XXXIII
SALAISTA TYÖSKENTELYÄ
Poliisiaseman perähuone oli täynnä miehiä kello kymmenen aikaan aamulla. Purdie tuli sinne Lauristonin kanssa viittä minuuttia ennen kymmentä, tapasi Melky Rubinsteinin odottelemassa ulko-ovella ja ennätti tuskin varoittaa toveriaan pysymään vaiti heidän keskiyöllä tekemästään keksinnöstä, kun Guyler ja John Purvis saapuivat paikalle yhdellä vuokra-ajurilla ja herra Killick toisella. Sisällä keskusteli aamiaisen ja yhden tunnin unen virkistämä Ayscough poliisikomisarjuksen ja New Scotland Yardin miehen kanssa. Kaikki he vilkaisivat kysyvästi vastatulleihin.
"Onko joku herroista saanut uusia tietoja?" kysyi poliisikomisarjus vilkaisten pikimmältään läsnäolijain kasvoihin. "Eikö — luullakseni haluaisitte kaikki tietää, emmekö me ole saaneet?" Hän katsahti Ayscoughiin, joka näytteli New Scotland Yardin miehelle muutamia kohtia aamulehdistä. "Asianlaita on niin", hän jatkoi, "että on esiintynyt kummallisia vaiheita sitten viime yön — enkä oikein ymmärrä, kuinka kaikki on käsitettävä. Mielipiteeni on se, että meidän olisi parasta odottaa muutamia tunteja, ennenkuin sanomme mitään — varmempaa — minun mielestäni nuo sanomalehdet mainitsevat liian monta seikkaa, antavat aivan kuin viholliselle tietoja. Viisainta olisi, jos jättäisitte asiat toistaiseksi meidän haltuumme, hyvät herrat."
Näistä sanoista ilmeni muutakin kuin kohtelias huomautus siitä, että niin monen henkilön läsnäoloa ei kaivattu — mutta John Purvis asettui heti selvälle kannalle ja sanoi: "Haluan tarkoin tietää, mitä on tehty ja mitä aiotaan tehdä veljeni suhteen. Minulla on oikeus siihen. Sen vuoksi minä olen täällä. Mitä muuhun tulee —"
"Veljenne on täällä", sanoi Purdie, joka seisoi akkunan ääressä ja katseli alas kadulle. "Ja herra Levendale hänen mukanaan — eikö olisi hyvä kutsua heidät heti sisään?" hän jatkoi kääntyen poliisikomisarjuksen puoleen. "He ovat kumpikin sen näköisiä kuin heillä olisi paljon kertomista."
Mutta Ayscough oli jo poistunut huoneesta ja hetkisen kuluttua hän saapui sisään vastatulleitten kanssa. Purdie huomasi heti, että se Levendale, joka astui sisään tukku aamulehtiä kädessään, oli aivan toisen näköinen kuin se Levendale, jonka hän oli nähnyt yhdeksän tuntia aikaisemmin likaisena, siivottomana ja väsymyksen näännyttämänä. Tuuhea parta ja viikset olivat auttamattomasti mennyttä, ja Levendalen kasvoilla näkyi sellaisia piirteitä, jotka olivat ennen peittyneet niiden alle. Mutta Levendale itse oli nyt virkeän ja siistityn näköinen ja huolellisesti puettu ja heti sisään astuttuaan hän käyttäytyi maailmanmiehen tapaan, nyökäten tyynesti poliisilaitoksen virkamiehille.
"Kas niin, herra komisarjus", hän sanoi mennen suoraan pöydän luokse Stephen Purvisin kääntyessä veljensä puoleen, "sanomalehdistä näen, että te olette kaikki puuhanneet paljon herra Purvisin ja minun vuokseni. Siitä näkee hyvin, kuinka pari miestä voi kadota ja tuottaa aika paljon vaivaa, ennenkuin heidät löydetään! Mutta tässä me nyt olemme — ja sen vuoksi olemme täällä, että olemme joutuneet häviölle — koetimme kulkea omia teitämme ajaessamme takaa omaisuuttamme — ja nyt olemme lopussa! Emme voi enää tehdä mitään — ja niin tulimme teidän luoksenne."
