XXXIV

YMMÄLLÄ

Levendale vaikeni päästyään tähän asti kertomuksessaan ja katseli ympärilleen toisten odottaviin kasvoihin. Hän huomasi kahden henkilön tarkastelevan häntä erikoisen tarkkaavasti — Ayscoughin ja vanhan lakimiehen. Ruvetessaan taas jatkamaan kertomustaan hän vilkaisi merkitsevästi Killickiin.

— Otaksunpa, että jotkut teistä haluaisivat kysyä minulta — ja myöskin Stephen Purvisilta — muutamia seikkoja äskeisen kertomukseni johdosta? hän sanoi. Saatte vapaasti kysyä mitä haluatte ja kuka vain haluaa, kun ensin olen lopettanut. Mutta sallikaa minun nyt päättää tämä, sillä sitten ehkä täysin ymmärrätte, mistä oikein on kysymys.

— Purvis ja minä kävelimme jonkin aikaa edes takaisin Oxfordin ja Cambridgen pengermällä neuvotellen tilanteesta. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä varmempi olin siitä, että heti alussa muodostunut mielipide oli oikea — kiinalainen oli vienyt sekä timantin että mainitut rahat. Tiesin noiden kahden kiinalaisen asuvan Multeniuksen kalustetussa talossa, olinpa sattunut olemaan läsnä Praed-kadun varrella olevassa liikkeessä eräällä aikaisemmalla käynnilläni heidän sopiessaan asiasta Multeniuksen kanssa. Nyt oli käsitykseni seuraava: jompikumpi heistä oli tullut ukon luokse maksamaan vuokraa tai jollekin muulle asialle, huomannut hänet joko sydänkohtauksen vallassa tai sellaisen johdosta kuolleena, nähnyt pöydällä timantin ja rahat, jotka odottivat siinä Purvisin saapumista, ottanut ne kaikki haltuunsa ja lähtenyt pakoon. Purvis oli kanssani yhtä mieltä. Ja sekä Purvis että minä tunnemme hyvin kiinalaisen luonteen ominaisuudet ja erikoisuudet. Me tiesimme, mitä oli tehtävä. Halusimme saada takaisin timantin ja minun rahani. Ja koska me tiesimme ikäväksemme, kuinka ovela ja taitava varas niitä nyt talletti, olimme täysin selvillä siitä, että meidän oli itsekin turvauduttava viekkauteen — vieläpä aika harvinaiseen. Sen vuoksi päätimme, että emme missään tapauksessa vielä kääntyisi poliisin puoleen.

— Nyt te poliisiviranomaiset saatatte sanoa tai sanotte varmastikin, että meidän olisi pitänyt suoraa päätä tulla teidän luoksenne, etenkin kun kysymyksessä oli murha. Mutta me emme tietäneet laisinkaan varmasti, että se oli murha. Emme olleet huomanneet mitään väkivallan merkkejä ukossa — tiesin hänet hyvin heikoksi ja uskoin häntä kohdanneen äkillisen halvauksen tai jonkin muun sen tapaisen. Harkitsin huolellisesti asioita Ilmeisestikin Daniel Multenius oli jäänyt yksin myymäläänsä ja koko asuntoonsa ja hänen tyttärentyttärensä oli joillakin asioilla. Sen vuoksi ei kukaan tietänyt timantista eikä rahoista. Emme tahtoneetkaan kenenkään tietävän niistä. Jos olisimme menneet poliisin luokse ja puhuneet heille, mitä tiesimme, olisivat asiat heti levinneet maailmalle ja saapuneet kiinalaisenkin korviin. Tiesimme aivan hyvin, että jos aioimme saada omaisuutemme takaisin, ei varasta saisi peloittaa — seuraavana aamuna ei sanomalehdissä saisi olla mitään asiasta. Kiinalainen ei saanut aavistaakaan, että timantin ja noiden rahojen todelliset omistajat epäilivät häntä — hän ei saanut tietää, että uutinen hänen saaliistaan mahdollisesti ilmoitettaisiin poliisille. Hänet oli jätettävä — ainakin muutamiksi tunneiksi — siihen uskoon, että se omaisuus, joka oli joutunut hänen haltuunsa, kuului kuolleelle miehelle, joka ei voinut ilmaista mitään.

