XVIII
HERRA STUYVESANT GUYLER
Lauristen, joka oli aika lailla ihmeissään nähdessään Zillahin, joutui yhä enemmän ymmälleen, kun tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja kiidätti häntä eteenpäin asemalaiturilla välittämättä laisinkaan matkustajien ja kantajien ryhmistä, joita tungeskeli matkatavaroitten ympärillä.
"Mikä nyt on?" kysyi Lauriston. "Onko jotakin tapahtunut? Minne menemme?" Mutta Zillah riensi päättäväisesti eteenpäin katse lujana.
"Nopeasti", hän virkkoi huohottaen. "Eräs mies, jonka näin äsken juuri. Hän oli tuolla — nyt hän on poissa — hän on hävinnyt sillä välin, kun minä etsin teitä. Meidän täytyy löytää hänet! Hän on varmasti mennyt tänne päin. Andie! — koettakaa katsella missä hän on! Hän on pitkä sileäksi ajeltu mies, jolla on pehmeälierinen hattu ja painava matkapalttoo — joku ulkomaalainen. Voi, katsokaahan!"
Ensimmäisen kerran oli Zillah maininnut Lauristonia etunimeltä, ja nuorukainen puristi vaistomaisesti hänen kättään heidän rientäessään eteenpäin.
"Mutta miksi?" hän kysyi. "Kuka hän on? Mitä asiaa teillä on hänelle?
Mitä kaikki tämä merkitsee?"
"Voi, koettakaa löytää hänet!" huudahti Zillah. "Te ette ymmärrä kuinka tärkeää se on! Jos nyt kadotan hänet näkyvistäni, en luultavasti enää koskaan saa nähdä häntä. Ja hänet täytyy löytää — ja saada pysähtymään — teidän vuoksenne!"
He olivat tällä välin tulleet asemalaiturin päähän, ja Lauriston katseli oikeaan ja vasempaan löytääkseen kysymyksessä olevan miehen. Äkkiä hän käänsi Zillahin ympäri.
"Onko hän tuolla — tuo mies, joka puhelee toisen kanssa?" hän kysyi.
"Katsokaahan — tuolla."
"On", virkkoi Zillah. Hän näki taas miehen, jolla oli platinainen paidannappi, ja pysähtyi samassa äkkiä pidättäen Lauristonia. Mies poltteli rauhallisena sikaariaan ja puheli toisen miehen kanssa, joka oli ilmeisestikin tullut vastasaapuneessa junassa päättäen siitä, että hänellä oli toisessa kädessään matkalaukku ja toisella käsivarrellaan matkapeite. "Niin", vahvisti Zillah. "Hän se on! Ja meidän on seurattava häntä minne tahansa hän meneekin!"
"Minkä ihmeen vuoksi?" kysyi Lauriston. "Mikä salaperäinen juttu tämä on? Kuka hän on?"
Samassa molemmat miehet erosivat puristaen lämpimästi toistensa kättä. Mies, jolla oli matkalaukku ja peite mukanaan, kääntyi maanalaiselle, rautatielle johtaville portaille. Toinen asteli hitaasti aseman julkisivun puolelle ja sieltä Great Northern-hotellille päin. Zillah veti heti Lauristonia perässään pysytellen muutamain kyynäräin välimatkan päässä vieraasta, mutta astellen kuitenkin itsepintaisesti eteenpäin. Muukalainen meni kadun poikki ja kääntyi hotellin porttikäytävään päin, kun Zillah teki pikaisen päätöksen.
"Meidän on puhuttava tuolle miehelle", hän virkkoi. "Älkää nyt kysykö miksi — saatte tietää muutamien minuuttien kuluttua. Kysykää häneltä tahtooko hän puhua kanssani."
Lauriston tarttui vieraaseen, kun tämä astui hotellin edessä oleville portaille. Hänestä tuntui epämiellyttävältä ja typerältä, mutta Zillahin äänenpaino ei jättänyt mitään sijaa vastaväitteille. Hänen oli toteltava.