"Teidän olisi pitänyt ensimmäiseksi tulla tänne, herra Levendale", sanoi poliisikomisarjus vähän äreästi. "Olisitte säästäneet niin paljon vaivaa — niin hyvin itseltänne kuin meiltäkin. Mutta sillehän ei nyt enää voi mitään — teillä on varmaankin jotakin kerrottavana meille?"
"Ennenkuin kerron mitään", vastasi Levendale, "haluan tietää erään seikan". Hän osoitti mukanaan tuomiansa aamulehtiä. "Nämä kirjoittajat", hän virkkoi, "näyttävät saaneen haltuunsa aika paljon tietoja, epäilemättä kaikki teiltä. Nyt kun on käynyt ilmi, mitä ajamme takaa, ilmaiskaamme se muutamilla sanoilla. Pykälä yksi: kellanpunainen timantti, kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen ja tämän herra Stephen Purvisin omaisuutta. Pykälä kaksi: kahdeksankymmenen tuhannen punnan maksuosoitus — minun omaisuuttani. Kas niin, onko kenelläkään teistä pienintäkään aavistusta siitä, kuka on ottanut timantin ja minun rahani? Sanokaa!"
Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten Ayscough puhui.
"Ei määrättyä käsitystä, herra Levendale — vielä."
"Sitten minä sanon teille", virkkoi Levendale. "Kiinalainen mies — eräs Chang Li. Hän on vienyt ne — molemmat. Ja Stephen Purvis ja minä olemme ajaneet häntä takaa siitä lähtien, kun katosimme — ja olemme joutuneet häviölle! Nyt saatte te ottaa asian haltuunne — ja minun on parasta selittää teille peittelemättä kaikki se, mikä on epäilemättä näyttänyt peräti kummalliselta alun pitäen. Puolen tunnin puhelu nyt heti säästää monen tunnin selittelemisen tuonnempana. Kuunnelkaa siis minua kaikki — näen täällä jo kaksi herrasmiestä, herrat Killicikin ja Guylerin, jotka voivat kumpikin omalta osaltaan vahvistaa tosiksi muutamia yksityiskohtia, joita aion teille kertoa. Olkaa hyvät älkääkä päästäkö ketään keskeyttämään meitä minun esittäessäni teille kertomustani."
Ayscough vastasi hänen pyyntöönsä asettumalla seisomaan ovea vasten, ja Levendale otti tuolin pöydän viereen ja loi katseen ympärillään odottaviin kuuntelijoihin.
— Se on kummallinen ja muutamissa suhteissa monimutkainen juttu, hän sanoi, mutta minä koetan saada teidät ymmärtämään asiat oikein, ennen kuin olen lopettanut. Minun täytyy palata ajassa taaksepäin aika monta vuotta — niihin aikoihin, jolloin minä, niin kuin herra Killick tietää, olin Daniel Moltenon osakas eräässä jalokiviliikkeessä Cityssä. Erosin hänestä ja lähdin Etelä-Afrikkaan, jossa rupesin käymään kauppaa timanteilla. Onnistuin harvinaisen hyvin muutamissa yrityksissäni ja palasin Lontooseen joittenkin vuosien kuluttua hyvin varakkaana miehenä. Vähän ajan kuluttua kohtasin taas entisen liiketoverini. Hän oli muuttanut nimensä Multeniukseksi ja asui Praed-kadun varrella jalokivikauppiaana ja panttilainaajana. Minulla ei tietysti ollut mitään sitä vastaan, että rupesin jatkamaan kaupankäyntiä muutamien entisten liiketoverieni kanssa Kapkaupungissa, ja neuvoteltuani asiasta jonkin aikaa Multeniuksen kanssa hän ja minä päätimme ostaa ja myydä timantteja yhdessä täällä Lontoossa, ja minä luovutin hänelle heti määrätyn summan rahaa liikepääomaksi. Kaupat suoritettiin hänen nimessään. Hän pääasiassa hoitikin ne — en ole koskaan tuntenut sen parempaa ja tarkempaa timanttien tuntijaa kuin hän oli — eikä kukaan täällä tietänyt, että minulla oli asian kanssa mitään tekemistä. En käynyt hänen liikkeessään Praed-kadun varrella muulloin kuin kahdesti. Jos hänen välttämättä täytyi tavata minua, sovimme kohtauksen Cityssä eräässä yksityisessä liikehuoneustossa, joka minulla on siellä. Nyt ymmärrätte hyvin, millaisessa suhteessa Daniel Multenius ja minä olimme toisiimme. Me olimme liiketoverit — salaisesti.
