XXXVI
PILMANSEYN TEEHUONEET
Vain tuntia myöhemmin, neljännestä vailla yksi, Purdie ja Lauriston astuivat vuokra-ajurin rattailta Tottenham Court -tien pohjoispäässä ja kävelivät sitten eteenpäin vilkasliikkeisen valtaväylän oikeaa puolta, pysytellen ulkonaisesti huolettoman näköisinä, mutta samalla valppaasti pitäen silmällä, milloin saisivat ensimmäisen vilahduksen sovitusta kohtauspaikasta. Mutta Pilmanseyn teehuoneita ei tarvinnut erityisesti etsiä. Suurten uudenaikaisten rakennusten, pääasiassa huonekalu- ja verhoilijaliikkeiden välissä, oli siellä siihen aikaan ryhmä vanhoja rakennuksia, jotka olivat lontoolaisiksikin taloiksi vanhanaikaisen näköisiä. Ne olivat selvästikin peräisin kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta, punaisista tiili kivistä rakennettuja taloja, joiden julkisivuissa oli kapeat akkunat ja korkeissa viettävissä katoissa niinikään akkunat. Muutamat niistä olivat jo tuomitut heti purettaviksi, asukkaat oli toimitettu pois, vara-aitauksia oli rakennettu suojelemaan ohikulkijoita putoavalta rappaukselta, ja luhistuville seinille kiinnitetyissä julistuksissa ja ilmoituslipuissa tehtiin tiettäväksi, että liikettä jatkettiin entiseen tapaan jossakin toisessa tarkemmin mainitussa paikassa. Mutta Pilmanseyn teetalo oli toistaiseksi paikallaan, ja toverukset näkivät, että ihmisiä meni sinne sisään ja tuli ulos aavistamatta mitään siitä, että ennen iltaa heidän suosittu oleskelupaikkansa, jossa he nauttivat kevyen päiväateriansa, saavuttaisi sellaisen maineen ja kuuluisuuden, että sitä ei olisi laisinkaan voinut arvata sen tavallisesta ja jokapäiväisestä ulkomuodosta.
"Erinomainen esimerkki sen vanhan väitteen totuudesta, että ei koskaan pitäisi arvostella ulkomuodon mukaan, Andie veikkoseni!" huomautti Purdie heidän luotuaan pikaisen yleissilmäyksen ympäristöönsä. "Kuka voisi kuvitella, että rikoksia, pimeitä salaisuuksia ja kaikenlaista muuta tuollaista olisi kätkettynä tällaiseen paikkaan — teen ja leivosten, maidon ja pannukakkujen mahdollisuuksien taakse… Tämä Lontoo on kummallista maailmaa — koskaan ei tiedä, mitä on tuon vähäisen pienoismaailman pikku palasen takana. Mutta menkäämme katsomaan, miltä sisällä näyttää."
Ensimmäiseksi sisään astuessaan he huomasivat alakerroksen huoneessa New Scotland Yardin miehen, joka yhdessä toisen, hyvin tavallisen näköisen henkilön kanssa istui pienen pöydän ääressä heti sisäänkäytävän vieressä ja nautti mukavassa asennossa kahvia lihavoileipäin kanssa. Hän vilkaisi molempiin nuoriin miehiin aivan kuin hän ei olisi koskaan heitä nähnyt. He myöskin säilyttivät välinpitämättömän ilmeensä täysin uskottavasti, joskaan ei niin helposti ja harjaantuneesti kuin salapoliisi, ja menivät peremmäksi huomaten samalla Levendalen ja Stephen Purvisin, jotka olivat löytäneet itselleen mukavan pöydän rauhallisessa nurkassa huoneen keskimailla. He eivät myöskään osoittaneet mitenkään tuntevansa vastatulleita. Purdie astui heidän ohitseen toverinsa seuraamana erään vapaana olevan pöydän luokse, jonka ääreen kehoitti häntä istuutumaan.
"Tutustukaamme hieman ympäristöön", kuiskasi hän heidän asettuessaan paikoilleen. "Tämähän näyttää yhtä viattomalta ja jokapäiväiseltä sisältä kuin se on ulkoakin, Andie. Mutta käytä silmiäsi — tämän pitäisi tuottaa sinulle hyvää tekstiä."
