II
TOINEN VIERAS
Ponnahdin istualleni vuoteessani ja räpyttelin silmiäni valolle ja sen pitäjälle. Vaikka olinkin vielä puoleksi nukuksissa, sain kuitenkin jonkinlaisen käsityksen vieraastani. Hän oli askeettisen näköinen mies, kasvot sileiksi ajellut, nenä suuri, hienopiirteinen, huulet lujat ja ohuet; ne samoin kuin hänen terävät, tarkkaavaiset silmänsä voivat, kuten myöhemmin huomasin, ilmaista moninaisia tunteita äärettömästä vastenmielisyydestä kummalliseen mieltyväisyyteen saakka. Ja juuri nyt olivat hänen silmänsä ja huulensa hyvin miellyttävät — tosiasiassa hän nauroi hiljaa.
"Ei hätää, nuori herra!" sanoi hän yhtä miellyttävällä ja pehmeällä äänellä kuin hänen hymynsäkin oli. "Paneutukaa pitkäksenne jälleen — halusin vain katsoa, millaisen oudon linnun olimme saaneet pesäämme."
Hän nauroi jälleen lähtien ovea kohti, mutta silloin minäkin sain ääneni takaisin.
"Herra Parslewe varmaankin?" tiedustelin.
"Olen käytettävissänne, herra", vastasi hän hieman ivallisen kohteliaasti. "James Parslewe."
"Toivoakseni en ole —" aloitin.
"Onko teillä tarpeeksi lämmin", kysyi hän tullen äkkiä takaisin vuoteeni viereen ja laskien kätensä peitteelleni. "Yö on purevan kylmä, ettekä luullakseni ole kotoisin näiltä seuduilta."
"Minulla on aivan karpeeksi lämmin, kiitoksia vain", vakuutin minä hänelle. "Vuoteeni ei voisi olla mukavampi."
"Nukkukaa sitten uudestaan", komensi hän naurahtaen jälleen hieman ivallisesti ja kyynillisesti. "Olette sydämellisesti tervetullut ikivanhan kattoni alle."
Hän poistui sitten, sulkien tyynesti oven mennessään, minkä jälkeen minä tottelin hänen käskyään ja nukuin jälleen. Enkä minä herännyt, ennen kuin tuo sama vanhus, jonka olin nähnyt istuvan keittiössä edellisenä iltana takan ääressä, tuli huoneeseeni tuoden minulle kuumaa vettä, parranajovehkeet ja teetä. Hän veti kierrekaihtimet ylös ja uutimet syrjään, jolloin näin taivaan olevan vieläkin harmaan ja synkän.
"Yöllä on varmaankin satanut yhä enemmän lunta?" kysyin häneltä.
Hän säpsähti kuin olisi ollut tottumaton siihen, että häntä puhuteltiin, ja nyökäytti harmaata päätään.
"Kyllä lunta on tuiskuttanut melkoisesti, herra", vastasi hän.
"Rakennuksien ympärillä on sitä monen jalan vahvuudelta."
Nousin, join teeni ja pukeuduin niin huolellisesti kuin suinkin ja lähdin vihdoin siihen samaan tornihuoneeseen, missä olin viettänyt iltani nuoren emäntäni seurassa. Siellä ei ollut vielä ketään, mutta suuressa avotakassa paloi räiskyvä honkavalkea, aamiaispöytä oli katettu sen läheisyyteen, ja keittiöstä tunkeutui huoneeseen ruokahalua kiihottavia tuoksuja. Lämmittelin takan ääressä katsellen ympärilleni ja nyt aamuvalaistuksessa, vaikka se olikin vielä niin synkkä, näin huoneen paremmin. Siitä voi saada hyvin helposti käsityksen sen omistajan mausta — kaunis vanha kalusto, laudoitus, kaappien ja niiden sisällön järjestely, kaikki osoitti kokoilijan alttiutta ja rakkautta niihin esineihin, joita hän hyvällä arvostelukyvyllä oli kerännyt itselleen. Huoneessa oli paljon hyvin mielenkiintoisia esineitä, ja muudan erittäinkin veti huomioni puoleensa ehkä sen vuoksi, että liekit välähtelivät kirkkaasti sen kiilloitetussa pinnassa. Esine oli pieni kuparilipas, noin kuuden tahi seitsemän tuuman levyinen kummallekin suunnalle, ja sijaitsi ikivanhalla tarjoilupöydällä sille asetettujen monien kummallisten kapineiden joukossa. Näin heti, että se oli tavattoman hyvää työtä, ja sen vuoksi meninkin hetkisen kuluttua lähemmäksi ja otin sen käteeni. Kaikenlaiset vanhat vaski- ja kupariesineet ovat aina kiinnittäneet mieltäni ja tämä kummallinen pieni arkkunen tahi lipas vangitsi tarkkaavaisuuteni kokonaan. Se oli niin kaunis ja hieno tyynessä vaatimattomuudessaan. Se oli muuten aivan sileä paitsi kanteen taottua vaakunaa ja kierrekoristeen alle kaiverrettua mielilausetta:
Teen vain sitä, mikä minua miellyttää.
