IV
KESKIÖINEN VAROITUS
Katsahdin tahtomattani kaupan ikkunaan ja näin, että hän siitä, niin pieni kuin se olikin, oli varmaankin voinut keskustellessaan Valkoparran ja tämän toverin kanssa pitää silmällä kadun toista puolta ja katsella minun maleksimistani lähettyvillä. Mutta hänen töykeä käytöksensä haihdutti hämminkini ja kömpelyyteni; ryhdyin heti seuraamaan rohkeasti toista suuntaa. Tietääkseni minulla oli joka tapauksessa kysymysten tekoon yhtä suuri oikeus kuin Valkoparrallakin.
"Jos nyt otaksutaan minun vakoilleen heitä, niin entä sitten? Tein sen ehkä pätevistä syistä — hyvinkin pätevistä. Mitä te siihen sanotte?"
Hän alkoi siirrellä esineitä tiskillään tarkoituksettomasti. Pidin häntä yhä silmällä. Äkkiä hän kohotti katseensa hermostuneesti, mutta uhmaavasti.
"Ette saa urkituksi minulta mitään. Olen sanonut sanottavani jo, ja minua on varoitettu teidänlaisistanne miehistä." Sitten hänen katseensa muuttui yhtä ivalliseksi kuin äänensäkin. "Vanhoja kupariesineitä!" sähäytti hän minulle. "Teidän pitäisi hieman hävetä tunkeutuessanne luokseni sellaisilla verukkeilla."
Huomasin nyt tässä piilevän jotakin ja annoin hänelle piston, suunnaten sen arimpaan kohtaan.
"Kupari on hyvä sana!" sanoin minä. "Ja ihmettelenpä, oletteko milloinkaan käsitellyt tahi nähnyt erästä vanhaa kuparilipasta, muutamien neliötuumien suuruista, johon on kaiverrettu vaakuna ja harvinainen mielilause sen alle? Oletteko?"
Hän suoristautui kuullessaan kysymykseni, ja silloin tiesin hänen nähneen sellaisen esineen ja olin varma, että nuo juuri äskettäin poistuneet miehet olivat käyneet kyselemässä sitä häneltä. Ja tehtyäni tämän huomion pyörähdin sanaakaan puhumatta kantapäilläni ja poistuin äkkiä kaupasta jättäen hänet tuijottamaan jälkeeni.
Mutta jos hän oli hämmästynyt, niin olin minäkin. Mitä kummaa merkitsikään tämä salaperäisyys, joka niin selvästi koski Parsleweä ja hänen omistamaansa kuparilipasta? Olin kävellyt kadun päähän, kääntynyt eräässä nurkassa toiselle kadulle ja kulkenut sitäkin vielä pitkälti, ennen kuin muistin kankaani ja junani. Käännyin takaisin, sain kankaani ja lähdin sitten hotelliin ja asemalle. Ja tietysti, koska olin tukkinut nenäni toisten asioihin, olin myöhästynyt Wooleriin menevästä junasta, eikä sinne lähtenyt toista, ennen kuin myöhään illalla. Sen vuoksi söin väliaterian hotellissa ja koetin sitten viettää aikani niin hyvin kuin suinkin ajatellen pääasiallisesti Parsleweä, Pawleytä, Valkopartaa, kupariseppää ja tuota kirottua kuparilipasta, kaiken tämän keskipistettä. Millainen salaperäisyys liittyi heihin ja siihen? Oliko kysymys petoksesta, sakoilla sovittamattomasta rikoksesta vai murhasta? Aioin joka tapauksessa kertoa Parslewelle kaikki huomioni niin pian kuin suinkin.
Minun piti kuitenkin malttaa mieleni kello kuuteen saakka, ja kun vihdoin kävelin laiturille noustakseni junaani, näin Valkoparran seisovan erään ensiluokan vaunun ovella ja keskustelevan saman miehen kanssa, joka oli mennyt hänen mukanaan kuparisepän kauppaan. Valkoparralla oli matkalaukkunsa ja huopapeitteensä mukanaan vaunussa — huomasin ne vilahdukselta mennessäni ohi — hän aikoi siis matkustaa jonnekin pohjoiseen samassa junassa kuin minäkin ja oli tietysti menossa Kelpieshawiin.
Muudan hotellin palvelijoista oli mukanani. Hän kantoi laukkuani ja kangaskappalettani, ja kun hän oli hakenut minulle paikan, sanoin hänelle:
"Tuon ensiluokan vaunun ovella seisoo pari herrasmiestä. Satutteko mahdollisesti tietämään, keitä he ovat?"
Mies katsoi ja nyökäytti sitten päätään.
"En tunne vanhempaa herrasmiestä, herra", vastasi hän. "Hän oli kyllä viime yönä hotellissa, mutta en kuullut hänen nimeään mainittavan. Toinen on herra Pebling."
"Kuka herra Pebling on?"
"Asianajaja — hyvin kuuluisa asianajaja täällä kaupungissamme", vastasi hän. "Pebling, Spilsby ja Pebling, asianajajia — Grey-kadun varrella. Kaikki tuntevat hänet."
Lähdin niin ollen matkalle Kelpieshawiin lain ja salaperäisyyksien täyttämässä ilmapiirissä — kuvittelin saman ilman käyvän paksuksi Valkoparran ympärillä hänen istuessaan ensiluokassa (minä taasen matkustin kolmannessa luokassa pikemminkin periaatteellisista kuin säästäväisyyssyistä) ja sekaantuvan hänen hienon sikarinsa sauhuun. Olisin antanut melko paljon, jos vain olisin saanut tietää ne ajatukset, jotka piilivät hänen suuren, juhlallisen ja sovinnaisen olemuksensa takana, mutta tiesin saavani ehkä kuulla paljonkin huomenna. Sitä, että hän oli matkalla Kelpieshawiin, en epäillyt enää.
