XXII
HERRA KILLICK MUISTELEE
Ayscough ja New Scotland Yardin mies tulivat samassa ulos oikeusrakennuksesta keskustellen innokkaasti ja vakavasti. Melky Rubinstein erosi toisista kolmesta ja kiirehti uutisineen molempain salapoliisien luokse. Kaikki kuusi olivat nyt menossa Praed-kadulle. Ja Purdie, joka par'aikaa näytti niin innostuneelta kuin hänen luonteensa ja liikemiestottumuksensa suinkin sallivat, otti Scotland Yardin miestä napinlävestä kiinni ja veti hänet syrjään.
"Mikä on teidän käsityksenne ammattimiehenä siitä, mitä olemme nyt juuri kuulleet?" hän kysyi. "Luonnollisestikin vain meidän kesken?"
Salapoliisi, joka oli jo muutamia kertoja keskustellut Purdien kanssa poliisilaitoksella edellisenä iltapäivänä ja iltana ja tunsi hänet varakkaaksi nuoreksi mieheksi, joka halusi innokkaasti puhdistaa ystävänsä Lauristonin kaikista epäluuloista, pudisti päätään. Hän oli tyyni, älykäs, keski-ikäinen mies, joka nähtävästikin mietti tarkoin sitä, mitä kulloinkin hänen kohdalleen sattui.
"Sitä on vaikea sanoa, herra Purdie", hän vastasi. "En epäilekään sitä, että me päästyämme tämän jutun perille saamme huomata sen hyvin yksinkertaiseksi — mutta nyt on vain päästävä perille siitä. Tiet ovat monimutkaiset — jopa aivan harvinaisessa määrässä! Nyt me olemme sokkelossa, josta etsimme oikeaa polkua."
"Luuletteko tällä Parslettin jutulla olevan mitään yhteistä
Multeniuksen kuoleman kanssa?" kysyi Purdie.
"Tietysti — epäilemättä", vastasi salapoliisi. "Minulla mielestäni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että se henkilö, joka myrkytti Parslettin, on sama, joka aiheutti vanhan panttilainaajankin kuoleman. Minä kuvittelen asiaa seuraavalla tavalla. Parslett näki jollakin tavoin vilahdukselta tuon miehen lähtevän Multeniuksen myymälästä, — epäilemättä sivuoven kautta — ja myös tunsi hänet — tunsi hänet hyvin, pankaa se merkille! Kun Parslett kuuli, mitä oli tapahtunut Multeniuksen perähuoneessa, niin hän piti asian omana tietonaan ja meni vaatimaan mieheltä rahaa vaikenemisensa palkaksi. Mies antoikin hänelle viisikymmentä puntaa kullassa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni — epäilemättä luvaten antaa hänelle myöhemmin lisää — samalla hän kavalalla tavalla myrkytti hänet. Se on minun mielipiteeni, herra Purdie."
"Siis on nyt vain otettava selvä siitä kuka tuo mies on?" kysyi Purdie.
"Aivan niin, herra Purdie", myönsi salapoliisi. "Yksi asia on aivan varma — jos nimittäin minun mielipiteeni on oikea. Hän on nokkela mies — ja asiantuntija myrkkyjen alalla."
Purdie käveli parisen minuuttia mietteissään ja mitään sanomatta.
"Ei kannata salailla mitään", hän virkkoi vihdoin. "Epäilettekö te herra Levendalea kaiken sen jälkeen, mitä olette saanut kuulla, taikka sen johdosta, mitä minä olen kertonut teille hänen palvelijansa nähneen - nimittäin pullon ja lasiputken?"
"Otaksun Levendalen sekaantuneen siihen", vastasi salapoliisi varovasti. "Olen vakuutettu siitä, että hänellä on jollakin tavoin yhteyttä jutun kanssa. Meidän miehemme kyselevät hellittämättä häntä tänään eri paikoista — Cityssä ja West Endissä on liikkeellä puolisen tusinaa meidän paraita miehiämme. Hänet löydetään varmasti. Ja samoin myöskin tuo Stephen Purvis — kuka hän lieneekin. Meidän on saatava hänetkin käsiimme."
"Ehkäpä nuo kirjeet, joista Melky Rubinstein puhui, voivat luoda jotakin valoa asiaan", sanoi Purdie. "Varmasti on olemassa jokin keino, jonka avulla hänet löydetään jostakin."
He olivat nyt saapuneet panttitoimistoon ja kaikki kuusi miestä marssivat sisään sivuovesta. Daniel Multenius-vanhus, jolla ei ollut aavistustakaan siitä millaista hälinää ja mielenvaivaa hänen kuolemansa oli aiheuttanut, haudattaisiin hiljaisesti sinä iltapäivänä. Zillah ja Melky olivat surupuvussa. Mutta Zillah ei ollut menettänyt mitään käytöllisistä tottumuksistaan ja vaistoistaan. Uskollisen rouva Goldmarkin hoidellessa hautajaisvieraita yläkerrassa Zillah itse oli toisten vieraitten seurana alakerran perähuoneessa. Pöydällä hänen edessään ilmeisesti aivan näytteille asetettuna oli kolme esinettä, joihin hän heti kiinnitti vastatulleitten huomion — yksi oli vanhanaikuiset, kahdella nappirivillä varustetut liivit, nähtävästikin aika vanhat ja hyvin kuluneet, molemmat toiset kaksi ulkomaalaiselle paperille kirjoitettua kirjettä.
