XIX
PURDIE PYSYY LUJANA
Tämän uutisen aikaansaama vaikutus oli ilmeisestikin aivan sellainen kuin amerikkalainen oli aavistanutkin, ja hän hymyili vähän jurosti, katsellessaan vuoron perään kunkin kasvoja. Mitä hänen vieraisiinsa tulee, he vilkaisivat ensin toinen toiseensa ja sitten häneen. Guyler naurahti ja jatkoi.
"Se saa teidät säpsähtämään", hän virkkoi. "Lukiessani hiljattain selostukset sanomalehdistä tuosta jutusta huomasin Spencer Levendalen nimeä mainittavan jonkin vanhan kirjan yhteydessä, joka oli jäänyt Daniel Multeniuksen arkihuoneeseen tai joka ainakin löydettiin sieltä. Päättelin tietysti, että hän oli sama Spencer Levendale, jonka olin tuntenut Etelä-Afrikassa viisi vuotta sitten. Ja totta puhuen olen lukenut teikäläisiä sanomalehtiä aamuin illoin nähdäkseni oliko hänestä lisätietoja. Mutta tähän mennessä en ole löytänyt mitään."
Purdie ja Melky vilkaisivat toisiinsa ja Melkyn ilmeisesti kehoittavan silmäyksen huomattuaan Purdie puhui.
"Me voimme antaa teille lisätietoja", hän virkkoi. "Se tulee huomisaamuna olemaan kaikkien tiedossa. Levendale on salaperäisesti kadonnut talostaan ja kaikista muistakin paikoista, joissa hänet on joka päivä nähty, ja kukaan ei tiedä, missä hän on. Arvellaan tämän katoamisen olevan jollakin tavoin yhteydessä Praed-kadun tapauksen kanssa."
"Selvä on", myönsi Guyler, "siitä ei hevin ole epäilystäkään. Ja Praed-kadun jutussa tulevat nämä platinaiset irtonapit näyttelemään melkoista osaa, ja kun te ja täkäläiset poliisit olette päässeet asian perille, tulette varmasti huomaamaan, että jollakin muulla seikalla on myös suuri tehtävä siinä."
"Millä sitten?" kysyi Purdie.
"Jalokivillä", vastasi amerikkalainen rauhallisesti hymyillen. "Juuri jalokivillä! Jalokivet tulevat olemaan sen kaiken pohjalla varmasti!"
Seurasi hetkiseksi hämmästynyt hiljaisuus. Sitten Melky kääntyi kiihkeästi amerikkalaisen puoleen.
"Herra!" hän virkkoi. "Käykäämme nyt käsiksi asioihin! Mitä te nyt tiedätte tästä Levendalesta?"
"En paljon", vastasi Guyler. "Mutta minulla on vapaus kertoa, mitä tiedän. Olen ollut jossakin määrin vierivän kiven kaltainen, nähkääs. Olen harhaillut maailmassa yhdessä jos toisessakin paikassa, tehnyt yhtä ja toista, ja olen omalta kohdaltani kumonnut vanhan sananparren, sillä minun on onnistunut kerätä aika paljon sammalta vieriessäni. No niin, oleskelin Kap-kaupungissa jonkin aikaa viitisen vuotta sitten ja tapasin siellä Spencer Levendalen. Hän oli silloin jalokivikauppias — en voi täsmälleen sanoa mikä oli hänen alansa lähemmin määriteltynä, sillä en koskaan kuullut sitä tarkemmin. Mutta se tiedettiin yleisesti, että hän oli koonnut suuren omaisuuden ostamalla ja myymällä jalokiviä. Minä ja viisi muuta miestä — kaikki eri kansallisuuksia — olimme hyväksi avuksi Levendalelle eräässä suuressa kaupassa, jonka hän halusi hartaasti luonnistuvan — yhdentekevää mikä se oli — ja hän oli hyvin kiitollinen meille minun ymmärtääkseni. Ja kun me olimme kaikki rahan puolesta varsin toimeentulevia, ei hän voinut lahjoittaa meille shekkejä ja keksi sen vuoksi sellaisen keinon, että laitatti tarpeellisen määrän platinaisia irtonappeja — platinahan on niin kuin tiedätte kalleinta tunnettua metallia — ja jokaiseen irtonappiin kaiverrettiin huolellisesti hänen itse keksimänsä tunnusmerkki. Tässä ovat minun nappini — ja se, joka on herra Rubinsteinin hallussa, kuuluu toiseen samanlaiseen ryhmään. Mutta kuka nyt on se mies, joka on pudottanut kalvosimennappinsa?"
