XXV
VAINAJAN OMAISUUS
Vanha Daniel Multenius oli hiljaisesti haudattu sinä iltapäivänä. Samalla hetkellä, jolloin Killick tovereineen ajoi poliisiasemalta tapaamaan Stuyvesant Guyleria, herra Penniket oli sulkeutunut Zillahin ja tämän serkun Melky Rubinsteinin kanssa Praed-kadun myymälän takana olevaan arkihuoneeseen. He olivat siellä suljettujen ovien takana eivätkä aikoneet avata kellekään. Nyt kun vanhus on kuollut ja haudattu, oli välttämättömästi otettava selville mitä hän oli jälkisäädöksessään määrännyt omaisuudestaan. Eikä ollut mitään syytä lykätä asian tutkimista tuonnemmaksi, niin kuin herra Penniket oli huomauttanut heidän ajaessaan takaisin hautuumaalta. Zillah ja Melky olivat ainoat sukulaiset ja ainoat ihmiset, joita asia koski, sanoi Penniket. Viidessä minuutissa he kyllä saisivat selville kaikki jälkisäädöksen varsinaiset kohdat — mutta sitten olisi perehdyttävä yksityisseikkoihin. Nyt he istuivat kaikki kolme pöydän ympärillä, ja herra Penniket veti povitaskustaan esiin kaksi paperia. Zillah katseli häntä melkein välinpitämättömästi, ja Melkyn kasvoilla oli tavallinen tyynen juhlallinen ilme. Jokaisella oli verrattain selvä aavistus siitä, mitä tulisi, ja kaikki pitivät tätä tilaisuutta pelkkänä muodollisuutena.
"Tässä on jälkisäädös", sanoi Penniket lajitellen papereita ja avaten niitä. "Tein sen noin vuosi sitten. Minä nimittäin kirjoitin sen. Se on lyhyt, hyvin lyhyt ja selvä paperi, jonka laadin nyt kuolleen liiketuttavani, teidän isoisänne, täsmällisten määräysten mukaan. Yhtä hyvin voin muutamin sanoin kertoa, mitä se sisältää. Kaikki, mitä hän on jättänyt, on myytävä. Tämä liike kannattavana kauppayrityksenä, kaikki hänen osakkeensa, kaikki hänen kiinteimistönsä. Koko omaisuuden saavat muuttaa rahaksi perijät — juuri te kaksi. Toinen puoli kuuluu teille, neiti Wildrose, toinen teille, herra Rubinstein. Ja", lopetti Penniket käsiään hieroen, "tulette huomaamaan itsenne hyvin varakkaiksi, joskaan ette suorastaan rikkaiksi, molemmat nuoret. Onnittelen teitä menestyksestänne! Ehkäpä nyt haluatte lukea jälkisäädöksen?"
Penniket laski jälkisäädöksen pöydälle molempien serkusten eteen; he kumartuivat eteenpäin ja lukivat sen tavallisella lakikielellä sepitetyt lauseet. Sitten Zillah puhui ensimmäisenä.
"En koskaan tiennyt, että isoisällä oli kiinteimistöjä", hän virkkoi.
"Olitko sinä, Melky, kuullut siitä?"
"Hiivatti sentään, Zillah, minulla ei ollut aavistustakaan sellaisesta", vastasi Melky. "Hänellä oli omat salaisuutensa ja hän osasi säilyttää ne. Ei, en ollut koskaan kuullut hänellä olevan muuta omaisuutta kuin tämä liike. Mutta olisihan minun pitänyt tietää, että hän käytti ansaitsemiansa varoja tavalla tai toisella."
