XXVII
TYHJÄ TALO
Ayscough oli ilmaissut jonkinlaista pidättyväisyyttä ja vastahakoisuutta toverinsa puuhia kohtaan siitä lähtien kun tämä sai hänet tulemaan sisään Molteno Lodgen takaveräjästä — nämä hommat tuntuivat hänestä tarkoituksettomilta ja vääriltä. Mutta kuullessaan Melkyn äkillisen huudahduksen hän hyökkäsi ammatti vaistonsa yllyttämänä eteenpäin ja katsoi raosta, jonka Melky teki pensaikkoon.
"Laupias taivas!" hän sanoi. "Olette oikeassa. Toinen kiinalaisista!"
Täysikuu oli nyt korkealla pilvettömällä taivaalla ja sen valo osui suoraan keltaisille kasvoille ja keltaisessa kaulassa olevalle tummalle haavalle. Kuka mies lieneekään ollut, oli hänet tapettu voimakkaalla veitseniskulla, joka oli osunut suoraan ja erehtymättä kaulasuoneen. Ayscough osoitti suurta leveää tahraa maassa pensaitten juurella.
"Lävistetty", hän kuiskasi, "pistetty kuoliaaksi! Ja laahattu tänne — katsokaahan tuota — ja tuota!"
Hän kääntyi ja näytti useampia tahroja heidän takanaan hiekoitetulla polulla — tahroja, jotka pienin välimatkoin ulottuivat melkein ovelle asti. Sitten hän veti taskustaan tulitikkulaatikon raapaisi valoa, meni lähemmäksi ja piti tulitikkua lähellä vainajan kasvoja. Melkykin, joka seisoi aivan hänen vieressään, tarkasti kuollutta.
"Epäilemättä toinen noista kiinalaisista", huomautti Ayscough tikun lepattaessa ja sammuessa. "Tai joka tapauksessa joku kiinalainen. Ja hän on ollut kuolleena jo joitakin päiviä! Tämäpä nyt on kummallista!"
"Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Melky.
"Tämähän on murha."
Ayscough katseli ympärilleen. Häntä ihmetytti kuinka oli mahdollista, että kuollut mies saattoi maata muutamia päiviä kenenkään löytämättä tuossa puutarhassa aivan lähellä vilkasliikkeistä katua, jota myöten lakkaamatta virtaa jos jonkinlaisia ajopelejä ja kulkijoita. Mutta tutkittuaan pikaisesti ympäristöä hän käsitti asian. Rakennus sijaitsi puutarhan yhdellä syrjällä, muita kolmea reunaa varjostivat naapuritalot ja kadun puolella korkea aita, suuret puut ja tiheät pensaat. Kadun puoleinen portti oli lukossa tai säpissä; kukaan muu ei ollut tullut sisään paitsi veitsen omistaja, joka oli lyönyt tuon haavan ja tiesi murhatun makaavan laakeripuitten juurella. Vain Melkyn askelten pelästyttämä rotta oli ollut asiasta selvillä.
"Odottakaa täällä", virkkoi Ayscough. "No niin, ainakin portin sisäpuolella sitten, älkää tulko ulos, minä en halua herättää huomiota. Jossakin lähistöllä on varmasti poliisi."
Hän meni rautaristikkoiselle portille Melkyn seuratessa hänen kintereillään, löysi ja irroitti patenttisäpin ja pujahti kadulle. Parin minutin kuluttua hän palasi poliisin kanssa. Hän viittasi miestä tulemaan aidan sisäpuolelle ja lukitsi taas portin.
"Koska te tunnette tämän vahtialueen", sanoi hän rauhallisesti aivan kuin jatkaen aikaisemmin aloitettua keskustelua, "niin varmaankin tunnette myöskin ne kaksi kiinalaista herrasmiestä, jotka asuvat täällä?"
"Olen kyllä nähnyt heidät", vastasi poliisi. "Kaksi hiljaista pientä miestä — olen nähnyt heidät usein — tavallisesti iltaisin."
"Oletteko viime aikoina nähnyt heitä?" kysyi Ayscough.
"Niin, nyt kun johdun sitä ajattelemaan, en ole", vastasi poliisi. "En muutamiin päiviin."
"Oletteko huomannut, että talo on ollut suljettuna — että julkisivun akkunoissa ei ollut valoja?" kysyi salapoliisi.
"Täällä ei tosiaankaan koskaan näe valoa, herra Ayscough", selitti poliisi, "akkunat ovat luukuilla varustetut. Tiedän sen, koska minulla oli tapana tarkastella talon ollessa tyhjänä."
"Tiedättekö millaiset palvelijat näillä kahdella oli?" kysyi Ayscough.
"Heillä ei ollut laisinkaan palvelijoita", vastasi poliisi. "Minusta tuntui siitä vähästä päättäen, mitä heitä näin, että he eivät käyttäneet taloa juuri mihinkään muuhun kuin nukkumiseen. Olen nähnyt heidän lähtevän aamulla kirjat ja paperit kainalossaan ja palaavan illalla samoin. Mutta palvelijoita ei täällä ole. Onko jotakin hullusti, herra Ayscough?"
