XVII
MIHIN LAMPPUJEN VALO OSUI
Zillah nojautui äkkiä siihen pöytään, jonka ääressä hän seisoi, ja Ayscough, joka tarkoin piti silmällä uutisensa vaikutusta, näki hänen kalpenevan. Zillah tuijotti häneen jonkin aikaa mitään puhumatta. Sitten häneltä pääsi kimeä huudahdus, ja samassa hetkessä väri palasi hänen kasvoilleen — entistäkin voimakkaampana hämmästyksen ja suuttumuksen vaikutuksesta.
"Mahdotonta!" hän virkkoi. "Sitä en voi uskoa! Meidän sormuksissamme saattaa olla merkkejä sisäpuolella — se on hyvinkin luultavaa. Mutta kuinka ne voisivat olla samanlaisia kuin hänen sormuksissaan?"
"Uskokaa minua, kun sanon niin olevan", vastasi Ayscough. "Olen omin silmin nähnyt niissä olevat merkit. Tänä iltana johtui erään meikäläisen päähän tutkituttaa nuo kaikki sormukset tarkoin jollakin asiantuntijalla — hän kutsutti erään miehen Edgware-tien varrella olevasta jalokivikaupasta. Tuo mies osoitti hyvinkin pian, että noiden sormusten sisäpuolella, joita nuori Lauriston väittää omikseen ja jotka hän sanoo perineensä äidiltään, on muutamia erikoisia merkkejä — kultasepän merkeiksi tuo mies niitä nimitti — jotka ovat ehdottomasti samanlaisia kuin muutamissa niistä sormuksista, jotka olivat tarjottimella tällä pöydällä. Niin on asia, uskokaa minua — olen itse nähnyt ne kaikki! Ja ymmärrättehän mitä se merkitsee! Meikäläiset ovat nyt tietysti ehdottomasti vakuutettuja siitä, että Lauristonin kertomus on väärä ja että hän sieppasi nuo kaksi sormusta tarjottimelta. Ymmärrättehän?"
"Oletteko itse siitä vakuutettu?" kysyi Zillah.
Ayscough epäröi ja pudisti lopuksi päätään.
"No, meidän kesken sanoen, en ole", hän vastasi. "Minulla on alun pitäen ollut se tunne, että tuo nuorukainen on kylläkin viaton. Mutta se on kummallinen juttu — ja se on kauheaa hänelle. Ja — mikä muu selitys voi olla mahdollinen?"
"Sanotteko nähneenne nuo merkit", virkkoi Zillah. "Tuntisitteko ne vieläkin? Muissa esineissä?"
"Varmasti", vastasi Ayscough. "Voin sanoa teille, millaiset ne ovat. Niissä on M-kirjain ja kaksi ristiä, yksi kummallakin puolella kirjainta. Ne ovat hyvin pienet ja kuluneetkin. Se mies, josta puhuin teille, käytti jonkinlaista suurennuslasia."
Zillah kääntyi pois ja meni myymälään, joka oli aivan pimeänä. Ayscough, joka odotti häntä, kuuli avainta käännettävän ja sitten metallin kilahduksen. Pian tyttö palasi tuoden mukanaan toisessa kädessään sametilla päällystetyn tarjottimen, toisessa kultasepän suurennuslasin.
"Kaikki sillä tarjottimella olevat sormukset, josta puhutte ja jonka veitte mukananne, ovat hyvin vanhaa varastoa", sanoi Zillah. "Olen kuullut isoisäni kertovan, että hänellä oli ollut hallussaan joitakin niistä kolmisenkymmentä vuotta, vieläpä kauemminkin. Tässä on muutamia samanlaisia — katsokaammepa, onko niissä samanlaisia merkkejä."
Viiden minuutin kuluttua Zillah oli pannut syrjään muutamia sormuksia, joissa oli Ayscoughin kuvailema merkki, ja hän kääntyi niistä Ayscoughin puoleen pelästyneen näköisenä.
