XXXI
MIRANDOLETIN MIELIPIDE
Se äänettömyys, joka seurasi tätä kummallista huudahdusta, katkesi äkkiä. Ruumishuoneen vahti, joka oli ollut menossa huoneen sivuseinällä olevalle ovelle, pudotti avainkimppunsa. Sen aiheuttama omituinen metallinen kilahdus herätti ajatuksistaan Ayscoughin, joka säpsähti ja jäi avosuin tuijottamaan Mirandoletin heiluviin käsiin. Hän tarttui tohtorin käsivarteen.
"Mitä ihmettä te tarkoitatte?" hän murahti. "Puhukaa — mikä nyt on?" Mirandolet rupesi äkkiä nauramaan. "Mikäkö on?" hän huudahti. "Juuri siitä on kysymys, mitä äsken suoraan sanoin! Tuo mies on varmasti vienyt täältä timantin, joka oli kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen! Teidän nimikorttinne! — Voi, mies, mies, mitä te olettekaan tehnyt? Mutta nopeasti! — kuka on tuo japanilainen? — kuinka hän tuli teidän nimikorttinne mukanaan? Nopeasti, kuulkaahan, jos haluatte saada hänet kiinni!"
"Minut saa vaikka vetää hirteen, jos ymmärrän, mitä tämä merkitsee!" mutisi Ayscough. "Mitä siihen tulee, kuka hän on, niin jos hän on sama mies, jolle annoin nimikorttini, on hän nuori japanilainen lääketieteen ylioppilas, eräs Yada, joka oli noitten kiinalaisten ystävä. Kävin tänä iltana hänen luonaan Rubinsteinin kanssa ottamassa selvää, voisiko häneltä saada mitään tietoja. Lähetin hänelle tietysti ammattinimikorttini. Mutta — me näimme hänen suuntaavan matkansa East Endiin!"
"Pyh", nauroi Mirandolet. "Hän on - niin kuin sanotaan, huiputtanut teitä, ystäväni! Hän tuli tänne! Ja hän on nyt lähtenyt — päästen jo kauas ulottuviltamme — tuo timantti taskussaan!"
"Mitä hittoa te sillä tarkoitatte?" kysyi Ayscough kiivaasti.
"Timantti! Timantti! Mistä hän olisi löytänyt timantin — täällä?
Ruumishuoneessa? Mistä te oikein puhutte?"
Mirandolet naurahti taas ja vilkaisten salapoliisiin melkein säälivän halveksivasti kääntyi hämmästyneeseen yövahtiin.
"Näyttäkää meille tuo ruumis!" hän sanoi.
Yövahti, joka oli antanut avainkimpun olla lattialla tämän kummallisen kohtauksen aikana, otti sen ylös, valitsi siitä yhden ja avasi sen oven, jonka vieressä seisoi. Hän väänsi lampun palamaan ruumishuoneessa, ja Mirandolet astui sisään ja Ayscough jurona ja ihmeissään hänen kintereillään.
Chen Li makasi siinä, missä salapoliisi oli hänet viimeksi nähnyt, tyynenä ja jäykkänä, peite vedettynä huolellisesti keltaisille kasvoilleen. Sanaakaan lausumatta Mirandolet veti kasvoliinan syrjään viittasi toveriaan tulemaan lähemmäksi ja osoitti hienosta sinisestä silkistä valmistettua patalakkia, joka peitti kiinalaisen päätä.
"Katsokaa tuota", hän kuiskasi. "Tiedätte, mitä sen alla on. Sellaista, mistä todellinen kiinalainen ei koskaan luovuta edes silloin, kun hän tulee Eurooppaan ja käyttää eurooppalaisia vaatteita ja eurooppalaista päähinettä — hänen niskapalmikkonsa! Katsokaahan!"
