XXXII
KELLO YKSI YÖLLÄ
Viisi minuuttia sen jälkeen, kun Ayscough oli lähtenyt tohtori Mirandoletin kanssa, saman hotellin palvelija, joka oli kutsunut hänet pois Purdien huoneesta, koputti taas ovelle ja pisti sisään aika salaperäisiltä näyttävät kasvonsa.
"Suokaa anteeksi, herra", hän virkkoi vilkaisten Purdieen, joka par'aikaa kyseli Melky Rubinsteinilta Maida Valessa sattuneitten tapausten yksityisseikkoja. "Käytävässä on kaksi naista, jotka haluavat tavata teitä. Mutta he eivät tahdo tulla sisään, herra, jolleivät saa tietää, keitä täällä on. He eivät halua tavata vieraita, herra."
Purdie hypähti seisomaan, työnsi palvelijan sivuun ja kurkisti hämärästi valaistuun eteiseen. Siellä muutamien askelten päässä seisoi Zillah ja puolittain piilossa hänen takanaan rouva Goldmark.
"Tulkaa toki sisään!" huudahti Purdie. "Ei täällä ole ketään muita kuin Andie Lauriston ja Melky Rubinstein. Teillä on jotakin kertomista. Onko jotakin tapahtunut?"
Hän vei heidät sisään, lähetti pois palvelijan, joka ilmeisestikin oli kovasti utelias näitten tapausten vuoksi, ja sulki oven.
"Hiivatti sentään!" huudahti Melky. "Eikös vaan ole taas lisää yllätyksiä, Zillah? Ette te ole suotta tulleet tänne tähän aikaan vuorokaudesta! Mitä teillä on kerrottavana, Zillah? Uusi vaiheko?"
"Rouva Goldmarkilla on jotakin kerrottavaa", vastasi Zillah. "Me emme ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, etkä sinä tullut, Melky, eikä kukaan tullut, ja niin me lukitsimme oven ja läksimme herra Purdien luokse. Rouva Goldmark on nähnyt jonkun!"
"Kenet?" kysyi Melky. "No kenet? Sanokaa kenet?"
"Sen miehen, joka kävi hänen ruokalassaan", vastasi Zillah. "Sen miehen joka pudotti platinanappinsa!"
Rouva Goldmark, joka oli vaipunut istumaan Purdien häntä varten pöydän viereen vetämälle tuolille, huojutti merkitsevästi päätään.
"Näin se tapahtui", hän sanoi tuntien jonkinlaista nautintoa saadessaan henkilökohtaisesti esiintyä uuden lisäpiirteen kertojana tässä salaperäisessä jutussa. "Minulla, on ystävä, joka asuu Stanhope-kadun varrella — rouva Isenberg. Hän lähetti minulle puoli yhdentoista aikana tiedon, että hän oli sairas. Menin heti häntä katsomaan. Tapasin hänet hyvin kipeänä. Jäin hänen luokseen yli yhdentoista auttaen niin kuin osasin. Sitten saapui hänen sisarensa; en osannut tehdä muuta, tulin pois. Ja minä kävelin Sussex-aukion poikki palatessani Praed-kadulle Zillahin luokse. Mutta ennenkuin olin päässyt pitkällekään Sussex-aukiolla, pysähdyin äkkiä, tällä tavoin. Miksi? Koska — näin erään miehen. Sen miehen! Saman, joka pudotti kalvosimennappinsa minun pöydälleni. Juuri niin!"
"Oletteko varma, että hän oli sama mies, rouva Goldmark?" kysyi Melky kiihkeästi. "Ettehän vain erehdy?"
"Erehdynkö, kun sanon näkeväni teidät, herra Rubinstein?" huudahti rouva Goldmark juhlallisesti ja painokkaasti. "Ei, minä en erehdy laisinkaan sellaisissa tapauksissa. Eikö kaduilla ole kaasulamppuja? Eikö minulle ole suotu hyvät silmät? Minä näin hänet niin kuin näen tuossa teidät, nuo nuoret herrat ja Zillahin. Se on varma!"
"No niin, — ja mitä hän teki?" kysyi Purdie haluten kuulla tarkemmin asiasta. "Tuliko hän jostakin talosta vai meni sisään — vai mitä?"
"Minä kerron, teille", vastasi rouva Goldmark. "Kaikki kerron teille aikanaan. Näin oli asia Eräs vuokra-ajuri saapuu minua kohti. Se pysähtyy katukäytävän viereen. Kaksi miestä astuu siitä alas. Hän ensiksi. Sitten toinen. He maksavat ajurille ja kävelevät sen jälkeen vähän matkaa — vain muutamia askelia. He menevät erääseen taloon. Tuo toinen mies avaa sen oven. Omalla avaimellaan. Ovi avautuu — ja sulkeutuu. He ovat sisällä. Sitten minä menen Zillahin luokse ja kerron hänelle, mitä olen nähnyt. Niin on asia!"
Kaikki kolme miestä vilkaisivat toisiinsa ja Purdie kääntyi kertojan puoleen.