"Mieleeni ei juolahtanut kertaakaan ruveta tutkimaan niitä vaatteita, jotka isoisälläni oli päällään kuollessaan", virkkoi Zillah käyden suoraan asiaan. "Vasta tunti pari sitten tulin ajatelleeksi sitä. Hän on käyttänyt samoja vaatteita useampia kuukausia. Olen tarkastanut kaikki hänen taskunsa. Niissä ei ollut mitään tärkeää — paitsi nämä kirjeet. Löysin ne liivien sisätaskusta. Lukekaa ne."
Miehet kumartuivat katsomaan avattuja kirjeitä ja Ayscough luki ne ääneen:
"Macpherson-hotelli, Kap-kaupunki, syysk. 17 p. 1912.
K.H. — Olen lähettänyt sen pikku esineen, josta jo olen kirjoittanut tarkemmin teille ja herra L:lle, teidän osoitteellanne tavallisena kirjoihin merkittynä lähetyksenä. Parasta on, että sijoitatte sen pankkiinne, kunnes saavun. Ilmoitan tuonnempana tulopäivästäni. Teidän
Stephen Purvis."
"Tämä", huomautti Ayscough toisiin vilkaisten, "viittaa selvästi siihen, että mikä esine sitten lieneekin kysymyksessä herra Multenius otti sen pankista kuolinpäivänänsä aamulla. Se viittaa epäilemättä myös herra Levendaleen." Hän otti toisenkin kirjeen käteensä ja luki sen.
"Kap-kaupunki, lokak. 10 p. 1912.
K.H. — Ilmoitan vain lyhyesti lähteväni täältä höyrylaiva Golcondalla päivän parin kuluttua. Tämä saapuu käsiinne päivää kahta aikaisemmassa postissa. Toivon pääseväni Englantiin marrask. 15 p. — niin on ainakin laivakonttorissa ilmoitettu — ja tulen luoksenne heti saavuttuani. Suotavaa olisi, että järjestäisitte heti kohtauksen herra S. L:n ja meidän molempain kesken. Teidän
Stephen Purvis."
"Marrask. 15 p.?" sanoi Ayscough. "Herra Multenius kuoli marrask. 19 p. Jos siis Purvis saapui Englantiin 15 p., on hän luultavasti käynyt täällä ennen 19 p:ää. Mehän tiedämme hänen joka tapauksessa olleen rouva Goldmarkin ruokalassa 18 p. Hyvä on, neiti Wildrose — me otamme nämä kirjeet mukaamme."
Lauriston jättäytyi jäljelle toisten miesten lähtiessä ulos voidakseen vaihtaa muutaman sanan kahden kesken Zillahin kanssa. Hänen tullessaan kadulle olivat kaikki muut lähteneet paitsi Purdie, joka puheli Melkyn kanssa sivukäytävän ovella. "Siinä on varmasti oikea suunta", kuului Melky juuri sanovan. "Ottakaa vain siitä selvä. Herra Lauriston", hän jatkoi, "tehkää, mitä ystävänne neuvoo. Me käsittelemme asiat yhden kerrallaan."
Purdie tarttui Lauristonin käsivarteen ja lähti pois hänen kanssaan.
"Melkyn ehdotus on, että lähdemme ottamaan selvää siitä, mitä herra Killick voi todistaa", hän virkkoi. "Se on sitä paitsi parastakin meille, Andie. Nyt kun salapoliisit ovat par'aikaa tiedustelumatkoillaan ja heillä on hallussaan aika joukko kummallisia tietoja ja asiapapereita, niin me voimme suorittaa oman pikku osuutemme — nimittäin selvittää sinut täydelleen asiasta irti. On useampiakin kuin yksi seikka, jonka vuoksi meidän on yritettävä sitä, vanha veikko!"
"Mistä sinä oikein puhut, John?" kysyi Lauriston. "Sinulla on nyt jokin tuuma päässäsi!"
"Ja se on se, että sinä ja tuo tyttö olette rakastuneet toisiinne!" sanoi Purdie viekkaan näköisenä.
"En kiellä sitä", myönsi Lauriston viattomasti punastuen. "Niin olemmekin!"
"Mutta ethän sinä voi pyytää ketään tyttöä vaimoksesi, hyvä mies, niin kauan kuin on olemassa pieninkään epäluulon varjo siitä, että olet aiheuttanut hänen isoisänsä kuoleman", huomautti Purdie neuvovalla äänensävyllä. "Syökäämme siis nyt vain yhteinen ateria, ottakaamme sitten vuokra-ajuri ja ajakaamme hakemaan sitä vanhaa herraa, joka antoi äidillesi sormukset. Tule pois hotelliin."
