XX
PARSLETTIN JUTTU
Seuraavana aamuna neljännestä yli kymmenen Ayscough puheli kahden kesken erään New Scotland Yardin etsivänviraston rikososastoon kuuluvan miehen kanssa yksityishuoneessa. Saapuvilla oli myöskin eräs ylempi virkamies, joka oli kutsuttu Praed-kadun panttitoimistoon heti sen jälkeen kun Andie Lauriston oli löytänyt sieltä Daniel Multeniuksen ruumiin. Tämä virkamies esitti nyt kummallekin poliisille kantansa murhajutussa — tietäen koko ajan, että kumpikaan heistä ei ollut hänen kanssaan yhtä mieltä.
"Tehän ette voi sivuuttaa sitä seikkaa, että noiden eri sormusten tunnusmerkit ovat samanlaiset", hän virkkoi tuttavallisesti. "Minun käsitykseni mukaan koko juttu on selvä kuin päivä — nuori mies oli ahdingossa — hän tunnusti, ettei hänellä ollut penniäkään — hän meni sinne, huomasi myymälän tyhjäksi, näki nuo sormukset, sieppasi niistä pari, silloin vanhus yllätti hänet — Lauriston nitisti hänet kuoliaaksi! Se on minun käsitykseni. Minä kehoitan pidättämään hänet ja jatkamaan sitten tutkimusta — kaikki muut asiaan liittyvät seikat kuuluvat johonkin toiseen juttuun."
Ayscough katseli mitään puhumatta New Scotland Yardin miestä, joka pudisti päätään jyrkästi kieltävällä tavalla.
"Se ei ole minun mielipiteeni", hän virkkoi päättävästi. "Eikä se myöskään ole meidän virastomme miesten mielipide. Me tutkimme tätä juttua melkein koko eilisen iltapäivän yhdessä tuon pienen juutalaisen Rubinsteinin ja erään skotlantilaisen herra Purdien kanssa, ja me tulimme siihen johtopäätökseen, että vanhan Multeniuksen kuolemaan liittyy oikein tärkeitä seikkoja. Siinä on oikein salaperäisyyksien verkko! Vanhuksen kuolema — tuo kirja, jota Levendale ei unohtanut raitiotievaunuun huolimatta omista sanoistaan ja ilmoituksestaan! — Levendalen selittämätön katoaminen — tuo Parslettin omituinen kuolema — lisäksi panttitoimiston arkihuoneeseen ja rouva Goldmarkin ruokalaan pudotettujen platinanappien salaperäisyys — ei! — koko juttu on peräti monimutkainen. Se on minun käsitykseni siitä."
"Niin minunkin", virkkoi Ayscough. Hän vilkaisi epäuskoisen näköiseen virkamieheen ja kääntyi sitten hänestä katsellakseen akkunasta ulos kadulle. "Jo nyt —!" hän huudahti äkkiä. "Tuolla tulee Lauriston Purdien kanssa ja heidän mukanaan eräs amerikkalaisen näköinen mies. Uskonpa tosiaankin, että Lauriston on saanut todistuksia omistusoikeudestaan noihin kahteen sormukseen — häntä ei ainakaan tunnu peloittavan esiintyä täällä päättäen siitä, että hän astelee suoraa päätä jalopeurain luolaan, vai mitä?"
"Tuokaa heidät kaikki sisään!" määräsi ylempi virkamies vähän äreästi.
"Nyt saamme kuulla, mitä tässä oikein on kysymyksessä."
Pian Purdie ilmestyi Ayscoughin jäljessä kahden toverinsa edellä. Hän ja New Scotland Yardin salapoliisi nyökkäsivät toisilleen päätään; he olivat olleet aika paljon yksissä edellisenä päivänä. Hän kumarsi myöskin ylemmälle virkamiehelle, mutta tämä katseli Lauristonia.
"Oletteko saanut mitään todisteita noista sormuksista?" hän kysyi.
