XXXVII
CHANG LI
Murahdellen jotakin ajanhukasta ja liikkeen keskeyttämisestä Pilmanseyn veljekset astuivat edellä eräälle sivuovelle, joka johti pitkin myymälän sivua kulkevaan käytävään ja josta pääsi talon yläkerrokseen. Vanhempi veli näytti erikoisesti käytävän päässä olevaa ovea.
"Huomaatte kai tuosta, että ne nuoret miehet, joista puhuin teille, pääsevät omaan huoneustoonsa tämän kautta", hän sanoi. "Se ovi on aina lukossa, heillä on kaikilla oma avain sinne. He eivät koskaan liiku meidän kahvilahuoneemme kautta. Meillä ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan eikä meillä ole minkäänlaista tietoa siitä, mitä he puuhailevat huoneustossaan. Me emme välitä muusta kuin että he suorittavat vuokransa ja käyttäytyvät kunnollisesti. Ja hyvin siivoja he ovat olleetkin — meillä ei ole pienintäkään valittamisen syytä."
"Ja koska heillä kaikilla on oma avaimensa, niin he varmaankin voivat päästä huoneustoonsa milloin tahansa päivällä tai yöllä?" kysyi poliisikomisarjus. "Ei siis mikään estä heitä pääsemästä tänne yöllä?"
"He voivat tulia ja mennä milloin vain haluavat", vastasi vanhempi Pilmansey. "Uskokaa minua, kun sanon, ettemme ole heihin missään muussa kuin huoneustonomistajan suhteessa."
"Missä te itse asutte?" kysyi poliisikomisarjus. "Tässä talossako?"
"Ei vaan muualla", sanoi nuorempi veli, joka oli tähän asti pysynyt melkein vaiti, mutta näyttänyt kuitenkin olevan poliisien menettelystä närkästyneempi kuin veljensä. "Tämä liike avataan kello kahdeksan aamulla ja suljetaan kello seitsemän illalla. Me emme ole kumpikaan täällä koskaan seitsemän jälkeen."
"Ette siis koskaan näe noita ulkomaalaisia yön aikaan?" kysyi poliisikomisarjus. "Ette siis tiedä, mitä he puuhaavat?"
"Me emme koskaan näe heistä ketään", vastasi vanhempi veljeksistä. "Niin kuin näette, ovat tämä käytävä ja nuo portaat meidän liikkeemme ulkopuolella. Me emme tiedä heistä mitään muuta kuin mitä olemme teille kertoneet."
"No niin, viekää meidät sinne, että saamme nähdä, mitä on tehtävä", määräsi poliisikomisarjus. "Me lähdemme nyt tarkastamaan niitä huoneita, herra Pilmansey, niin että asia saadaan selväksi nyt heti."
Tuon vanhan talon alakerroksen ja ullakon väliset huoneet näyttivät olevan varastoina käytettyjä. Avonaisista ovista näkyi tynnyreitä, laatikoita, nassakoita sekä korkeita pinoja leivos- ja makeisrasioita. Siellä ei ollut mitään salattavaa, tuumivat ne teräväsilmäiset miehet, jotka marssivat peräkkäin ylös tummia portaita närkästyneitten teehuoneen omistajain jäljessä. Mutta yläkerroksen ovi oli kiinni ja kun Ayscough väänsi sen lukkoa, huomasi hän sen sisäpuolelta teljetyksi.
"Heillä on tähänkin oveen omat avaimensa", huomautti nuorempi Pilmansey. "En ymmärrä, kuinka te pääsette sinne sisään, jollei siellä ole ketään nyt."
"Me menemme sinne, joko siellä sitten on ketään tai ei", vastasi poliisikomisarjus. "Koputtakaa, Ayscough, koputtakaa kuuluvasti."
Miehet kokoontuivat kaikki heidän taakseen täyttäen kokonaan lukitun oven takana olevan avonaisen paikan ja odottaen jännittyneinä siinä hiljaisuudessa, joka seurasi Ayscoughin lakattua kolkuttamasta oveen. Muutamia minuutteja kului. Salapoliisi kolkutti uudelleen itsepintaisemmin. Äkkiä ja äänettömästi ovi avautui, ensiksi tuuman, pari, sitten vähän enemmän. Ayscough työnsi tukevakenkäisen jalkansa ovenrakoon, josta kurkistivat ulos keltaiset tummain pienten silmäin valaisemat kasvot, häviten samassa silmänräpäyksessä.
"Sisään kaikki", määräsi poliisikomisarjus. "Olkaa varovaisia!"
Ayscough työnsi oven auki ja astui sisään muiden tunkeutuessa sinne juuri hänen kintereillään. Purdie, joka oli aivan ensimmäisten joukossa, tunsi heti kaksi eri hajua. Toinen johtui tuoksuvasta teestä, toinen oli jotakin hyvin voimakasta ja huumaavaa ja voitti heti teen tuoksun jättäen pistävän ja katkeran maun jälkeen.
"Ooppiumia", kuiskasi Purdie Lauristonille, joka seisoi hänen vieressään. "Ooppiumia, tunnetko?"
