XXI
MITEN KUOLLUT?
Eräs niistä kolmesta toveruksesta, jotka seisoivat uteliaasti katsellen uutta todistajaa tämän tullessa vapaalle paikalle oikeuden jäsenten eteen, oli nähnyt hänet ennen. Lauriston, joka oli Paddingtonissa asuessaan kävellyt aika paljon Maida Valessa ja St. John's Woodin tienoilla, tunsi tohtori Mirandoletin heti samaksi mieheksi, jonka hän oli usein tavannut noilla kävelyretkillään ja jota hän oli joka kerta ihmetellyt. Hän oli jonkin verran merkillisen näköinen olento — pitkä hintelä mies, jolla oli silmään pistävän selvä oma persoonallinen olemuksensa — sen tapainen mies, joka ehdottomasti vetäisi huomion puoleensa missä tahansa liikkuikin ja jota ihmiset kääntyisivät katsomaan kaikkein vilkasliikkeisimmälläkin kadulla. Hänen kotkannäköisiä piirteitään, melkein kalmankarvaista ihonväriään ja leimahtelevia, syvällä sijaitsevia silmiään ympäröi paksu pikimusta tukka, valahtaen tuuheina suortuvina hänen avaralle pehmeälle kaulukselleen, jota piti kohdallaan suuri musta silkkinen kaulanauha. Hänen hintelää vartaloaan, joka näytti tavattoman laihalta leveitten hartiain ja suuren pään rinnalla, verhosi päästä jalkoihin asti valtava viitta, yhtä pikimusta kuin hänen tukkansakin, ja sen niskassa riippui tohtorinviittaan kuuluva huppu. Ei ainoakaan läsnä olevista olisi voinut luulla tohtori Mirandoletia muuksi kuin ulkomaalaiseksi, vieläpä sellaiseksi ulkomaalaiseksi, joka ei tietänyt juuri mitään Englannista ja englantilaisista. John Purdie, jonka mielenkiinto oli nyt täysin virinnyt, hämmästyi kuullessaan todistajan vastaavan välttämättömiin alkukysymyksiin. Nicholas Mirandolet — Englannin alamainen — syntynyt Maltassa — kasvatettu Englannissa — sekä kirurgian että lääketieteen tohtori — harjoittanut yksityistä lääkärinammattia Portsdown-kadun varrella Maida Valessa viimeisen kymmenen vuoden aikana.
"Luullakseni teidät, tohtori Mirandolet, kutsui vainajan luokse äskeinen todistaja?" kysyi oikeuden puheenjohtaja. "Aivan niin! Pyydän teitä kertomaan meille mitä huomasitte."
"Tapasin vainajan makaamassa katukäytävällä arviolta kahdentoista metrin päässä talostani", vastasi tohtori Mirandolet terävällä, katkonaisella äänellä. "Eräs poliisi oli kumartuneena hänen ylitseen. Herra Gardiner kertoi meille nopeasti, mitä oli nähnyt. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miehen oli kohdannut niin sanottu halvaus — jonkinlainen kaatuvataudin kohtaus esimerkiksi. Tutkin hänet pikaisesti ja huomasin ensimmäisen vaikutelmani täysin vääräksi."
"Mitä sitten ajattelitte?" kysyi tuomari. Tohtori Mirandolet pysyi vaiti ja alkoi rummuttaa todistajain aition reunakaidetta pitkien ja hoikkien ihan valkeiden sormiensa päillä. Hän pani sileiksi ajellut huulensa suipolleen ja katseli miettivästi ympärilleen — tarkastellen rauhallisesti häneen suuntautuneita kasvoja. Lopuksi hän vilkaisi oikeuden puheenjohtajaan ja laukaisi kuuluviin vastauksen:
"En tiedä mitä ajattelin!"
Tuomari nosti hämmästyneenä katseensa papereistaan.
"Te ette tiedä mitä ajattelitte?"
"En", kertasi tohtori Mirandolet. "En tiedä. Ja sanonpa teille miksi. Koska minä huomasin nopeammin kuin osaan teille kertoa, että oli kysymyksessä jotakin täydelleen yli minun ymmärrykseni menevää!"