"Tietysti, jos teillä, on —"
"Ennenkuin Lauriston puhuu mitään siitä", keskeytti Purdie hänet, "pyytäisin teitä kuulemaan, mitä tällä newyorkilaisella herralla Stuyvesant Guylerillä on teille kertomista. Se on tärkeää — se suorastaan liittyy tähän juttuun. Jos vain kuuntelette, mitä hänellä on sanottavana —"
Molemmat salapoliisit kuuntelivat Guylerin kertomusta platinaisista irtonapeista suurella mielenkiinnolla, vaikkakin vaieten. Sen loputtua he vilkaisivat toinen toiseensa ja sitten saapuvilla olevaan virkamieheen, joka näytti tulevan vastoin tahtoaankin vakuutetuksi toisen sanoista.
"Sitä minä sanoinkin muutamia minuutteja sitten", mutisi New Scotland Yardin mies. "Se on peräti monimutkainen juttu. Sitä ei selvitetäkään viidessä minuutissa."
"Ei edes kymmenessä", sanoi Ayscough lyhyesti. Hän vilkaisi Guyleriin.
"Tuntisitteko varmasti tuon Purvisin, jos näkisitte hänet?" hän kysyi.
"Tottahan nyt", vastasi amerikkalainen. "Niin luulen, ja jos hän on sama mies, joka nähtiin ruokapaikassa muutamia päiviä sitten, ei hän ole laisinkaan muuttunut — tai ei ainakaan paljon."
Kirjoituspöydän ääressä istuva mies kääntyi Purdieen ja vilkaisi sitten
Lauristoniin.
"Mitä kuuluu noista sormuksista?" hän kysyi. "Mitä herra Lauristonilla on sanottavana?"
"Anna minun kertoa", sanoi Purdie Lauristonin aikoessa ruveta puhumaan "Herra Lauriston", hän jatkoi, "on ollut Peeblesissä, jossa hänen isänsä ja äitinsä ovat asuneet. Hän on tavannut erään heidän vanhan ystävänsä rouva Taggartin, joka muistaa sormukset aivan hyvin Sitä paitsi rouva Taggart tietää, että rouva Lauriston-vainaja oli saanut ne Edward Killickiltä, lontoolaiselta lakimieheltä, joka tietysti voi tuntea ne. Mitä niissä oleviin merkkeihin tulee, luulen teidän löytävän niihin ammattiselityksen — nuo sormukset samoin kuin herra Multeniuksen tarjottimellekin kerätyt ovat luultavasti saman miehen tekemät. Selailtuani osoiteluetteloa olen huomannut, että herra Edward Killick on luopunut asianajajantoimestaan, mutta samalla saa myös nähdä, että hän on vielä elossa ja ehdotan, että hänet kutsuttaisiin tänne. Sillä välin haluaisin tietää miten aiotte menetellä herra Lauristonin suhteen. Tässä hän on."
Ylempi virkamies vilkaisi New Scotland Yardin mieheen.
"Luullakseni teikäläiset ovat nyt ottaneet tämän jutun kokonaan haltuunsa?" hän kysyi.
"Täydelleen", vastasi salapoliisi.
"Oletteko saanut joitakin ohjeita herra Lauristonin suhteen?" kysyi virkamies. "Ettekö? Herra Lauriston on siis vapaa lähtemään minne haluaa, mikäli se meistä riippuu", hän lisäsi kääntyen Purdieen. "Mutta hänen olisi ehdottomasti paras pysyä saapuvilla, kunnes kaikki on selvitetty."
"Niin on tarkoituksemmekin", virkkoi Purdie. "Milloin tahansa tarvitsette herra Lauristonia, tulkaa luokseni hotelliini — hän on siellä vieraanani, ja minä kyllä tuon hänet näkyviinne. Nyt on meidän ryhdyttävä etsimään herra Killickiä."
Hän, Lauriston ja Guyler lähtivät yhdessä ulos. Poliisitoimiston portailla Ayscough huusi Purdien jälkeen.