Mutta Lauriston oli sillä hetkellä paremmin silmänä kuin nenänä. Hän samoin kuin useimmat toisetkin katseli paikkaa, johon he olivat tulleet. Huone oli verraten suuri ja kaltevasta katostaan päättäen osa vanhan talon ullakkokerroksesta. Seinillä riippui pehmeitä itämaalaisia kudoksia ja verhoja. Sinne tänne oli sijoitettu muutamia pajusta valmistettuja nojatuoleja ja joitakin samasta aineesta tehtyjä pieniä pöytiä. Niinikään oli siellä paljon paksuja mattoja ja pieluksia. Yhdessä nurkassa paloi tuli kaasukeittiössä, ja sen päällä porisi iloisesti vesikattila. Se nuori mies, joka oli avannut oven, oli vetäytynyt uunin luokse. Purdie huomasi, että hänellä oli toisessa kädessään teekannu. Huoneen vasemmassa nurkassa istui pienen pöydän ääressä shakkipeliin syventyneinä kaksi muuta kiireestä kantapäähän ihan selvästi kiinalaisen näköistä miestä, joilla oli päällään moitteettomat englantilaiset puvut.
Se mies, jolla oli teekannu kädessään, loi pikaisen silmäyksen niihin henkilöihin, jotka olivat tulleet häiritsemään tätä rauhallista paikkaa, ja laski teekannun kädestään. Shakinpelaajat nostivat katseensa hetkiseksi, mutta eivät näyttäneet pienintäkään häiriintymisen merkkiä, vaan jatkoivat sitten taas peliään. Sitten teekannua hoidellut mies lausui kaksi sanaa. "Mitä nyt?" hän kysyi. "Asianlaita on niin, hyvä herra", selitti vanhempi Pilmansey, "että nämä ovat poliisilaitoksen virkamiehiä. He haluavat tavata erästä tuttavaanne, herra Chang Litä."
Huoneessa oleviin kiinalaisiin ei tämä tehnyt mitään vaikutusta. Shakinpelaajat jatkoivat omaa hommaansa, ja kolmas mies otti käteensä teerasian tyhjentäen sen sisällyksen kannuunsa.
"Sulkekaa tuo ovi ja pankaa se oikein lukkoon, Ayscough", sanoi poliisikomisarjus. "Seisköön joku sen vieressä. Kas niin", hän jatkoi kääntyen noiden kolmen kiinalaisen puoleen, "onko joku teistä Chang Li, hyvät herrat?"
"Ei", vastasi toinen shakinpelaajista, "ei yksikään".
"Onko hän täällä?" kysyi poliisikomisarjus. Kun hän sitten taas huomasi itämaalaisten tyyneyden, kääntyi hän Pilmanseyn veljesten puoleen. "Mitä muita huoneita täällä on?" hän kysyi.
"Kaksi muuta vielä", vastasi vanhempi veljeksistä osoittaen huoneen perällä olevia verhoja. "Toinen tuolla, toinen taas tuolla. Noitten verhojen takana on kaksi pienempää huonetta."
Polisikomisarjus meni huoneen perälle ja veti verhot syrjään. Hän työnsi auki toisen oven ja perääntyi sitten vetäen syvään henkeään.
"Huh!" hän huudahti.
Se voimakas huumaava tuoksu, jonka Purdie oli huomannut heti huoneesta tultuaan, tuntui nyt vasta-avatusta ovesta uudestaan paksuna aaltona. Ja kun kaikki toisetkin menivät sinne poliisikomisarjuksen perästä, näkivät he mistä se johtui. Se oli pieni huone, jonka seiniä peittivät, samoin kuin edellisenkin, omituisilla kuvioilla koristetut verhot, ja siihen tuli valoa vain kattoakkunasta, jonka eteen oli kiinnitetty neliönmuotoinen sininen kankaanpala. Tässä himmeässä valaistuksessa he näkivät, ettei huoneessa ollut mitään muita huonekaluja kuin leposohva, jossa oli pehmeitä patjoja ja pieluksia. Siinä makasi hintelä, höllään vaippaan verhoutunut nuori kiinalainen, joka ensimmäisten saapuessa hänen luokseen katseli heidän ihmetteleviä kasvojaan räpytellen silmillään, joitten terät olivat vieläkin supistuneet. Hänen vieressään oli ooppiumipiippu ja hyvin lähellä pienellä telineellä lisätarpeita saman aineen nauttimiseksi.
Se mies, joka oli tullut teehuoneeseen yhdessä poliisikomisarjuksen kanssa, astui lähemmäksi ja tarttui tuota makaavaa olentoa hartioihin ja ravisti häntä hiljaa.
"Kas niin", hän virkkoi kuuluvasti. "Herätkää, hyvä mies! Oletteko
Chang Li?"
Lasimainen katse suuntautui häneen vähän ihmettelevänä ja kuivat huulet liikkuivat.
"Olen", kuiskasi puhuteltu. "Chang Li — olen. Onko teillä asiaa minulle?"
"Kuinka kauan olette ollut täällä?" kysyttiin häneltä.
"Kuinkako kauan? Voi, en tiedä. Mitä te tahdotte?" kysyi Chang Li.