Hän siirsi patalakin tyynesti syrjään ja näytti molemmille hämmästyneille miehille huolellisesti takaraivolle käärityn mustan hiustukon. Sen sisään hän työnsi pitkät hoikat sormensa ja veti ne taas pois huudahtaen tavalla, joka ilmaisi hänen arvanneen oikein.
"Aivan niin kuin sanoinkin", hän huomautti. "Mennyttä kalua! Herra salapoliisi, sinne Chen Li kätki timantin ja tuo japanilainen on ottanut sen. Ja nyt teidän olisi parasta lähteä hänen jälkeensä. Puolen tunnin etumatka merkitsee hänelle samaa kuin kokonaisen viikon teille."
Hän veti liinan taas vainajan kasvoille ja lähti ulos Ayscouhgin seuratessa häntä synkkänä, vähäpuheisena eikä suinkaan vakuutettuna.
"Kuulkaahan", hän sanoi heidän tultuaan toiseen huoneeseen. "Kyllähän tuo kaikki sopii, tohtori Mirandolet, mutta onhan se sittenkin vain teidän otaksumanne."
"Se on otaksuma, jonka tulette huomaamaan ehdottoman oikeaksi, hyvä ystävä", sanoi Mirandolet tyynesti. "Minä tunnen kiinalaiset — paremmin kuin luulettekaan. Heti tänä iltana kuultuani tästä asiasta tulin luoksenne kertomaan teille, että kiinalaisilla on tapana kätkeä arvoesineitä niskapalmikkoihinsa — mieleeni ei juolahtanut, että timantti olisi nyt täällä, vaan ajattelin, että mahdollisesti löytäisitte jotakin. Mutta tultuamme tänne ruumishuoneeseen ja kun olin kuullut japanilaisen käyneen täällä näyttäen teidän nimikorttinne, vaikka hänellä ei ollut mitään syytä sen näyttämiseen, silloin arvasin heti, mitä oli tapahtunut. Ja nyt kun olette maininnut kertoneenne hänelle tästä jutusta, olen vakuutettu käsitykseni oikeudesta. Herra kersantti, lähtekää etsimään tuota timanttia!"
Hän kääntyi aivan kuin poistuakseen ja Ayscough meni hänen jäljessään.
"Onhan hyvin mahdollista, että hän ei laisinkaan tullut timantin vuoksi", sanoi hän närkästyneenä ja epäuskoisena. "Onko juuri luultavaa, että hän olisi otaksunut sen olleen tuon kuolleen miekkosen niskapalmikossa, kun toinen kiinalainen oli kadoksissa? Changhan nyt omistaa timantin — eikä Chen!"
"Aivan oikein, ystäväni", sanoi Mirandolet. "Te olette epäilemättä viisaampi kuin minä. Siis — hyvää yötä vain!"
Hän lähti pois ja kääntyi jyrkästi kulkemaan katua ylöspäin. Ayscough murahti kerran pari ja palasi sitten yövahdin luokse.
"Kuinka kauan tuo japanilainen oli sisällä?" hän kysyi nyökäyttäen päällään ruumishuoneeseen päin.
"Ei minuuttiakaan, herra Ayscough", vastasi mies. "Hän käväisi vain siellä pikipäin."
"Sanoiko hän mitään ulos tullessaan?" kysyi salapoliisi.
"Kyllä, pari sanaa", vastasi vahti. "Hän sanoi. 'Se on hän' ja meni suoraan ulos ajurin rattaille."
"Ja tuullessaan hän sanoi teille minun lähettäneen hänet?" kysyi
Ayscough.
"Aivan niin ja näytti minulle nimikorttinne", myönsi mies. "Minulla ei tietysti ollut mitään syytä epäillä hänen sanojaan."
"Kuulkaahan George", sanoi Ayscough, "älkää mainitko asiasta kenellekään! Älkää sanoko mitään ainoallekaan meidän miehelle, jos joku heistä tulee käymään. En usko puoleksikaan sitä, mitä tohtori juuri sanoi, mutta käyn kuitenkin kysymässä paria seikkaa. Hissukseen sillaikaa. Ymmärrättehän, George?"