Panin kuparilippaan paikoilleen ja olin juuri kääntymäisilläni pois, ihmetellen, mitä noilla sanoilla oikeastaan tarkoitettiin, kun huomioni kiintyi johonkin sellaiseen, mitä en lainkaan ollut osannut odottaa näkeväni. Tarjoilupöydän kohdalla laudoituksessa, joka oli ollut varjossa edellisenä iltana, mutta joka nyt näkyi tarpeeksi selvästi suuresta ikkunasta tulvivassa valossa, riippui pari pientä maalaamaani taulua, vesiväriluonnoksia Teesdalen maisemista. Ne olivat vuosi sitten olleet näytteillä taidepalatsissa ja olin myynyt ne eräälle Bond-kadun varrella liikettään harjoittavalle taidekauppiaalle. Katselin juuri niitä neiti Durhamin tullessa huoneeseen vanhan palvelijattarensa kanssa, joka kantoi aamiaisruokia.
Tervehdimme toisiamme juhlallisesti. Sitten molemmat hymyilimme ja purskahdimme vihdoin nauruun. Hän nyökäytti päätään huoneen nurkkaan päin.
"Herra Parslewe tuli sittenkin kotiin", sanoi hän.
"Tiedän sen. Hän pistäytyi luonani yöllä."
"Ei suinkaan! Miksi?"
"Hän halusi varmaankin tietää, oliko minulla tarpeeksi peitteitä."
"Toivoakseni teillä oli", kysyi hän. "Oliko teillä? Mutta kuinka —?"
Juuri silloin avautui nurkassa sijaitseva ovi ja isäntäni tuli huoneeseen. Havaitsin hänet melko pitkäksi ja reippaaksi noin viidenkuudetta tai kuudenkymmenen vuotiaaksi mieheksi, jonka kasvot olivat tavattoman henkevät. Niiden ilme oli sfinksimäinen, ja ne voivat, kuten jo ennen olen huomauttanut, näyttää vihaisen tyytymättömiltä tahi liikuttavan hyväntahtoisilta. Ne olivat tarpeeksi miellyttävät nyt hänen tullessaan lähemmäksi ja ojentaessaan minulle kätensä vanhanaikaisen kohteliaasti.
"Hyvää huomenta, herra", kuhersi hän — hänen äänensä rakastettavuutta ei voida ilmaista muulla sanalla. "Nukuitte varmaan hyvin ja virkistävästi kaikkien vaivojenne jälkeen?"
"Vaivani eivät olleet pitkäaikaisia, ja sain niistä mainion korvauksen", vastasin minä jäljitellen hänen puoleksi kujeilevaa puhetapaansa. "Nukuin tavattoman hyvin, kiitoksia vain."
"Oivallista!" sanoi hän hieroen käsiään. "Niin minäkin."
"Teit kuitenkin hyvin ajattelemattomasti, Jimmie, herättäessäsi vieraamme keskellä yötä", sanoi neiti Durham. "Kuinka tyhmää!"
Herra Parslewe kehoitti kumartaen ja viittaamalla kapeasormisella kädellään minua istuutumaan aamiaispöytään suoden holhokilleen ja minulle miellyttävimmän hymynsä.
"No niin, en tiedä, kultaseni", vastasi hän. "Hänhän olisi voinut olla vaikka rosvo — kaiken hyvän lisäksi."