"En voi ymmärtää sitä!" hän huudahti. "Tiedän, että nämä sormukset sekä tuolla poliisilaitokseen viedyllä tarjottimella olevat ovat osa vanhasta varastosta, joka isoisälläni oli meidän tänne tullessamme. Hänellä oli monta vuotta sitten liike Cityssä — en tiedä aivan täsmälleen missä kohdin — ja nämä kuuluvat siihen varastoon, jonka hän toi sieltä. Mutta kuinka herra Lauristonin sormuksissa saattoi olla samanlaiset merkit? Sillä, mikäli minä ammattiamme tunnen, nuo olivat salaisia merkkejä — isoisäni yksityinen leima!"
"Niin, aivan oikein. Teidän on helppo kuvitella mitä meikäläiset ovat taipuvaisia siitä sanomaan", virkkoi salapoliisi. "He väittävät nyt, etteivät ne kaksi sormusta, joita Lauriston sanoo omikseen, ole hänen eikä hänen äitinsä, vaan että hän varasti ne isoisänne tarjottimelta. He ovat nyt piintyneet siihen ajatukseen."
"Mihin he sitten ryhtyvät?" kysyi Zillah levottomasti. "Onko hän vaarassa?" Ayscough vilkaisi häneen salaperäisen näköisenä.
"Meidän kesken sanoen", hän virkkoi alentaen äänensä kuiskaukseksi, "tulin tänne yksityishenkilönä — omasta halustani nimittäin. Olisin pahoillani, jos tämä tosiaankin saadaan tuon nuoren miehen syyksi — siihen tosin kätkeytyy jotakin salaperäistä, mutta se on saatava selville. Hän kuuluu nyt lähteneen etsimään käsiinsä sellaista henkilöä, joka voi todistaa noiden sormusten todella kuuluneen hänen äidilleen. Te epäilemättä tiedätte, minne hän on lähtenyt?"
"Kyllä — mutta sitä en kerro", virkkoi Zillah lujasti. "Älkää kysykökään minulta!"
"Hyvä on — en minä sitä halua tietää", vastasi Ayscough. "Ja teillä on luultavasti aavistus siitäkin, milloin hän palaa? Aivan oikein — noudattakaapa minun vihjaisuani. Pitäkää hänet vähän aikaa poissa näkyvistä — estäkää häntä pääsemästä tähän kaupunginosaan. Ilmoittakaa hänelle noista merkeistä — ja jos hän voi selittää, niin kaikki hyvin. Ymmärrättehän? Ja tämä kaikki pysyy tietysti vain meidän kahden tietonamme."
"Olette hyvin ystävällinen, herra Ayscough", sanoi Zillah lämpimästi. "En tule unohtamaan teidän avuliaisuuttanne ja olen varma siitä, että tuo sormusten merkkejä koskeva juttu selviää — mutta miten, sitä en tiedä."
"Tehkää siis niin kuin olen sanonut", virkkoi salapoliisi. "Melky-serkullenne ja tuolle nuorelle skotlantilaiselle herralle voitte mainita asiasta — antakaa heidän pitää Lauristonia syrjässä muutamia päiviä. Sillä välin — tämä on tosiaankin hyvin kummallinen juttu! — voi sattua jotakin, joka todistaa jonkun toisen syylliseksi sitovasti. Minulla on omat mielipiteeni ja käsitykseni — mutta saammehan nähdä. Ehkäpä saamme vielä todeta aika paljon — ja jokainen tulee olemaan enemmän ymmällään kuin on osannut aavistaakaan."
Lausuttuaan tämän hämärän ja pahaa ennustavan arvelun Ayscough lähti pois ja Zillah vei sormukset takaisin myymälään ja lukitsi ne sinne. Sitten hän istuutui odottamaan rouva Goldmarkia ja ajattelemaan. Hän ei ollut koskaan hetkistäkään epäillyt Lauristonin sanoja eikä hän epäillyt niitä nytkään. Mutta hän käsitti kyllä nopeasti, mikä vakava merkitys kaikella sillä saattoi olla, mitä salapoliisi juuri oli kertonut hänelle, ja hän tajusi, että tosiaankin oli toimittava hänen antamainsa ohjeitten mukaan. Hän pukeutui lähteäkseen ulos ja pyysi anteeksi rouva Goldmarkilta tämän palatessa kotoaan. Mainitsematta hänelle mitään asiansa laadusta hän kiirehti Star-kadulle Melky Rubinsteinia tapaamaan ja kertomaan hänelle uudesta asiain vaiheesta.
