III
KUPARIA
Herra Pawley, joka näytti istuvan hyvin mukavasti nojatuolissaan lasillinen viskiä ja soodaa lähettyvillään, hymyili meille kuin vanhoille tutuille. Hän oli selvästi muudan tuollaisia herrasmiehiä, jotka kotiutuvat äkkiä joka paikassa ja jotka, kuten hetkisen kuluttua kävi ilmi, ovat melko ovelia ottamaan selkoa asioista. Hän alkoi todellakin heti tehdä johtavia kysymyksiä.
"Luultavasti teidän tyttärenne?" vihjaisi hän katsahtaen Madrasiaan.
"Ei lainkaan", vastasi Parslewe niin suoraan kuin suinkin. "Holhokkini vain."
"Hyvänen aika, ja minä kun luulin huomaavani selvää yhdennäköisyyttä!" sanoi herra Pawley. "Tämä nuori herrasmies on ehkä —"
"Vieraani", vastasi Parslewe. "Herra Craye, kuuluisa taiteilija."
"Olen iloinen saadessani tutustua teihin", mumisi herra Pawley. "Huomasin teidän hommailevan jotakin alaanne kuuluvaa nähdessäni teidät ja neiti — en kuullut oikein selvästi tämän nuoren neidin nimeä, neiti —"
"Durham!" sanoi Parslewe. "Durham!"
"Aivan niin, neiti Durhamin. Oi, kuinka ihanaa tämä seutu onkaan, herra Craye, teidänlaisellenne taiteilijalle — ja millainen mukava asunto teillä onkaan!" lisäsi herra Pawley kumartaen isännällemme. "Ja te aioitte sanoa, herra Parslewe —?"
Katsahtaen minuun kummallisesti Madrasia poistui huoneesta, ja Parslewe, joka jo nähtävästi oli ikävystynyt kuollakseen vieraaseensa, kääntyi hänen puoleensa.
"Aioin vain huomauttaa, että jos todellakin olette kiintynyt sellaisiin seikkoihin kuin hautakumpuihin, kiviympyröihin ja muihin sellaisiin asioihin, olen tuskin sopiva mies teitä neuvomaan. Minä puolestani olen kiintynyt pääasiallisesti kirjoihin. Jos aiotte jäädä paikkakunnalle joksikin ajaksi, voin antaa teille luettelon niiden kirjojen, paikallisten ja muiden, nimistä, jotka voitte lukea. Te voitte luullakseni löytää ne kaikki Newcastlen eri kirjastoista."
"Olette hyvin ystävällinen, herra Parslewe", vastasi herra Pawley.
"Olisin hyvin kiitollinen siitä."
Parslewe nousi tuoliltaan ja poistui huoneesta. Kuulin hänen kiipeävän portaita kirjastoonsa, tornin seuraavaan kerrokseen. Herra Pawley katsoi minuun. Silmäys oli kummallisen tarkasteleva ja arvosteleva antaen minulle sellaisen käsityksen, että mies arvaili juuri mielessään, kuinka paljon hän voi onkia tietoja minulta.
"Herra Parslewe näyttää hyvin etevältä ja oppineelta herrasmieheltä", huomautti hän. "Harvinaisen oppineelta."
"Niin minustakin."
"Hän saa minunlaiseni miehen, joka juuri on alkanut kiinnittää mieltään tällaisiin seikkoihin, tuntemaan, ettei tiedäkään mitään."
"Ymmärrän teidät täydellisesti", myönsin.
"Ja millaisen hirmuisen määrän harvinaisuuksia hän onkaan koonnut ympärilleen. Esineitä jos millaisia! Kas tuollakin on muudan kapine, joka on kiinnittänyt huomioni puoleensa. Kuinka kaunis se onkaan!"
Hän nousi äkkiä ja käveltyään lattian poikki tarjoilupöydän luo otti käteensä kuparilippaan, kohotti sen valoon ja katseli sitä liioitellun ihailevasti.
"Kaunista työtä, herra Craye, hyvin kaunista", sanoi hän lipevästi.
"Tätä ei ole valmistettu eilen. Vanha vaakuna ja mielilause. Hm!
