XXX

RUUMISHUONE

Melky, joka oli ihan hengästynyt koettaessaan suorittaa toverinsa määräyksiä, kääntyi nyt katselemaan häntä yrittämättäkään salata hämmästystään.

"Hiivatti sentään, tepä vasta olette tyyni, herra Ayscough. Ensinnäkin on nähtävä paljon vaivaa seuratessa miestä tähän maanalaisen rautatien asemalle, sitten huomataan hänen pujahtavan sinne kuin kaniini koloonsa — ja annetaan hänen mennä! Miksi me lähdimme hänen jäljessään Gower-katua pitkin? Vain nähdäksemmekö hänen lähtevän matkalle?"

"Hyvä on, nuorukainen", sanoi Ayscough taas. "Ette oikein ymmärrä meidän pikku temppujamme. Odottakaahan hetkinen."

Hän veti taskustaan yhden nimikorttinsa, meni se kädessään matkalippukonttoriin ja vaihtoi lippuluukulla muutamia sanoja myyjän kanssa. Sitten hän palasi Melkyn luokse. "Hän osti lipun Whitechapeliin", sanoi Ayscough heidän astellessaan rauhallisina eteenpäin. "Mutta minkä vuoksi lähtee nuori japanilainen lääketieteen ylioppilas sinne päin kello yhdentoista aikana illalla? Epäilemättä on siinä takana jotakin tärkeää, herra Rubinstein. Mutta minä lähden nyt länteen päin. Aion pistäytyä Great Western -hotelliin kuulemaan, onko herra Purdie saanut joitakin tietoja tuosta amerikkalaisesta. Sitten menen kotiin nukkumaan. Haluatteko tulla kanssani hotelliin?"

"Minusta tuntuu, että voimme aivan hyvin hommailla koko yön läpeensä", huomautti Melky, kun he taas astuivat kadun poikki ja menivät länteen päin lähteville junille. "Meillä on ollut sellainen ilta, että en olisi osannut aavistaakaan. Herra Ayscough, koska ihmeessä tässä alkaa jotakin selvitä?"

Ayscough istuutui tupakkavaunun nurkkaan ja nojautui taaksepäin.

"Minun käsitykseni mukaan tämä lähestyy loppuaan", sanoi hän. "Huomenna koko kaupunki tulee puhumaan tuon kiinalaisen murhasta. Ja jollei se houkuttele Levendalea esiin piilopaikastaan, niin sitten en ymmärrä vähintäkään, mikä hänet houkuttelisi!"

"Niinkö luulette?" sanoi Melky. "Mutta miksi tuo uutinen toisi hänet näkyviin?"

"En tiedä", vastasi Ayscough melkein välinpitämättömästi. "Mutta olen melkein varma siitä, että niin tulee tapahtumaan. Nähkääs, otaksun Levendalen etsiskelevän Chen Litä. Jos Levendale nyt kuulee Chen Lin makaavan kuolleena ruumishuoneessamme, niin — ymmärrättekö?"

Melky muisti, että Ayscough oli taitava mies, ja vaipui ajatuksiinsa, kunnes juna pysähtyi Praed-kadulle. Hän käveli salapoliisin mukana pitkin katuja ja sitten hotelliin ihmetellen itsekseen kuinka monta kertaa he sinä päivänä olivat olleet tuossa kaupunginosassa tämän aivan loppumattomalta näyttävän ajojahdin kestäessä. Hän oli melkein huumaantunut, mutta Ayscough, joka yhä poltteli Yadan hänelle tarjoamaa sikaaria, astui edellä hotelliin virkeän ja terveen näköisenä.

Purdiella oli yksityinen oleskeluhuone makuuhuoneensa vieressä. Siellä he tapasivat hänet ja Lauristonin, molemmat piippua polttamassa ja ilmeisestikin kaikenlaisten ajatusten ja arveluitten valtaamina. He ponnahtivat seisomaan salapoliisin saapuessa.