"Kuulkaahan", hän virkkoi tuttavallisesti. "Jättäkää tuo herra Killickin asia tunniksi pariksi. Minä voin kertoa teille paljon mieltä kiinnittävämpää kuin se on ja mahdollisesti paljon tärkeämpääkin. Lähtekää ruumiintarkastajan virastoon. Herra Lauristonhan tietää, missä se on."
"Mitä on kysymyksessä?" sanoi Lauriston.
"Siellä tutkitaan Parslettin kuolemantapausta", vastasi Ayscough nyökäyttäen merkitsevästi päätään. "Kuulette peräti kummallisen todistuksen, jollen erehdy. Lähden itsekin sinne heti."
Hän palasi taas sisään ja muut kolme miestä katsahtivat toinen toiseensa.
"Kuulkaahan", virkkoi Guyler. "Noudattakaamme tuota ystävällistä neuvoa. Lähtekäämme sinne."
Lauriston opasti heidät siihen paikkaan, jossa häntä itseään oli äskettäin kuulustellut herra Parminter. Mutta nyt oli siellä väkeä tungokseen asti. Vain suurella vaivalla heidän onnistui tunkeutua sinne erääseen nurkkaan. Eräässä toisessa nurkassa kaukana heistä Lauriston huomasi Melky Rubinsteinin. Melky, joka oli kovassa ahdingossa, niin ettei voinut liikkuakaan, ilmaisi Lauristonille kasvojen eleillä ja viittaamalla peukalollaan ovelle päin, että heidän pitäisi tavata toisensa ulkona, kun toimitus olisi ohitse.
Kuulustelu oli jo alkanut, kun Purdie tovereineen tunkeutui sisälle. Todistajain aitiossa oli Parslett-vainajan leski — juhlallinen mustapukuinen olento, joka kertoi kuulustelijalle, että samana iltana, jolloin hänen miehensä kuoli, hän oli lähtenyt myöhään ulos tehdäkseen pikku kierroksen, niin kuin hän oli sanonut. Ei — ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, minne hänen miehensä oli lähtenyt eikä siitäkään, oliko hänellä määrättyä tarkoitusta ulos mennessään. Hänen miehensä ei ollut sanallakaan maininnut vaimolleen, että tulisi saamaan rahaa keneltäkään. Todistaja ei ollut nähnyt miestään enää sen jälkeen kun tämä oli lähtenyt ulos, ennenkuin tapasi hänet St. Maryn sairaalassa tohtorin käsiteltävänä. Mies kuoli tuntoihinsa tulematta heti vaimon päästyä sairaalaan.
Purdie ajatteli todistuksen loputtua, ettei siinä ollut mitään kummallista, ja ihmetteli, miksi Ayscough oli lähettänyt heidät sinne. Mutta seuraavan todistajan lausunto herätti jo suurempaa mielenkiintoa. Hän oli keikaileva, puuhakkaan näköinen, keski-ikäinen mies, varakas liikemies, joka astui todistajain aitioon aivan samoin kuin olisi asettunut omaan liikehuoneeseensa ja aikonut soittaa kelloa pyytääkseen päivän sanomalehtiä. Oikeudenjäsenten kuiskailusta saattoivat katselijat päättää, että tämä oli sama herra, joka oli löytänyt Parslettin kadulta. Purdie ja hänen molemmat toverinsa heristivät korviaan.
Martin James Gardiner, kilpa-ajojen vedonlyöntiasiamies Portsdown-kadun varrelta Maida Valessa, oli asunut siellä muutamia vuosia ja tunsi hyvin sen kaupunginosan — ei tuntenut Parslett-vainajaa ulkonäöltäkään — ei ollut tietääkseen koskaan nähnyt häntä, ennenkuin puheena olevana iltana.
"Kertokaa meille kaikki tarkoin, mitä tapahtui, herra Gardiner — omalla tavallanne", sanoi oikeuden puheenjohtaja.