"Sinähän tuhlaat paljon rahaa minun vuokseni, John!" huudahti Lauriston.
"Ymmärrä asia niin, että minä olen itsekäs mies, joka olen alkanut tuntea harrastusta tätä asiaa kohtaan ja noudatan omaa mielihaluani", sanoi Purdie.
"Hiisi vieköön! En ole koskaan ennen sekaantunut salapoliisi- juttuun.
Tämä ihmisten ajaminenhan vie aivan voiton metsästämisestä!"
Tutkittuaan ahkerasti osoiteluetteloja ja nimikirjoja varhain sinä aamuna Purdien ja Lauristonin oli onnistunut päästä selville herra Edward Killickin asunnosta. Hän oli aikanaan ollut tunnettu asianajaja Cityssä ja noudattanut sitten hyvin menestyneitten miesten esimerkkiä vetäytymällä syrjään sievään maalaishuvilaan nauttiakseen siellä vaivojensa hedelmiä. Hän oli valinnut oleskelupaikakseen hauskan vanhanaikuisen Stanmoren kylän, ja siellä Purdie ja Lauriston tapasivat hänet kauniitten puitten ja huolellisesti tasoitettujen ruohokenttäin ympäröimässä hauskassa vanhassa talossa. Hän oli terve ja virkeä vanhus, ei vielä seitsenkymmenvuotiaskaan, ja nousi nojatuolistaan suuressa kirjastohuoneessaan ja loi hämmästyneenä katseensa palvelijan juuri tuomista nimikorteista niiden omistajiin.
"Herra varjelkoon!" hän huudahti. "Oletteko te molemmat nuoret miehet minun peeblesiläisten vanhain ystäväini poikia?"
"Olemme", vastasi Purdie. "Tämä on Andrew Lauriston ja minä John Purdie. Ja me olemme hyvin iloisia huomatessamme teidän vielä muistavan omaisiamme, herra Killick."
Herra Killick siunaili vieläkin ja puristettuaan lämpimästi vieraittensa käsiä pyysi heitä istuutumaan. Hän sovitteli silmälasit nenälleen ja katseli hyvin huolellisesti molempia nuorukaisia.
"Muistan tosiaankin aivan hyvin teidän omaisenne", hän sanoi. "Minä kalastelin toisinaan Tweed-joessa ja Eddlestonin järvessä isänne kanssa, herra Purdie, ja teidän isänne ja äitinne luona asuin jonkin aikaa, herra Lauriston. Äitinne olikin hyvin ystävällinen minulle — hän hoiti minua erään sairauden aikana, joka kohtasi minua Peeblesissä ollessani."
Lauriston ja Purdie katsahtivat toisiinsa. Yhteisestä suostumuksesta
Purdie rupesi selittämään heidän asiaansa.
"Herra Killick", hän virkkoi, "juuri erään tuon sairauden aikana sattuneen tapauksen vuoksi olemmekin tulleet teitä katsomaan. Sallikaa minun aluksi kertoa vähän. Andie Lauriston on asunut Lontoossa kaksi vuotta — hän on kirjallinen kyky ja toivoo voivansa luoda nimen itselleen ehkäpä omaisuudenkin. Minä olen ryhtynyt jatkamaan isäni liikettä ja olen vain käymässä Lontoossa. Ja hyvä oli, että tulinkin, sillä Andie tarvitsi ystävää. Ennenkuin jatkan, herra Killick, haluaisin kysyä teiltä oletteko sanomalehdistä lukenut niin sanotusta Praed-kadun jutusta?"
Vanha herra pudisti päätänsä.
"Hyvä nuori herra", hän sanoi viitaten kädellään kirjoihinsa päin, "en ole innokas lehtien lukija — vähän politiikkaa tosin seuraan. En ole laisinkaan lukenut salaperäisistä jutuista — syrjään vetäydyttyäni olen kokonaan heittäytynyt muinaisesineitten tutkijaksi. Ei, en ole lukenut Praed-kadun jutusta — en edes kuullutkaan siitä. Toivoakseni ette te kumpikaan ole siihen sekaantuneet?"
"Melko lailla sentään", vastasi Purdie "Jopa useammalla kuin yhdellä tavalla, Ja te voitte olla suureksi avuksi. Herra Killick — matkustettuanne pois Peeblesistä tuon sairautenne jälkeen, te lähetitte rouva Lauristonille lahjaksi kaksi arvokasta sormusta. Muistatteko sitä?"
"Tietysti — erinomaisesti", vastasi vanha herra. "Sehän on selvä."
"Voitteko myöskin muistaa keneltä ostitte nuo sormukset?" kysyi Purdie innokkaasti.
"Voin, aivan kuin se olisi eilen tapahtunut", vastasi Killick. "Ostin ne eräältä Cityssä asuvalta jalokivikauppiaalta, jonka tunsin aivan hyvin siihen aikaan. Hänen nimensä oli Daniel Molteno!"