"Kuulkaahan!" huudahti Lauriston. "Onko se totta, mitä tuosta kiinalaisesta kerrotaan? Onko sekin tämän meidän juttumme yhteydessä, niin kuin poliisiasemalla otaksuvat? Olemme odottaneet toivoen teidän tulevan."

"Niin", sanoi Ayscough vaipuen tuolille, "olemme puuhailleet aika lailla, minä ja herra Rubinstein. Meillä on ollut kerrassaan kova työ yhden illan osalle. Niin, se on totta, herrat — yksi askel lisää tikapuilla — yksi tiilikivi lisää rakennuksessa! Me pääsemme eteenpäin, herra Purdie, me pääsemme eteenpäin. Olette siis olleet meidän laitoksellamme ja teille kerrottiin siellä asiasta?"

"He mainitsivat meille vain pääpiirteet", vastasi Purdie. "Vain tärkeimmät kohdat. Luullakseni ette ole kuullut mitään toisesta kiinalaisesta?"

"Emme vähintäkään vielä — toistaiseksi", sanoi Ayscough. "Mutta minulla on toivoa — olen luullakseni päässyt vähän lähemmäksi päämäärää herra Rubinsteinin avulla, vaikka hän ei oikein ymmärräkään minun menettelytapaani. Mutta, hyvät herrat, tulin tänne kysymään, oletteko kuulleet mitään Guyleristä. Mitä hän arveli siitä, mitä John Purvis kertoi meille tänään iltapäivällä?"

"Hän ei siitä hämmästynyt", vastasi Purdie. "Ettekö muista hänen väittäneen alun pitäen, että kaiken tämän pohjalla oli jalokiviä? Mutta hän hämmästytti meitä!"

"Mitä? Kuinka niin?" kysyi Ayscough. "Uutisiako?"

"Guyler vannoo nähneensä Stephen Purvisin tänä aamuna", vastasi Purdie.
"Hän on vakuutettu siitä!"

"Nähneensä Stephen Purvisin tänä aamuna!" huudahti Ayscough. "Mutta missä?"

"Guylerillä oli asioita Cityssä — sen kauimmassa päässä", sanoi Purdie. "Hän meni par'aikaa Bishopsgaten poikki nähdessään Stephen Purvisin — hän vannoo, että se oli Stephen Purvis! — mikään ei saa hänen uskoaan horjutetuksi. Hän, Purvis, kääntyi juuri silloin kapealle kujalle, joka johti kadun poikki. Guyler riensi hänen jälkeensä, mutta hän oli kadonnut. Guyler odotti vaanien tuota kujaa aivan kuin kissa vaanii hiirenkoloa, niin kuin hän sanoi — mutta kaikki turhaan. Hän odotti tunnin, mutta siitä ei ollut apua."

"No, jos se oli Purvis", sanoi Ayscough, "oli hän tietysti mennyt kujaa myöten ja tullut ulos sen toisesta päästä".

"Ei", sanoi Lauriston. "Ei ainakaan Guylerin sanojen mukaan. Guyler sanoi, että se oli pitkä, kapea kuja — Purvis ei olisi voinut ennättää sen toiseen päähän ennen kuin hän ennätti toiseen. Hän väittää, — nimittäin Guyler — että kummallakin puolella tuota käytävää on vieri vieressä liikehuoneustoja. Hänen arvionsa mukaan siellä on muutamia satoja ovia, joten kestäisi ainakin viikon, ennen kuin hän ennättäisi kysellä jokaisesta. Mutta hän on vakuutettu siitä, että Purvis katosi yhteen niistä, ja myös ehdottomasti varma, että se oli juuri Stephen Purvis. Purvis siis elää!"

"Missä on toinen Purvis — maanviljelijä?" kysyi Ayscough.