Gardiner nojautui todistajain aition reunaa vasten ja koetti tehdä miellyttävän vaikutuksen sekä oikeuden jäseniin että yleisöön.
"Kirjoittelin kirjeitä jokseenkin myöhäiseen eilen illalla", hän virkkoi. "Vähän jälkeen yhdentoista lähdin viemään niitä lähimpään postilaatikkoon. Kun menin alas taloni portaita, astui Parslett ohitseni. Hän käveli Portsdown-katua Clifton-kadulle päin. Mennessään minun ohitseni hän nauraa hihitti hiljaa itsekseen. Sen huomatessani luulin hänen olevan hieman humalassa, suoraan sanoen, mutta seuratessani häntä hyvin lähellä näin hänen puhelevan aivan järkevästi. Hän oli edelläni kuusi tai kahdeksan metriä kunnes tulimme noin parinkymmenen metrin päähän Ciifton-kadun kulmasta. Silloin äkkiä — niin äkkiä, että minun on vaikea sitä kuvaillakaan — hän tuntui suorastaan luhistuvan kokoon. Näytti siltä kuinhan olisi silmänräpäyksessä kutistunut kasaan. Hänen polvensa menettivät voimansa ja hänen koko ruumiinsa lysähti katukäytävälle läjäksi!"
"Huudahtiko hän — kirkaisiko kuin äkillisestä tuskasta — tai mitään siihen tapaan?" kysyi oikeuden puheenjohtaja. "Kuului jonkinlainen koriseva ääni — en ole varma siitä, vaikka hän olisikin lausunut sanan pari lysähtäessään maahan", vastasi todistaja. "Mutta se kävi niin äkkiä, että en voinut erottaa mitään tarkasti. Se on ainakin varma, ettei hänen huuliltaan enää hänen kaaduttuaan päässyt minkäänlaista muuta ääntä kuin perin hiljaista omituista valittelua. Luulin tietysti miehen pyörtyneen. Riensin hänen luokseen. Hän makasi käppyrässä siinä, mihin oli kaatunut. Aivan lähellä oli katulamppu — näin hänen kasvoilleen levinneen omituisen värin ja hänen silmäinsä jo olevan lujasti ummessa. Sitä paitsi huomasin hänen hampaittensa olevan lujasti yhteen puristettuina ja hänen sormiensa kämmeniin painettuina."
"Vääntelehtikö hän ollenkaan — tekikö minkäänlaista liikettä?" kysyi tutkija.
"Ei pienintäkään! Hän oli hiljaa kuin ne kivet, joiden päällä hän makasi", sanoi todistaja. "Olen täysin vakuutettu siitä, että hän ei hievahtanutkaan sen jälkeen kun oli kaatunut. Juuri silloin ei ollut ketään muuta saapuvilla, ja minä aioin juuri soittaa lähimmän talon kelloa, kun eräs poliisi tuli nurkan takaa. Minä huusin hänelle, ja hän tuli paikalle. Me tutkimme miestä minuutin ajan. Sitten minä juoksin hakemaan tohtori Mirandoletia, jonka klinikka on juuri vieressä. Tapasin hänet siellä; hän lähti aivan heti sekä määräsi miehen viipymättä siirrettäväksi sairaalaan. Poliisi nouti apua ja mies vietiin pois. Tohtori Mirandolet lähti heidän mukanaan. Minä palasin kotiin."
Gardinerilta ei kysytty enää mitään mainitsemisen arvoista. Oikeuden puheenjohtaja vaihtoi joitakin lyhyitä kuiskauksia oikeudenpalvelijan kanssa ja vilkaisi sitten todistajain aition takana istuvaan ryhmään, jossa kaikilla oli lääkärien virkapuku päällään.
"Kutsukaa tohtori Mirandolet", hän määräsi.
Samalla hetkellä Purdie kohtasi Ayscoughin katseen. Salapoliisi iski hänelle merkitsevästi silmäänsä, kun omituisen näköinen olento astui esiin joukosta ja asettui paikalleen todistajain aitioon.