinut myöntää sitä juuri silloin. Mutta minä olen saanut pankkimiehiltä selville, että täsmälleen kaksi vuotta sitten herra Spencer Levendale maksoi Daniel Multeniukselle summan, joka nousi kymmeneen tuhanteen puntaan. Niin on asia!"
"Mistä korvaukseksi?" kysyi Melky.
"En voi sanoa — kukaan ei sitä tiedä", vastasi lakimies. "Joka tapauksessa hän, maksoi nuo rahat henkilökohtaisesti Daniel Multeniuksen nimellä yllämainittuun pankkiin. Ne sijoitettiin hänen tavalliselle tililleen, ilman muita mutkia, ja herra Multenius käytti niitä ominaan - niin kuin ne epäilemättä olivatkin. Kuulkaahan nyt", virkkoi Penniket Zillahiin kääntyen, "haluaisin kysyä teiltä erästä tärkeää asiaa. Tiedän teidän auttaneen isoisäänne aika paljon viime aikoina. Oliko teillä mitään tekemistä hänen pankkitilinsä kanssa?"
"Ei", vastasi Zillah heti. "Se oli se ainoa seikka, jonka kanssa ei minulla ollut mitään tekemistä. En nähnyt koskaan hänen vastakirjaansa, talletuskirjaansa enkä shekkikirjaansa. Hän huolehti itse niistä kaikista."
"Aivan niin", virkkoi Penniket. "Silloin ette luonnollisestikaan tiedä, että hän liikutteli melkoisia summia — ilmeisesti aivan kokonaan tämän liikehommansa ulkopuolella. Hän suoritti toisinaan hyvinkin suuria summia. Ja — olen vakuutettu siitä, että tämä on erittäin tärkeää siinä pulmassa, jota koetamme selvittää — useimmat noista summista oli osoitettu Etelä-Afrikkaan."
Lakimies tarkasteli puhuteltaviaan ikään kuin kiihkeästi toivoen huomaavansa, että he kaikki käsittivät tämän uutisen merkityksen. Ja Melky päästi heti kuuluville ainakin kolmen läsnä olevan ensimmäisen vaikutelman.
"Levendale on tullut juuri sieltä", hän mutisi. "Hän tuli sieltä pari kolme vuotta sitten — kaikesta kuulemastani päättäen."
"Aivan niin", virkkoi Penniket. "Sen vuoksi on hyvin luultavaa, että tämä Etelä-Afrikan juttu, johon Multenius-vainaja oli epäilemättä sekaantunut, on yhteydessä herra Levendalen kanssa. Sen voi saada selville. Mutta minulla on vielä muutakin kertomista — ehkäpä, jos kaikki asiat punnitsee, koko sotkun tärkein seikka. Viime maanantai-aamuna — siis muutamia tunteja ennen kuolemaansa — herra Multenius kävi siinä pankissa ja otti sieltä pienen paketin, jonka hän oli uskonut pankkiirin säilytettäväksi vain kaksi viikkoa aikaisemmin. Pankkimiehet eivät tiedä mitä tuossa paketissa oli — hän oli useammin kuin kerran antanut heidän hoitoonsa samanlaisia paketteja silloin tällöin. Mutta he kuvailivat sen minulle nyt juuri. Se sisälsi ilmeisesti pienen kovan laatikon, noin neljän viiden tuuman mittaisen joka suuntaan, kovaan kartuusipaperiin käärityn ja monesta kohdin punaisella lakalla sinetöidyn. Siihen oli herra Multenius itse kirjoittanut nimensä ja osoitteensa. Kuulkaahan nyt, neiti Wildrose, hän otti tuon paketin pankista noin puoli yksi maanantaina. Oletteko nähnyt sitä?"
"En vilaukseltakaan", vastasi Zillah epäröimättä. "Täällä ei ole mitään sellaista pakettia, herra Penniket. Olen tarkastanut isoisäni kuoleman jälkeen kaikki — kaapit, lipastot, laatikot, enkä ole löytänyt mitään, josta en olisi jo ennen tiennyt. Muistan hänen menneen ulos viime maanantaiaamuna. Hän viipyi poissa pari tuntia ja tuli taas kotiin noin neljännestä yli yksi, mutta en koskaan ole nähnyt hä nen hallussaan sellaista pakettia kuin te olette kuvannut. En tiedä mitään siitä."
"No niin, sillä lailla ovat asiat", virkkoi lakimies hetken vaitiolon jälkeen. "Ja nyt on kysymys siitä — eikö meidän pitäisi nyt heti kertoa tätä kaikkea poliisille. Tämä Levendalen yhteys entisen päämieheni kanssa — mikä oli yhtä epäilemätön kuin se näyttää olleen salainen — tarvitsee tutkistelemista. Herra Purdien tietämän mukaan on herra Levendale äkkiä kadonnut — tai ainakin jättänyt kotinsa salaperäisten asianhaarain vallitessa. Onko tuolla katoamisella mitään tekemistä Multeniuksen kuoleman kanssa? Onko sillä mitään tekemistä tämän naapurin, Parslettin, viime yönä sattuneen kuoleman kanssa? Ja onko Levendalella mitään yhteistä sen vieraan miehen kanssa, joka pudotti yhden platinaisen kalvosimennapin rouva Goldmarkin ravintolaan ja toisen tähän huoneeseen?"