"Tarkoitatteko — yli teidän taitonne?"
"Taitoni?" tokaisi todistaja vääntäen kasvonsa omituiseen irvistykseen. "Yli minun ymmärrykseni! Olen nopea havaintojen tekijä. Näin muutamissa sekunneissa, että tässä oli mies, joka oli kirjaimellisesti luhistunut keskellä elämän kukoistusta aivan kuin — no niin, suoraan sanoen aivan kuin jokin merkillinen voima olisi laskenut surmaavan kätensä suoraan hänen elinhermolleen. Minä olin ymmällä."
Oikeuden puheenjohtaja suoristautui ja laski kynän kädestään.
"Mitä te teitte?" hän kysyi tyynesti.
"Käskin poliisin hankkia apua ja sairasvaunut sekä kuljettamaan miehen St. Maryn sairaalaan mahdollisimman kiireesti", vastasi tohtori Mirandolet. "Poliisin poissa ollessa tutkin miestä tarkemmin. Hän oli silloin kuolemankielissä — ja minä ymmärsin täydellisesti, ettei mikään lääketaito voinut häntä pelastaa. Tähän mennessä hän oli muuttunut aivan hiljaiseksi. Hänen ruumiinsa oli lauennut pingoituksestaan luonnolliseen asentoonsa, hänen kasvonsa, jotka minun ne ensiksi nähdessäni olivat olleet omituisen värikkäät, olivat muuttuneet tyyniksi ja kalpeiksi. Hän hengitti säännöllisesti, vaikkakin hyvin heikosti — ja teki ilmeisesti lähtöä. Minä ymmärsin täydellisesti mitä oli odotettavissa ja huomautin herra Gardinerille, että mies kuolisi puolen tunnin kuluttua."
"Te kai ennätitte viedä hänet sairaalaan siinä ajassa?"
"Kyllä — arviolta kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua siitä kun olin hänet ensiksi nähnyt", vastasi todistaja. "Menin sairasvaunujen mukana! Mies kuoli hyvin pian sairaalaan jouduttuaan, aivan niin kuin olin aavistanutkin. Ei mikään lääketieteellinen kyky olisi voinut häntä pelastaa!"
Oikeuden puheenjohtaja vilkaisi pieneen ryhmään lääkäripukuisia miehiä, jotka istuivat todistajain aition takana. Hän näytti tuumivan itsekseen oliko tarpeellista kysyä tohtori Mirandoletilta lisää. Varmuuden vuoksi hän kääntyi vielä hänen puoleensa.
"Teidän todistuksenne, tohtori Mirandolet, sisältää siis seuraavaa", hän sanoi. "Teidät kutsuttiin tuon miehen luokse ja te huomasitte heti, että itse ette voinut tehdä mitään hänen hyväkseen, jonka vuoksi toimititte hänet sairaalaan mahdollisimman nopeasti. Mutta minkä tähden olitte sitä mieltä, että teidän oli mahdotonta auttaa häntä?"
"Selitän sen teille muutamin sanoin", vastasi tohtori Mirandolet. "Se johtui siitä, että en tuntenut enkä ymmärtänyt ainoaakaan näkemistäni taudinoireista. Se johtui suoraan sanoen siitä, että tiesin täysin hyvin olevani tuiki kykenemätön ymmärtämään, mikä miestä vaivasi. Ja sen vuoksi toimitin hänet kiireimmiten sellaisten henkilöitten luokse, joiden pitäisi tietää enemmän kuin minä tiesin ja jotka ovat taitavamman maineessa kuin minä olen. Lyhyesti sanoen, huomasin joutuneeni näkemään jotakin sellaista, mikä oli täydellisesti minun taitoni ja ymmärrykseni yläpuolella."
"Sallinette minun vielä esittää parisen kysymystä", sanoi oikeuden puheenjohtaja. "Oletteko muodostanut jonkinlaisen oman mielipiteen miehen kuoleman syystä?"
