I
KELPIESHAWIN VALTIATAR
Vaikka almanakan mukaan olikin jo kevät ja sekin jo hyvällä alulla, ei lumikausi vielä ollut vähääkään ohi tässä villissä rajaseudussa. Oli huhtikuun yhdeksästoista päivä. Voin määrätä sen näin tarkasti sen vuoksi, että syntymäpäiväni on saman kuukauden kahdeksantenatoista, ja minä satuin viettämään sen, täytin silloin kolmekolmatta vuotta, eräässä vanhanaikaisessa hotellissa Woolerissa ja juhlin sitä tilaamalla päivällistä syödessäni palan paineeksi pullollisen niin hyvää viiniä, kuin talo vain voi tarjota. Johtuiko se sitten tuosta viinipullosta vai pikemminkin pelkästä tietämättömyydestä ja liiallisesta itsetietoisuudesta, että minä seuraavana aamuna yritin jotakin sellaista, mikä myöhemmin osoittautui mahdottomaksi voimannäytteeksi. Lähdin matkalle heti aamiaisen jälkeen aikoen ennen iltaa kiertää täydellisesti Skotlannin rajan ja Woolerin välisen seudun kulkemalla Kirknetownin, Coldburnin ja Cheviotin kautta ja palaamalla takaisin lähtöpaikkaani Hedgehope Hillin ja Kelpie Strandin sivuitse. Siitä olisi muodostunut ihana retki jonakin pitkänä kauniina kesäpäivänä, mutta pohjoisen huhtikuun epävarmojen säiden vallitessa oli se niin ajattelematon seikkailu, että se saattoi minut hyvin ikävään tilanteeseen ennen iltapäivän loppua. Aamu oli kirkas ja lupaava, ja kaikki sujuikin mainiosti monta tuntia. Mutta noin kello kolmen aikaan katosi aurinko näkyvistä, taivas synkkeni epäilyttävästi, ja ilma alkoi jäähtyä. Hetkisen kuluttua alkoi sataa luntakin sellaisella tavalla, että se minulle etelämaalaiselle oli vallan outoa. Sitä tuli sakeasti ja sokaisevasti yhtä mittaa: se peitti jäljet nopeasti kasautuen kaikkiin kuoppiin, ja olin jo näkevinäni itseni eksyksissä. Kello viiden ja kuuden välillä olin joutunutkin siihen tilanteeseen. Mikäli voin saada selville taskukartastani, olin jossakin Cheviotin, Cairn Hillin ja Hedgehope Hillin välisessä kulmauksessa Harthope Burnin äärimmäisellä läntisellä laidalla, mutta ympäristöstä päättäen olisin yhtä hyvin voinut olla Andien ylimmäisillä rinteillä. Voin juuri erottaa noiden kolmen korkean kukkulan huiput, mutta en nähnyt jälkeäkään mistään majatalosta enkä asumuksesta, ja vieläkin ikävämpää oli, ettei karttaani ollut merkitty mitään ravintolaa, taloa eikä kylää — tarkoitan kohtuullisen matkan päähän. Ja polultanikin olin jo eksynyt. Lumi alkoi tähän aikaan muodostaa sileän, paksun, valkoisen maton eteeni. Voin ehkä kulkea turvallisestikin tuolla matolla, mutta yhtä mahdollisesti saatoin vajota johonkin kuoppaan voimatta sitten päästä sieltä pois. Ja lähin merkitty paikka, Middleton, oli monen peninkulman päässä, ja ilta alkoi nopeasti pimetä.
Paikka, missä tein nämä ylimalkaiset laskelmani, sijaitsi erään pienen näreikön suojassa. Olin pysähtynyt siihen hetkiseksi levähtämään ja miettimään parasta ratkaisua. Mutta ei ollut muuta tehtävää kuin ponnistella vain eteenpäin ja luottaa onneensa. Valmistauduin siihen ottamalla kulauksen pullostani, jossa onneksi oli vielä jäljellä puolet sen alkuperäisestä viski- ja vesisekoituksesta, ja syömällä loput eväistäni. Kun sitten hetkisen kuluttua poistuin suojastani ja kiersin näreikön toiselle puolelle, eivät näkemäni mahdollisuudet olleet lainkaan miellyttävät. Lunta satoi yhä nopeammin ja sakeammin, ja pimeä oli varmasti tulossa. Näytti aivan siltä, että minun piti joko ponnistella lumessa useampia peninkulmia kuin aavistinkaan tahi pakosta ryömiä ensimmäiseen löytämääni suojaan ja viettää siellä surkea yö. Mutta vielä silloinkin huono onneni oli kääntymäisillään. Kompuroidessani eteen- ja alaspäin korkealta nummelta laaksoa kohti huomasinkin äkkiä päässeeni jonkinlaiselle polulle tahi poljetulle tielle, kovalle ja leveälle, mistä otin selon pistelemällä kepilläni eri paikkoihin. Ja aivan yhtäkkiä, jatkettuani vielä hetkisen matkaani itää kohti, näin jonkin talon kirkkaat ja houkuttelevat valot.