Hän nauroi hyvin iloisesti omalle pilalleen ja kumartui puoleeni ojentaessaan minulle lautasen.
"Olen pahoillani, että herätin teidät", sanoi hän vieläkin hymyillen. "Minusta tuntui niin hauskalta katsella teitä, koska en mielestäni milloinkaan ollut nähnyt niin virkistävän viatonta nuorta kuolevaista elämässäni. Todellisuudessa ajattelin juuri lähteä hakemaan Madrasiaa katsomaan teitä, kun satuitte heräämään."
Hän nauroi vielä sydämellisemmin tälle, ja minä siirsin katseeni hänestä hänen holhokkiinsa.
"Älkää välittäkö hänestä" sanoi tyttö. "Hän on sellainen. Hänen leikillisyytensä on kummallista ja joskus aivan vääräänosuvaa. Sinä olet omituinen mies, Jimmie, älä kielläkään sitä. Ja minä kun annoin sinusta niin loistavan kuvauksen eilen illalla — kerroin, että sinä varmaankin raivostuisit, jos vain saisit kuulla, etten ollut pyytänyt herra Crayea tänne yöksi, ja vielä paljon muutakin — enkö tehnytkin niin, herra Craye?"
"No niin, tahdon varmasti mieluummin nähdä hänen istuvan täällä hengissä syömässä kakkuaan kuin kaivaa hänet esille lumesta kuolleena", huomautti herra Parslewe hyväntuulisesti. "Mutta, Craye, kuulkaahan nyt: satutteko olemaan tuon maisemamaalarin, Crayen, sukulainen?"
"Olen juuri sama henkilö, herra Parslewe", vastasin. "Sen vuoksi olen tullutkin tänne. Hain eilen jotakin viehättävää aihetta."
Hänen kasvonsa kirkastuivat vilpittömästä ilosta ja hän ojensi kätensä pöydän yli puristaen sydämellisesti kättäni.
"Mikä onni!" huudahti hän. "Olen iloinen saadessani teidät vieraakseni. Olette etevä nuorimies, ja minä olenkin ihaillut töitänne siitä hetkestä saakka, jolloin ensi kerran sain tilaisuuden katsella niitä. Olen ostellutkin taulujanne. Tuolla takananne esimerkiksi on pari maalaamaanne vesivärikuvaa ja —"
"Olen nähnyt ne jo."
"Ja yläkerrassa sijaitsevassa työhuoneessani on pari muuta", jatkoi hän. "Niin, olen todellakin hyvin iloinen! Ja te oleskelette nyt näillä seuduilla?"
"Saavuin Woolerin hotelliin kolme päivää sitten katsellakseni Cheviotin ympäristöjä", vastasin minä.
"Lyhyeksikö ajaksi vain?"
"Ei. Olen oman aikani herra."
"Sitten kun vanha Edie voi tunkeutua kinosten läpi, lähetämme hänet hakemaan tavaranne Woolerista, ja te saatte olla täällä kuin kotonanne, herra Craye", sanoi hän nyökäyttäen päätään tavalla, mikä merkitsi, ettei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan kieltäytymisestä. "Olen kuuliainen palvelijanne niin kauan, kuin tahdotte vain vierailla luonani."
"Kas niin!" huudahti neiti Durham. "Tiesin teidän sopivan mainiosti yhteen. Mutta ehkä herra Craye pelkää ikävystyvänsä."
"Herra Craye ei ajattele mitään sellaista", vastasin nopeasti. "Hän on vallan murtunut. Olette äärettömän ystävällinen, herra Parslewe, ja teidän vieraanvaraisuutenne on ruhtinaallista."
"Pyh!" sanoi hän. "Meillä tulee olemaan hauskaa. Ja silloin kun sinä olet läheisyydessä, tyttöseni, ei kellään ole ikävä", lisäsi hän nyökäyttäen holhokilleen. "Hän on hyvin vilkas neitonen, herra Craye, koska hän on hengittänyt kukkuloiden ilmaa keuhkoihinsa."
"Neiti Durham kuuluu varmasti noihin ihailtaviin emäntiin, jotka eivät voi muuta kuin tehdä vieraansa onnellisiksi", sanoin katsahtaen imarteluni esineeseen. "Ja minä olisinkin hyvin kiittämätön", lisäsin vakavammin, "ellen hyväksyisi ystävällistä kutsuanne. Lupaan, etten väsytä teitä."