"Rouva Goldmark", hän sanoi, "tunsitteko sen miehen, joka avasi oven?"
"En laisinkaan", vastasi rouva Goldmark. "Hän oli aivan vieras minulle."
"Tunnetteko herra Levendalea ulkonäöltä?" kysyi Purdie.
"Siitä lähtien kun tämä juttu sai alkunsa olen usein tehnyt itselleni tuon kysymyksen", vastasi rouva Goldmark. "Sillä hänhän on tavallaan naapuri. Ei, en tunne, en voi sanoa, että häntä olisi koskaan näytetty minulle."
"Tehän voitte kumminkin kuvailla minkä näköinen se mies oli, joka otti taskustaan avaimen ja avasi oven", huomautti Purdie. "Kyllä kai te tarkastitte häntä?"
"Vieläpä aika lailla", vastasi rouva Goldmark. "Hän oli meikäläisiä — näin hänen nenänsä ja silmänsä. Ja olin ihmeissäni nähdessäni niin köyhän näköisellä miehellä olevan avaimen niin komeaan taloon. Hän oli puettu huonoihin vaatteisiin ja näytti likaiselta ja kurjalta."
"Parrakas tumma mies?" kysyi Purdie. "Ei laisinkaan", vastasi rouva
Goldmark. "Sileäksi ajeltu mies, vaikka tumma hän saattoi olla."
Purdie vilkaisi Melkyyn ja pudisti päätään.
"Ei se ollut Levendale", hän sanoi. "Sileäksi ajeltu! Levendalella on sekä parta että viikset — onpa hän jonkun verran ylpeäkin parrastaan. Hm, oletteko aivan varma tuosta toisesta miehestä?"
"Yhtä varma kuin siitä, että nyt puhelen teidän kanssanne", väitti rouva Goldmark. "Näin hänet yhtä selvästi kuin näin hänet liikkeessäni silloin, kun hän pudotti platinanappinsa pöydälleni. Niin, en erehdy nyt lainkaan, herra Purdie."
Purdie vilkaisi taas Melkyyn tällä kerralla kysyvän näköisenä.
"Älkää kysykö minulta, herra Purdie" virkkoi Melky. "En tiedä mitä pitäisi sanoa. Tuntuu aivan siltä kuin nuo miehet olisivat menneet Levendalen taloon. Mutta kenellä muulla miehellä kuin Levendalella olisi ollut sinne avain? Yhä vain lisää salaperäisiä tapauksia — ja eikö niitä jo ole kylliksi ennestään? Jollei nyt herra Ayscough olisi lähtenyt pois —"
"Kuulkaahan", sanoi Purdie tehden pikaisesti päätöksen, "minä lähden sinne. Tahdon tietää, mitä tämä merkitsee — menen ottamaan siitä selvää. Teidän hyvät naiset, on paras mennä kotiin. Jos te toiset viitsitte tulla Sussex-aukion kulmaan, niin tulkaa mukaan. Mutta minä menen yksin sisään Levendalen taloon. Saan varmasti jotakin selville."
Hän ei sanonut muuta. Vasta Zillahin ja rouva Goldmarkin lähdettyä kotiin päin ja hänen tultuaan molempien toveriensa kanssa poikkikadulle, joka johti Sussex-aukiolle, hän äkkiä pysähtyi ja puhutteli heitä. "Minulla on aivan erikoinen syy, jonka vuoksi tahdon mennä sinne yksin", hän sanoi. "Mitään vaaraa ei ole — uskokaa minua. Mutta jos en ole luonanne taas noin neljännestunnin kuluttua, voitte tulla kysymään minua. Käsitykseni on, että tapaan Levendalen siellä. Ja - niin kuin tiedät Andie — minähän tunnen Levendalen."
Hän jätti heidät seisomaan ulkonevan pylväskäytävän varjoon, meni suoraan Levendalen paraatiovelle ja soitti kelloa. Mistään akkunasta ei näkynyt valoa. Jossakin kaukana talon sisällä hän kuuli kellon soivan. Ja äkkiä seisoessaan siinä odottaen ja kuunnellen hän erotti äänen, joka tuli juuri hänen läheltään, ja huomasi, että ovessa oli pieni ristikko-akkuna, jonka lävitse katselivat eräät kasvot.
"Kuka siellä on?" kuului kuiskattavan.
"John Purdie, joka haluaa tavata herra Levendalea", hän vastasi heti,
Ovi avautui samassa ja sulkeutui yhtä äkkiä Purdien päästyä sisään Kuului sähkönappulan raksahdus ja lamppuun syttyi tuli, jonka valossa Purdie hämmästyksekseen näki erään miehen seisovan vieressään. Tämä hymyili hänelle kummallisesti ja vältellen. Hän ei ollut ja samalla kuitenkin oli Levendale.
"Laupias taivas!" huudahti Purdie, "Eihän se ole —-"
"Kyllä", sanoi Levendale säveästi. "On vainkin. No niin, Purdie, tulkaa tänne."