Lakimies avasi toisen asiapaperin. "Tässä on herra Multeniuksen itsensä laatima selvitys tämän liikkeen ulkopuolella olevasta omaisuudesta. Sen hän antoi minulle vasta muutamia viikkoja sitten", sanoi Penniket. "Mainitsen siitä pääerät. Osakkeita Great Western rautatieyhtiössä. Osakkeita Lontoon, Brightonin ja Etelärannikon rautatieyhtiössä. Valtion obligationeja. Erinäisiä amerikkalaisia rautatieosakkeita. Ne on kaikki lueteltu yksityiskohdittain — ja kaikki pelkkiä ensiluokkaisia vakuuksia. Niin, sitten vielä hänen kiinteimistöistään. Hampsteadissa on vuokrakasarmi-ryhmä. Kuusi taloa Highgatessa. Finchley-tien varrella kolme huvilaa. Vuokrat on niistä kaikista saanut koota talonvälitysliike Holder & Keeper, ja nähtävästikin he ovat vieneet rahat suoraan pankkiin isoisänne tilille. Ja sitten lopuksi on vielä pieni huvila Maida Valessa, jonka hän on vuokrannut kalustettuna. Ettekö ole koskaan kuulleet siitä?"
"En koskaan!" huudahti Zillah Melkyn pudistaessa päätänsä.
"Tämän selvityksen lopussa on erityinen huomautus siitä", jatkoi Penniket. "Se on tehty hänen omalla käsialallaan niin kuin kaikki muukin. Näin hän kirjoittaa: 'Huom. Molteno Lodge, Maida Vale — kaikki huonekalut, taulut, taloustarpeet siellä ovat minun — olen vuokrannut sitä kalustettuna asuntona 12 punnasta kuukaudessa semmoisenaan jo muutamia vuosia. Nyt sen on saanut samoilla ehdoilla (vuokra maksettava neljännesvuosittain etukäteen) kaksi kiinalaista herrasmiestä, Chang Li ja Chen Li — hyviä asukkaita.'"
Zillah huudahti taas kimeästi ja hypähti seisomaan. Hän meni vanhanaikuisen tukevan kirjoituspöydän luokse, joka oli huoneen nurkassa, veti taskustaan avainkimpun ja avasi pöydän kannen.
"Tämä selittää jotakin!" hän virkkoi. "Katselin vähän tämän pöydän sisällystä eräänä päivänä. Isoisällä oli tapana heittää sinne toisinaan kirjeitä ja papereita päivän kuluessa ja panna ne syrjään yöksi. Tässä on maksuosoitus, joka hämmästytti minua — en ymmärrä sitä lainkaan. Mutta se lienee neljännesvuoden vuokra tuosta talosta. Katsokaahan allekirjoituksia!"
Hän laski maksuosoituksen Melkyn ja Penniketin eteen ja seisoi vieressä heidän katsellessaan sitä. Paperissa ei ollut mitään kummallista — se oli osoitettu herra Daniel Multeniukselle tai hänen määräämälleen henkilölle, summana 36 puntaa. Mutta omituisilta näyttivät sen. alapäässä nimet Chang Li, Chen Li. Muuten se oli aivan saman näköinen kuin maksuosoitukset yleensä, kirjoitettu Edgware-tien varrella olevan pankin tiliin ja asianmukaisesti siirretty. Mutta Melky huomasi heti päivämäärän ja pani pitkän sormensa sen kohdalle.
"Marraskuun 18 päivänä", hän virkkoi, "Samana päivänä, jolloin hän kuoli. Huomasitko sitä, Zillah?"
"Kyllä", vastasi Zillah. "Se on varmaankin tullut postissa, ja hän on heittänyt sen niin kuin hänen tapansa oli tuohon kirjoituspöydän laatikkoon. Niin, sehän on nyt selvä! Se on varmasti neljännesvuoden vuokra tuosta kalustetusta talosta, herra Penniket."
"Ilmeisestikin", myönsi lakimies. "Ei luonnollisestikaan tarvitse kiinnittää mitään huomiota noihin kahteen muukalaiseen vielä. Kestää varmasti jonkin aikaa, ennenkuin pesä on täysin selvitetty, ja te voitte antaa heidän olla kaikessa rauhassa siihen mennessä. Tiedän keitä he ovat — isoisänne mainitsi heistä — kaksi lääketieteen ylioppilasta, jotka opiskelevat yliopisto-kolleegion sairaalan kursseilla. Heistä ei sen enempää. Niin, siihen päättyy se luettelo. Mitä tulee pesänselvittelyyn —"
Äkkiä kuului hiljainen, mutta varma koputus sivuovelta, ja Zillah nousi seisomaan.