"Herra Craye luulee voivansa maalata sellaisen taulun asunnostamme, että kukkulatkin tulevat näkymään takalistolla, Jimmie", huomautti neiti Durham. "Sinä ostat kai sen sitten, vai mitä?"
"Vaikene, nainen, vaikene! Sittenpähän nähdään", vastasi herra Parslewe. "Täällä on hienompiakin aiheita kuin tämä vanha paikka, mutta ette voi nähdä niitä tänään", lisäsi hän kääntyen puoleeni. "Lunta on syvälti ja paksulti kaikkialla seiniemme ympärillä ja seuraavan vuorokauden ja ehkä enemmänkin kuluessa voitte katsella seutua vain tornimme huipulta. Mutta mainio katselupaikka se onkin."
Ja hän vei minut sinne aamiaisen jälkeen. Sen muurinsakaroilla varustetulta huipulta oli ihmeellinen näköala ympäröiville seuduille, ja meidän ollessamme siellä ja katsellessamme lumista maisemaa hän näytteli minulle sen pääpiirteet. Silloin näin sen, mitä en ollut voinut huomata edellisenä iltana, että tämä Kelpieshaw oli ehdottomasti eristetty kaikilta puolilta, ainakin minun käsitykseni mukaan, koska ei läheisyydessä näkynyt ainoatakaan lammaspaimenen eikä metsänvartijan majaakaan.
"Pidätte varmaankin yksinäisyydestä, herra Parslewe", huomautin katsellen ympärilleni. "Ja tämä on varmasti yksinäinen paikka."
"Niin on", myönsi hän. "Tämä sopii minulle ja on vieläkin edullisempaa holhokilleni ainakin nykyään. Kun toin hänet Intiasta tänne, missä hän on syntynyt, ryhdyin etsimään miellyttävää asuntoa näiltä seuduilta. Ja sitten löysimme tämän linnan, joka oli silloin melkein raunioina. Ostin tämän, laitoin kuntoon ja kalustin, toin tänne Lontoosta paljon sellaisia esineitä, jotka olin jättänyt sinne säilöön lähtiessäni ensi kerran Intiaan monta vuotta sitten. Niin asetuimme asumaan tänne. Tyttö pitää tästä, kuten minäkin."
Hän hymyili puoleksi vakavasti, puoleksi ivallisesti, ja me laskeuduimme portaita jälleen erääseen suureen arkihuoneen yläpuolella sijaitsevaan huoneeseen, jossa herra Parslewe säilytti kirjojaan ja kokoelmiaan. Se oli jonkinlainen kirjaston ja museon välimuoto, ja minä voin huomata hänen olevan melko ylpeän sinne kokoamistaan tavaroista. Huomasin myöskin, että isäntäni oli varakas mies, koska ainoastaan rikkailla on varaa sellaisten esineiden ostamiseen. Hän ryhtyi, kuten kaikki muinaistutkijat, näyttelemään minulle kalleimpia aarteitaan ja kertomaan niistä, ja kun hän huomasi minunkin tuntevan hieman tätä alaa, ryhtyi hän kaivamaan esille toisia esineitä vanhoista arkuista ja kaapeista. Hänen syventyessään mielitoimeensa katselin muutamia vanhoihin nahkakansiin sidottuja kirjoja, jotka olivat rivissä eräässä syvennyksessä, ja jälleen näin erään kirjan kannessa saman vaalenneen kullatun vaakunan ja mielilauseen, jotka olin jo ennen huomannut kuparilippaan kannessa arkihuoneessa. Hän sattui kohottamaan katsettaan ja huomasi minun katselevan sitä.
"Kuinka kummallinen mielilause tämä onkaan, herra Parslewe. Näin sen vanhassa kuparilippaassanne tahi -laatikossanne tuolla alakerrassa. 'Teen vain sitä, mikä minua miellyttää.' Mitä se tarkoittaa?"
Hän naurahti ivallisesti.
