XXIV
KELLANPUNAINEN TIMANTTI
Kaikki saapuvilla olijat olivat kuunnelleet vanhan asianajajan sanoja selvän ja voimakkaan mielenkiinnon valtaamina. Sitten yksi heistä puki sanoiksi sen, mitä kaikki muut ajattelivat.
"Mikä johtaa teidät ajattelemaan sellaista, herra Killick?" kysyi New Scotland Yardin mies. "Miksi Levendale ja Purvis olisivat joutuneet ansaan?"
Herra Killick, joka ilmeisestikin mielellään palasi takaisin sille näyttämölle, jolla muutamat läsnä olevat hyvin muistivat hänen näytelleen tärkeää osaa usein käytettynä asianajajana, vilkaisi äskeiseen kysyjään merkitsevästi.
"Te olette kokenut mies", hän vastasi. "Kuulkaahan siis. Eikö mieleenne ole juolahtanut, että jotakin tapahtui ennen vanhan Daniel Multeniuksen kuolemaa — joko tuo kuolema nyt sitten johtui harkitusta murhasta tai äkillisen hyökkäyksen aiheuttamasta pelästyksestä? Mitä sanotte?"
"Mitäkö sanon?" kysyi salapoliisi epävarmasti. "En voi ehdottomasti väittää sellaista ajatelleeni. Mitä te arvelette tapahtuneen ennen sitä?"
Herra Killick tömisteli paksulla kepillään lattiaa.
"Ryöstön!" hän huudahti voitonriemuisesti. "Ryöstön! Vanhukselta anastettiin jotakin! Luultavasti — ja tällaisissahan tapauksissa ei voi nojautua muuhun kuin mahdollisuuksiin — hän yllätti varkaan itse teossa ja menetti henkensä puolustaessaan omaisuuttaan. Olettakaamme nyt, että Levendale ja Purvis olivat osakkaina tuossa omaisuudessa ja panivat koko kykynsä liikkeelle saavuttaakseen sen takaisin ja joutuivat näissä ponnistuksissaan — esimerkiksi kokonaisen rosvojoukon virittämään ansaan. Tai", lopetti Killick hyvin pontevasti ja merkitsevästi, "ehkäpä heidät on murhattukin kaikesta siitä päättäen, mitä tiedämme. Mitä arvelette tällaisesta otaksumasta?"
"Se on mahdollisesti oikea", virkkoi Ayscough. "Hyvinkin mahdollisesti."
"Ajatelkaahan nyt asiaa", sanoi vanha asianajaja. "Levendale on tunnettu henkilö — parlamentin jäsen — tuttu ilmestys Cityssä, jossa hän on useamman kuin yhden johtokunnan puheenjohtaja — sellainen mies, jonka jäljille pitäisi tavallisissa oloissa päästä muutamissa tunneissa. Olen teiltä juuri kuullut, että puolisen tusinaa parhaita miehiänne on koettanut kaksi vuorokautta seurata Levendalen jälkiä saamatta kuitenkaan pienintäkään seikkaa hänestä selville! Minkä johtopäätöksen voi tästä tehdä? Tunnettu henkilö ei voi kadota sillä tavoin muuten kuin hyvin vakavasta syystä. Kaikesta siitä päättäen mitä tiedämme Levendale — ja Purvis hänen kerallaan — voi olla lujasti ansassa vain puolen kilometrin päässä Praed-kadulta — tai, uskokaa minua, heidät on voitu aivan tyynesti murhata. Yhdestä asiasta olen kuitenkin ehdottomasti vakuutettu. Jos haluatte päästä tämän jutun perille asti, on teidän saatava selvä noista kahdesta miehestä!"
"Asia muuttuisi suuresti, jos meillä olisi aavistustakaan siitä, mitä Daniel Multeniuksella oli siinä käärössä, jonka hän nouti pankista murhapäivänään", huomautti Ayscough. "Jos ryöstö on tapahtunut, on se juuri voinut olla varkaan saalis."