"Tunnen tuon koputuksen", hän virkkoi.
"Se on Ayscough, salapoliisi. Hän kai saa tulla sisään heti?"
Hetkisen kuluttua Ayscough hyvin vakavan ja paljon tietävän näköisenä istuutui toisten seuraan pöydän ääreen. Hän pudisti päätään vilkaistessaan Penniketiin.
"Tulin tänne kertoakseni teille uutisia", hän sanoi. "Tänä iltana on selvinnyt paljon tärkeätä. Tiedättehän nimeltä tuon Stephen Purvisin, jonka on mainittu käyneen täällä? No niin, tänään iltapäivällä saapui Devonshirestä hänen veljensä. Hän tahtoi tavata meitä kertoakseen meille jotakin. Hän luulee, että Stephen on murhattu!"
"Mistä syystä?" kysyi lakimies.
"On käynyt ilmi, että Stephen on lähettänyt herra Multeniukselle harvinaisen kauniin timantin — hiomattoman — Etelä-Afrikasta", vastasi Ayscough. "Ainakin kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoisen."
Hän katseli tarkkaavasti Zillahia ja Melkyä tämän sanoessaan ja nopeasti hän huomasi heidän suuren hämmästyksensä. Zillah kääntyi lakimiehen puoleen, Melky löi kämmenensä pöytään.
"Sen juuri ukko varmasti haki pankistaan tuona päivänä", hän huudahti.
"Hiivatti sentään, jollei jo ala valjeta! Ryöstö — ennen murhaa!"
"Siltä näyttää", myönsi Ayscough. "Mutta minä kerron teille kaikki, mitä on käynyt ilmi."
Hän selosti sitten sen iltapäivän tapaukset herra Killickin ja hänen toveriensa saapumisesta poliisiasemalle John Purvisin tuloon asti, ja hänen kolme kuuntelijaansa ahmivat joka sanan yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Penniket muuttui yhä vakavammaksi.
"Missä herra Killick ja ne toiset nyt ovat?" hän kysyi vihdoin.
"Lähteneet tavoittamaan sitä amerikkalaista — Guyleria", vastasi Ayscough. "He arvelivat, että kun hänellä on kokemusta noista Etelä-Afrikan asioista, hän mahdollisesti tietää jotakin siitä, kuinka Stephen Purvisia on voitu vaania. Nähkääs — jokin otaksuma on muodostettava. Näyttää siltä kuin olisi Stephen Purvisia vainottu timantin vuoksi. Varkaat luultavasti seurasivat timanttia tähän myymälään asti - hyvin luultavasti kävivät herra Multeniukseen käsiksi sen vuoksi. He olivat jokseenkin varmasti olleet täällä juuri ennenkuin nuori Lauriston tuli sisään."
"Mutta miten sitten Stephen Purvis kuuluu juttuun?" kysyi Penniket.
"En voi vielä sanoa", vastasi Ayscough epäröiden. "Mutta mahdollisesti hän ja Levendale pääsivät selville siitä, keitä varkaat olivat ja lähtivät ottamaan heitä kiinni ja joutuivat ansaan tai suorastaan murhatuiksi niin kuin John Purvis otaksuu. Siitä tulee entistäänkin monimutkaisempi juttu!"
"Mitä nyt aiotaan tehdä?" kysyi lakimies.
"No niin", sanoi Ayscough. "Eipä juuri voi tarttua asioihin sen lujemmin kiinni kuin nyt on tartuttu. Sekä Levendalesta että Purvisista puhutaan paljon sanomalehdissä. Jokainen uutistenhankkija ponnistaa voimansa saadakseen jotakin heistä selville. Ja me jakelemme ilmoituslippuja joka suunnalle ja kuulutamme heitä — noita julistuksia kiinnitetään jokaisen Lontoon poliisiaseman ulkopuolelle — ja huomisaamuna niitä on jo monessa paikassa Englannissa. Ja tietysti olemme itse työssä koko ajan. Mutta toistaiseksi meillä ei vielä ole pienintäkään aavistusta varkaista. Sillä siitä ei nyt ole epäilystäkään, että ensin tapahtui varkaus ja sitten vasta kaikki muu!"