"Se merkitsee luullakseni sitä, että nuo ihmiset, jotka sen keksivät, olivat hyvin taipuvaisia noudattamaan omaa mieltään", hän vastasi. "Kuinka he sitten onnistuivat siinä, on eri asia. Tässä on esimerkiksi muudan viidennellätoista vuosisadalla painettu kirja, jonka kuvat ovat vielä niin kirkkaat, kuin ne olisi vasta painettu. Katsokaa, kuinka hienoa työtä se on."
Olin aikonut kysyä häneltä, minkä suvun vaakuna ja mielilause se oli, koska se oli kiihoittanut uteliaisuuttani, mutta huomattuani hänen joko olevan välinpitämättömän asiasta tahi haluttoman sitä selittämään kiinnitin tarkkaavaisuuteni hänen näyttämiinsä esineisiin. Kulutimme melkein koko aamun katselemalla hänen kokoelmiaan ja sovimme yhteen ihmeellisesti. En ollut kuitenkaan pahoillani, kun neiti Durham tuli huoneeseen vaatien minua mukaansa pihalle katselemaan hevostaan, koiriaan ja muita kotieläimiään. Vanha mies oli puhdistanut pihan melkein kokonaan lumesta, mutta seinien ympärillä oli vielä suuria kinoksia. Katsoin portilta niiden yli melko kärsimättömänä, koska halusin tarkastella lähemmin seutua ja koska sain sellaisen vaikutelman, ettei neiti Durham ollut lainkaan haluton oppaaksi.
"Älkää luulko joutuvanne tänne vangiksi hyvinkään pitkäksi ajaksi", huomautti hän äkkiä keskeyttäen hiljaiset mietteeni, jotka aiheutuivat edessäni leviävän valkoisen laajan erämaan katselemisesta. "Tähän aikaan vuodesta sulaa lumi pian. Teidän ei tarvitse lainkaan hämmästyä, vaikka huomaisittekin sen hävinneen herätessänne huomenna, niin paksulti kuin sitä onkin."
"Jos niin käy ja me voimme lähteä liikkeelle, niin haluatteko näyttää minulle joitakin mielipaikkojanne?" ehdotin minä. "Voisin silloin ehkä tehdä pari luonnosta."
"Tietysti. Roddamin tien varrella on muudan ihana paikka. Vien teidät sinne heti, kun lumi sulaa, ja saatte sitten oikein hekumoida katselemalla sitä."
Meidän täytyi kuitenkin odottaa kolme päivää, ja koko sinä aikana isäntäni ja emäntäni tekivät kaiken voitavansa huvittaakseen minua, ikään kuin he olisivat tunteneet olevansa pakotettuja korvaamaan minulle jotenkin viipymisen, vaikka minä, puhuakseni suoraan, olinkin tarpeeksi kiintynyt heihin persoonallisesti tarvitsematta muuta ajanvietettä. Herra Parslewe oli erikoisluonne täynnä kaikenlaisia päähänpistoja, hyvin leikillinen ja ivallisen järkevä. Hän oli nähtävästi nähnyt paljon ihmisiä ja maailmaa, ja hänen mielipiteensä asioista olivat yleensä yhtä mielenkiintoisia kuin huvittaviakin. Huomasin kuitenkin hänen tietonsa maastamme ja aikakaudestamme melko vanhentuneiksi; hän ei näyttänyt tietävän nykyajasta mitään, vaikka hänellä olikin hieno kokoelma muistelmia entisen sukupolven ajoilta. Mutta muudan hänen satunnainen huomautuksensa selitti sen.
"Lähdin Englannista Intiaan ja Itämaihin yhdenkolmattavuotiaana", sanoi hän minulle eräänä iltana tavallisen keskustelumme lomassa, "ja näin kotimaan rannan uudestaan vasta viisikymmenvuotiaana. Nyt palattuani takaisin ja elettyäni täällä muutamia vuosia en tahdo nähdäkään siitä enempää, kuin mitä näen vanhan rakkaan tornini huipulta. Täällä minä olen ja täällä pysynkin."