Purdie, joka oli kuunnellut amerikkalaisen kertomusta suurella mielenkiinnolla, esitti heti erään kysymyksen.
"Siihenhän saa vastauksen kysymällä teiltä erästä asiaa", hän virkkoi. "Te epäilemättä tiedätte niiden miesten nimet, joille nuo irtonapit jaeltiin?"
Mutta Purdien pettymykseksi amerikkalainen pudisti päätänsä.
"Kah, en vainkaan", hän vastasi. "Asianlaita on siten - niin kuin ymmärtäisitte, jos tuntisitte jutun yksityiskohdat — että tämä oli omituisenlaatuinen salaperäinen kauppa, jossa tarvittiin muutamain eri kansallisuuksiin kuuluvain miesten apua, eikä kukaan meistä tuntenut toisiaan. Mutta minä tapasin sattumalta sen englantilaisen, joka oli yksi meistä — jälkeenpäin. Tunsin hänet tietysti heti hänen irtonappiensa avulla."
"Ja kuka hän oli?" kysyi Purdie.
"Purvis-niminen mies, Stephen Purvis", vastasi Guyler. "Minun kaltaiseni mies, joka oli matkustellut vähän joka suunnalla ryhtyen milloin mihinkin hommaan mikäli siitä oli rahaa ansaittavissa. Tapasin hänet Johannesburgissa ehkä seuraavana vuonna sen jälkeen kun tuo kauppa oli tehty, josta mainitsin. Hän ei myöskään tietänyt, keitä nuo toiset miehet olivat."
"Ettekö ole kertaakaan nähnyt häntä sen jälkeen?" kysyi Purdie. "Ettekö tiedä missä hän on?"
"Minulla ei ole siitä pienintäkään aavistusta", virkkoi Guyler. "En ole puhellut hänen kanssaan useammin kuin sen yhden ainoan kerran, ja silloinkin vain noin tunnin ajan."
"Herra!" huudahti Melky kiihkeästi. "Voisitteko kuvailla nyt tämän
Purvisin? Vain suunnilleen?"
"Varmasti", vastasi amerikkalainen. "Nimittäin sellaisena kuin minä muistan hänet. Suurehko, isoluinen, karaistuneen näköinen — noin minun ikäiseni — sileäksi ajeltu — enemmän siirtomaissa oleskelleen kuin englantilaisen näköinen — hän oli ollut poikasesta asti Etelä-Afrikassa puuhaillen milloin mitäkin."
"Hiivatti sentään, tuopa kuulostaa olevan juuri sama mies, joka kävi rouva Goldmarkin ravintolassa", virkkoi Melky. "Ainakin rouva Goldmark on kuvaillut hänet juuri sellaiseksi."
"Niin, minä tosiaankin uskon hänet samaksi", huomautti Guyler. "Sitä minä olen arvellutkin koko ajan. Uskokaa minua, kun sanon, että tämä koko salaperäinen asia kiertyy erään jalokivijutun ympärille, johon tämän neidin isoisä, herra Spencer Levendale ja tuo Purvis-niminen mies ovat sekaantuneet — se on varma! Ja nyt on, minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan, tärkeintä löytää heidät molemmat! Mitä nyt on tehty ja mitä aiotaan tehdä siinä suhteessa!"
Melky nyökkäsi Purdielle kehoitukseksi, että hän puhuisi.