Lauriston katseli ympärilleen. Huone, jossa he istuivat, oli pitkä ja matalakattoinen ja ulottui ulko-ovelta perällä olevaan jonkinlaiseen tarjoilupöytään. Sen takana oli pienempi huone, jota nähtävästi käytettiin varastona ja tarjoilutarkoituksiin. Suuren huoneen tarjoilupöydällä oli esillä ruokavaroja: reisipaistin viipaleita, liikkiötä, kieltä, leipää, kakkuja, makeisia. Sen takana seisoi kaksi miestä, jotka katselijoiden oli helppo arvata liikkeen omistajiksi. Nuoria siistin näköisiä mustapukuisia naisia, joilla oli valkoiset esiliinat ja pikku myssyt, liikkui nopeasti tämän tarjoilupöydän ja kahvilavieraitten välillä. Mitä näihin vieraisiin tuli, olivat he kumpaakin sukupuolta ja suurin osa heistä nuoria. Pilmanseylla ei tupakanpoltto näyttänyt olevan kielletty — sakeita sinisiä savupilviä kohosi monista paperosseista, ja turkkilaisen tupakan haju sekaantui vasta jauhetun kahvin tuoksuun. Selvästikin oli Pilmanseyn teehuone sellainen paikka, jossa voi saada hyvän voileivän, hyvää teetä ja kahvia, polttaa paperossin, pari ja viettää mukavasti tunnin pakinoimalla vapaasti ystävänsä kanssa aamun ja iltapäivän työn välillä.
Mutta Lauristonin huomio oli kokonaan kiintynyt niihin kahteen mieheen, jotka seisoivat tarjoilupöydän takaa valvoen ja ohjaten näppäriä apulaisiaan. Viekkaita, liukaskielisiä ja petollisia miehiä — sellaisiksi oli Mori Yada heidät kuvannut. Lauriston yhtyi ajatuksissaan heti japanilaisen mielipiteeseen ensimmäisen vaikutelman nojalla. He olivat keski-ikäisiä, lihavia miehiä, jotka saattoivat olla ja mahdollisesti olivatkin kaksoisia, käyttivät kumpikin poskipartaa, hyviä liinavaatteita ja mustia kaulanauhoja — he olisivat voineet olla vahvoja, hyvin kunnioitettavia hovimestareita. Kumpikin oli ilman takkia, kummallakin oli moitteettoman puhdas liinaesiliina, kumpikin käytteli leikkuuveistä ja haarukkaa, kumpikin viilteli silava- tai kieli- tai häränlihaviipaleita, kumpikin osasi tässä puuhassaankin ollen seurata tarkkanäköisillä silmillään, mitä tapahtui suuressa tarjoiluhuoneessa. Tämä oli ilmeisestikin varakas vanha liike ja sen omistajat rikkaita miehiä. Lauristonia kummastutti se, että he voivat antautua pienimpäänkään vaaraan kätkemällä salaisen ooppiumiluolan jonnekin tähän vanhaan huoneustoonsa.
Heidän par'aikaa siinä tuumiskellessaan tuli eräs tarjoilijatar heidän luokseen. Lauriston, jolla sellaisissa asioissa oli nopeampi ymmärrys kuin Purdiella, tilasi kahvia ja voileipiä. Niitä odotellessaan hän sytytti paperossin ja tekeytyi huolettoman näköiseksi, vaikka hän sisimmässään olikin hyvin kiihtynyt.
"Tuntuu aivan siltä kuin odotettaisiin räjähdystä", kuiskasi hän
Purdielle. "En vieläkään oikein ymmärrä, mitä tulee tapahtumaan."
"Tuossa on ainakin Ayscough", sanoi Purdie. "Hän on juuri sen näköinen kuin ei mitään olisi tekeillä."