Ilta oli jo niin pimennyt ja tanssivia lumihiutaleita satoi niin sakeasti, että minä olin tullut aivan lähelle taloa, ennen kuin sain selville, millaisen talon oikeastaan olin näin sattumalta onnekseni löytänyt. Se sijaitsi vähän matkan päässä tiestä sen pohjoispuolella jonkinlaisessa nummen lahdelmassa. Korkeampi maa laskeutui penkereittäni sen seinien juurelle kaikilta muilta puolilta, paitsi siltä, missä minä seisoin. Piha ympäröi sitä joka puolelta; seinät sen kolmella sivulla olivat tavattoman korkeat, mutta minun puolellani matalammat — niin matalat, että voin katsella niiden yli. Ja rakennus oli niin kummallisen näköinen, etten milloinkaan ennen ollut sellaista tavannut. Sen keskustassa oli korkea nelikulmainen torni, jossa oli muurinsakaroilla varustettu huippu. Sen läntisiin ja itäisiin kulmiin liittyi matalampia, vaikkakin melko korkeita sivurakennuksia, ja muutamassa näiden siipien yhtymäkohdassa oli toinen torni kartiomaisine huippuineen. Paikka oli kokonaisuudessaan niin keskiaikainen näöltään, että se siirsi ajatukseni rosvoritareihin, karjanryöstöihin ja muuhun samanlaiseen. Muudan seikka vahvisti vielä otaksumaani, että rakennus oli vanha — sen alemmissa osissa ei näet ollut ainoatakaan ikkunaa. Seinät näyttivät olevan muurattuja teräskovista aineista minkään ikkunan tahi oven niitä rikkomatta. Näkemäni valot kajastivat ikkunoista, jotka olivat noin viidentoista tahi parinkymmenen jalan korkeudella maasta — muudan pyöreässä tornissa, muudan vasemmassa ja muudan oikeassa siivessä.
Mutta päästyäni pihalle polvenvahvuisessa lumessa kahlattuani sain vasta selville, missä ovi sijaitsi. Se oli pyöreän tornin juuressa, ja päästyäni sen luo huomasin sen olevan sopusoinnussa kaiken muun kanssa, se kun oli valmistettu jykevistä tammilankuista, jotka olivat jo vuosien mustuttamia. Se oli vahvistettu suurilla rautanauloilla, joiden päät olivat nelikulmaisia, ja sijoitettu yhtä jykeviin puitteihin kuin se itsekin oli. Ovi oli noita ovia, jotka ovat kiinni ollessaan sen näköisiä, kuin ne eivät milloinkaan enää aukeaisi, ja kun minä lyhyen tarkastuksen jälkeen koputin sen hirvittäviin lankkuihin, koska ei mitään soittokelloa ollut näkyvissä, tein sen arvaillen, voiko sellainen heikko kutsu tunkeutua sen ilmeisen paksuuden läpi.
Suuri ovi avautui kuitenkin melkein heti. Edessäni seisoi, pitäen lamppua korkealla päänsä yläpuolella, vanhahko, pitkä, laiha ja tuiman näköinen nainen, joka aluksi selvästi säpsähti nähdessään minut, mutta alkoi sitten tuijottaa minuun ilmeisen epäluuloisesti. Hänen kasvoissaan ei ollut merkkiäkään ystävällisyydestä, ja se huomio karkoitti päästäni kaiken sen, mitä olin aikonut sanoa. Onnistuin kuitenkin änkyttäen kysymään:
"Tuota noin — voitteko ilmoittaa minulle, missä minä olen? Tarkoitan — mikä on lähimmän kylän nimi? Olen matkalla Wooleriin ja —"
Minusta näytti jo melkein siltä, kuin ovi olisi aiottu sulkea nenäni edessä, ja varmasti pienensikin nainen välillämme olevaa kapeaa rakoa.
"Lähin paikka on Middleton", vastasi hän. "Teidän on jatkettava matkaanne vain samaa tietä. Sinne on noin kymmenen kilometriä."
