XXVI
ROTTA
Ayscough ja Melky astelivat äänettöminä vilkasliikkeisillä kaduilla. Vasta heidän päästyään Paddingtonin kanavan takana oleville rauhallisemmille syrjäkaduille ja käännyttyään Portsdownin tielle salapoliisi kosketti toverinsa käsivartta. "Mitä te tiedätte näistä kahdesta kiinalaisesta nuorukaisesta, joilla on hallussaan tuo teidän kalustettu talonne?" hän kysyi. "Paljonko vai vähän?"
"Emme tiedä kerrassaan mitään, herra Ayscough, nimittäin serkkuni ja minä", vastasi Melky. "Emme ole koskaan kuulleetkaan heistä. Emme edes tietäneet heidän asuvan siellä! Emme sitäkään, että ukolla oli kalustettu talo vuokrattuna Maida Valessa! Hän oli umpimielinen tuo ukko, muutamiin asioihin nähden. Tuo oli yksi niistä. Herra Penniket kuitenkin kuuli tästä, mutta aivan hiljattain. Hän sanoo heidän olevan kunnollisia lääketieteen ylioppilaita jossakin sairaala — niin, yliopisto-kolleegion sairaalassa. Sehän kai on Gower-kadun varrella, eikö niin? Ukko oli merkinnyt erääseen tätä Molteno Lodgea koskevaan paperiin, että nämä vinosilmät olivat hyviä asukkaita. Tiedän, mitä hän sillä tarkoitti: pojat maksoivat vuokransa säännöllisesti etukäteen."
"Niin, niillä veitikoilla on aina paljon rahaa", huomautti Ayscough. "Olen koettanut tässä muistutella olenko koskaan nähnyt heitä kumpaakaan. Mutta taivas varjelkoon — siinä kaupunginosassa asuu niin paljon ulkomaalaisia, etenkin japanilaisia ja siamilaisia — lakitieteen ja lääketieteen ylioppilaita ja muita sen tapaisia — että koskaan ei tule kiinnittäneeksi erikoisemmin huomiotaan pariin itämaalaiseen — ja hehän epäilemättä pukeutuvatkin kuin englantilaiset. Mutta minkä tähden haluatte tavata tuota tohtoria?" hän kysyi heidän pysähtyessään tohtori Mirandoletin ovelle. "Onko sillä seikalla mitään tekemistä tämän asian kanssa?"
"Saatte nähdä hetken kuluttua", vastasi Melky soittaessaan kelloa. "Eräs seikka vain on johtunut mieleeni. Ja niillä asioilla on varmasti jotakin yhteyttä."
Tohtori Mirandolet oli kotonaan ja otti vieraat vastaan huoneessa, joka oli puolittain haavasairaala, puolittain kemiantutkijan työhuone ja viimeistä soppea myöten täynnä hänen ammattinsa todistuskappaleita ja tarvekaluja. Hänellä oli päällään valkoinen liinainen työtakki, ja hänen tummat kasvonsa ja musta tukkansa näyttivät entistäänkin tummemmilta ja mustemmilta sen rinnalla. Melky katseli häntä pelonsekaisen kunnioituksen vallassa istuutuessaan Mirandoletin hänelle tarjoamalle tuolille ja huomatessaan tohtorin luoneen häneen läpitunkevat silmänsä.
"Vain pari kysymystä, herra", hän sanoi anteeksi pyydellen. "Minä ja tämä herra Ayscough koetamme vähän ottaa selvää tästä Multeniuksen jutusta, ja koska tiedän teidät taitavaksi mieheksi ammatissanne, johtui mieleeni, että voisitte ilmaista minulle jotakin. Olin nähkääs läsnä Parslettin juttua tutkittaessa, herra."
Mirandolet nyökkäsi päätään ja odotti ja Melky rohkaisi luontonsa.
"Herra", hän virkkoi kumartuen äkkiä eteenpäin ja koskettaen tohtorin polvea tuttavallisesti. "Kuulin teidän tuossa tutkinnossa sanovan, että olette asunut Itämailla?"