— Mutta tuon kuolleen miehen arkihuoneessa oli minun kirjani! Oli mahdotonta mennä sinne takaisin noutamaan sitä. Yhtä mahdotonta oli, että siihen ei kiintyisi huomio. Daniel Multeniuksen tyttärentytär, jonka otaksuin erittäin älykkääksi nuoreksi naiseksi, huomaisi sen ja ymmärtäisi sen joutuneen heille hänen poissa ollessaan. Pohdin kovasti tuota seikkaa — ja lopuksi kyhäsin ilmoituksen, jonka lähetin välitystoimistoon käskien toimittamaan sen jokaiseen seuraavan aamun Lontoon lehteen. Miksi? Koska halusin suunnata tutkijain huomion toisaanne. Halusin nyt aluksi saada ihmiset uskomaan, että joku oli löytänyt tuon kirjan raitiovaunusta, poikennut Multeniukselle myymään tai panttaamaan sen, tavannut ukon yksinään, hyökännyt hänen kimppuunsa ja ryöstänyt häneltä jotakin. Kaikki tämä oli tarkoitettu kiinalaisen silmänlumeeksi. Jotakin täytyi tehdä, mitä tahansa — jotta hän ei saisi tietää Purvisin ja minun olevan selvillä asian todellisesta laidasta.

— Mutta — mitä me sitten aioimme tehdä? Sanon teille, että koska emme edellyttäneet Daniel Multeniuksen joutuneen väkivaltaisen kuoleman uhriksi, emme laisinkaan kiinnittäneet huomiota asian siihen puoleen, vaan kohdistimme kaikki voimamme omaisuutemme takaisin saamiseen. Tiesin, missä talossa nuo kiinalaiset asuivat. Sinä iltana Purvis ja minä lähdimme sinne. Olemme kumpikin aikoinamme tottuneet erinäisiin salaperäisiin puuhiin ja menettelytapoihin ja me pääsimme tuon talon alueelle kenenkään sitä huomaamatta. Ei kestänyt kauan ennenkuin tulimme vakuutetuiksi siitä, että talo oli tyhjä. Se pysyi tyhjänä koko yön — Purvis vartioi sitä eräässä vajassa puutarhassa. Ei kukaan mennyt sinne eikä lähtenyt sieltä ennenkuin Purvis seuraavana aamuna tuli pois — hän nimittäin vartioi siellä siihen asti, kunnes oli määrä tulla minua tapaamaan Hyde puistoon. Ennenkuin menin tuohon kohtaukseen, olivat luonani käyneet etsivä kersantti Ayscough, herra Rubinstein ja herra Lauriston — he tietävät mitä sanoin heille. En voinut silloin sanoa mitään muuta — minulla oli tarpeeksi tuumimista omissa huolissani.

— Kun Purvis ja minä kohtasimme, neuvottelimme uudestaan ja päätimme, että ottaen huomioon kaikki ilmi tulleet ja sanomalehdissäkin julkaistut seikat oli nuoreen herra Lauristoniin langennut epäluulo parasta, Mitä saattoi tapahtua meille: se rauhoittaisi kiinalaista. Ja me päättelimme varmaksi, että Maida Valessa sijaitseva talo ei varmaankaan pysyisi asumattomana sinä yönä, ja sovimme yhtymisestä siellä kello yhdeksitoista. Olimme varmat, että miekkosemme oli lukenut kaikki sanomalehtiuutiset, tuntien itsensä turvalliseksi ja että me tapasimme hänet. Mutta, huomatkaa, meillä ei ollut aavistustakaan, kumpi noista kahdesta kiinalaisesta oli syyllinen. Yhdestä seikasta olimme joka tapauksessa vakuutetut. Kumpi lieneekään ollut hän, jonka minä olin edellisenä päivänä nähnyt pujahtavan Iron Gaten laiturikadun nurkkauksesta, joko hän siis oli Chang Li tai Chen Li, hän oli varmasti säilyttänyt salaisuuden omanaan! Oli nyt vain mentävä tuohon taloon, ryhdyttävä keskusteluun molempain kanssa, päästävä selville siitä, kumpi heistä oli syyllinen, ja sitten meneteltävä oman suunnitelmamme mukaan, joka oli valmiiksi harkittu.