Ayscough, jolla oli mukanaan toinen mies, meni huolettoman näköisenä huoneen poikki. Hän sivuutti New Scotland Yardin miehen silmääkään räpäyttämättä, ei näyttänyt laisinkaan tuntevan Lauristonia eikä Stephen Purvisia, katseli täysin vieraasti Purdieta ja Lauristonia ja ja ohjasi toverinsa kahden nurkassa olevan vapaan paikan luokse. Tuskin he ennättivät istuutua sinne, kun sisään tuli vanha herra Killick John Purvisin ja Guylerin kanssa ja asettui tyynesti huoneen keskellä olevan pöydän ääreen. Lauriston tuumiskeli itsekseen, että tässä nyt oli yksitoista miestä salaisen sopimuksen mukaan saapuneina — ja varmasti oli huoneessa vielä enemmänkin sellaisia, vaikka hän ei heitä tuntenut.
"Mutta missä Melky Rubinstein on?" hän kuiskasi äkkiä. "Olisinpa tosiaankin uskonut hänen saapuvan paikalle — hänhän on niin innokkaasti koettanut selvittää tätä asiaa."
"Nyt on vielä aikaa", vastasi Purdie. "Kello ei ole aivan yhtä vielä. En myöskään näe täällä japanilaista. Mutta tässä tulee komisarjus — siviilivaatteissa."
Poliisikomisarjus saapui erään miehen kanssa, jota eivät Purdie ja Lauriston olleet ennen nähneet. Hän oli rauhallisen näköinen hyvin puettu mies, jonka olemuksessa ilmeni selvä ylemmyyden ja arvovallan leima. He astuivat huoneen poikki lähellä tarjoilupöytää sijaitsevan pöydän luokse, tilasivat kahvia ja sytyttivät paperossit. Molemmat nuoret skotlantilaiset, jotka katselivat heitä tarkoin, huomasivat heidän visusti tutkivan ympäristöään aivan kuin päästäkseen selville voimainsa vahvuudesta. Lauristonin syödessä toista voileipäänsä poliisikomisarjus nousi äkkiä, meni tyynesti tarjoilupöydän luokse, kumartui sen ylitse ja puhui jotakin toisen sen takana seisovan valkoesiliinaisen miehen kanssa.
"Peli on alkanut", kuiskasi Lauriston. "Katsohan tuonne!"
Mutta Purdien silmät olivat jo luodut Pilmanseyn veljeksiin, jotka hän tiesi tärkeiksi näyttelijöiksi nyt alkavassa näytelmässä. Se heistä, joka oli vähän pitempi ja harmaampi kuin toinen, kumartui eteenpäin poliisikomisarjuksen puoleen ja oli ilmeisestikin hyvin hämmästynyt siitä, mitä hänelle sanottiin, sillä hän säpsähti, vilkaisi kysyvästi puhuttelijaansa, vaihtoi kiireesti sanan pari hänen kanssaan ja kääntyi sitten veljensä puoleen. Silmänräpäyksessä he kumpikin laskivat käsistään suuret veitsensä ja haarukkansa, lähtivät tarjoilupöytänsä takaa ja viittasivat poliisikomisarjusta seuraamaan heitä suuren salin perällä olevaan huoneeseen. Poliisikomisarjus puolestaan antoi pelkällä katseella merkin Ayscoughille ja tämä taas viittasi toisia asianosaisia mukaansa.
"Kas niin", sanoi Purdie. "Lähtekäämme kuulemaan, mitä tästä tulee."
Teehuoneuston omistajat olivat vieneet poliisikomisarjuksen ja hänen seurassaan olevan miehen erääseen yksityisasunnon näköiseen huoneeseen. Lauristonin ja Purdien tullessa sisään Pilmanseyt seisoivat takan edessä olevalla matolla vieretysten kumpikin hyvin hämmästyneen näköisinä tuijottaen asiapaperiin, jota poliisikomisarjus heille näytti. He nostivat katseensa siitä ja vilkaisivat tuskastuneen näköisinä toisiin miehiin, joita saapui tyynesti ja ryhmittyi odottavan näköisinä huoneeseen.
"Lisää teidän miehiänne?" sanoi vanhemman näköinen veljeksistä vaikeroivalla äänellä. "Kuulkaahan, me emme ymmärrä, mitä hyötyä on koko tästä hälinästä ja siitä, että te keskeytätte meidän liikkeemme tällä tavoin! Yksi tai kaksi teistä olisi varmasti ollut kylliksi. Turhaan olette tuonut kokonaisen joukon ihmisiä meille — se on kaikki ihan tarpeetonta!"