Tiedättekö sattumalta, kenen vaakuna tämä on, herra Craye?"
"En lainkaan. Tiedättekö te?"
"En, en missään tapauksessa. Minähän sanoin jo, tavatessani teidät ja tuon nuoren neidin tuolla tiellä, olevani vain oppilas ja aloittelija, herra Craye. Vaakuna on kuitenkin hieno ja mielilause omituinen. Mitä luulisitte noiden sanojen merkitsevän, herra Craye?"
Ennen kuin ehdin vastata, kuulimme herra Parslewen tulevan takaisin, jolloin herra Pawley pani kuparilippaan paikoilleen ja palasi tuoliinsa nopeasti, kuin hän olisi joutunut kiinni tahi pelännyt isännän tapaavan hänet varastamisaikeista.
"Nämä muinaistutkijat", mumisi hän viitaten minulle varoittavasti, "minä tunnen. He eivät pidä lainkaan siitä, että heidän aarteitaan hypistellään. Kalliita! Vanhat pullot, jotka muille ovat vain kuuden pennyn arvoisia, vastaavat heidän mielestään painonsa kultaa. Juuri niin."
Parslewe tuli huoneeseen paperiarkki kädessään. Herra Pawley otti sen vastaan yhtä liioitellulla kiitollisuudella kuin hän oli ihaillut kuparilipasta, ja hetkisen kuluttua hän alkoi tehdä lähtöä. Minä olen aivan varma siitä, että Parslewe, toivoen siten voivansa kiirehtää hänen poistumistaan, tarjoutui opastamaan hänet portaita alas pihalle ja näyttämään hänelle lyhyen oikotien nummen poikki. Niin he hävisivät näkyvistä, ja kun Parslewe palasi, oli teetarjotin tuotu juuri sisään ja Madrasia hääri sen ääressä. Hän kääntyi holhoojansa puoleen tämän tullessa huoneeseen.
"Jimmie! Kuka kumma tuo ihminen oli?"
Parslewe nauroi istuutuessaan mielituoliinsa.
"Sitä en tiedä sen paremmin kuin sinäkään, kultaseni", vastasi hän. "Hän esitti itsensä vaatimattomaksi työtoveriksi siltä samalta alalta, millä minä olen vanha mestari, kuten hän sanoi. Sanoi tulleensa viettämään lomaansa tänne naapuristoon, ja kuultuaan siellä puhuttavan minusta hän oli uskaltanut tulla tervehtimään minua. Hän halusi tietää, olisiko näillä seuduilla mahdollisesti joitakin tutkimisen arvoisia paikkoja, hautoja ja sen sellaisia. Oli kuitenkin kummallista", jatkoi Parslewe naurahtaen ivallisesti, "hyvin kummallista, etten milloinkaan elämässäni ole tavannut vähemmän muinaistutkijan näköistä miestä."
"Tahi miestä, jonka puheet niistä asioista olivat vähän niin ja näin", vihjaisi Madrasia.
"Hän oli koonnut muistiinsa muutamia kuluneita sananparsia jostakin", huomautti Parslewe. "Hän sanoi ruvenneensa harrastamaan näitä asioita päähänpistosta, 'koska', huomautti hän kuin olisi lausunut jonkin tähän saakka tuntemattoman totuuden, 'jokaisen ihmisen pitää tehdä jotakin.'"
"Hän näyttää kuitenkin kiinnostaneen sinua", huomautti Madrasia.
"Kyllä, miksi ei?" myönsi Parslewe. "Hän ei tietystikään voinut sille mitään, että hän minusta näytti olevan paljon paremmin kotonaan lasi kädessä ja piippu hampaissa kuin kirjojen ja hautakumpujen ääressä."
"En sittenkään voi lakata arvailemasta, mikä hänet tänne oikeastaan toi", sanoi Madrasia. "Todellakin oikea aloittelija kirjavassa urheilupuvussaan ja räikeän värisessä kaulaliinassaan. Luulin häntä joksikin urheilevaksi kapakoitsijaksi, joka on lähtenyt lyhyelle jalkamatkalle."