"Hän asuu Guylerin kanssa Great Northern-hotellissa", vastasi Lauriston. "Me olemme kaikki neljä olleet keskikaupungilla, Cityssä, tarkastelemassa paikkoja. Guyler ja John Purvis lähtevät taas aamulla sinne, John Purvis on tietysti hyvin iloinen kuultuaan, että Guyler varmasti väittää nähneensä hänen veljensä. Kuulkaahan, arvatkaapa, mikä on Guylerin käsitys Stephenin timantista!"

"No, mikähän se voi olla?" kysyi salapoliisi. "Siitä on niin monta nerokasta mielipidettä, että voimmehan vieläkin koettaa kuulla lisää. Herra Rubinstein tuossa on väsynyt eri teorioihin."

Mutta Melky höristi korviaan kuullessaan timanttia mainittavankaan.

"Hän vain kiusoittelee, herra Lauriston", hän sanoi. "Älkää välittäkö hänestä! Mitä Guyler arvelee?"

"No niin, Guyler ei luonnollisestikaan vielä tiedä tästä kiinalaisvaiheesta", sanoi Lauriston. "Guyler arvelee, että ryöstön on suorittanut joukko miehiä — nokkelia jalokivivarkaita, jotka tiesivät Stephen Purvisilla olevan hallussaan tuon, kellanpunaisen timantin ja ryhtyivät tarmokkaasti puuhaamaan sen haltuunsa saamista niin pian kuin se tulisi Englantiin. Ja hän uskoo tuon joukon napanneen kiinni Levendalen ja Stephen Purvisin salaisesti yrittävän päästä heihin käsiksi. Se on joka tapauksessa Guylerin käsitys."

"Hyvä on", sanoi Ayscough. "Ja voi siinä olla jotakin oikeaakin. Mitä tähän etsintään tulee — niin eihän meillä ainakaan ole mitään varmuutta siitä, ettei jommallakummalla noista kiinalaisista ole ollut jotakin yhteistä tuon varasjoukon kanssa. Eihän sitä voi koskaan tietää — ja on melkein mahdotonta päästä suoraan päämaaliin tällaisissa jutuissa. No niin, me olemme joka tapauksessa ryhtyneet toimenpiteisiin saadaksemme uutisen tuosta timantista ja Chen Lin katoamisesta huomisaamun sanomalehtiin, ja jollei se herätä koko kaupungin mielenkiintoa —"

Ovelle kuului koputus ja sisään tuli tarjoilija, joka katseli anteeksipyytävän näköisenä huoneessa olijoita.

"Suokaa anteeksi, hyvät herrat", hän sanoi. "Onko herra Ayscough täällä? Ulkona on eräs herra, joka tahtoo nähdä teitä."

Ayscough otti hattunsa ja lähti ulos. Siellä odotti häntä eteisessä komean näköisenä tohtori Mirandolet suuressa mustassa viitassaan, leveälierinen hattu päässään. Hän astui eteenpäin nähdessään salapoliisin.

"Tulin tänne, kun kuulin teidän olevan täällä", hän sanoi taluttaen Ayscoughia poispäin. "Kuulkaahan, ystäväni, yksi meidän miehistä kertoi minulle Molteno Lodgen jutusta ja kiinalaisen ruumiin löydöstä."

"Se nuori herra, Rubinstein, joka kävi luonanne tänä aamuna ja oli pyytänyt minut mukaansa, löysi sen", sanoi Ayscough, joka ihmetteli itsekseen, mihin tohtori oikein pyrki. "Olin siellä hänen kanssaan."

"Olen sitäpaitsi kuullut", jatkoi Mirandolet, "niinikään eräältä meikäläiseltä siitä ihmeellisestä timanttia koskevasta tarinasta, jonka on tänään iltapäivällä kertonut sen omistajan veli. Nyt tahtoisin nähdä tuon kiinalaisen ruumiin — syyn kerron teille jälkeenpäin. Minulla on aivan erikoinen aihe siihen. Lähdettekö kanssani ruumishuoneeseen?"