"Kymmenen kilometriä tällaisessa lumipyryssä!" huudahdin minä. "Olen —"
"Se on lähin paikka", kiiruhti hän sanomaan, "koska tämän paikan ja Middletonin välillä ei ole ainoatakaan taloa. Ja neuvoisin teitä jatkamaan matkaanne heti, sillä lumipyry muuttuu vain kovemmaksi illan kuluessa, eikä tiekään ole —"
Jonkun tytön kirkas, sointuisa ja hieman komentava ääni keskeytti naisen töykeän puheen.
"Tibbie, mikä on hätänä? Kuka siellä on?"
Naisen kasvot synkistyivät. Mutta hän raotti kuitenkin ovea tahtomattaankin. Näin silloin hänen seisovan melko pienessä nelikulmaisessa kivieteisessä, ja hänen oikealla puolellaan olevat kiviportaat, joiden askelmat oli nähtävästi vasta äskettäin uusittu, johtivat tämän kummallisen vanhan talon ylempiin kerroksiin. Ja minä näin vielä enemmänkin, nimittäin hennot, kauniit, hienoihin sukkiin ja kenkiin verhotut nilkat, sievän hameenhelman ja portaitten ulkoneman ennen muuta.
"Muudan nuorimies vain, neiti, kysyy tietä", sanoi ovenvartija. "Hän on matkalla Wooleriin ja minä olen sanonut hänelle —"
"Wooleriinko? Ja tällaisessa pyryssä? Mahdotonta, Tibbie! Miksi —"
Sievät kengät sipsuttelivat äkkiä portaita alas. Ja ennen kuin ehdin todeta onneani, katseli niiden omistaja minua uteliaasti ja kiinnostuneena. Olin luullakseni melko kurjan kulkurin näköinen, koska sadetakkini ei ollut enää kaikkein uusimpia ja päässäni oli iänikuinen ruma mielihattuni. Kohotin kuitenkin sitä ja kumarsin niin kohteliaasti kuin suinkin. Ja jos minä jäinkin tuijottamaan, tapahtui se sen vuoksi, että vanhan naisen lamppu valaisi minulle niin kauniin tytön, ettei hyvä onneni ollut milloinkaan tuonut eteeni hänen vertaistaan. Ja ehkä sen tähden, että me molemmat olimme nuoria, uskalsin minä hymyillä hänelle tieten tahtoen.
"Luulette minun eksyvän pyryssä ja otaksutte jonkun löytävän minut kuolleena huomenna?" virkoin minä.
"Niin teille varmasti käy, jos vain koetatte päästä Wooleriin tänä iltana", vastasi tyttö reippaasti. "Sellainen on mahdotonta, vaikka te tuntisittekin tien, ja luullakseni te ette tunne sitä. Teidän täytyy tietysti jäädä tänne. Holhoojani, herra Parslewe, on kyllä poissa, mutta —"
"Herra ei välitä juuri lainkaan vieraista, neiti", keskeytti vanha nainen. "Hänen määräyksiään —"
Tyttö kääntyi hänen puoleensa sellainen ilme harmaissa silmissään, että sain selvän käsityksen hänen käskevästä luonteestaan ja itsevaltiudestaan.
"Joutavia, Tibbie!" huudahti hän. "Isännälläni olisi paljonkin sanomista, jos me vain karkoittaisimme jonkun matkamiehen pois oveltamme tällaisena iltana. Teidän pitää tulla huoneeseen", jatkoi hän kääntyen jälleen hymyillen puoleeni. "Herra Parslewe on mitä vieraanvaraisin mies ja toivottaisi teidät sydämestään tervetulleeksi, jos hän vain sattuisi olemaan kotosalla. En tiedä lainkaan, onnistuuko hän pääsemäänkään kotiin tänä iltana. Mutta minä olen nyt ainakin kotona", lopetti hän silmien välähtäessä veitikkamaisesti. "Seuratkaa vain minua!"
En odottanut toista kutsua. Hän sipsutteli jo portaita ylös varjellen sievästi hamettaan koskettamasta harmaaseen kiviseinään, ja minä kiiruhdin hänen jäljessään. Kiipesimme noin parikymmentä askelmaa vanhan naisen valaistessa matkaamme lampullaan, tulimme sitten toiseen suurempaan samanlaiseen kiviseinäiseen lämpiöön kuin alempikin oli. Se oli koristettu vanhoilla keihäillä, musketeilla, lyömämiekoilla ja ketunraudoilla, ja siihen aukeni pari ovea, jotka sattuivat juuri silloin olemaan selkoselällään. Toisesta näkyi tilava keittiö, jossa muudan vanha mies istui suuren leimuavan takkavalkean ääressä, ja toisesta päästiin tilavaan ja kodikkaaseen arkihuoneeseen, jonka takassa palavan valkean varjot tanssivat laudoitetuilla seinillä.