"Se edellyttää, että varas olisi tietänyt mitä käärössä oli", virkkoi
Purdie. "Kukahan sen voisi tietää? Senhän voimme otaksua, että
Levendale ja Purvis tiesivät — mutta kuka muu olisi siitä selvillä?"
"Niin — kuinka pääsemme sen asian jäljille?" kysyi New Scotland Yardin mies. "Jos vain tietäisin sen verran —"
Mutta juuri sillä hetkellä eikä suinkaan minkään yhteensattuman, vaan sen todennäköisyyslain perusteella, johon herra Killick oli viitannut — oli tieto siitä seikasta tulossa. Ovelta kuului koputus, ja sisään tuli konstaapeli, joka kuiskasi joitakin sanoja korkeimmalle virkamiehelle. Hänkin puolestaan vastasi kuiskaamalla ja kääntyi sitten toisten puoleen miehen poistuttua huoneesta.
"Tässä on jotakin lupaavaa", hän virkkoi. "Ulkona odottaa eräs herra John Purvis Devonshirestä. Hän sanoo olevansa sen Stephen Purvisin veli, jonka on lehdissä kerrottu salaperäisesti kadonneen. Hän tahtoo kertoa poliisiviranomaisille jotakin. Tuossa hän tuleekin."
Huoneessa olevat miehet kääntyivät peittelemättömän utelias mielenkiinto kasvoillaan oveen päin, joka nyt avautui. Sisään tuli suuri, terveenvärinen maalaismies, jolla oli päällään paksu matkatakki. Hän astui peremmäksi ja katseli terävästi kaikkia huoneessa olijoita. Mies oli ilmeisestikin varakas maanviljelijä, joka vietti huoletonta elämää. Mutta jonkinlainen levottomuus ilmeni hänen käytöksessään, kun hän kääntyi sen virkamiehen puoleen, joka istui pöydän ääressä ryhmän keskellä.
"Te tiedätte asiani, hyvä herra?" hän kysyi tyynesti.
"Meille on ilmoitettu, että olette sen Stephen Purvisin veli, jonka haluaisimme saada tietoomme tämän Praed-kadun jutun yhteydessä", vastasi virkamies. "Olette epäilemättä lukenut siitä sanomalehdistä, herra Purvis? Olkaa hyvä ja istuutukaa — teillä on kai jotakin kerrottavana meille? Me par'aikaa juuri keskustelemillekin siitä asiasta."
Vastatullut istuutui tuolille, jonka Ayscough oli tarjonnut hänelle, ja avasi paksun päällystakkinsa, jonka alta näkyi vaaleanruskea karkeakankainen ratsastuspuku.
"Näette, että olen lähtenyt tänne hyvin äkkiä", hän virkkoi hymyillen. "Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta tulla Lontooseen lähtiessäni maatilaltani tänä aamuna. Sen vuoksi en ole asianmukaisesti puettukaan. Asianlaita on niin, että maatilani on hyvin syrjäisessä paikassa Moretonhampsteadin ja Exeterin välillä, enkä näe sanomalehtiä muulloin kuin ajaessani kahdesti viikossa Exeteriin. Tänä aamuna sinne saapuessani näin pari eilisiltaista Lontoon lehteä ja luin tästä jutusta. Ja silloin minulle selvisi kohta, että minun oli parasta lähteä tänne mahdollisimman nopeasti. Siinä paikassa jätin kaikki asiani ja matkustin ensimmäisellä pikajunalla Paddingtoniin. Ja tässä nyt olen! Oletteko kuullut Stephen-veljestäni mitään muuta kuin mitä lehdissä on kerrottu? Näin tämän päivän lehdet tänne matkustaessani."
"Emme mitään", vastasi johtava virkamies. "Ei vähintäkään. Olemme oikein tarkoituksella antaneet kaikki tiedot sanomalehdille emmekä niin ollen tiedä enempää kuin lehdetkään. Voitteko siis kertoa meille jotakin?"