"Suokaa anteeksi", Virkkoi Lauriston niin kohteliaasti kuin suinkin, "mutta tämä neiti haluaa hartaasti puhella kanssanne".
Mies kääntyi, vilkaisi Zillahiin, joka oli tullut lähemmäksi, ja kohotti pehmeälieristä hattuaan vanhanaikuiseen kohteliaisuuteen vivahtavalla tavalla. Juuri heidän yläpuolellaan paloi voimakas lamppu: sen valossa he kaikki kolme tuijottivat toinen toistaan. Muukalainen hymyili — vähän ihmeissään.
"Niinkö tosiaankin!" hän virkkoi sellaisella äänenpainolla, joka ehdottomasti paljasti hänet amerikkalaiseksi syntyperältään. "Olen hyvin iloinen. Ette suinkaan erehdyksessä luule minua joksikin toiseksi henkilöksi?"
Zillah oli jo punastunut hämmennyksestä. Nyt kun hän oli pannut alulle asian, vieläpä niin vähällä vaivalla, hän tuskin tiesi miten oli jatkettava.
"Pidätte tätä varmasti hyvin kummallisena", hän sopersi, "mutta ehkä ei teillä ole mitään sitä vastaan, että kerrotte minulle muutamia seikkoja. Näin teidät nimittäin juuri asemalla, kun tunnustelitte missä tulitikkulaatikkonne oli, ja huomasin, että teillä oli platinainen irtonappi, jossa oli omituinen tunnusmerkki."
Amerikkalainen naurahti hyväntahtoisesti ja iloisesti ja avasi takkinsa. Samalla hän työnsi kalvosimensa näkyviin.
"Tämä nappiko", hän virkkoi. "Se on totta — se on platinaa ja siinä on harvinainen tunnusmerkki. Ja se on myöskin näissä, katsokaahan näitä kalvosinnappeja! Mutta —"
Hän vaikeni ja vilkaisi Zillahiin, jonka katse oli kiintynyt irtonappeihin ja joka oli ilmeisestikin niin hämmästynyt, että oli menettänyt puhekykynsä.
"Näytätte tavattoman hämmästyneeltä minun nappieni vuoksi", virkkoi muukalainen taas naurahtaen. "Suonette anteeksi, jos kysyn - minkä vuoksi?"
Zillah sai vaivoin mielenmalttinsa takaisin ja käyttäytyi taas yhtä asiallisesti kuin tavallisestikin.
"Pyydän teitä olemaan ajattelematta, että kysyisin vain turhan vuoksi ja tarkoituksettomasti", hän virkkoi. "Oletteko ollut kauan Lontoossa?"
"Vain muutamia päiviä", vastasi vieras avuliaasti.
"Oletteko lukenut siitä jutusta, jota sanomalehdet jo nimittävät
Praed-kadun murhajutuksi?" jatkoi Zillah.
"Olen", vastasi vieras muuttuen vakavan näköiseksi. "Siinähän oli kysymys tuosta vanhuksesta, panttilainaajasta, jolla oli omituinen nimi. Muistan sen hyvin!"
"Minä olen vanhuksen tyttärentytär", virkkoi Zillah suoraan. "Nyt kerron teille, miksi olin kummissani nähdessäni teidän platinanappinne. Yksi platinainen irtonappi, joka oli koristettu aivan samalla kuviolla kuin teidänkin, löytyi meidän arkihuoneestamme isoisäni kuoleman jälkeen — ja toinen, ilmeisestikin sen vastapari, eräästä ravintolasta aivan lähellä. Ymmärrättehän nyt miksi halusin puhella kanssanne?"
Zillahin puhuessa amerikkalaisen kasvot olivat muuttuneet yhä vakavammiksi. Kun tyttö oli lopettanut, vilkaisi vieras Lauristoniin ja pudisti päätään.
"Jopa nyt", hän virkkoi. "Sehän on vakava juttu. Oletteko varma siitä, että tuo tunnusmerkki oli sama ja nappi platinaa?"