"Riisukaa märät vaatteenne ja antakaa ne Tibbielle", komensi emäntäni. "Ja sitten, Tibbie, teetä! Ja heti! Tulkaa nyt sisään", lisäsi hän opastaen minut arkihuoneeseen. "Ja jos haluatte viskiä teetä odottaessanne, on sitä tuolla sivupöydällä. Tahdotteko?"
"Kiitoksia vain, mutta siemaisin juuri äsken annoksen", vastasin minä. "Onneksi oli minulla sitä vielä hieman pullossani jäljellä. Olette äärettömän ystävällinen osoittaessanne tällaista vieraanvaraisuutta."
"Joutavia!" sanoi tyttö nauraen. "Kukaan ei voisi karkoittaa koiraakaan oveltaan tällaisena iltana. En tiedä ollenkaan, onnistuuko holhoojani päästä kotiin tänä iltana — hän ja hänen vanha poninsa voivat tehdä ihmeitä ja ovat joskus päässeet läpi, vaikka kinokset ovat olleetkin parin kolmen jalan paksuisia. Mutta te olette nyt ainakin turvassa. Istuutukaa, olkaa niin hyvä."
Hän viittasi takan vieressä sijaitsevaan isoon nojatuoliin, ja minä tottelin häntä ja vajosin siihen voidakseni katsella vapaammin ympäristöäni ja emäntääni. Huone oli varmasti osa siitä nelikulmaisesta tornista, jonka olin nähnyt pihalta, ja täytti erään kerroksen siitä kokonaan. Siinä oli pari suurta värillistä ikkunaa, seiniä kiertävä laudoitus oli jotakin tummaa puulajia, vanha ja vuosien mustuttama; kalusto oli sen mukainen; siellä oli vanhoja tauluja, vanhaa hopeaa ja kuparia, vanhoja kirjoja, ja minusta tuntui aivan siltä, kuin olisin äkkiä joutunut johonkin seitsemännentoista vuosisadan asumukseen.
Mutta tyttö oli sentään tarpeeksi nykyaikainen. Hän näytti olevan noin yhdeksäntoista tai parinkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli pitkä, solakka ja notkea; hänen tukkansa oli ruskea, silmänsä harmaat ja kasvonsa iloiset ja terveenväriset. Luulin sen johtuvan siitä, että hän ehkä kulutti suurimman osan ajastaan ulkosalla, ja minä kuvittelin jo näkeväni hänet urheilupuvussa ja lujissa kengissä kiipeämässä kukkuloille. Mutta juuri nyt hän näytti olevan hyvin näppärä talousaskareissa, ja minäkin olin kiitollinen siitä, että minulla riisuttuani päällystakkini ja hattuni oli ylläni aivan uusi puku, minkä vuoksi nyt näytin paljon paremmalta kuin ovelle koputtaessani.
Pöydällä oli sytytetty lamppu, ja tyttö väänsi sen sydämen ylemmäksi.
Kun valo kirkastui, kääntyi hän ja katsoi minuun tarkkaavaisemmin.
"Olette varmaankin vieras täällä", hän sanoi. "Ette ole kotoisin näiltä seuduilta."
"En olekaan", vastasin, "muussa tapauksessa en olisi ollut niin mieletön, että olisin ruvennut toteuttamaan aikomaani yritystä." Kerroin hänelle sitten lyhyesti aikeeni. "Voitte itsekin nähdä, kuinka onnellinen olen pelastuksestani, mistä minun on kiittäminen teitä. Ja sallikaa minun esitellä itseni: Nimeni on Alvery Craye ja tulen tänne Lontoosta."
"Lontoostako?" huudahti tyttö ihmetellen. "Siellä en ole vielä milloinkaan käynyt. Nimeni — teistä se varmaankin kuulostaa kummalliselta — on Madrasia — Madrasia Durham. Oletteko milloinkaan kuullut niin kummallista nimeä?"
"En milloinkaan!" myönsin minä. "Mistä se johtuu?"