— Sitten johdumme äskeisiin tapahtumiin. Aikaisemmin tänä syksynä saimme tiedon Stephen Purvisilta, jonka kanssa minulla oli erinäisiä kauppasuhteita Etelä-Afrikassa, että hän oli saanut haltuunsa harvinaisen kauniin kellanpunaisen timantin ja aikoi lähettää sen meille. Se saapui Multeniukselle — Multenius toi sen minulle Cityssä olevaan konttoriini ja me tutkimme sitä yhdessä, jonka jälkeen Multenius vei sen pankkiinsa. Me päätimme ostaa sen yhdessä — minun oli hankittava rahat. Stephen Purvisilta saamamme ilmoituksen mukaan tiesimme hänen saapuvan kaupunkiin marraskuun kahdeksantenatoista, ja me järjestimme kaikki siksi päiväksi. Se päivä siis käy erikoisen tärkeäksi — mitä marraskuun kahdeksantenatoista päivänä tapahtui Multeniuksen liikkeessä iltapäivällä puoli viiden ja puoli kuuden välillä, se tietysti on todellisen tärkeätä nyt. No, mitä tapahtui? Voin sanoa sen teille — yhtä seikkaa lukuun ottamatta, joka ehkä merkitsee enemmän kuin kaikki muut. Siitä seikasta en voi sanoa mitään varmaa, mutta hyvän arvelun voin siitä kyllä esittää.
— Stephen Purvisin oli määrä käydä Daniel Multeniuksen liikkeessä Praed-kadun varrella viiden ja puoli kuuden välillä iltapäivällä marraskuun kahdeksantenatoista sopimassa lopullisesti timantin kaupasta. Kahdentoista aikaan samana päivänä Daniel Multenius pistäysi Cityyn. Hän nouti timantin pankistaan ja tuli sitten minun konttoriini, jossa annoin hänelle kahdeksankymmentätuhatta puntaa pankkiseteleinä — suurina seteleinä. Mukanaan timantti ja rahat hän sitten lähti takaisin Praed-kadulle. Minun oli määrä mennä sinne hänen luokseen heti viiden jälkeen.
— Nyt tulemme minun eri puuhiini. Söin puolisen Cityssä ja menin sitten erään Holbornissa asuvan tunnetun kirjakauppiaan luokse, joka oli kirjeellisesti ilmoittanut minulle, että hänellä oli myytävänä eräs arvokas teos, jota hän tiesi minun haluavan — olen aina Englantiin paluustani asti kerännyt harvinaisia kirjoja. Vietin noin tunnin kirjakaupassa. Ostin sen teoksen, jota olin mennyt katsomaan — ja maksoin siitä erittäin suuren hinnan. Otin sen lähtiessäni kainalooni ilman käärepaperia ja ajoin raitiovaunussa Praed-kadun päähän saakka. Siellä astuin alas. Ja — päinvastoin kuin mainitsin seuraavan aamun sanomalehdissä olleissa ilmoituksissani — oli minulla kirja kädessäni raitiovaunusta lähtiessäni. Minkä vuoksi uskottelin kadottaneeni sen, minkä vuoksi toimitin tuon ilmoituksen sanomalehtiin, kerron teille pian — se oli kaikki yhtenä osana siinä pelissä, johon minun oli pakko ryhtyä.