Ayscough lähti pensaikkoon päin.
"Tämän verran on hullusti", hän vastasi. "Toinen heistä makaa kuolleena noiden laakeripuitten takana veitsenhaava kurkussaan. Ja varmalta näyttää kaikesta päättäen, että hän on maannut, siellä muutamia päiviä. Katsokaahan!"
Poliisi kurkisti pensaikkoon, päästi, kimeän huudahduksen ja näytti aivan hölmistyneeltä. Hän katseli tovereitaan, katseli ympärilleen puutarhassa ja osoitti äkkiä tummaa tahraa maassa.
"Tuossa on verta", hän sanoi. "Verta!"
"Verta!" huudahti Ayscough. "Tällä polulla on verta pitkin matkaa. Mies on pistetty kuoliaaksi tullessaan sisään tuosta ovesta, sitten hänen ruumiinsa on laahattu polkua pitkin ja heitetty tänne. No niin, lähtekää nyt poliisiasemalle ja kertokaa siellä, mitä olemme löytäneet Hankkikaa apua, hänet on kuljetettava ruumishuoneeseen. Ja tuokaa miehiä vartioimaan tätä taloa — kertokaa poliisikomisarjukselle kaikki ja sanokaa että minä olen täällä. Ja vielä — antakaa minulle tuo lamppunne."
Poliisi irroitti sähkölampun vyöstään ja ojensi sen Ayscoughille. Tämä päästi hänet ulos portilta, palasi sitten Melkyn luokse ja viittasi häntä tulemaan rakennuksen sisään.
"Katsokaamme päästäänkö jollakin tavoin tuonne sisään", hän sanoi. "Totisesti, herra Rubinstein, jokin vaisto varmaankin ohjasi teitä tulemaan tänne tänä iltana! Olemme keksineet jotakin, mutta taivas sen tietää, että en aavista, mitä se on!"
"Herra Ayscough", virkkoi Melky. "En aavistanutkaan mitään tämän tapaista — se on ollut minulle todellinen yllätys. Mutta sen kyllä voin varsin hyvin ymmärtää, mitä se merkitsee. Se on vain yksi palanen tuosta suuresta jutusta. Murha, herra Ayscough, verinen murha! Kaikki tuon kellanpunaisen timantin vuoksi, josta lopultakin kuulimme. Voi, jos vain olisin tietänyt, että se oli koko tämän jutun pohjalla, olisin varmasti osannut tehdä terävämpiä johtopäätöksiä! Kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti —"
Ayscough, joka oli käsitellyt paraatioven lukkoa, keskeytti äkkiä toverinsa mietteet.
"Ovi on auki!" hän huudahti. "Auki! Ei edes salpa ole päällä. Tulkaa mukaan!"
Melky peräytyi vähän nähdessään pimeän eteishuoneen. Puutarhassa tuntui kammottavalta kirkkaassa kuunvalossa, Mitä kaikkea saattoikaan olla sisällä mustassa äänettömässä talossa?
"Kas niin, sytyttäkää nyt tuo sähkölamppunne!" hän sanoi. "En ole vähintäkään mieltynyt tämän tapaisiin tutkimuksiin. Meillä olisi välttämättä pitänyt olla revolverit mukanamme."
Ayscough sytytti lampun ja astui edellä eteiseen. Siellä ei voinut nähdä mitään muuta kuin sellaista, mikä kuului asiaan hyvin kalustetussa talossa. Ensimmäisessä huoneessa, johon he katsoivat, oli vain kauniita huonekaluja, pehmeitä mattoja ja vanhoja tauluja. Mutta sen takana olevassa huoneessa oli selviä jälkiä siitä, että siellä oli hiljattain asuttu. Sinne oli katettu illallispöytä, jossa oli ruokaa, kylmää linnunpaistia, kieltä. Toisella lautasella oli molempia näitä leikkeleitä ja niiden päällä ristissä veitsi haarukka Lähellä sitä toisella lautasella oli taitettu leipäviipale. Kaikista näistä seikoista saattoi päättää, että illallinen oli katettu kahdelle, että vain yksi oli istuutunut sitä syömään, että hänet oli keskeytetty ihan aterian alussa — syrjään sysätyn lautasen vieressä oli lasi puolillaan vaaleaa ranskalaista viiniä. "Näyttää aivan siltä, että toinen heistä oli ollut aterialla, sitten pakosta keskeyttänyt sen eikä enää koskaan palannut sitä jatkamaan", huomautti Ayscough. "Epäilemättä hän, joka makaa tuolla ulkona. Tarkastelkaamme toisiakin huoneita."