"New Scotland Yardin etsivällävirastolla on Levendalen juttu hallussaan", sanoi Purdie. "Käväisimme siellä pikimmältään herra Multeniuksen lakimiehen kanssa tänä iltana. Mutta emme luonnollisestikaan voineet puhua mitään toisesta miehestä, koska emme vielä tietäneet hänestä mitään! Olisiko teillä mitään vastaan lähteä sinne huomisaamuna?"
"Ei suinkaan", vastasi Guyler reippaasti. "Asustan tässä hotellissa viikon parin ajan. Osuin tänne tullessani kaupunkiin pohjoisesta päin muutamia päiviä sitten. Tämä on minulle hyvin sopiva paikka, ja olen jokseenkin varma siitä, että asun täällä koko ajan, jonka nyt viivyn Lontoossa. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että sekaannun tähän juttuun. Mutta minun nähdäkseni on asia vielä hyvin hankalalla kannalla tämän nuoren herra Lauristonin kohdalta. Luin kaikki sanomalehdet huolellisesti ja ymmärsin hänen tukalan tilansa. Nimittäin nuo sormukset?"
Zillah muisti äkkiä kaikki, mitä Ayscough oli kertonut hänelle sinä iltana. Hän oli unohtanut mistä syystä oli lähtenyt King's Crossille: niin kiihtyneenä hän oli kuunnellut amerikkalaisen kertomusta. Nyt hän kääntyi Purdien ja molempain toisten maanmiestensä puoleen.
"Olen aivan unohtanut!" hän huudahti. "Siinähän on vielä vaara. Ayscough on ollut tänä iltana käymässä liikkeessämme. Poliisit ovat tutkituttaneet asiantuntijalla sekä herra Lauristonin sormukset että ne, jotka olivat meidän tarjottimellamme. Hän väittää herra Lauristonin sormuksissa olevan salaisia jalokivikauppiaan merkkejä, jotka ovat aivan samanlaiset kuin meidänkin sormuksissamme. Ja se onkin aivan epäilemätöntä. Nyt ovat poliisit tietysti vakuutettuja, että nuo kaksi sormusta on otettu meidän tarjottimeltamme — ja — ja aikovat pidättää — Andien!"
Lauriston tuli ihan tummanpunaiseksi sulasta suuttumuksesta.
"Kaikki on perätöntä — mitä poliisi sanoo!" hän huudahti. "Minä olen saanut selville kuka antoi nuo sormukset äidilleni! Voin todistaa sen! En välitä hiventäkään poliiseista enkä heidän merkeistään — nuo sormukset ovat minun!"
Purdie laski rauhallisesti kätensä Lauristonin käsivarrelle.
"Eihän kukaan meistä vielä tiedä mitä olet tehnyt tai saanut selville Peeblesissä noiden sormusten suhteen", hän virkkoi. "Kerrohan! Esitä vain lyhyet tosiasiat."
"Niin minä aionkin", virkkoi Lauriston yhä suutuksissaan. "Mietin koko asiaa perin pohjin matkustaessani täältä pois. Muistin, että jos Peeblesissä vielä eläisi joku, joka tietäisi äidistäni ja noista sormuksista, se olisi eräs hänen vanha ystävättärensä rouva Taggart — muistathan hänet, John?"
"Tunnen rouva Taggartin, jatka", virkkoi Purdie.
"En tietänyt vieläkö rouva Taggart eli", jatkoi Lauriston. "Mutta läksin liikkeelle varhain tänä aamuna ja tapasin hänet. Hän muistaa nuo sormukset ihan hyvin ja kuvaili ne tarkoin. Vieläpä häin kertoi sellaistakin, jota minä en tietänyt nimittäin kuinka ne joutuivat äidilleni. John, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin että isäni ja äitini eivät olleet kovinkaan varakkaita, ja että äidilläni oli tapana ansaita lisärahoja vuokraamalla huoneita kesäasukkaille. Eräänä kesänä hänellä oli vuokralaisenaan muuan lontoolainen lakimies herra Killick, joka viipyi kuukauden päivät. Tai hän ainakin tuli vain kuukaudeksi, mutta sairastui ja viipyi yli kaksi kuukautta. Äitini hoiti häntä hänen sairautensa aikana, ja Lontooseen palattuaan herra Killick lähetti hänelle nuo sormukset. Ja jos niissä on merkkejä", lopetti Lauriston, "jotka ovat samanlaisia kuin tuolla tarjottimellakin olevissa sormuksissa, niin en voi sanoa mitään muuta kuin että niiden merkkien täytyi olla sormuksissa silloin kun herra Killick osti ne! Sillä ne ovat siitä pitäen olleet meidän hallussamme — äitini ja minun — kunnes vein ne panttitoimistoon?"