George vastasi ymmärtävänsä aivan hyvin, ja Ayscough lähti heti pois. Päästyään ulos ruumishuoneen oven yläpuolelle asetetun lampun kohdalle hän veti kellon taskustaan. Oli juuri puoliyön aika. Ja jossakin tuo kirottu nuori japanilainen kiiti Lontoon katuja eteenpäin, petettyään häntä, Ayscoughia, hänen omassa pelissään.
Hän oli jo pohtinut tarkoin kaikki Yadaa koskevat seikat. Yada oli puijannut häntä — aivan niin kuin Melky Rubinstein oli arvellut ja epäillytkin — koko hänen asunnossaan tapahtuneen keskustelun ajan. Luultavasti oli Yada katsellut vierashuoneensa akkunasta kuinka hän ja Melky pujahtivat kadun poikki ja piiloutuivat vastapäätä olevan rakennusaitauksen taakse. Sitten Yada oli lähtenyt ulos tietäen, että häntä seurattaisiin, ja saanut heidät sievästi ansaan mennen itään päin lähtevään maanalaiseen junaan, astunut sitten taas kaikessa rauhassa pois seuraavalla asemalla, ottanut vuokra-ajurin ja kääntynyt länteen päin Ayscoughin nimikortti taskussaan.
Mutta Ayscough tiesi erään hyödyllisen asian. Hän oli painanut muistiin sen vuokra-ajurin kirjaimet ja numeron, jonka rattailla Yada oli ajanut hänen ja Mirandoletin ohitse, L. C. 2571 — hän oli kerrannut sitä mielessään tuon tuostakin. Nyt hän veti esiin muistikirjansa ja merkitsi sen siihen. Sen tehtyään hän lähti poliisiasemalle haluten kaikkein ensimmäiseksi päästä kosketuksiin New Scotland Yardin kanssa puhelimitse.
Niin kuin useimmilla lontoolaisilla ammattitovereillaan oli Ayscoughilla aika paljon yleistietoja asioista ja niitä hän nyt käytti avukseen tässä tapauksessa. Hän tiesi, että jos japanilainen todella oli saanut haltuunsa kellanpunaisen timantin (jota olettamusta hän Mirandoletin varmasta väitteestä huolimatta hyvin epäili), yrittäisi hän ehdottomasti päästä pakoon. Hän lähtisi kiireimmän kautta mannermaalle. Mutta Ayscough tunsi hyvin mannermaalle lähteväin junain aikataulut. Muutamia tunteja täytyi kulua ennenkuin Yadan onnistuisi päästä Doveriin, Folkestoneen tai Newhaveniin lähteviin juniin, lyhyintä tietä rantaan, tai pitempää tietä Harwichin tai Southamptonin satamiin. Ehdottomasti oli nyt heti järjestettävä tarpeeksi vahteja Victorian, Charing Crossin, Holborn Viaductin ja London Bridgen asemille Yadan varalta. Ja keskiyöllä parhaana nukkumisaikana hän työskenteli kaksi tuntia puhelimitse antaen määräyksiä ja lisätietoja ja järjestellen sellaisen verkon levittämistä, josta otaksuttu pakolainen ei voisi livahtaa pois.
Kun kaikki tuo vihdoin oli tyydyttävästi järjestetty, alkoi Ayscoughista tuntua, että se saattoi kaikki olla turhaa työtä. Mahdollisesti hän oli kokonaan väärillä jäljillä tuon kummallisen Mirandoletin epäluulojen ja väitteitten johtamana. Saattoi olla kysymyksessä jotakin salaperäistä — Ayscoughin mielestä oli kiinalaisten ja japanilaisten ja hindujen hommissa aina jotakin salaperäistä. Yadalla voi olla hyväkin syy halutessaan nähdä Chen Li vainajan ruumiin ja käyttäessään salapoliisin nimikorttia päästäkseen ruumishuoneeseen. Tämän kummallisen käytöksen voisi selittää. Mutta kuitenkaan Ayscough ei voinut laiminlyödä kaikkien mahdollisten seikkain hyväkseen käyttämistä, ja niin väsynyt kuin olikin, hän lähti etsimään sitä vuokra-ajuria, jonka nimen hän oli huolellisesti merkinnyt muistikirjaansa.