"Aivan niin", sanoi Mirandolet. "Monta vuotta. Intiassa — Birmassa —
Kiinassa."
"Tunnette siis, herra, nuo itämaalaiset ja heidän pikku temppunsa?" sanoi Melky. "Olisikohan liian rohkeaa — en tahdo udella mitään ammattitietoja, jos se on sopimatonta! — mutta olisikohan liian rohkeaa kysyä teiltä, ovatko nuo ihmiset kovin taitavia myrkyttäjiä?"
Mirandolet nauroi paljastaen erittäin valkeat hampaansa ja vilkaisi
Ayscoughiin aivan kuin kehoittaen häntä ottamaan osaa tähän ilonpitoon.
Hän taputti Melkyä olkapäälle kuin tämä olisi sanonut jotakin
huvittavaa.
"Taitaviako, nuori ystäväni?" hän huudahti. "Maailman parhaita! — Enemmän kuin mestareita! Täysin oppineita! Myrkyttävät ihmisen sillä välin kun vain katsahtavat häneen."
"Jonkin verran ovelia siis siinä, herra", huomautti Melky.
"Niin yli teidän ymmärryksenne, ystäväni", vastasi Mirandolet. "Jollen kovin pahasti erehdy kasvonpiirteittenne suhteen, olette itse syntyisin vanhasta rodusta, jolta ei suinkaan puutu taitoa ja oveluutta — mutta sellaisissa asioissa, joista olette maininnut, olette oikeita lapsia noihin kaukaisiin Idän kansoihin verrattuna."
"Aivan oikein, herra, uskon teitä", virkkoi Melky juhlallisesti. "Ja keitä pidätte muita ovelampina niistä, joiden piirissä sanotte eläneenne? Mainitsitte kolmesta eri kansallisuudesta — intialaisista, birmalaisista ja kiinalaisista. Keitä pitäisitte heistä taitavimpina, jos kysymykseen tulisi tuollaisen kavalan työn tekeminen?"
"Sentapaisessa teossa, jota tarkoitatte, ystäväni", vastasi Mirandolet, "ei kukaan voita kiinalaista. Oletteko tyytyväinen tähän?"
Melky nousi seisomaan ja vilkaisi salapoliisiin, ennenkuin kääntyi tohtorin puoleen.
"Herra", hän sanoi. "Juuri niin minäkin olisin sanonut. Mutta halusin vain kuulla, mitä teidän kaltaisenne suuri mies arvelisi. Nyt sen tiedän. Olen hyvin kiitollinen teille, herra. Jos joskus voin tehdä jotakin puolestanne, herra — jos haluatte joskus todella hyvän esineen, nimittäin jalokivialaan kuuluvan — niin ihan ostohinnalla —"
Mirandolet nauroi, taputti Melkyä taas olkapäälle ja vilkaisi
Ayscoughiin.
"Mihin meidän nuori ystävämme oikein pyrkii?" hän kysyi hyväntuulisesti. "Mitä hän ajaa takaa?"
"Hukka minut periköön, jos sen tiedän, tohtori", sanoi Ayscough pudistaen päätään. "Hänen päähänsä on piintynyt jokin ajatus. Oletteko nyt tyytyväinen, herra Rubinstein?"
Melky oli menossa ovelle.
"Sanoinhan juuri niin", hän vastasi. "Tulkaa mukanani, herra Ayscough, ja käykäämme taas asiaan käsiksi. Kuulkaahan", hän virkkoi, tarttuen salapoliisia käsivarteen heidän päästyään ulos. "Lähdetäänpä katsomaan noita vinosilmiä. Minulla on sellainen käsitys, että heillä on jotakin yhteyttä tämän jutun kanssa — ja minä aion lähteä heidän luokseen ja kysyä heiltä paria seikkaa. Ja te tulette minun kanssani?"