Minä en lausunut mielipidettäni lainkaan, koska herra Pawley oli todellisuudessa herättänyt minussa kummallisia epäluuloja. Olin huomannut hänen omituisen, ovelan ja tutkivan katseensa, ja minusta oli näyttänyt aivan siltä, kuin hänen matkallaan olisi ollut jokin tarkoitus, kuin hän olisi vakoillut meitä voidakseen tehdä jonkin löydön. En sanonut siitä mitään Parslewelle enkä Madrasialle, koska meillä juuri silloin sattui olemaan tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa keskusteltavaa.
Parslewe pyysi minua jäämään taloon joksikin ajaksi, että voisin maalata hänelle erään taulun. Hän piti paljon eräästä asunnon läheisyydessä avautuvasta näköalasta ja tahtoi välttämättä, että joku taiteilija kiinnittäisi siihen oikeutettua huomiota, ja halusi sitä paitsi, että taulu maalattaisiin kevätvehreyden aikana, vaikka minä omasta halustani olisinkin maalannut sen mieluummin syksyllä. Hän oli tarjonnut minulle jo kelpo hinnankin siitä luvaten senkin, että saisin asettaa taulun näytteille ensi taidenäyttelyyn. En ollut lainkaan haluton hyväksymään hänen tarjoustaan, sillä lukuun ottamatta tehtävän suomia etuja merkitsi työn suorittaminen vähintäänkin kuukauden tahi kuuden viikon viipymistä Kelpieshawissa Madrasian seurassa. Ja minähän olin jo rakastunut tyttöön.
Sovimme teepöydän ääressä taulun maalaamisesta. Päätin aloittaa työn heti, mutta ensiksi oli minun hankittava siihen sopiva kangas. Parslewe sanoi minun varmasti saavan ostaa tarvittavan vaatteen Newcastlesta. Päätin siis matkustaa sinne seuraavana päivänä, hakea sieltä käsiini jonkun värikauppiaan ja ostaa tarvitsemani kankaan. Siinä tarkoituksessa saavuinkin Newcastleen noin puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä, ja ensimmäinen siellä näkemäni henkilö oli äskeinen vieraamme, tuo hieman salaperäinen herra Pawley.
Hän ei huomannut minua. Minäkin näin hänet sattumalta, mutta huomattuani hänet nyt päätin pitää häntä hieman silmällä. Hän seisoi tulevien junien portilla hajamielisenä ja nähtävästi odottaen jotakin henkilöä. Etelän pikajuna saapui juuri silloin asemalle, ja matkustajat alkoivat tungeksia portista asema-alueelle. Hetkisen kuluttua herra Pawley, jolla oli vieläkin samanlainen puku kuin eilen, kohotti lakkiaan ja kumarsi kunnioittavan huomaavaisesti. Hänen tervehdyksensä kohteena oli eräs vanhahko, kookas ja hyvin päättäväiseltä näyttävä herra, jonka suuria kasvoja koristi vanhanaikainen poskiparta ja jonka koko olemus mielestäni, silkkihatusta paksupohjaisiin kiilloitettuihin kenkiin asti, ilmaisi hänen olevan jonkin perheen uskottu asianajaja. Se, että hän oli paljon herra Pawleytä tärkeämpi henkilö, näkyi jo selvästi siitä tosiseikasta, että hän vastasi herra Pawleyn huomaavaiseen tervehdykseen vain armollisella nyökkäyksellä ja luovutti heti hänen kannettavakseen matkalaukkunsa ja matkahuopansa. He vaihtoivat muutamia lauseita keskenään, kävelivät sitten laiturin poikki hotelliin, jonka sisäänkäytävään he hävisivät, suuri mies edellä ja herra Pawley jäljessä kuin mikäkin kantaja.