"Minä olen jonkin verran perillä jalokivikauppiaan ammatista", vastasi Zillah. "Ne napit, joista puhun, ovat platinaiset, ja niiden kuva on täsmälleen sama kuin teidänkin napissanne."
"No mutta — sepä on peräti ihmeellistä!" huomautti amerikkalainen. "En voi näin ensi hetkellä sanoa teille, minkä vuoksi se on niin kummallista, mutta vakuutan teille, että se on kaikkein omituisinta, mitä eläissäni olen kuullut — ja minä olen tutustunut moneen ihmeelliseen juttuun. Kuulkaahan, minä asun tässä hotellissa, ettekö tahtoisi tulla sisään kanssani? Etsimme itsellemme rauhallisen sopukan ja puhelemme hiukan. Tulkaa siis, olkaa hyvät."
Hän astui edellä hotelliin ja meni pitkää käytävää myöten, josta pääsi muutamiin seurusteluhuoneisiin. Sitten hän kurkisti sisään erääseen pieneen tupakkasoppeen ja kutsui heitä sinne. Mutta kynnyksellä Zillah pysähtyi. Hänen käytännöllinen vaistonsa oli nyt täysin hereillä. Hän tajusi selvästi, että kuka tämä muukalainen sitten olikin, ei hänellä ollut mitään tekemistä Praed-kadun jutun kanssa, mutta että hän kuitenkin voisi luoda aivan erikoista valoa siihen. Zillahin teki mieli astua pitkä askel lähemmäksi sen jutun selvittämistä. Hän kääntyi amerikkalaisen puoleen.
"Kuulkaahan", hän virkkoi, "olen kertonut teille, minkä vuoksi olen seurannut teitä ja kuka olen. Tämä herra on Andrew Lauriston. Luitteko hänen nimensä poliisikuulustelun selostuksista sanomalehdissä?"
Amerikkalainen vilkaisi Lauristoniin melko uteliaasti.
"Niinkö", hän sanoi, "se henkilö, joka löysi vanhuksen kuolleena?"
"Hän juuri", vastasi Zillah. "Paraikaa eräät ystävämme koettavat ottaa asioista selvää herra Lauristonin puolesta. Toinen niistä on serkkuni herra Rubinstein, toinen herra Purdie, herra Lauristonin vanha ystävä. Minä tiedän suunnilleen, missä he ovat tällä hetkellä — onko teillä mitään sitä vastaan, jos kutsun heidät puhelimitse tänne nyt heti, niin että hekin voivat kuulla, mitä teillä on meille kerrottavana?"
"Ei vähintäkään", vastasi amerikkalainen sydämellisesti. "Autan mielelläni niin paljon kuin suinkin voin. Asia herättää harrastustani. Kuulkaahan, likellä tuossa on puhelinkomero. Menkää sinne ja kutsukaa nuo herrat tänne ja pyytäkää heitä tulemaan hyvin nopeasti!"
Hän ja Lauriston odottivat Zillahin ollessa puhelinkomerossa. Tyttö oli jokseenkin vakuutettu siitä, että Melky ja Purdie olivat jo nyt palanneet Praed-kadulle, ja hän soitti rouva Goldmarkille Pyytäen häntä kysymään panttitoimistosta. Minuutin parin kuluttua hän palasi Lauristonin ja amerikkalaisen luokse. Hänen poissa ollessaan viimeksi mainittu oli vaihtanut joitakin sanoja tarjoilijan kanssa ja vei nyt molemmat vieraansa yksityiseen huoneeseen.
"Saamme täällä olla paremmassa rauhassa", hän huomautti. "Meidän ei tarvitse pelätä, että kukaan keskeyttää meidät tai kuulee puheluamme. Olen sanonut tarjoilijalle, että odotamme kahta herraa ja että heidät on opastettava tänne niin pian kuin he saapuvat. Viipyyköhän siihen kauan?"
"He ovat täällä kahdenkymmenen minuutin kuluttua", vastasi Zillah.
"Olette kovin ystävällinen nähdessänne niin paljon vaivaa."
Amerikkalainen veti nojatuolin tulen ääreen ja kehoitti kädenliikkeellä
Zillahia istuutumaan siihen.