Ei kukaan koettanut vastata näihin kysymyksiin heti. Sitten Melky aivan kuin äkillisen mielijohteen valtaamana läimäytti kätensä pöytään ja kumartui sen ylitse lakimiehen puoleen.
"Herra Penniket", hän sanoi katsellen ympärilleen aivan sen näköisenä kuin olisi vaatinut kaikkia hyväksymään hänen sanansa. "Te olette lakimies, herra. Te osaatte järjestää asiat ja esittää ne aivan kuin ne olisivat tavaraluettelossa! Viekää koko juttu New Scotland Yardin etsivällevirastolle, herra! Antakaa päämajan suurten herrain pohtia sitä. Se on minun ehdotukseni! Kaiken tämän pohjalle kätkeytyy jokin kummallinen salaisuus, herra Penniket, eikä se ole yhden miehen selvitettävissä. Lähtekää tuonne virastoon, herra, ja antakaa heidän askarruttaa aivojaan sen miettimisellä!"
Zillah huomautti hiljaisella äänellä jotakin, joka näytti vahvistavan hänen serkkunsa ehdotusta. Herra Penniket kääntyi Purdien puoleen.
"Tehän olette, mikäli kuulin, liikemies", hän huomautti. "Mitä te arvelette?"
"Sen mukaan mitä minä näistä asioista ymmärrän", vastasi Purdie, "olen kanssanne täydellisesti yhtä mieltä siinä, että herra Multeniuksen kuolemaan liittyy joku merkillinen salaisuus. Ja koska New Scotland Yardin etsivävirasto on olemassa sellaisten arvoitusten ratkaisemista varten, niin minä tosiaankin kertoisin sikäläisille viranomaisille kaikki, mitä tiedetään. Miksi ei?"
"Hyvä on", sanoi Penniket. "Parasta on, että te kumpikin tulette kanssani, Mitä enemmän tietoja me voimme antaa rikosasiain tutkimusosastolle, sitä parempi. Lähtekäämme sinne heti."
Muutamien minuuttien kuluttua kaikki kolme miestä olivat poistuneet.
Zillah ja rouva Goldmark, kahden jäätyään, katselivat toinen toistaan.
"Rouva Goldmark", virkkoi Zillah pitkän vaitiolon jälkeen. "Näittekö itse sen miehen, jonka otaksutaan pudottaneen platinanapin ravintolaanne?"
"Näinkö minä hänet!" huudahti rouva Goldmark. "Näettekö te minut, Zillah? Se on selväkin, että näin hänet — vaikka en koskaan ennen enkä koskaan sen jälkeen! Ja enkö minä muista hyvin kasvoja — ja enkö minä tuntisi häntä taas, jos hän osuisi tielleni? Tiedättekö mitä? En ole koskaan unohtanut kasvoja, jotka olen kerran nähnyt. Se johtuu siitä, että olen tottunut pitämään silmällä sellaisia ruokavieraita, jotka ovat sen näköisiä kuin olisivat unohtaneet ottaa rahaa mukaansa."
"Soisinpa teidän näkevän sen miehen vielä", huomautti Zillah.
"Antaisinpa paljon, jos saisin kaiken tämän salaperäisen selvitetyksi."
Rouva Goldmark sanoi, ettei salaisuuksia selvitetty yhdessä päivässä, ja lähti sitten pois katsomaan, että hänen liikettään hoidettiin kunnollisesti. Hän on näinä päivinä uhrannut aikansa Zillahille hyvän naapurin tavoin, mutta hänen täytyi käväistä joka tunti tai ainakin joka toinen ravintolassaan pitämässä silmällä asiain kulkua. Kun hän taas oli poissa varhain illalla samana päivänä, kuuli Zillah, joka oli yksin kotona, ovelle koputettavan. Mentyään avaamaan hän tapasi Ayscoughin, jonka ulkomuodosta saattoi päättää hänellä olevan uutisia tiedossaan. Zillah vei hänet sisään.
"Oletteko yksin?" kysyi Ayscough.
"Hyvä on. Minulla on teille kerrottavana sellaista, jonka toivon teidän pitävän omana tietonanne toistaiseksi. Se koskee niitä sormuksia, joita tuo nuori mies Lauriston väittää omikseen ja joiden hän sanoo aikaisemmin kuuluneen äidilleen."
"Vai niin", sanoi Zillah hiljaa puolittain aavistaen, että oli tulossa huonoja uutisia.
"Mitä niistä?"
"Meikäläiset ovat käyttäneet apunaan jotakin asiantuntijaa — jalokivikauppias tai mikä hän lienee ollut", jatkoi salapoliisi. "Hän on tutkinut noita sormuksia ja verrannut niitä teidän tarjottimellanne oleviin. Tuolla tarjottimella on joitakin sormuksia, joissa on erikoismerkki sisäpuolella. Ja kuulkaahan, niissä kummassakin sormuksessa, joita Lauriston väittää omikseen, on täsmälleen samanlainen merkki!"