Uteliaisuuteni oli nyt kiihtynyt niin suureksi, että päätin oudosta mielijohteesta seurata Pawleytä ja valkopartaista henkilöä hotelliin saadakseni jos mahdollista selville hieman enemmän heidän keskinäisestä suhteestaan. Mutta ajateltuani tarkemmin lähdinkin toimittamaan omia asioitani. Koska tunsin hieman Newcastlea, menin erääseen kaupungin keskustassa sijaitsevaan ravintolaan, joka oli hyvässä maineessa, söin väliaterian ja vietin siellä vielä tunnin jälkeenkinpäin. Sitten lähdin etsimään tuota liikettä, jonka nimen Parslewe oli antanut minulle. Sen omistajalla ei ollut sen suuruista kangaskappaletta, kuin olisin halunnut, mutta hän lupasi valmistaa minulle sellaisen seuraavaksi päiväksi, minkä vuoksi päätin jäädä Newcastleen yöksi ja menin myöhemmin illalla aseman vieressä sijaitsevaan hotelliin tilatakseni sieltä huoneen itselleni. Sen tupakkahuoneessa istui tuo valkopartainen henkilö kirjoittamassa kirjeitä. Pawley ei ollut hänen seurassaan. Eikä Pawley ollut hänen kanssaan silloinkaan, kun hän samana iltana päivällisen jälkeen tuli jälleen tupakkahuoneeseen ja istuutui tuoliin viereeni erääseen mukavaan nurkkaan. Mutta nyt hän ei ollut yksinään, vaan tuli sinne erään nuoremman keski-ikäisen terävännäköisen miehen kanssa, jolla myös otaksuin olevan jotakin tekemistä lain kanssa.
Nämä molemmat miehet olivat nähtävästi syöneet juuri päivällisensä, koska tarjoilija toi heille kahvia ja likööriä, jolloin vanhempi otti esille sikarikotelonsa tarjoten toverilleen. He rupesivat keskustelemaan puhuen joskus tavallisella äänellä ja joskus taas alentaen äänensä kuiskauksiksi. Mutta he ehtivät tuskin sytyttää sikarinsa, kun pari valkopartaisen miehen lausumaa sanaa sai minut höristämään korviani.
"Epäilemättä!" hän sanoi. "Epäilemättä on tuo kuparilipas — sen oleminen siellä, vaakuna ja kiehkuran alle kaiverrettu kummallinen mielilause — hyvin tärkeä todistus. Heti, kun kuulin puhuttavan siitä —"
Hän kumartui lähemmäksi toveriaan enkä pariin minuuttiin voinut kuulla lainkaan heidän puhettaan. Katsoessani heihin syrjäsilmällä näin kuitenkin nuoremman miehen kuuntelevan tarkkaavaisesti ja hyväksyvästi, koska hän silloin tällöin nyökäytti päätään myöntävästi. Vihdoin hän sanoi:
"Ja Pawleykö arveli häntä juuri sen ikäiseksi?"
"Siitä on tietysti otettava tarkempi selko."
"Pawleyllä on hyvä huomiokyky", huomautti vanhempi mies. "Olen turvautunut hänen apuunsa monissa tapauksissa ja hyvällä menestyksellä. Niin ollen voin luottaa Pawleyn arvosteluun hänen iästään, koska se sopii mainiosti."
Nuorempi mies katseli sikariaan miettiväisesti hetkisen.
"Kummallista!" sanoi hän vihdoin. "Hyvin kummallista! Sanoisin kuitenkin sen olevan niin."
"Sitä ei luullakseni voida epäilläkään", vastasi Valkoparta. "En aio missään tapauksessa matkustaa koko tätä matkaa ja jälleen takaisin saamatta täyttä varmuutta. Minua ei vain niinkään helposti petetä!" lisäsi hän korostaen voimakkaasti sanojaan ja nauraa hihittäen sitten tyytyväisesti. "Ehdoton kieltokaan ei tyydyttäisi minua. Silmiini ei voida heittää tomua!"
"Te olitte siis täydellisesti selvillä kaikista olosuhteista kolmekymmentä vuotta sitten?" kysyi toinen. "Tarkoitan, henkilökohtaisesti."
"Kyllä. Kolmekymmentäviisi vuotta sitten, määrätäksemme ajan tarkasti. Hän on nyt kuudenkuudettavuotias, jos asia vain on niin. Niin, tiesin kaiken, koska olin kaikessa mukana", vahvisti vanhempi mies.