Rouva Flitwick avasi itse oven Zillahille ja ohjasi hänet kapeaan käytävään. Mutta Melkyn nimen kuullessaan hän pudisti päätään.
"En ole nähnyt herra Rubinsteinia vilaukseltakaan aamun jälkeen", hän virkkoi. "Hän lähti ulos tuon nuoren skotlantilaisen herran kanssa, joka tuli tänne eilen herra Lauristonia kysymään. Eikä hän ole käväissytkään kotona — ei edes pistänyt nenäänsä ovesta sisään. Ja kello kahdentoista aikana hänelle tuli sähkösanoma — jo toinen tänä aamuna. Ensimmäisen hän tietysti sai ennen uloslähtöään, puolenpäivän aikana saapunut odottaa häntä yhä. Ei, en ole nähnyt häntä koko päivänä."
Zillahin nopea ajatuskyky oli heti toimessa hänen kuultuaan sähkösanomasta.
"Oh, minä tunnen kaikki tuota sähkösanomaa koskevat seikat, rouva Flitwick", hän virkkoi. "Se on yhtä paljon minulle kuin serkullenikin. Antakaa se minulle, ja jos herra Rubinstein palaa pian, tai milloin tahansa hän tulleekin, sanokaa minun ottaneen sen ja pyytäkää häntä heti tulemaan luokseni — se on tärkeää."
Rouva Flitwick toi sähkösanoman heti, ja Zillah, lausuen vielä uudelleen terveisensä Melkylle, poistui kiireesti. Mutta ensimmäisen lampun kohdalla hän pysähtyi, repi auki sähkösanoman ja alkoi lukea sitä. Se oli Lauristonilta niin kuin hän oli otaksunutkin ja oli jätetty sähkölennätintoimistoon Peeblesissä kello yksitoista samana aamuna.
"Saanut välttämättömiä tietoja palaan heti tulkaa tapaamaan minua King's Crossilla yhdeksän ja kaksikymmentä tänä iltana.
Minä."
Zillah vilkaisi kelloonsa. Se oli kymmentä vailla yhdeksän. Oli täsmälleen puoli tuntia Lauristonin junan saapumiseen. Hetkeäkään epäröimättä hän kääntyi takaisin Star-kadulle, riensi Edgware-tielle, otti ensimmäiset tapaamansa ajopelit ja käski ajajan laskettaa mahdollisimman nopeasti Great Northern-radan asemalle. Mitä muuta saattoikin tapahtua, Lauriston oli saatava käsiin ja häntä oli varoitettava.
Vuokra-ajuri kiidätti aika vauhtia pitkin Marylebone- ja Euston-katuja, ja King's Crossin sisäänkäytävän yläpuolella olevan kellon osoittajat eivät olleet vielä aivan neljännestä yli yhdeksänkään, kun Zillah laskeutui siinä maahan. Hän kiirehti sisälle tulevain junain pysähdyslaiturille. Koko matkan ajurin rattailla istuessaan hän oli pohtinut, mitä oli tehtävä sitten, kun hän tapasi Lauristonin — ei sitä oliko hänen kerrottava nuorukaiselle asian viimeisestä vaiheesta, sillä se oli hänestä selvää, vaan mitä häntä oli neuvottava tekemään, jotta noudatettaisiin Ayscoughin vihjausta ja Lauristen pysyisi kätkössä toistaiseksi. Zillah tunsi häntä jo kylliksi tietääkseen, että hänellä oli ylevä ja rohkea mieli ja että hänelle olisi vastenmielistä kaikenlainen piileskeleminen tai paon ajatuskin. Mutta mikä muu keino olisi mahdollinen, jos hän haluaisi välttää vankilaan joutumista? Zillah oli useammin kuin yhden kerran lyhyen liike-uransa aikana joutunut tekemisiin poliisiviranomaisten ja heidän menettelytapansa kanssa ja hän tiesi, ettei ollut olemassa mitään, josta ammattisalapoliisi olisi enemmän pitänyt kuin siitä, että sai seurata helpoimpia ja luotettavimpia jälkiä. Hän oli heti osannut arvioida kaiken sen merkityksen, mitä Ayscough oli hänelle kertonut — hän tiesi millainen poliisien ajatuksenkulku olisi tässä asiassa. Heille riittäisi täydellisesti se, että niissä sormuksissa, joita Andie Lauriston väitti omikseen, oli aivan samanlaiset merkit kuin Multenius-ukonkin omissa. Nyt, kun poliisiviranomaisilla oli tuo tosiasia tiedossaan, he arvelematta ja epäröimättä jättäisivät kaikki muut Multeniuksen kuolemaan liittyvät salaperäiset vaiheet ja haarautumat oman onnensa nojaan tai aikaa myöten selvittelemään itse itsensä. Yksi asia oli varma — Andie Lauriston oli suuremmassa vaarassa nyt kuin koskaan ennen siitä lähtien, jolloin Ayscough oli tavannut hänet panttitoimistosta lähdössä. Zillahin täytyi pelastaa hänet — vaikkapa vastoin hänen omia väitteitään, jos niin tarvittaisiin.