— Mikäli muistan, oli kello vähän yli viisi minun kääntyessäni kävelemään Praed-katua. Pimeä alkoi juuri tulla, satoi vähän ja sumuakin tuntui olevan Mutta huomasin kuitenkin erään seikan — olen luonnostani nopea tekemään havaintoja. Astuessani Iron Gaten laiturikadun poikki, joka kiertää Grand Junction-kanavan allasta, näin sille kääntyvän hyvin nopeaa vauhtia erään kiinalaisen ja tunsin hänet toiseksi niistä kiinalaisista lääketieteen ylioppilaista, jotka asuivat Daniel Multeniuksen kalustetussa talossa Maida Valessa. Hän oli selin minuun, enkä siis erottanut kumpi hän oli heistä. En kiinnittänyt asiaan sen enemmän huomiota, vaan kävelin eteenpäin. Minuutin kuluttua olin panttitoimistossa. Avasin oven, astuin sisään ja menin suoraa päätä pieneen takahuoneeseen, jossa olin ollut pari kertaa ennen Daniel Multeniuksen ollessa yksin kotona, joten osasin sinne nytkin helposti. Niin kuin jo mainitsin, menin suoraan perälle ja ovessa juoksi minua vastaan Stephen Purvis.
— Purvis oli kiihdyksissä — hän ihan vapisi, niin suuri mies kuin onkin. Hän saa vahvistaa todeksi kaikki, mitä siellä sanottiin ja tehtiin. Sanaakaan lausumatta hän kääntyi ja osoitti lattialle, jossa Daniel Multenius makasi kuolleena. 'En ole ollut täällä minuuttiakaan', sanoi Purvis. 'Tulin sisään ja näin hänet tuossa noin! Ketään ei ole täällä. Jumalan tähden, missä minun timanttini on?
— Harkitsin tilannetta nopeasti. Viidessä sekunnissa muodostin mielessäni käsityksen asioista. Tuo kiinalainen oli käynyt täällä — tavannut vanhuksen pyörtyneenä tai mahdollisesti kuolleen — oli luultavasti nähnyt timantin perähuoneen pöydällä, samoin setelitukun jossakin lähellä ja siepannut kaikki lähtien sitten pois. Se oli minun käsitykseni, ja vieläkin uskon, että se oli oikea. Ja sanon teille suoraan, että siitä hetkestä lähtien kohdistuivat kaikki ajatukseni kiinalaiseen. Ajattelin ja toimin salaman nopeasti. Ensiksi tutkin kiireesti Daniel Multeniuksen, tunnustelin hänen taskunsa ja huomasin, ettei niissä ollut mitään sellaista, jota hain, ja että hän oli kuollut. Sitten muistin, että käydessäni kerran aikaisemmin hänen luonaan hän oli päästänyt minut asunnostaan ulos erään takaoven kautta, joka vei Market-kadulle johtavaan kapeaan käytävään. Sekuntiakaan viivyttelemättä tartuin Purvisin käsivarteen ja vein hänet nopeasti ulos. Käytävässä oli hyvin pimeä, siellä ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, me kuljimme Market-kadun poikki, käännyimme, oikealle ja olimme Oxfordin ja Cambridgen pengermällä, ennenkuin pysähdyimme. Vaistoni sanoi minulle, että oli parasta päästä pois Multeniuksen asunnosta. Ja vasta ollessamme kaukana sieltä huomasin jättäneeni kirjani sinne!