Zillah taputti äkkiä käsiään, ja hän ja Melky vaihtoivat paljon puhuvan silmäyksen, jota toiset eivät ymmärtäneet.
"Niin se on!" Zillah huudahti. "Se minua juuri hämmästyttikin alussa.
Nyt on enää ole ihmeissäni. Melky tietää, mitä tarkoitan."
"Se, mitä hän tarkoittaa, herra", virkkoi Melky taputtaen Purdien käsivartta, "on juuri sama asia, joka minuakin alussa hämmästytti. Se on juuri niin kuin herra Lauriston sanoo — nuo salaiset merkit olivat sormuksissa silloin kun herra Killick osti ne. Nuo kaksi sormusta sekä ne tarjottimella olevat sormukset, joista oli kysymys. ovat lähteneet saman tekijän käsistä Tuossa kaikessa ei ole mitään kummallista minulle eikä Zillah-serkulleni. Me nähkääs olemme perillä tässä ammatissa. Mutta nuo poliisit! Ne ovat niin epäluuloisia, että —. Mutta, hyvät herrat, nyt meidän on etsittävä käsiimme herra Killick."
"Aivan oikein", myönsi Purdie. "Mistä hänet löytää, Andie?"
Mutta Lauriston pudisti päätään pettyneen näköisenä.
"Sitäpä minä juuri en tiedä", hän vastasi. "Kaksikymmentäviisi vuotta sitten hän antoi äidilleni nuo sormukset ja rouva Taggartin sanain mukaan hän oli silloin keski-ikäinen mies, joten hänellä on nyt ikää jo aika lailla. Mutta jos hän on elossa, voin löytää hänet."
"Meidän on saatava hänet käsiimme", virkkoi Purdie lujasti. "Minun käsitykseni mukaan hän voi todistaa jotakin sellaista, joka on tärkeämpää kuin noiden sormusten pelkkä tunteminen — älkää nyt välittäkö siitä, mitä arvelen asiasta. Meidän on pohdittava sitä huomenna."
"Mutta sillä välin", keskeytti Zillah hänet, "Andie ei saa lähteä asuntoonsa rouva Flitwickin luokse. Minä ymmärsin mitä Ayscough tarkoitti tänä iltana, ja muistakaa kaikki, että se oli aivan yksityisluontoista hänen ja minun välilläni. Hänet täytyy pitää jonkin aikaa poliisin tietämättömissä, ja —"
Purdie nousi seisomaan pöydän luota ja pudisti päättävästi päätään.
"Ei", hän virkkoi. "Ei sinne päinkään! Me emme turvaudu minkäänlaiseen pakoilemiseen ja piileskelemiseen. Andie Lauriston ei tule ilmaisemaan pienintäkään pelkoa poliiseja tai mitään heidän Johtopäätöksiään kohtaan. Hänen on seurattava tarkoin minun ohjeitani, ja minä vien hänet täksi yöksi hotelliini — jättäkää hänet minun haltuuni! Minä kyllä pidän huolen siitä, että tämä juttu selviää oikealla tavalla ja perin pohjin — olkoon lopputulos sitten millainen tahansa. Kas niin, erotkaamme nyt. Herra Guyler!"
"Jaha", vastasi amerikkalainen, "mitä haluatte?"
"Tulkaa tapaamaan minua hotelliini huomisaamuna kello kymmenen", virkkoi Purdie. "Uusi luku alkaa silloin."