"Olen syntynyt Madrasissa", vastasi hän. "Isäni oli siellä kauppias. Herra Parslewe, holhoojani, jonka kanssa minä nyt asun täällä, oli hänen liiketoverinsa. He kuolivat — tarkoitan isääni ja äitiäni — minun pienenä ollessani, minkä vuoksi herra Parslewe on pitänyt minusta huolta sen jälkeen. Tulimme Englantiin kolme vuotta sitten, ja herra Parslewe osti tämän vanhan paikan laitattaen se kuntoon. Pidättekö tästä?"
"Äärettömästi, siitä päättäen, mitä jo olen nähnyt. Millainen rakennus tämä oikeastaan on tahi tarkemmin sanoen, mikä tämä on ollut?"
"Herra Parslewe sanoo tätä kuudennellatoista vuosisadalla rakennetuksi pieneksi linnakkeeksi — siis jonkinlaiseksi linnoitukseksi", vastasi hän. "Näitä tällaisia on useita siellä täällä Tweedin kummallakin rannalla. Saavuttuamme Englantiin asuimme jonkin aikaa Berwickissä hakien jotakin vanhaa paikkaa. Sitten me löysimme tämän ja majoituimme tänne. Kesällä tämä on ihana, mutta talvella hieman kaamea."
"Onko tällä mitään nimeä? Tätä ei ole merkitty karttaani."
"Nimeäkö? Kyllä. Tätä sanotaan Kelpieshawiksi tätä ympäröivän Kelpie Strandin mukaan ja tämä sijaitsee Langlee Cragsin ja Hedgehope Hillin välillä. Mutta saatte nähdä enemmän huomenna, jos vain myrsky siihen mennessä lakkaa."
Vanha nainen tuli nyt huoneeseen kantaen teetarjotinta. Vaikka hän olisi ollutkin suutuksissaan minun sinne tulostani, tiesi hän kuitenkin tehtävänsä, sillä hänen kotitekoiset kakkunsa olivat yhtä hyvät, kuin hänen kasvonsa olivat ankarat.
"Hän on ainoa palvelijattaremme", huomautti emäntäni kaataessaan teetä kuppeihin. "Tibbie Muir; hän on ollut luonamme tänne tulostamme saakka. Vanhus, jonka näitte keittiössä, on hänen miehensä, Edie Muir. Hän on hyödyllinen apulainen. Hän ruokkii ponin, askartelee kaikenlaista pientä ja nuokkuu takan ääressä. Hänellä on hyvin vähän tehtävää, mutta Tibbie on äärettömän toimelias."
"Toivoakseni hän suo minulle anteeksi tuloni", sanoin minä.'
"Hänen haukuntansa voittaa hänen puremisensa. Hän on noita uskollisia palvelijoita, joista voidaan lukea kirjoista, mutta joita harvoin tavataan todellisessa elämässä. Hän on saanut päähänsä, että jollei herra Parslewe ole kotona, on hänen oltava varuillaan. Luullakseni hän pitää minua vielä lapsena. Mutta minä olen tietysti hänen emäntänsä."
"Herra Parslewe ei toivoakseni suhtaudu minuun kuin tunkeilijaan?
Olisin ehkä sittenkin voinut ponnistella määräpaikkaani."
"Tuskinpa, epäilen sitä suuresti", vastasi hän tiukasti. "Ja herra Parslewe taas ihastuu saadessaan tutustua teihin. Jos vain voitte keskustella hänen kanssaan jostakin ikivanhasta, kuten vanhoista kirjoista tahi tauluista, vanhoista pannuista, padoista ja lautasista, on hän enemmänkin kuin ihastunut."
Katselin ympärilleni huoneessa. Se oli sellainen, jota on hyvin vaikea valaista. Siellä oli pimeitä ja varjoisia paikkoja ja loukkoja. Mutta minä näin kuitenkin kaappeja, laudakkoja ja laatikoita, jotka selvästi olivat aivan täynnä sellaisia esineitä, joista neiti Durham oli juuri maininnut. Siellä oli myös minun vasemmalla puolellani jykevä tarjoilupöytä, joka minusta näytti olevan aivan täynnä vanhaa hopeaa.
"Onko herra Parslewe kokoilija?" kysyin. "Vai onko hän muinaistutkija?"
"Hieman molempia, luullakseni", vastasi hän ojentaessaan minulle teekupin. "Hän tuo joka tapauksessa aina mukanaan jonkin harvinaisen esineen, jonka hän on nuuskinut esille jostakin. Ja hän kuluttaa suurimman osan ajastaan lukemalla vanhoja kirjojaan. — Korkeammalla tornissa on muudan huone täynnä tuollaisia vanhoja teoksia, jotka ovat niin suuriakin, ettei niitä tavallinen ihminen jaksa edes nostaakaan."