Purdie meni Levendalen jälessä pieneen huoneeseen käytävän oikealle puolelle. Keskelle siirretyllä pöydällä näkyi varjostimella peitetyn lampun valossa jätteitä kylmästä, ilmeisestikin aivan tilapäisesti laaditusta ateriasta. Kaksi miestä näkyi olleen syömässä, mutta Levendale oli yksin nyt. Hän hymyili vieraalleen taas omituisella tavalla ja viittasi ensin tuoliin ja sitten viinikarahviin.
"Istuutukaa ja juokaa vähän", hän sanoi, "Tämä on kummallinen kohtaaminen! Emme ole tavanneet toisiamme sen jälkeen kun —"
"Laupias taivas!", keskeytti Purdie tuijottaen häneen. "Mitä tämä kaikki merkitsee? Oletteko — oletteko te valepuvussa?"
Levendale naurahti surullisesti ja vilkaisi niitä kehnoja vaatteitaan, joista rouva Goldmark oli puhunut.
"Välttämättömyys!" hän sanoi. "Minun täytyi! Voi, kuinka kummallisia päiviä olen elänyt ja kuinka kummallisissa paikoissa olen ollut! Kas niin, mitä te tiedätte?"
"Tiedänkö!" huudahti Purdie. "Kehoitatteko te minua kertomaan kaikki, mitä tiedän — yhdellä lauseella? Hyvä mies, siihen menisi kokonainen kuukausi! Mitä te tiedätte? Näyttää siltä, että olette kokenut monenlaista."
Levendale pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hänen eleensä osoitti niin suurta väsymystä, että hänen vieraansa ymmärsi hänen olevan lopen uupunut.
"Aivan niin", sanoi Levendale. "Mutta sanokaahan, onko John Purvis tullut tänne veljeään katsomaan."
"On", vastasi Purdie. "Hän on Lontoossa par'aikaa."
"Onko hän kertonut tuosta timantista? Nimittäin poliisille?", kysyi
Levendale.
"On", vastasi Purdie. "Sen tietävät kaikki. Stephen Purvis — missä hän on?"
"Yläkerrassa — nukkumassa — lopen uupuneena", sanoi Levendale. "Olemme väsyneitä — kumpikin. Yötä päivää yötä päivää — voisin vaipua tälle lattialle ja ruveta nukkumaan —"
"Olette ajanut timanttia takaa?" kysyi Purdie.
"Sitä — ja muutakin", virkkoi Levendale.
"Muutakinko?" kysyi Purdie. "Mitä sitten?"
"Kahdeksaakymmentätuhatta puntaa", vastasi Levendale. "Juuri sitä!"
Purdie tuijotti häneen. Sitten hän äkkiä kysyi erästä seikkaa.
"Tiedättekö, kuka murhasi tuon ukon Praed-kadun varrella?" hän kysyi.
"Sitä minä koetan saada selville."
"En", vastasi Levendale jyrkästi. "En edes tiedä sitä, että hänet murhattiin." Hän tuijotti nyt vuorostaan vieraaseensa hetkisen. Sitten hän lisäsi merkitsevästi: "Mutta siitä tiedän aika paljon, että häneltä ryöstettiin jotakin."
Purdie pudisti päätään. Hän oli tavattomasti ällistynyt.
"Tämä käy minulle aivan käsittämättömäksi", hän sanoi. "Te, Levendale, olette itse merkillisin ilmiö kaikessa. Kuulkaahan, mitä te aiotte tehdä? Ettekö aio selittää tätä kummallista katoamistanne — tätä poissaoloanne — paluutanne ilman partaa ja noin puettuna? Poliisit —"
"Kyllä", sanoi Levendale. "Kello kymmenen aamulla poliisiasemalla. Tulkaa sinne — te kaikki — kuka tahansa — kuka tahansa, jonka mieli tekee — kerron poliiseille kaikki, mitä tiedän. Purvis ja minä emme enää voi tehdä mitään — meitä on nähkääs vedetty nenästä! Mutta lähtekää nyt pois, Purdie, ja päästäkää minut nukkumaan — olen aivan lopussa!" Oltuaan kymmenen minuuttia poissa Lauristonin ja Melky Rubinsteinin luota Purdie palasi heidän seuraansa ja viittasi heitä tulemaan pois Sussex-aukiolta.
"Tämä on kaikkein ihmeellisintä", hän sanoi heidän lähtiessään liikkeelle. "Levendale on aivan oikein siellä, omassa talossaan! Ja hän on ajanut pois partansa ja viiksensä ja pukeutunut suorastaan kulkurin vaatteisiin. Hän ja Stephen Purvis ovat yötä päivää ajaneet takaa tuota kirottua timanttia ja kahdeksaakymmentä tuhatta puntaa! Ja — kaiken lisäksi ei Levendale tiedä, kuka murhasi Daniel Multeniuksen, ei edes sitä, että hänet on murhattu! Mutta se on varmaa, hyvät toverit", hän lisäsi, kun St. Jamesin kirkon kello korkealla heidän päittensä yläpuolella löi yhtä, "että hän tietää jotakin tärkeää — ja meidän on odotettava yhdeksän tuntia saadaksemme kuulla sen!"