"Voin kertoa kaikki mitä itse tiedän", vastasi John Purvis pudistaen juhlallisesti päätään. "Ja uskonpa tosiaankin, että sillä on aika paljon yhteyttä Stephenin katoamisen kanssa — ja siinä seikassa on varmasti jotakin hullusti. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on se, että veljeni on murhattu. Niin on asia!"
Kukaan ei huomauttanut mitään, mutta herra Killick mutisi jotakin ymmärtämisen merkiksi ja nyökäytti pari kolme kertaa päätään.
"Murhattu, mies parka, niin minä luulen", jatkoi John Purvis. "Ja kerronpa teille, miksi niin uskon. Tämä kuun 8 tai 9 päivänä — en muista päivää niin tarkalleen — sain Stepheniltä sähkösanoman, joka oli lähetetty Las Palmasista Kanarian saarilta. Siinä hän ilmoitti saapuvansa Plymouthiin 15 päivänä ja pyysi minua tulemaan sinne häntä vastaan. Minä lähdinkin Plymouthiin 15 päivän aamulla. Hänen laivansa Golconda saapui illalla, ja me menimme yhdessä hotelliin, jonne jäimme yöksi. Emme olleet tavanneet toisiamme vuosikausiin, ja hänellä oli tietysti paljon kertomista — mutta yksi seikka oli erikoisen tärkeä — hänellä oli ollut niin hyvä onni kerallaan, ettei ennen koskaan. Eikä hän suinkaan ollut milloinkaan mikään huonon onnen poika!"
"Mikä tuo erikoisen hyvä onni sitten oli?" kysyi herra Killick.
John Purvis katseli ympärilleen aivan kuin ottaakseen selvän siitä, että kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina.
"Hän on Etelä-Afrikassa, sisämaassa, saanut onnellisella kaupalla haltuunsa erään kauneimpia timantteja, mitä koskaan on löydetty", hän vastasi. "Minä en ymmärrä mitään sellaisista asioista, mutta hän sanoi, että se oli kellanpunainen timantti, joka painoi hiottuna vähintäinkin satakaksikymmentä karaattia ja oli hänen arvionsa mukaan noin kahdeksankymmenen tai yhdeksänkymmenen tuhannen punnan hintainen. Ainakin hän arveli saavansa siitä sen verran täällä Lontoossa. Paitsi tämän kertoakseen halusi hän tavata minua etenkin siitä syystä, että tahtoi ostaa kunnollisen maatilan Devonshiressä ja asettua tänne vanhaan kotimaahan. Mutta pelkäänpä hänen hyvän onnensa päättyneen huonoon loppuun. Hyvät herrat, olen varma siitä, että veljeni on murhattu tuon timantin vuoksi!"
Aivan kuin yhteisestä suostumuksesta vilkaisivat poliisiviranomaiset herra Killickiin ja näyttivät katseillaan pyytävän häneltä apua. Vanha herra nyökkäsi päätään ja kääntyi tulijan puoleen.
"Herra Purvis", hän sanoi, "sallikaa minun tehdä teille muutamia kysymyksiä. Kertoiko veljenne teille, että tämä timantti oli hänen yksityisomaisuuttaan?"
"Kertoi", vastasi Purvis. "Hän sanoi omistavansa sen aivan yksin."
"Sanoiko hän teille missä se oli — mitä hän oli tehnyt sillä?"
"Sanoi. Hän sanoi muutamia vuosia käyneensä sellaisten esineitten kauppaa pikku erissä kahden lontoolaisen miehen kanssa — Multeniuksen ja Levendalen, jotka hän tunsi molemmat. Hän oli lähettänyt timantin etukäteen Multeniukselle kirjoihin merkittynä lähetyksenä, joten hänen ei tarvinnut olla levoton itse sitä kuljettaessaan."