"Erääseen tiettyyn kohtaan saakka, kuten tiedätte, erääseen varmaan pisteeseen saakka. Jos vain pääsen lähettyville, ja Pawley sanoo sen käyvän hyvin helposti päinsä, voin tyydyttää haluni melko ovelasti. Esimerkiksi —"
Ja kerran vielä hän kumartui toverinsa puoleen alentaen ääntään, niin että keskustelu muuttui kuiskailemiseksi. Ja silloin, koska pelkäsin jollakin tavoin ilmaiseväni itseni, nousin tuoliltani, poistuin heidän läheisyydestään ja teeskennellen tahtovani silmäillä keskipöydälle levitettyjä iltalehtiä menin huoneen toiselle puolen. Otin lehden käteeni ja istuuduin muka lukemaan sitä. Mutta todellisuudessa katselin vielä noita kahta miestä arvaillen, mistä he oikeastaan keskustelivat.
Epäilemättä se koski jollakin tavoin isäntääni, Parsleweä. Viittaukset kuparilippaaseen, siihen kaiverrettuun vaakunaan ja kiehkuran alla esiintyvään kummalliseen mielilauseeseen tarkoittivat Parsleweä. Ja mitä taasen Pawleyhin tuli, niin oliko hän vieraillut toistenkin kuin Parslewen luona? Ja Pawleyn arvostelu, joka Valkoparrasta näytti tuntuvan niin arvokkaalta, viittasi tietysti Parslewen ikään. Kaikki koski Parsleweä, eikä minun puoleltani tarvittu ajattelemis-, päättelemis- eikä erottelemistaitoa voidakseni käsittää, että Parslewen entisyyteen liittyi jokin salaisuus.
Mutta millainen? Minusta tuntui Parslewe, jos vain arvostelin häntä lyhyen, mutta hyvin läheisen tuttavuutemme perusteella, erittäin suoralta ja vilpittömältä mieheltä. Hän oli kertonut minulle paljon itsestään. Hän oli poistunut Englannista jo hyvin nuorena, matkustanut Itään, asettunut asumaan Madrasiin, ruvennut erään toisen englantilaisen, Madrasian isän, liiketoveriksi, myynyt pumpulia ja indigoa, ansainnut suuren omaisuuden ja tuonut liiketoverinsa ja tämän vaimon kuoleman jälkeen Madrasian Englantiin asettuakseen asumaan sinne edellä kerrottuun tapaan. Kaikki tämä tuntui selvältä ja suoralta tarinalta, minkään huomattavan tahi salaperäisen asian liittymättä siihen. Mitä nuo miehet niin ollen hakivatkaan? Sillä nyt en enää lainkaan epäillyt, että Pawley oli tullut Kelpieshawiin vakoojana hakemaan jotakin erityistä tietoa, enkä sitäkään, että hän selvästi olikin saanut haluamansa tiedot kyselemällä Parsleweltä ja tutkimalla kuparilipasta.
Tuo kuparilipas alkoi saada tuhoa ennustavan merkityksen ajatellessani sitä ja sen suhdetta tähän asiaan. Mutta millainen se suhde sitten oli? Lipashan se vain oli ja kuparista valmistettu. Kaunista tekoa kylläkin ja varmasti sellaisen miehen valmistama, joka oli ylpeä työstään, koska hän oli kaivertanut vaakunankin siihen niin kauniisti. Mutta se oli joka tapauksessa vain mitätön kuparilipas. Mikä siinä sitten oli tahi mitä siihen liittyi sellaista, mikä pakotti nämä miehet, ellei juuri haluamaan sitä omakseen, niin ainakin ilmeisesti kiinnittämään huomiotaan sen olemassaoloon?