Ayscoughin uteliaisuus oli herännyt Mirandoletin käytöksen johdosta ja tulematta enää Purdien huoneeseen hän lähti ulos tohtorin kanssa. Mirandolet pysyi omituisen äänettömänä, kunnes he saapuivat sille kadulle, jonka varrella ruumishuone sijaitsi.

"Tämä on kummallinen ja salaperäinen juttu, ystäväni", hän sanoi. "Tuolla, pienellä Rubinsteinilla oli varmaankin jokin omituinen ennakkoaavistus, kun hän tuli tänään luokseni esittäen omituisen kysymyksensä kiinalaisista."

"Sitäpä minäkin juuri sanoin, tohtori", virkkoi Ayscough. "Näytti aivan siltä, kuin hänellä olisi ollut ennakkoaavistus. Mutta — kuulkaahan!"

Hän vaikeni äkkiä, kun katua tulivat hyvää vauhtia vuokra-ajurin rattaat, kiitivät heidän ohitseen nopeasti ja kääntyivät leveämmälle kadulle. Hänen huuliltaan pääsi äkillinen huudahdus, sillä hän luuli nähneensä ajopelien kiitäessä ohitse niissä keltaihoiset kasvot vain sekunnin murto-osan ajan. Niin pikaisesti kuin Ayscough olikin tuon huomannut, näki hän vielä nopeammin vuokra-ajurin numeron ja merkitsi sen muistiinsa.

"Kummallista", hän mutisi. "Kummallista. Olisin vaikka voinut vannoa —" Hän vaikeni äkkiä ja kiirehti Mirandoletin jäljessä, joka oli kulkenut eteenpäin. "Nyt me olemmekin perillä, tohtori", hän sanoi heidän saapuessaan ruumishuoneen ovelle. "Täällä on yövahti, joten ei ole mitään vaikeutta tänne pääsemisessä."

Kuului kuinka salpa vedettiin syrjään ja avain kääntyi kukossa. Ovi avautui ja ulos katsoi mies, joka Ayscoughin ja tohtori Mirandoletin nähdessään päästi heidät eteishuoneeseen ja sytytti kaasulampun.

"Haluamme katsoa tuota kiinalaista, George", sanoi salapoliisi. "Emme pidätä teitä kauan."

"Eräs nuori ulkomaalainen tohtori kävi juuri häntä katsomassa, herra Ayscough", sanoi mies. "Sivuutitte kai hänen ajopelinsä kadulla — siitä on tuskin kolme minuuttia, kun hän lähti. Nuori japanilainen, jolla oli teidän nimikorttinne mukanaan."

Ayscough kääntyi mieheen päin kuin tämä olisi ilmoittanut mitä hämmästyttävimmän asian.

"Mitä?" hän huudahti. "Japanilainen? Minun nimikorttini?"

"Näytti minulle sen heti tänne päästyään", vastasi yövahti ihmeissään Ayscoughin ällistyksestä. "Sanoi teidän antaneen sen hänelle, jotta hän voisi tulla tänne todetakseen kenen ruumis tuolla on. Minä tietysti päästin hänet sisään."

Ayscoughin suu levisi pelkästä hämmästyksestä. Mutta ennenkuin hän sai sanaakaan lausutuksi, puhui Mirandolet tarttuen ruumishuoneen vartijaa kiihkoissaan käsivarteen.

"Päästittekö tuon miehen — japanilaisen — kiinalaisen ruumista katsomaan — yksin?" hän kysyi.

"Tietysti", vastasi vahti äreästi. "Hänellähän oli herra Ayscoughin nimikortti ja —"

Mirandolet päästi irti miehen käsivarren ja nosti ylös pitkät valkeat kätensä.

"Laupias taivas!" hän parkaisi. "Hän on varastanut timantin!"