Mutta ennenkuin pohjoisesta tuleva juna saapui, valmisti kohtalo hänelle vielä uudenkin kokemuksen. Hän oli asettunut erään hyvin voimakkaan lampun alle juuri tulevain junain asemalaiturin päähän, jotta Lauriston, jonka ehdottomasti täytyi mennä siitä ohitse, huomaisi hänet varmasti. Kun hän kääntyi äkkiä katsomaan katon rajassa olevaa kelloa, huomasi hän nuoren pitkän, voimakasjäsenisen miehen, jonka ihonväri oli hyvin ruskea aivan kuin Etelän aurinko olisi sitä kauan paahtanut. Hän seisoi siinä erään joutilasten ryhmän takana raskas päällystakki ja sen alla oleva nuttu avoimina ja tunnusteli liivintaskuaan ikään kuin tulitikkuja etsien — sytyttämätön sikaari jokseenkin tylyn ja lujan näköisten huulien välissä. Mutta Zillah ei katsellut hänen huuliaan tai sikaariaan tai haparoivia sormiaan tuon ensimmäisen yleissilmäyksen jälkeen — hänen silmänsä tuijottivat suoraan erääseen esineeseen, joka kimmelsi hänen päänsä yläpuolella loistavan kirkkaan lampun valossa. Miehellä oli vanhanaikuiset, kahdella nappirivillä varustetut kuviolliset liivit, mutta niin matalat, että niiden yläpuolelta näkyi aika paljon hänen paidanrintaansa. Ja siinä Zillah näki miehen sinisen, vapaaksi solmuksi sitaistun kaulanauhan alapuolella paidannapin, jonka hänen harjaantunut katseensa heti totesi platinaiseksi, ja siihen oli kaiverrettu sama kummallinen merkki, jonka hän oli jo nähnyt kerran aikaisemmin samana päivänä — Melkyn näyttämässä kalvosinnapissa.
Tyttö oli heti paikalla vakuutettu siitä, että tässä oli sama mies, joka oli käynyt rouva Goldmarkin ruokalassa. Hänen ensimmäinen mielijohteensa oli vaatia miestä edesvastuuseen tästä seikasta, — mutta kun Zillah oli päässyt vähän lähemmäksi häntä, löysi mies tulitikkulaatikkonsa, raapaisi tikun ja alkoi sytyttää sikaariaan. Samassa saapui kohdalle pikajunan veturikin kovasti läähättäen ja pysähtyi juuri heidän kohdalleen. Ihmiset alkoivat asemalaiturilla liikkua ja työnsivät Zillahin syrjään. Hänen asemansa oli tosiaankin hankala — oliko hänen pidettävä silmällä miestä ja siten ehkä eksyttävä Lauristonista, sillä ihmisiä tungeskeli jo pois junasta, vai —
Mies puuhaili yhä joutilaan näköisenä sikaareineen. Zillah kääntyi ja astui muutamia askeleita eteenpäin asemalaiturilla. Äkkiä hän huomasi Lauristonin, riensi häntä kohti ja tarttuen hänen käsivarteensa veti hänet lampun luokse. Mutta juuri noina neuvottomuuden hetkinä mies oli hävinnyt.