Mitään mainitsemisen arvoista ei ollut nähtävissä paitsi että eräässä makuuhuoneessa auki jätetyssä lipaston laatikossa näkyi paljon hopea- ja kuparirahoja, joiden joukossa siellä täällä kimmelsi kultakolikkokin. Ayscough nyökäytti merkitsevästi päätään tämän nähdessään.
"Toinen todistus kiireestä", hän virkkoi. "Joku on kiitänyt täältä niin nopeasti kuin suinkin on voinut. Näkyviin jätetyt rahat — keskeytynyt ateria — avonainen ovi — kaikki selviä todistuksia. No niin, me olemme toistaiseksi nähneet tarpeeksi. Meidän miehemme saavat myöhemmin tehdä perinpohjaisen tutkimuksen. Tulkaa taas alakertaan."
Ei kumpikaan heistä tuntenut suurta halua keskustelemiseen tai otaksumien esittämiseen ja he odottivat poliisin tuloa äänettöminä lähellä porttia, kumpikin ajatellen sitä mykkää olentoa, joka makasi laakeripuitten takana. Sitten Ayscough ja poliisikomisarjus neuvottelivat kuiskailemalla, järjestivät vainajan siirtämisen ruumishuoneeseen, talon vartioinnin ja perinpohjaisen tutkimisen. Sen jälkeen Ayscough viittasi Melkyä mukanaan kadulle.
"Hauska on päästä pois tuolta ainakin toistaiseksi", hän sanoi huojentuneen näköisenä. "Minun mielestäni siellä on aivan liian paljon murhan ja salaperäisyyden, juuri itämaisen salaperäisyyden tuntua, herra Rubinstein! Mutta erään asian me voimme suorittaa nyt heti. Ettekö sanonut näiden molempain olevan lääketieteen ylioppilaita yliopistokolleegion sairaalassa?"
"Niin herra Penniket selitti", vastasi Melky. "Hiivatti sentään! En ole koskaan kuullut heistä, ennen kuin vasta tänään iltapäivällä!"
"Todennäköisesti saatte ennen pitkää kuulla heistä aika paljon", huomautti Ayscough. "Ajakaamme nyt Gower-kadulle, Luullakseni joku siellä voi kertoa heistä jotakin."
Hän käveli St. John's Wood -kadun varrella olevalle ajuriasemalle, jossa hän työnsi Melkyn vuokra-ajurin rattaille ja käski ajaa täyttä vauhtia yliopistokolleegion sairaalaan. Sen käskyn täyttäminen ei vienyt pitkää aikaa, mutta heidän perille saavuttuaan ei suinkaan ollut helppoa löytää sellaista henkilöä, joka olisi voinut antaa Ayscoughin haluamat tiedot. Vihdoin, heidän odotettuaan jonkin aikaa vastaanottohuoneessa, tuli sisään muuan nuori sairaalan lääkäri ja katsoi heihin kysyvästi.
"Mitä te haluatte tietää näistä kahdesta kiinalaisesta ylioppilaasta?" hän kysyi vähän kärsimättömästi vilkaisten Ayscoughin nimikorttiin. "Onko jotakin hullusti?"
"Tahtoisin tietää monta seikkaa", vastasi Ayscough. "Ainakin myöhemmin, joskaan ei tällä hetkellä. Tunnette ne molemmat miehet, joita tarkoitan — Chang Lin ja Chen Lin — he ovat luullakseni veljeksiä?"
"Tunnen heidät. He ovat viime joulusta lähtien opiskelleet täällä", vastasi nuori lääkäri. "Asianlaita on niin, että he eivät ole veljiä, vaikka ovatkin hyvin toistensa näköisiä ja vaikka molemmilla onkin sama sukunimi — jos Li on mikään sukunimi. He ovat ystävyksiä, eivät veljeksiä, niin he ovat itse selittäneet meille."
"Milloin näitte heidät viimeksi?" kysyi Ayscough.
"Nyt kun asiaa ajattelen, muistan siitä olevan jo muutamia päiviä", vastasi lääkäri. "Huomautin siitä tänään, sillä kaipasin heitä eräällä luennolla."
"Sanoitte heidän olleen toistensa näköisiä", huomautti salapoliisi.
"Luullakseni voitte kuitenkin erottaa toisen toisesta?"
"Tietysti. Mutta mitä tämä oikein merkitsee? Näen, että olette salapoliisi. Ovatko he jossakin hädässä?"
"Tämän asian laita on niin", vastasi Ayscough, "että toinen heistä makaa kuolleena ruumishuoneessa. Olisin teille hyvin kiitollinen, jos tulisitte meidän kanssamme ajurilla toteamaan kumpi heistä on kysymyksessä. Tämä on nimittäin murhajuttu!"
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Ayscough astui nuoren sairaalalääkärin edellä synkkään ja hiljaiseen huoneeseen ja nosti verhon keltaisilta kasvoilta.
"Kumpi heistä on tämä?" hän kysyi.
Lääkäri säpsähti nähdessään haavan vainajan kurkussa.
"Tämä on Chen", vastasi hän.