"Kuulkaahan mitä sanon", virkkoi Ayscough. "He ovat arvossapidettäviä herrasmiehiä — vaikka ovatkin ulkomaalaisia. Parasta on olla varovainen — emme tiedä mitään heitä vastaan."
"Älkää pelätkö mitään", sanoi Melky. "Minä kyllä käsittelen heitä oikein. Eikö minulla ole hyvä selitys käynnilleni, herra Ayscough? Kysyn vain kohteliaasti yhtä asiaa. Pyydän anteeksi, että tunkeudun heidän luokseen, mutta koska neiti Zillah Wildrose ja minä olemme herra Daniel Multeniuksen valitettavan kuoleman jälkeen perineet hänen omaisuutensa, haluaisin tietää, aikovatko molemmat herrat edelleen asua huvilassa ja onko mahdollisesti jotakin, jota voimme tehdä heidän hyväkseen. Kyllä minä puhun heille sopivasti!"
"Mihin te sitten lopulta oikein pyritte?" kysyi salapoliisi. "Selittäkää tarkemmin." Melky puristi toverinsa käsivartta. "Tahdon nähdä heidät", hän kuiskasi. "Se on yksi syy. Ja sitten tahdon saada tietää, kuinka heidän viimeinen maksuosoituksensa joutui Multeniuksen arkihuoneeseen. Lähetettiinkö se postissa vai toimitettiinko se sinne henkilökohtaisesti. Ja kuka sen siinä tapauksessa toi."
"Te olette terävä mies", huomautti Ayscough. "Teidän olisi paras tulla meidän virastoomme."
"Kiitoksia, herra Ayscough, mutta on sattunut tapaus, joka antaa minulle puuhaa muualla", sanoi Melky hilpeästi. "Tiedättekö, että kelpo sukulaisvainajani on jakanut kaikki varansa minun ja serkkuni kesken? Olen nyt rikas mies, herra Ayscough. Hiivatti sentään! En tiedäkään kuinka rikas olen! Sen selville ottamisessa on jonkin verran puuhaa."
"Teilläpä oli onnea", sanoi salapoliisi sydämellisesti. "Hauska kuulla! Otaksunpa, että te ja serkkunne teette naimiskaupan ja säilytätte rahat suvun keskuudessa, vai kuinka?"
Melky painoi sormellaan nenänvarttaan.
"Siinä tapauksessa kuvittelette väärin", hän sanoi. "Ennen pitkää solmitaan kyllä avioliittoja — mutta ei teidän otaksumallanne tavalla! Tuollahan on Molteno Lodge tien toisella puolen. Hiivatti sentään, usein olen nähnyt tuon pikku asumuksen raitiovaunun katolta, mutta en aavistanutkaan sen kuuluvan ukkoparalle!"
He olivat nyt tulleet Maida Valen alempana olevaan osaan, jossa on paljon yksityisiä, aidalla varustettuja, puutarhojen ympäröimiä rakennuksia. Melky näytti erästä pientä taloa, rapattua huvilaa, jonka valkeat seinät loistivat marraskuun kuuvalossa. Sen korkean aidan ympäröimä puutarha oli jonkin verran suurempi kuin naapuritalojen, ja siellä kasvoi paljon jokseenkin korkeita jalavia ja niiden juurella suuria pensaita.
"Tämäpä on hauska ja todella oikein maaseutua muistuttava paikka", hän huomautti Melky heidän astuessaan tien poikki ja lähestyessään veräjää. "Ja kun sisälle pääsee, on se epäilemättä harvinaisen rauhallinen. Mitä te sanotte, herra Ayscough?"
Salapoliisi tarkasteli veräjää. Se oli omituisen näköinen, kahden tukevan pylvään reunustama ja valmistettu takoraudasta, jonka verkon silmukat olivat hyvin lujasti punotut. Ayscough kurkisti sisään sen yläosasta ja näki hyvin hoidetun nurmikentän, jonkun veistokuvan, puutarhapenkin ja muita sellaisia piirteitä, joiden avulla lontoolaiset huvilanomistajat tahtovat luoda ympärilleen maalaisleimaa. Mutta minkäänlaisia elonmerkkejä hän ei huomannut puutarhan perällä olevassa talossa.