Arvailin, aikoiko hän pidättää nuoren ja kauniin holhokkinsakin siellä, mutta olin ollut talossa vielä niin vähän aikaa, etten uskaltanut kysyä sitä häneltä. Olin kuitenkin jo ehtinyt rakastua Madrasiaan; olisihan ollutkin outoa, ellei niin olisi käynyt. Ja aioin panna liikkeelle kaikki taivaan ja maan voimat saadakseni hänet omakseni. Olinkin sen vuoksi äärettömästi kiitollinen, kun neljäntenä päivänä talvi äkkiä hävisi olemattomiin kuin taikavoimasta ja kevät otti jälleen vallan käsiinsä valaen kukkuloille ja laaksoihin lämmintä ja auringonpaistetta. Silloin Madrasia ja minä lähdimme talosta jättäen herra Parslewen kirjojensa ja paperiensa pariin ja aloimme kuljeskella seudulla ja kehittää tuttavuuttamme onnellisissa merkeissä. Ensi kohtauksessamme oli ollut lohduttavaa romantiikan tuntua, mikä luullakseni tehosi meihin molempiin. Se ei ollut vieläkään haihtunut, vaan leijaili ilmassa ympärillämme, ja nyt siihen tuli lisäksi mitä arvoituksellisimman ja kummallisimman salaisuuden aavistus.
Alustavasti sen ilmaisi muudan mies, joka tuli Woopertonista ja Roddamista johtavaa tietä ja sattui näkemään minun ja Madrasian istuvan eräällä kalliopengermällä tien vieressä minun valmistaessani pikaista luonnosta ja Madrasian katsellessa työtäni. Vieras näytti matkailijalta; hänen yllään oli näet sellainen puku, joita matkailijat tavallisesti käyttävät. Muussa tapauksessa olisin ehkä luullut häntä kauppamatkustajaksi tahi joksikin varakkaaksi kauppiaaksi, joka harrastaa kävelymatkoja. Hän oli melko kookas, lihavahko ja punakka mies, teräväsilmäinen ja, kuten hetkisen kuluttua huomasimme, kohteliaskin, niin, melko kohtelias käytökseltään. Hän katsoi meihin tarkasti ja tullessaan kohdallemme pysähtyi tien keskelle kohottaen lakkiaan, joka oli viimeisintä kuosia.
"Anteeksi", sanoi hän hymyillen anteeksipyytävästi ja mielistelevästi. "Voitteko sanoa minulle, sijaitseeko täällä jossakin läheisyydessä muudan Kelpieshaw-niminen talo?"
Madrasia vastasi hänelle heti.
"Kolmen kilometrin päässä tuonnempana laaksossa. Ette voi kulkea sen sivu näkemättä sitä", sanoi hän.
Mies kumarsi hymyillen jälleen mielestäni hieman liian liehittelevästi.
"Herra Parslewe asuu luullakseni siellä?" sanoi hän. "Herra James
Parslewe."
"Kyllä herra Parslewe asuu siellä", myönsi Madrasia. "Haluatteko tavata hänet?"
Mies hymyili jälleen, mutta tällä kertaa arvoituksellisesti.
"Toivoakseni saan kunnian tervehtiä herra Parsleweä hänen kotonaan", vastasi hän. "Herra Parslewe — kenties te tunnettekin hänet — on kai hyvin perehtynyt muinaisesineihin ja kaikkeen sellaiseen?"
"Hänen taipumuksensa vetävät häntä vähän sinnepäin", vastasi Madrasia hieman ajattelemattomasti. "Onko teidänkin laitanne samoin?"
Mies heilautti kättään poistuen kauemmaksi meistä.
"Olen vain harrastelija, pelkkä harrastelija", sanoi hän vieläkin hymyillen. "Vain oppilas, niin sanoakseni."
Hänen kävellessään laaksoon päin katselimme häntä miettiväisinä.
"En pitänyt lainkaan tuosta miehestä", sanoi Madrasia äkkiä.
"En minäkään, vaikka en tiedäkään, miksi. Tohtori Fellin tapauksia, luullakseni. Liian altis hymyilemään, vai mitä?"
"Imelä. Ihmettelenpä, kuka hän on ja mitä hän haluaa?"
"Hän ei missään tapauksessa näyttänyt tomukuivalta muinaistutkijalta", huomautin vielä.
Mutta minkänäköinen mies sitten lienee ollutkin, näimme hänet Parslewen seurassa tultuamme kotiin. He istuivat vastakkain takan ääressä, ja Parslewe esitti hänet meille empimättä herra Pawleyksi.