"Sallikaa meidän itse ratkaista, mikä on tarpeellista ja mikä ei, herra Pilmansey", vastasi poliisikomisarjus. "Ei tästä synny minkäänlaista hälinää eikä kiusaa — ei siitä ainakaan tarvitse sellaista syntyä, jos kerrotte meille, mitä haluamme tietää, ettekä vastusta meitä sellaisessa, mihin meillä on valta. Tässä meillä on valtakirja — määrätyn ilmoituksen nojalla laadittu — tarkastaa teidän huoneustonne. Sallinette meidän toimittaa sen rauhallisesti."
"Mutta mistä syystä?" kysyi nuorempi Pilmansey. "Meidänkö huoneustomme? Liikkeemme on sijainnut täällä hyvinkin sata vuotta, eikä koskaan ole kuulunut ainoatakaan moitteen sanaa meitä vastaan. Minkä vuoksi tahdotte toimeenpanna tutkimuksen?"
"Sanon sen teille heti", vastasi poliisikomisarjus. "Me etsimme erästä nuorta kiinalaista, Chang Litä, joka meidän saamamme tiedon mukaan on kätkettynä täällä mukanaan arvokasta varastettua tavaraa. Tiedättekö siis jotakin hänestä? Onko hän täällä?"
Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa. Hetkisen he pysyivät vaiti, sitten vanhempi puhui katsahtaen läsnäolijain odottaviin kasvoihin.
"Ennenkuin sanon mitään muuta", hän vastasi, "haluaisin tietää, keneltä olette asiasta kuulleet".
"Ei", vastasi poliisikomisarjus lujasti, "sitä en sano. Mutta sen verran kerron teille, että tätä Chang Litä haetaan erään hyvin vakavan asian vuoksi, josta tulemme häntä syyttämään. Meillä on varma tieto siitä, että hän on täällä, ja teidän on viisainta totella neuvoani, kun kehoitan teitä viemään meidät hänen luokseen, jos hän on täällä. Kas niin, herra Pilmansey, onko hän täällä?"
Vanhempi Pilmansey pudisti päätään, mutta se pudistus ilmaisi paremminkin epäilyä kuin kieltoa.
"En osaa sanoa", hän vastasi. "Mahdollisesti."
"Mitä se merkitsee?" kysyi poliisikomisarjus. "Mahdollisesti? Totta kai te sen tiedätte, kuka on teidän oman kattonne alla?"
"En", sanoi Pilmansey, "en tiedä. Asianlaita on seuraavalla tavalla. Viime aikoina on luonamme alkanut kulkea joitakin ulkomaalaisia. Nimittäin muutamia harvoja kiinalaisia ja japanilaisia lääketieteen ylioppilaita. Parisen vuotta sitten jotkut heistä kysyivät, emmekö voisi vuokrata talon yläkerrassa heille kolmea tai neljää huonetta, jonne he voisivat perustaa jonkinlaisen oman pienen klubin, jotta heillä, nähkääs, olisi kokoontumispaikka. He olivat kaikki siivoja, täysin kunnioitettavia nuoria herroja, joten me suostuimme. Heillä on. hallussaan tämän rakennuksen yläkerros, he kalustivat ja järjestivät sen oman mielensä mukaan. Sinne on eri sisäänkäytävä myymälän sivusta. Jokaisella heillä on oma avain. Niin he voivat pujahtaa sinne ja pois sieltä aivan vapaasti häiritsemättä meitä koskaan. Mutta asianlaita on niin, että siinä klubissa on nykyään ainoastaan neljä tai viisi jäsentä ja toiset kaikki ovat lähteneet pois. Nyt on asia suoraan puhuttuna — ja vakuutan teille, että en tiedä onko herra Cheng Li siellä vai ei. Me emme tiedä mitään siitä, mitä he puuhailevat huoneessaan, he ovat vain vuokralaisiamme."
"Sallikaa minun kysyä teiltä erästä asiaa", sanoi poliisikomisarjus. "Onko kumpikaan teistä koskaan käynyt näissä huoneissa sen jälkeen kun vuokrasitte ne heille?"
"Ei", vastasi vanhempi Pilmansey, "ei kumpikaan meistä kertaakaan!"
"No niin", käski poliisikomisarjus, "parasta on tulla sinne nyt meidän kanssamme."