Tämä toimitus ei tuottanut suurtakaan vaikeutta. Oli vain ajan kysymys käydä keskustoimistossa ottamassa selvää miehen nimestä ja osoitteesta. Kello kuuden aikana aamulla Ayscough oli pienessä talossa kurjan näköisen kadun varrella Kentish Townissa puhuttelemassa erästä vaimoa, joka oli juuri noussut tulta sytyttämään ja oli äreän haluton herättämään miestään, joka hänen sanainsa mukaan oli päässyt vuoteeseen vasta lähempänä neljää. Hän ei ollut juuri sen tyytyväisempi, kun Ayscough ilmoitti hänelle ammattinsa — mutta mies noudettiin joka tapauksessa. "Te kuljetitte tänä yönä erään ulkomaalaisen — japanilaisen Paddingtonin ruumishuoneelle?" sanoi Ayscough käyden käsiksi suoraan asiaan mainittuaan miehelle kuka oli. "Näin hänet vilahdukselta rattaillanne ja merkitsin muistiin numeronne. Missä hän ensiksi nousi rattaillenne?"
"Maanalaisen rautatien ulkopuolella King's Crossilla", vastasi ajuri heti.
Juuri tätä Ayscough oli odottanutkin. Aivan oikein: hänen oma aavistuksensa oli osoittautunut todeksi.
"Onko jotakin hullusti, herra?" kysyi ajuri.
"Mahdollisesti", vastasi Ayscough. "No niin, hän siis nousi rattaillenne siellä ja te veitte hänet suoraa päätä ruumishuoneelle?"
"Ei — ei niin", sanoi mies. "Poikkesimme ensiksi yhteen paikkaan, Eustoniin. Hän meni sinne sisään, käväisi vasemmassa matkatavaratoimistossa ja palasi taas mukanaan pieni laatikko — aivan pieni. Sitten ajoimme ruumishuoneelle."
Euston! Pieni laatikko! Lisää todistuksia — Ayscough merkitsi ne muistiin.
"Kas niin", hän sanoi, "ja ajaessanne pois ruumishuoneelta, minne menitte?"
"Oxford Circusin kohdalle", vastasi ajuri. "Sinne jätin hänet hänen käskynsä mukaan — vastapäätä maanalaisen radan asemaa — kadun toiselle puolelle."
"Näittekö, minne hän sitten lähti?" kysyi Ayscough.
"Näin. Suoraan Oxford-katua Tottenham Court Roadille päin", sanoi ajuri. "Kantaen laatikkoaan, joka oli aivan pieni, niin kuin sanoin, ja harpaten hyvin nopeasti. Siinä hänet viimeksi näin, herra."
Ayscough lähti pois ja palasi siistimpiin kaupunginosiin. Hän oli lopen uupunut ja rasittunut yön työstä ja iloinen voidessaan istuutua varhain avattuun kahvilaan nauttiakseen jotakin aamiaisekseen. Hänen syödessään ja juodessaan tuli sisään poika tuoden ensimmäiset aamulehdet. Ayscough otti käteensä yhden ja näki heti suuren otsakkeen:
PADDINGTONIN TAPAUKSET
UUSIA JA HÄMMÄSTYTTÄVIÄ SEIKKOJA. 80,000 PUNNAN ARVOISTA TIMANTTIA ETSITÄÄN. MURHA MAIDA VALESSA.
Ayscough laski lehden kädestään ja hymyili. Levendalelta tuskin voisi jäädä tuo näkemättä — jos hän oli elossa.