"Kas niin", virkkoi amerikkalainen, "tämäntapaisessa vakavassa jutussa ei voi nähdä liiaksi vaivaa. Tämä asia herättää harrastustani — vieläpä aivan erikoisessa määrin nyt, kun kuulin platinanapeista. Luulen tosiaankin voivani luoda asiaan jonkinlaista valaistusta. Mutta jättäkäämme se siksi kunnes ystävänne saapuvat. Ja minähän en ole esittänytkään itseäni — nimeni on Stuyvesant Guyler. Olen newyorkilainen, mutta olen kuljeskellut siellä täällä jonkin verran, vieläpä melkoisestikin. Kuulkaahan, onko teillä minkäänlaisia arveluita siihen suuntaan, että tämä salaperäinen juttu olisi jollakin lailla yhteydessä Etelä-Afrikan kanssa? Ja sitä paitsi mahdollisesti jalokivien kanssa?"
Zillah säpsähti ja vilkaisi Lauristoniin.
"Mikä saa teidät ajattelemaan Etelä-Afrikkaa ja jalokiviä?" hän kysyi.
"No niin — mutta se sisältyy siihen, mitä aion kertoa", vastasi
Guyler. "Kuulette sen aikanaan. Mutta epäilittekö te mitään?"
"En ollut ajatellut jalokiviä, mutta tosin kyllä Etelä-Afrikkaa", myönsi Zillah.
"Samaa tuntuu molemmilla tahoilla", huomautti Guyler mietteissään. "Mutta tulette ymmärtämään sen, kun kuulette, mitä minulla on kerrottavaa."
Purdie ja Melky astuivat sisään kahdenkymmenen minuutin kuluttua niin kuin Zillah oli ennustanutkin ja olivat peräti kummissaan tavatessaan Zillahin ja Lauristonin ventovieraan seurassa. Mutta Zillah selitti asian muutamin sanoin ja kielsi kyselemästä mitään, kunnes herra Stuyvesant Guyler olisi ilmaissut, mitä tiesi asiasta.
"Ja ennenkuin minä aloitan", virkkoi Guyler, joka oli tyynesti tarkastellut molempia vastatulleita Zillahin selittäessä tilannetta, "tahtoisin mielelläni nähdä sen platinaisen irtonapin, jonka herra Rubinstein löysi lattialta — jos se nimittäin sattumalta on hänellä mukanaan."
Melky pisti kätensä taskuun.
"En ole eronnut siitä, herra, hetkeksikään sen jälkeen kun löysin sen", hän virkkoi ottaen esiin pienen silkkipaperiin käärityn esineen. "Katsokaas, tässä se on!" Guyler otti Melkyn ojentaman napin ja pani sen pöydälle, jonka ympärillä he kaikki istuivat. Vilkaistuaan siihen hän veti pois käsistään molemmat kalvosimensa ja laski ne sen viereen.
"Niin, se on varmasti yksi siitä ryhmästä", hän huomautti mietteissään. "Minun ymmärtääkseni ei tässä ole minkäänlaista sijaa epäilykselle. Niin, tämä on tosiaankin peräti kummallista. Nyt kerron teille suoraan kaikki mitä tiedän. Nämä irtonapit — kaikki järjestään — kuuluvat kuuteen samanlaisten nappien ryhmään, jotka ovat kaikki valmistetut tuosta hyvin kalliista metallista, platinasta, täsmälleen saman muotoisiksi ja kaikki koristetut samalla varta vasten keksityllä tunnusmerkillä. Ne antoi eräs mies, joka muutamia vuosia sitten hankki itselleen suuren omaisuuden Etelä-Afrikassa, kuudelle henkilölle, jotka olivat auttaneet häntä aika paljon. Niin on asia!"
Zillah kääntyi amerikkalaisen puoleen katsellen häntä terävästi.
"Kuka hän oli?" kysyi hän. "Sanokaa meille hänen nimensä!"
"Hänen nimensä", vastasi Guyler, "oli Spencer Levendale — timanttikauppias".