"Ja kuinka te sitten vietätte aikanne? Ette suinkaan niinkuin hän?"
Tyttö pudisti nauraen päätään.
"Ei, en ainakaan vielä; siirrän sellaisen harrastelun tuonnemmaksi, kunnes olen vanha ja äreä mummo. Ei, kulutan aikani enimmäkseen ulkosalla. Kalastelen hieman, harjoitan vähän jäniskoiriani ja metsästelen melkoisesti. Etuihimme kuuluvat linnaamme ympäröivien alueiden metsästysoikeudetkin. Seudut ovat kyllä vaikeata murtomaata, mutta riistaa on viljalti."
"Olette siis oikea Diana", huomautin minä. "Entä herra Parslewe, urheileeko hänkin?"
"Eipä juuri sanottavasti. Joskus hän lähtee ongelle ja ottaa silloin tällöin pyssynkin mukaansa. Mutta nähdessään joen hän tavallisesti vaipuu ajatuksiinsa ja katsoo melkein aina muualle, kun joku otus sattuu ilmestymään ampumamatkalle, minkä vuoksi hänen yrityksensä eivät juuri tuota mitään." Hän nauroi jälleen katsoen sitten minuun puoleksi veitikkamaisesti ja puoleksi kysyvästi.
"Ihmettelenpä, mitä te oikeastaan hommaatte", sanoi hän.
"Minäkö? Hm, minä vain maalailen hieman", vastasin minä.
"Niin tekee holhoojanikin joskus. Hän sanoo tekeleitään töherryksiksi, vaikka ne eivät olekaan niin huonoja. Tuolla riippuu pari hänen valmistamaansa taideteosta."
Hän viittasi pariin vesiväriluonnokseen, jotka kullatuissa puitteissa riippuivat loukossa lähellä takkaa. Nousin katsomaan niitä. Toinen oli rakennuksesta ja toinen näköala Cheviotilta. Kummassakin oli hieman taituruutta.
"Mitä te niistä ajattelette?" kysyi tyttö. "Ehkä olettekin oikea tuntija sillä alalla?"
"Hyvin sieviä", vastasin minä. "Ja mielenkiintoisia minulle. Tämänpäiväinen harhailemiseni aiheutuikin siitä, että tahdoin löytää hyvän aiheen. Ja luullakseni olenkin nyt löytänyt sellaisen tästä paikasta. Voisin maalata siitä mainion taulun, jos vain asettaisin nuo kukkulat takalistolle."
"Voi, toteuttakaa kaikin mokomin aikeenne!" huudahti hän. "Ja sitten minä pakotan holhoojani ostamaan sen teiltä, koska hän usein muutenkin ostaa tauluja. Voisitte maalata minutkin siihen koirineni ja pyssyineni. Näytän teille koirani aamulla, suloiset lemmikkini!"
Sovimme mainiosti yhteen jutellessamme näin kevyeen tapaan. Ilta kului, mutta herra Parsleweä ei kuulunut kotiin. Söimme illallisen, eikä hän vieläkään tullut. Ja kello kymmenen aikaan ilmoitti emäntäni päätöksensä.
"Hän ei tule enää tänä iltana", sanoi hän. "Ja nyt on jo sitä paitsi nukkumaanmenoaikanikin. Tibbie tulee pitämään huolta teistä, herra Craye, ja minä voin vakuuttaa teille, että vuoteenne on hyvästi tuuletettu. Älkää pelästykö huonetta. Se on aivan sen näköinen, kuin siellä kummittelisi, mutta se on vain lorua."
Hän ojensi minulle kätensä, hymyili ja poistui. Hetkisen kuluttua vanha nainen tuli huoneeseen ja opasti minut erääseen toisessa sivurakennuksessa sijaitsevaan huoneeseen. Se oli vieläkin keskiaikaisemman näköinen kuin arkihuone, mutta tavattoman kodikas, ja vuoteessa oli kuumia pulloja.
Luullakseni nukuin heti painettuani pääni pielukselle ja vaivuin raskaaseen uneen. En tiedä lainkaan, mihin aikaan yöstä minä heräsin äkkiä säpsähtäen ja näin erään miehen seisovan vuoteeni vieressä ja katselevan minua salalyhdyn valossa puoleksi epäilevästi, puoleksi kummastellen.