"Minä en tiedä."
Teen valmistaja pisti päänsä sisäovesta.
"Ei hän voi kertoa teille mitään", hän sanoi virnistäen. "Hän on jo monta päivää ollut tuossa ooppiumihumalassaan. Hänellä on joskus tuontapaisia kohtauksia. Joskus hän antautuu ooppiumin valtaan ihan samoin kuin joku teikäläisistä alkoholia nauttimaan. Nyt hän aikaa selvitä siitä ja huomenna hän varmasti on hyvin, hyvin onneton."
Poliisikomisarjus kääntyi tähän puhujaan päin.
"Kuulkaahan", sanoi hän, "tiedättekö, kuinka kauan hän on ollut täällä huumaamassa itseään? Yhdenkö päivän vai useampia?"
Toinen shakinpelaajista nosti ilmeettömän näköiset kasvonsa.
"Hän on ollut täällä tuossa kunnossa joitakin päiviä", hän sanoi. "On nähkääs perin turhaa koettaa vaikuttaa häneen mitään silloin kun tuo himo saa hänet valtaansa. Jos haluatte saada häneltä joitakin tietoja, on teidän paras tulla uudelleen muutamien tuntien kuluttua."
"Tarkoitatteko siis, että hän on ollut täällä tuossa kunnossa jo joitakin päiviä?" kysyi poliisikomisarjus.
Teekannun hoitelija virnisti taas.
"Hän ei ole ollut ainoallakaan lääketieteellisellä luennolla marraskuun seitsemännentoista päivän jälkeen", sanoi hän. "Minä tiedän sen, me kuulumme samaan ryhmään. Täällä hän on ollut koko sen ajan ja tuon näköisenä."
Poliisikomisarjus kääntyi äkkiä Ayscoughin puoleen.
"Seitsemännentoista!" hän huudahti. "Ja tuo juttu tapahtui kahdeksantenatoista! Siis —"
Chang Li haparoi jotakin viittansa taskusta. Hän löysi sieltä jotakin, nosti käden huulilleen ja nielaisi sitten. Muutamien sekuntien kuluttua hänen silmänsä kirkastuivat ja hän loi epäluuloisen ja synkän katseen häntä tarkastelevaan ryhmään.
"Mitä te tahdotte?" hän murahti. "Keitä te olette?"
"Haluamme kysyä teiltä muutamia asioita", sanoi poliisikomisarjus.
"Milloin tapasitte viimeksi veljenne tai ystävänne tai mikä hän nyt on
— Chen Lin?"
Chang Li pudisti päätään. Saattoi selvästi huomata, että hän ei muistanut mitään varmaa.
"En tiedä", vastasi hän. "Ehkä juuri äsken — ehkä huomenna — ehkä en pitkään aikaan."
"Koska olitte viimeksi kotonanne — Maida Valessa?" kysyi poliisikomisarjus.
Mutta Chang Li ei vastannut siihen mitenkään muuten kuin vähän otsaansa rypistämällä. Oli helppo huomata, että samalla kuin hänen ajatuksensa selvisivät, hänen luonteensa muuttui häijyksi. Hän alkoi katsella ympärilleen ymmärtäväisen näköisenä tuijottaen yhä suurempaa vastenmielisyyttä kuvastavin ilmein huoneessa olijoita. Sitten hän murahteli vieraalla kielellä itsekseen jotakin, mikä ei suinkaan kuulunut kohteliaalta häntä katselevista miehistä. Äkkiä Ayscough kääntyi ylempäin virkamiesten puoleen. "Jos tämä mies on ollut täällä seitsemännestätoista päivästä lähtien", hän sanoi, "ei hänellä ole voinut olla mitään tekemistä Praed-kadun varrella ja Maida Valessa tapahtuneitten asiain kanssa! Mitähän — otaksukaamme niin — jos tuo nuori japanilainen on valehdellut koko ajan?" Hän kääntyi taas, tällä kerralla molempain shakinpelaajain puoleen, jotka olivat nyt keskeyttäneet pelinsä ja nojautuivat taaksepäin tuoleissaan ilmeisestikin huvitettuina etsijäin nolaantuneita kasvoja katsellessaan. "Kuulkaahan", hän jatkoi, "tunnetteko erästä Yadaa — Mori Yadaa — japanilaista? Kuuluuko hän teidän joukkoonne?"
"Kyllä", vastasi toinen pelaajista. "Yada? Kyllä. Tunnemme hänet, nokkela mies, tuo Yada. Tunnetteko tekin hänet?" Mutta ennenkuin Ayscough sai vastatuksi mitään tähän jonkin verran ärsyttävään kysymykseen, saapui se poliisi, joka oli jätetty teehuonetta vartioimaan, kiireesti yläkertaan ja riensi heidän luokseen. Hän meni suoraan poliisikomisarjuksen luokse.
"Mies toimistostamme, sir, ulkopuolella autossa!" huudahti hän hengästyneenä. "Olette väärillä jäljillä, teidän on heti lähdettävä Multeniuksen liikkeeseen Praed-kadulle. Oikea mies on siellä!"