"Talossa ei ole laisinkaan valoa", huomautti Ayscough tunnustellen veräjää.
"Näyttää aivan siltä kuin kaikki olisivat ulkona. Aiotteko soittaa?"
Melky osoitti aidansivua.
"Tämän ja tuon naapuritalon välillä on kuja", hän sanoi. "Tulkaahan katsomaan — eiköhän siellä ole jonkinlainen takakäytävä."
"Onpa tämän kiviaidan päällä aika paljon rautapiikkejä ja lasinsiruja", huomautti Ayscough heidän kiertäessään kapeaa käytävää myöten huvilan taakse. "Isoisänne halusi ilmeisestikin, ettei kukaan kovin helposti pääsisi hänen alueelleen, herra Rubinstein. Kuuden jalan korkuinen aita ja sen päällä ihan oikean linnoituksen varustukset! Mitä nyt aiotte tehdä?"
Melky oli astunut erääseen sivumuurin syvennykseen ja tarkasteli vankkaa ovea, jonka alapuolella saattoi kuuvalossa selvästi erottaa sanan sivukäytävä. Hän käänsi portinkahvaa ja huudahti.
"Avonainen", hän sanoi. "Tulkaa mukaan, herra Ayscough, mennään sisään, jos joku on sisällä, niin hyvä on, jollei — niin yhtä hyvä. Minä aion vähän tarkastaa paikkoja."
Salapoliisi meni Melkyn jäljessä huvilan takana olevalle kivetylle pihalle. Siellä tuntui vallitsevan täysi pimeys — ja akkunat olivat pimeät.
"Ei valoja julki- eikä takasivulla", huomautti Ayscough. "Ei sisällä voi olla ketään. Ja kuulkaahan — jos jompikumpi noista kiinalaisista herroista tulisi pääportista omalla avaimellaan ja huomaisi meidän vaaniskelevan täällä, niin se ei näyttäisi oikein hyvältä, vai mitä? Eiköhän olisi parasta tulla uudestaan päiväsaikaan?"
"Mitä tyhjiä", sanoi Melky. "Enkö minä ole toinen tämän hauskan pikku talon omistajista? Ja eikö tämä veräjä ollut auki? Tulkaa pois talon julkisivulle."
Hän lähti astelemaan hiekoitettua polkua, joka kiersi talon ympäri, ja nousi portaita pylväitten reunustamalle paraatiovelle. Siellä hän soitti kelloa, ja hänen toverinsa kuuli sen äänekkään kilinän talon sisällä. Mutta kukaan ei tullut avaamaan — ja koko paikka näytti entistäänkin pimeämmältä ja hiljaisemmalta.
"Ei siellä tietysti ole kukaan sisällä", kuiskasi Ayscough. "Tulkaa nyt, lähtekäämme jo pois."
Melky ei vastannut. Hän meni alas portaita ja käveli katua vastaan olevan rautaportin viereiselle nurmikolle. Hänen oikealla puolellaan oli tiheä rautatammi- ja laakeripuupensaikko, ja kun hän meni sen ohitse, lähti sieltä liikkeelle jokin vilkas ja nopsa ja mutkitteleva eläin ja kiiti nurmikon poikki.
"Voi taivas!" huudahti Ayscough. "Sehän oli rotta Ja aivan kaniinin kokonainen!"
Melky pysähtyi, katseli rotan jälkeen ja sitten sitä paikkaa, josta se oli tullut esiin. Ja äkkiä hän lähti pensaikkoon päin ja työnsi syrjään paksut laakeripuun oksat. Samassa silmänräpäyksessä hän peräytyi salapoliisin luokse ja hänen kasvonsa kalpenivat kuuvalossa.
"Herra Ayscough!" hän huohotti. "Hiivatti sentään! Siellä on kuollut mies! Katsokaa itse!"