— Nyt on siis kuvattava meidän toinen käyntimme Maida Valessa. Täsmällisesti sanoen, se tapahtui yhdentoista ja kahdentoista välillä toisena yönä timantin katoamisen jälkeen. Samoin kuin edellisenäkin yönä saavuimme puutarhaan takana olevasta portista. Se oli kummallakin kerralla lukitsematta, kun taas Maida Valen tielle johtava portti oli lujasti salvassa. Ja samoin kuin edellisenäkin yönä huomasin pian, että ainakin toistaiseksi ei talossa ollut ainoaakaan ihmistä. Mutta niin ei ollut asianlaita puutarhassa! Minun pitäessäni silmällä talon takasivua Purvis tarkasti varovasti puutarhaa. Pian hän palasi ja veti minut lähemmäksi sitä asfalttikujaa, joka johtaa kadunpuoleiselta veräjältä paraatiovelle. Kuu oli noussut talojen ja puitten yläpuolella — ja sen valossa hän näytti veritahroja. Hyvät herrat, niitä ei tarvinnut tarkastaa sen lähemmin, ennenkuin huomasimme ne uusiksi — tuoreiksi. Joku oli murhattu tuossa puutarhassa muutamia minuutteja — suorastaan muutamia minuutteja ennen meidän tuloamme. Parisen minuuttia vielä etsiskeltyämme löysimme murhatun, joka makasi polun vasemmalla puolella olevassa pensaikossa. Tunsin hänet nuoremmaksi noista kahdesta kiinalaisesta. Hän oli Chen Li.

— Tämä huomio luonnollisestikin paljasti meille, että asia oli joutunut uuteen vaiheeseen. Ei kestänyt kauan ennenkuin ymmärsimme, kuinka kaikki oli tapahtunut. Chang Li oli saanut selville, että hänen ystävällään oli hallussaan nuo arvoesineet. Hän oli nähnyt joko timantin tai setelikimpun tai molemmat — yhdentekevää millä tavoin. Mutta ottaessamme kaikki huomioon olimme vakuutettuja siitä, että hän oli saanut tuon asian tietoonsa, luultavasti vaaninut Chen Litä tämän palatessa kotiin myöhään illalla, iskenyt häntä veitsellä hänen tulessaan puutarhan käytävää pitkin, laahannut ruumiin pensaikkoon, anastanut itselleen saaliin ja lähtenyt pakoon. Ja nyt meidän oli ryhdyttävä siihen työhön, jonka arvasimme vaikeimmaksi tehtävistämme — nimittäin Chang Lin etsimisen. Hetkeäkään hukkaamatta aloitimme sen heti.

— Olen kertonut teille, että Purvis ja minä tunnemme aika hyvin kiinalaisia. Meillä on kummallakin jokseenkin tarkoin selvillä heidän tapansa ja minä puolestani tunnen verraten hyvin Lontoossa asuvat kiinalaiset, sillä olen vuos'kausia ollut liikeasioissa kiinalaisten kanssa sekä Lontoossa että Etelä-Afrikassa. Aavistin jokseenkin selvästi, kuinka Chang Li tulisi menettelemään. Hän piileskelisi, tarvittaessa vaikkapa kuukausiakin, kunnes ensimmäinen kiihkeä takaa-ajohuuto, jonka hän tiesi varmasti kajahtavan ilmoille, olisi vaiennut. Lontoon itäosassa on joitakin maanalaisia kätköpaikkoja, joihin hän voisi mukavasti ja turvallisesti vetäytyä piiloon, kunnes tarjoutuisi tilaisuus pujahtaa maasta huomaamatta. Minä tunnen jo niitä muutamia. Ja lisää oppisin tuntemaan.