Penniket nousi seisomaan ja kokoili papereitaan.
"Luullakseni ei kumpikaan teistä ole kuullut koskaan tuosta timantista", hän sanoi, "tai tietänyt, että herra Multeniuksella oli sellainen säilytettävänään? Niin, aivan oikein. Koko kaupan verhosi salaperäisyyden ilmakehä. Niin, muuta en voi sanoa kuin että teidän on haettava Levendale käsiinne. Hän varmasti voi selittää paljon."
Lakimiehen poistuttua Ayscough kääntyi Zillahin puoleen.
"Ettekö kertaakaan ole isoisänne kuoleman jälkeen nähnyt minkäänlaista pikku laatikkoa tai kääröä tai mitään sen tapaista missään kuljeskelemassa?" hän kysyi. "Aprikoin kovasti sitä, mihin tuo timantti oli kääritty hänen tuodessaan sen pankista. Minun käsitykseni on, että hän tarkasteli tuota timanttia silloin kun hänen kimppuunsa hyökättiin, ja siinä tapauksessa se laatikko, josta hän oli sen ottanut, olisi jossakin syrjään heitettynä."
"Tehän olitte itse täällä sisällä ennen minua", sanoi Zillah.
"Aivan niin, mutta minä en huomannut mitään", virkkoi Ayscough.
"En minäkään", sanoi Zillah. "Ja ettekö luule, että kuka tahansa tuon timantin sieppasi, hän otti myöskin sen säiliön? Uskon herra Penniketin olleen oikeassa sanoessaan, että Levendale on saatava käsiin. Jos on olemassa sellainen henkilö, joka tietää kuka tappoi isoisäni, on se Levendale. Koettakaa saada hänet käsiinne."
Rouva Goldmark tuli sisään juuri silloin ollakseen taas Zillahin seurana ja salapoliisi lähti pois. Melky pukeutui päällystakkiinsa, seurasi häntä ulos ja laski sivukäytävässä kätensä hänen käsivarrelleen.
"Kuulkaahan, herra Ayscough", hän kuiskasi tuttavallisesti. "Tarvitsen teidän apuanne. Nyt juuri on käynyt ilmi sellaista, josta en ole ilmaissut sanaakaan Penniketille enkä serkulleni — mutta teille puhun siitä. Tiedättekö mitä, herra Ayscough — kuulkaahan nyt!" — ja hän kertoi salapoliisille Maida Valessa olevasta kalustetusta huvilasta, sen kiinalaisista asukkaista ja heidän maksuosoituksestaan. "Ja se on päivätty juuri samana päivänä, jolloin ukko nitistettiin!" huudahti Melky. "Mitä nyt sanotte, herra Ayscough? Jospa asia onkin niin, että jompikumpi noista vinosilmistä kävi täällä maksuosoituksen kanssa samana iltapäivänä, jolloin Zillah oli ulkona, tapasi ukon täällä yksinään ja timantin hänen kädessään. Mitä arvelette?"
Ayscough säpsähti ja päästi hiljaisen vihellyksen.
"Ahaa", hän virkkoi. "Totta totisesti, siinä on ajatusta! Missä sanotte tuon talon olevan? Molteno Lodge, Maida Vale? Tiedän sen — se on pieni erillinen rakennus puutarhan keskellä. Kuulkaahan, lähtekäämme katsomaan sinne!"
"Sitä juuri aioin ehdottaa — vieläpä heti", vastasi Melky. "Menkäämme, mutta matkalla meidän on poikettava erään henkilön luokse. Haluan kysyä erästä asiaa tohtori Mirandoletilta."