"Olen", myönsi todistaja epäröimättä. "Olen toki. Luulen hänen saaneen myrkkyä mitä taitavimmalla ja kavalimmalla tavalla. Ja" — tohtori Mirandolet vilkaisi syrjäsilmällä takanaan istuvia miehiä — "tulen olemaan perin ihmeissäni, jollen saa tukea sille käsitykselleni. Mutta kymmenen tuhatta kertaa enemmän hämmästyn, jos Euroopassa on ainoatakaan asiantuntijaa, joka voi sanoa, mitä tuo myrkky oli!"
"Luulette sen olleen salaista myrkkyä?"
"Salaista!" huudahti tohtori Mirandolet. "Niin, salainen, se on juuri oikea sana. Tosiaankin, salaista se oli!"
"Voitteko kertoa meille mitään muuta?" kysyi oikeuden puheenjohtaja.
"Vain yhden seikan vielä", vastasi todistaja oltuaan vaiti vähän aikaa. "Sitä voi käyttää todistusaineksena. Kumartuessani tuon miehen ylitse hänen maatessaan katukiveyksellä huomasin hänen vaatteissaan jonkinlaista omituista hyvää tuoksua. Alussa se oli voimakas ja haihtui vähitellen. Mutta minä kiinnitin poliisin ja herra Gardinerin huomion siihen. Se tuntui hänessä hyvin heikosti vielä silloinkin kun saimme hänet sairaalaan. Mainitsin sielläkin siitä seikasta."
"Tuo omituinen haju herätti siis oikein selvästi huomiotanne?"
"Niin", vastasi tohtori Mirandolet. "Niin oli asia. Se johti mieleeni itämaat — olen asunut idässä — Intiassa, Birmassa, Kiinassa. Minusta näytti, että tuo mies oli saanut käsiinsä jotakin itämaista hajuainetta ja mahdollisesti tiputtanut sitä jonkin verran vaatteilleen. Siihen seikkaan kannattaa kiinnittää huomiota. Sillä olen kuullut — en voi sanoa itse joutuneeni näkemään sellaista — että ihmisiä on kuollut pelkästään myrkyn hengittämisestä."
Oikeuden puheenjohtaja ei tehnyt mitään huomautusta — hänen käytöksestään kävi selvästi ilmi, että hän piti tohtori Mirandoletin väitettä hyvin epäluotettavana. Tohtori Mirandolet poistui todistajain aitiosta, ja hänen tilalleen astui sinne viranomaisten kehoituksesta tohtori John Sperling-Lawson.
"Hän on nykyään elävistä kaikkein luotettavimpia asiantuntijoita", kuiskasi Lauriston Purdielle tohtori Sperling-Lawsonin vannoessa valaansa ja vastatessa muodollisiin alkukysymyksiin. "Hän on ylilääkäri siinä sairaalassa, josta he puhuvat, ja esiintyy aina tämäntapaisissa jutuissa. Niinikään on hän sisäministeriön palveluksessa — hän juuri esiintyi erittäin tärkeänä todistajana Barnsburyn murhajutussa hiljattain — etkö muista sitä?"
Purdie muisti ja katseli kuuluisaa asiantuntijaa suurella mielenkiinnolla. Mutta tohtori Sperling-Lawsonin ulkomuodossa ei ollut mitään merkillistä. Hän oli hiljainen, maltillinen, tavallisen näköinen herrasmies, joka olisi aivan hyvin voinut olla asianajaja tai pankin virkailija, vaikka hänen tiedettiinkin olevan aivan toista. Hän esitti todistuksensa asiallisella äänellä — päinvastoin kuin tohtori Mirandolet, joka oli puhunut jokseenkin kiihtyneesti, mutta Purdie huomasi, että saapuvilla olevat kuuntelivat innokkaasti joka sanaa.
Tohtori Spering-Lawson sanoi sattumalta olleensa sairaalassa, kun Parslett tuotiin sinne, ja nähneensä hänen kuolevan. Hän oli tohtori Mirandoletin kanssa täysin samaa mieltä siinä, että oli aivan mahdotonta pelastaa miehen henkeä enää hänen sairaalaan jouduttuaan, ja hän oli valmis väittämään, että se oli mahdotonta jo sillä hetkellä, jolloin Gardiner oli nähnyt Parslettin lysähtävän kadulle. Toisin sanoen, Parslett oli kuoleman oma jo kaatuessaan.