— Purvis ja minä lyöttäysimme heti sille tolalle — sen verran kuin siinä oli suuntaa olemassa. Lähdimme suoraa päätä itäiseen kaupunginosaan. Ennen aamua olin ajanut partani ja viikseni, pukeutunut tuntemattomaksi vanhoihin vaatteisiin ja aloitin työni. Seuraavana aamuna suoritin heti kaksi asiaa: toimitin Spring-kadulta palvelijalleni sähkösanoman, jossa ilmoitin mahdollisesti viipyväni poissa toistaiseksi, ja sitten varoitin salaisesti Englannin pankkia noista suurista seteleistä. Mutta en suinkaan odottanut, että Chang Li koettaisi vaihtaa niitä; arvasin hänen käyttävän kaiken tarmonsa timantin suojelemiseen. Mutta mahdollisesti hän kuitenkin voisi koettaa vaihtaa yhden setelin ja epäilemättä onnistuisikin siinä, jollen minä olisi ryhtynyt tuohon varokeinoon.

— Seuraavana päivänä Purvis ja minä kumpikin tahollamme etsiskelimme itäisessä kaupunginosassa ja kuulimme pian, kuinka Praed-kadun varrella asuvan pikku kauppiaan Parslettin oli käynyt. Se mielestäni vahvisti olettamukseni oikeaksi. Kun samana ja seuraavana päivänä ilmestyi uusia sanomalehtiä, saimme tietää tarkemmin Parslettin jutusta. Ymmärsin asiat heti. Parslett, joka oli Multeniuksen lähin naapuri, oli luultavasti nähnyt Chen Lin - jota nyt luulimme todelliseksi varkaaksi — pujahtavan Multeniuksen ovesta. Kun sanoma Danielin kuolemasta levisi, oli hän sovittanut kaksi selvää asiaa yhteen ja tietäen kiinalaisten asunnon lähtenyt Maida Valeen kiristämään heiltä rahoja vaitiolon palkaksi. Arvasin, mitä sitten oli tapahtunut. Jotta Parslettista päästiin aluksi eroon, oli hänelle työnnetty viisikymmentä kultapuntaa ja luvattu enemmän — ja sitten hänet oli taitavasti myrkytetty sellaisella tavalla, että hän varmasti ennätti pois kiinalaisien asumuksen lähettyviltä, mutta kuoli ennen kotiin pääsemistään. Ja kun hän oli turvallisesti poissa, oli Chang Li murhannut Chen Lin ja lähtenyt pakoon. Siis — ja samaa mieltä olen vieläkin — olivat kaikki meidän arvelumme oikeat. Oli vain löydettävä Chang.

Tässä Levendale vaikeni, vilkaisi Stephen Purvisiin ja levitti kätensä epäonnistumista ja pettymystä ilmaisevalla eleellä. Hänen katseensa siirtyi Stephen Purvisista poliisiviranomaisiin.

"Kaikki turhaan!" hän huudahti. "Ei kannata kieltääkään sitä. Olen ollut jokaisessa kiinalaisten pesässä ja tyyssijassa itäisessä Lontoossa ja olen vakuutettu siitä, että Chang Li ei ole siellä missään. Olen antanut rahaa virrata kuin vettä, käyttänyt apunani sellaisia kiinalaisia ja itämaalaisia, joihin olen voinut luottaa — eikä jälkeäkään hänestä! Ja niin luovuimme asiasta eilen illalla. Purvis ja minä olemme joutuneet häviölle. Olemme tulleet teidän, poliisien, luokse —"

"Se teidän olisi pitänyt tehdä aikaisemmin, herra Levendale", huomautti poliisikomisarjus vakavasti. "Ette ole minun ymmärtääkseni paljonkaan luottanut meihin, ja jos olisitte kertonut tuon kaiken heti —"

Ennenkuin komisarjus ennätti sanoa enemmän, kuului ovelle koputus ja eräs konstaapeli kurkisti sisään. Hänen silmänsä etsivät Ayscoughia.

"Täällä on eräs nuori herra — ulkomaalainen — joka kysyy teitä, herra
Ayscough", hän sanoi. "Hän tahtoisi tavata teitä heti — nimi on Yada."