En nähnyt enää noita miehiä tupakkahuoneessa sinä iltana, näin vain vilahdukselta Valkoparran hänen mennessään nukkumaan samaan aikaan kuin minäkin ja samaa käytävää pitkin. Näin hänet jälleen seuraavana aamuna kahviossa aamiaista syömässä, jolloin hän näytti kookkaammalta, juhlallisemmalta ja lainoppineemmalta kuin milloinkaan ennen. Mutta Pawleytä ei näkynyt hänen seurassaan, ja rupesin ihmettelemään, mihin hän oli joutunut. Ehkä hän oli palannut Kelpieshawiin jälleen vakoilemaan, ja minäkin aioin matkustaa sinne heti, kun vain sain kankaani. Olin päättänyt saavuttuani kertoa Parslewelle, että Newcastlessa on henkilöitä, jotka puhuvat hänestä ja kuparilippaasta.
Kauppias, joka valmisteli kangastani, asui erään sivukadun varrella Haymarketissa, ja lähdin sinne vähää ennen puoltapäivää saadakseni tilaamani kankaan ja voidakseni sitten heti matkustaa Wooleriin. Mutta noin Percykadun puolivälissä näin äkkiä Valkoparran kävelevän muutaman askeleen päässä edelläni. Hänen mukanaan oli sama mies, jonka kanssa olin nähnyt hänen keskustelevan edellisenä iltana. He juttelivat nytkin hyvin vakavasti ja ponnekkaasti, päättäen heidän käyttäytymisestään. Valkoparta oli pistänyt kätensä toverinsa kainaloon ja kumartunut hänen puoleensa luottavaisesti, toinen kuunteli hänen puhettaan riemuitsevan tarkkaavaisesti. Seurasin heitä pelkästä uteliaisuudesta. He kääntyivät vihdoin St. Thomas-kadulle alkaen tarkastaa kauppojen kylttejä. Valkoparta kohotti sateenvarjoaan, viitaten erääseen, ja hetkisen kuluttua he astuivat kauppaan. Lyhyen matkan päästä minäkin voin lukea kirjoituksen: Bickerdale, pelti- ja kupariseppä.
Kuparia jälleen, kuparilipas, kupariseppä — koko juttu alkoi käydä yhä salaperäisemmäksi. Tuolla nuo samat miehet, jotka olivat keskustelleet kuparilippaasta edellisenä iltana, olivat aikeissa mennä sellaisen miehen kauppaan, joka valmisti kupariesineitä. Miksi? Halusin tietää sen. Ja sen sijaan, että olisin mennyt toimittamaan omia asioitani värikauppaan, meninkin kadun poikki, kuljin jonkin matkaa eteenpäin ja käännyin sitten pitääkseni silmällä tuota ovea, josta Valkoparta ja hänen toverinsa olivat kadonneet.
He viipyivät siellä noin puoli tuntia. Pysyin vahtipaikallani, vaikka tiesinkin olevani vaarassa myöhästyä junastani. Vihdoinkin he tulivat. He nyökäyttelivät ja pudistelivat päätään, aivan kuin heidän sieltä saamansa tiedot olisivat ratkaisseet kysymyksen. Valkoparta erittäinkin näytti tavattoman tyytyväiseltä. He jatkoivat matkaansa nurkan ympäri Haymarketille, minkä jälkeen minä pelkän uteliaisuuden johtamana menin rohkeasti kuparisepän kauppaan. Sen omistaja, muudan vastenmielisen ja ilkeän näköinen henkilö, vanhahko ja silmälaseja käyttävä, seisoi tiskin takana. Hänen terävät silmänsä kohdistuivat minuun heti niin ovelan kysyvästi, että tunsin kovasti hämmästyväni ja vähitellen punastuvani korviani myöten.
"Olisiko teillä", aloitin laimeasti, "joitakin vanhoja kupariesineitä, joitakin harvinaisuuksia tahi jotakin sellaista, myytävänä?"
Minusta tuntui kuin hän olisi tarvinnut kohtuuttoman paljon aikaa vastauksensa ajattelemiseen, ja kun se vihdoin tuli, oli se lyhyt yksitavuinen.
"Ei."
"Kokoan todella joskus sellaisia esineitä", sanoin. "Olen —"
Hän kumartui äkkiä tiskin yli katsoen minuun terävästi ja tutkivasti.
"Mitä te oikeastaan tahdotte, nuorimies?" kysyi hän tyynesti. "Näin teidän vakoilevan noita herrasmiehiä."