"Ja mikä oli kuoleman syy?" kysyi oikeuden puheenjohtaja.
"Sydämen toiminnan lakkaaminen", vastasi todistaja.
"Mikä sen aiheutti?" jatkoi kuulustelija.
Sperling-Lawson epäröi jonkin aikaa syvän hiljaisuuden vallitessa.
"En voi vastata siihen kysymykseen", hän lopulta sanoi. "Voin vain esittää oman käsitykseni eräästä seikasta. Luulen — olenpa suorastaan vakuutettukin siitä — että hän oli saanut myrkkyä. Olen aivan varma asiasta. Mutta minun on pakko myöntää, että en tiedä, mitä myrkkyä oli käytetty, ja että en mitä huolellisimman tutkimuksen jälkeenkään ole voinut todeta pienintäkään merkkiä mistään tuntemastani myrkystä. Joka tapauksessa olen varma siitä, että hän kuoli myrkyn vaikutuksista, mutta mitä se oli tai kuinka se vaikutti, sitä en suodaan sanoen ymmärrä!"
"Tehän toimititte vielä kuolemanjälkeisenkin tarkastuksen?"
"Niin toimitin", vastasi lääkäri, "yhdessä tohtori Seracoldin kanssa. Vainaja oli täysin terve ja hyvässä ravitsemistilassa oleva henkilö. Hänen elimistössään ei ollut missään paikassa pienintäkään sairauden merkkiä — hän oli ilmeisestikin kohtuullisesti elänyt mies, joka olisi aivan hyvin voinut elää yli seitsenkymmenvuotiaaksi. Mutta, niin kuin olen sanonut, minkäänlaisia myrkyn jälkiä en voinut löytää. Nimittäin mitään minun tuntemani myrkyn jälkiä."
"Nyt haluaisin esittää teille aivan erikoisen tärkeän kysymyksen", sanoi oikeuden puheenjohtaja. "Onko myrkkyjä, joiden luonnetta ette tunne?"
"On", vastasi lääkäri avomielisesti. "On niitä. Mutta enpä luulisi voitavan niiden käytöstä puhua Lontoossa."
"Onko sellaista eurooppalaista asiantuntijaa, joka voisi jotenkin valaista tätä asiaa?" kysyi kuulustelija.
"On", vastasi Sperling-Lawson. "Yksi henkilö — professori Gagnard Pariisissa. Suoraan sanoen, olen jo erikoisen lähetin mukana toimittanut hänelle pieniä kappaleita muutamista Parslettin elimistä. Jollei hän niiden avulla pääse tuon myrkyn jäljille, niin ei siihen kykene kukaan eurooppalainen tai amerikkalainenkaan asiantuntija, siitä ole varma — se on itämainen salaisuus."
"Hyvät herrat", virkkoi oikeuden puheenjohtaja, "me lykkäämme asian viikoksi. Siihen mennessä varmaankin saapuu tieto Pariisista."
Ihmiset lähtivät ulos kosteaan marraskuun aamuun innokkaasti keskustellen äsken esitetystä todistuksesta. Purdie, Lauriston ja Guyler, kaikki yhtä vähäpuheisina, seurasivat toisten jäljessä alkaen jo pohtia asiaa ja muodostaen siitä oman mielipiteensä. Äkkiä Melky Rubinstein riensi heidän luokseen heiluttaen paperia kädessään.
"Ulkona odotti eräs mies, joka toi tämän Zillahilta", sanoi Melky. "Hän oli kuullut, että te olitte kaikki täällä, ja minun hän myöskin tiesi täällä olevan. Meidän on heti lähdettävä sinne — hän on löytänyt muutamia kirjeitä, joita hänen isoisänsä on saanut tuolta Purvisilta. Tulkaa siis — sinne on vain muutamia askelia."