"Tuosta viime huomautuksestanne voin siis päättää, että veljenne oli kertonut joillekin toisille omistavansa tuon jalokiven? Se on tärkeä tietää."
"Hän ei maininnut mitään nimiä, mutta hän sanoi parin henkilön tietävän hänen hyvästä onnestaan ja hänellä oli sellainen käsitys, että häntä oli pidetty silmällä Kap-kaupungissa ja että joku oli seurannut häntä Golcondalla", sanoi John Purvis. "Hän nauroi sille ja sanoi, ettei hän ollut niin hullu, että olisi kuljettanut sellaista kapinetta mukanaan."
"Sanoiko hän varmasti tietävänsä, että timantti oli saapunut
Multeniukselle?" kysyi Killick.
"Sanoi. Hän sai vielä Las Palmasiin Multeniukselta sähkösanoman, jossa ilmoitettiin timantin tulleen. Hän mainitsi minulle, että Multenius säilyttäisi timanttia lontoolaisessa pankissaan, kunnes hän itse saapuisi sinne."
Killick vilkaisi salapoliisiin — salapoliisi nyökkäsi päätään.
"Hyvä on", virkkoi Killick. "No te epäilemättä puhelitte aika paljon tästä asiasta. Kertoiko veljenne teille, mitä timantilla aiottiin tehdä? Oliko hänellä ostaja tiedossa?"
"Oli suunnilleen", vastasi John Purvis. "Hän sanoi, että Multenius ja Levendale tulisivat muodostamaan tai että he par'aikaa suunnittelivat yhtymän muodostamista ostaakseen sen häneltä. He aikoivat minun ymmärtääkseni hiottaa sen Amsterdamissa. Hän arveli saavansa tuolta yhtymältä kahdeksankymmentätuhatta puntaa."
"Mainitsiko hän muita nimiä kuin Multeniuksen ja Levendalen?"
"Ei ainoatakaan."
"Nyt vielä yksi kysymys. Missä te erositte veljestänne —
Plymouthissako?"
"Erosimme seuraavana aamuna", sanoi John Purvis. "Matkustimme yhdessä Exeteriin asti. Hän tuli Paddingtoniin, minä palasin maatilalleni. Enkä ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kunnes luin sanomalehdistä hänestä."
Killick nousi ylös ja alkoi napittaa päällystakkiaan. Hän kääntyi poliisin puoleen.
"Nyt tiedätte, mitä halusimmekin tietää", hän sanoi. "Tuo timantti on kaiken alkusyy. Daniel Multenius kuristettiin tuon timantin vuoksi — Parslettin kuolema aiheutui tuosta timantista — kaikki on saanut siitä alkunsa. Ja nyt, kun te poliisiviranomaiset tiedätte tuon kaiken, tiedätte myös, mihin teidän on ryhdyttävä. Teidän on saatava käsiinne se mies tai ne miehet, jotka olivat Daniel Multeniuksen puodissa noin viiden aikana tuona määräpäivänä ja jotka veivät tuon timantin. Herra Purvis, viivyttekö nyt kaupungissa?"
Maanviljelijä pudisti päätään, mutta ei kieltävästi.
"En lähde Lontoosta, ennenkuin saan kuulla kuinka veljeni on käynyt", sanoi hän.
"Tulkaa sitten mukanani", virkkoi herra Killick. Hän vaihtoi pari sanaa poliisien kanssa, viittasi sitten Lauristonia ja Purdieta seuraamaan häntä ja Purvisia ja astui ensimmäisenä ulos. Siellä hän veti Purdien luokseen. "Hankkikaa ajuri", hän kuiskasi, "niin lähdemme kaikki yhdessä tapaamaan tuota amerikkalaista, josta olette kertonut, Guyleria. Ja hänet nähtyämme voitte viedä minut Daniel Multeniuksen tyttärentyttären luokse."