Oli jo myöhäinen ilta saapuessamme Wooleriin, todellakin niin myöhäinen, että olin jo päättänyt viettää yöni siellä ja matkustaa Kelpieshawiin varhain aamulla. Aavistin, että Valkoparta menisi tietysti parhaimpaan hotelliin, mihin minäkin aioin, ja luulottelin saavani tietää jotakin enemmän hänestä, ehkäpä päästä jutteluunkin hänen kanssaan. Päättäen siitä, mitä olin nähnyt Newcastlessa, oli hän luullakseni melko puhelias mies, ja Woolerissa oli hänellä hyvin pienet mahdollisuudet tämän taipumuksensa toteuttamiseen. Jos minä vain nyt voisin päästä hänen kanssaan puheisiin tupakkahuoneen takan ääressä, niin —
Mutta heti kun juna saapui Woolerin asemalle, huomasin, että Valkopartaa oli odotettu ja tultu vastaan asemalle. Niin, hänet otettiin vastaan hyvin kohteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti, ja vastaanottaja oli muudan sotilaan näköinen hienoon, tummaan, nauhoilla ja napeilla koristettuun virkapukuun pukeutunut mies, joka näytti pitävän suurenmoisena kunnianosoituksena, kun Valkoparta — huomasin sen selvästi — ojensi hänelle pari sormeaan tervehdykseksi. He keskustelivat pari minuuttia ja sitten, puhuen luottavaisesti keskenään, kuten näytti, lähtivät kävelemään rinnakkain. Ja kulkiessani juuri heidän takanaan pois asemalta tulin yhä tiedonhaluisemmaksi.
"Kuka tuo virkapukuinen mies on?" kysyin sähköttäjältä, joka kokosi matkalippuja uloskäytävällä.
"Herra Hilgrave", vastasi hän heti. "Poliisikomissaari. Kiltti herrasmies, mutta hän ei ole ollut täällä vielä pitkääkään aikaa."
Menin hotelliin ihmetellen, mitä kummaa Valkoparralla oli tekemistä paikallisen poliisikomissaarin kanssa. Ja päästyäni hotelliin huomasin heidän olevan toistensa seurassa. Valkoparta aloitteli juuri myöhästynyttä päivällistään kahviossa, Hilgrave istui hänen vieressään virkistäen itseään viskillä ja soodalla ja kuunnellen hyvin tarkkaavaisesti hänen puhettaan. Minäkin annoin lämmittää itselleni hieman päivällistä kuulematta kuitenkaan mitään noiden molempien juttelusta. Keskustelu näyttikin varsin yksipuoliselta: Valkoparta nähtävästi selitteli ja poliisikomissaari nyökäytteli myöntävästi päätään. Mutta tämän keskustelun lopulla sain kuitenkin joitakin tietoja. Kun Valkoparta oli lopettanut aterioimisensa, kutsui hän tarjoilijan luokseen antaen tälle muutamia äänekkäitä käskyjä. Hänet oli herätettävä kello seitsemän aikaan huomenaamulla ja hänelle oli tuotava kuumaa vettä ja teetä. Aamiaisen piti olla valmiina juuri kahdeksan aikaan — täsmälleen. Ja kello yhdeksän aikaan piti kaupungin parhaimpien hevosten olla paikalla viedäkseen hänet Kelpieshawiin. Kuinka kaukana Kelpieshaw onkaan — viiden- vai kuudentoista kilometrin päässä? Hyvä sitten — juuri yhdeksän aikaan, täsmälleen.
Kun tämä oli saatu järjestetyksi, kääntyi Valkoparta Hilgraven puoleen ystävällisesti.
"No niin", sanoi hän tavallisella äänellään, koska hänellä nähtävästi ei ollut mitään salattavaa enää, "mitä sanotte sikarista? Täällä on luullakseni tupakkahuonekin jossakin?"
"Olette hyvin ystävällinen, herra Charles", vastasi komissaari.
"Tupakkahuone on juuri lämpiön toisella puolen."
Heidän mentyään kertasin mielessäni asiat nopeasti. Kello oli silloin melkein kymmenen, ja tunsin jo tarpeeksi Kelpieshawin kotoisia oloja tietääkseni siellä mentävän varhain levolle. Mutta vaistomaisesti tunsin, että Parslewen piti saada tietää uutiseni, ja aavistin, ettei minun sovi siirtää niiden kertomista aamuun. Menin sen vuoksi lämpiöön ja saatuani harjaajan käsiini vein hänet sivulle tiedustellen häneltä mahdollisuuksia hevosen saamiseen, vaikka jo olikin niin myöhäinen. Hän saikin hankituksi minulle kyydin melko pitkän ajan kuluttua suurella vaivalla, ja pidin tarkan vaarin siitä, ettei hän eikä ajaja saaneet tietää matkani päämäärää, ennen kuin olin päässyt kauaksi hotellista.
Viimeinen pätkä Kelpieshawin tiestä oli sellaisessa kunnossa, etteivät ajopelit voineet liikkua muuten kuin matelemalla, ja puoliyö oli jo melkein käsissä, kun näin vanhan rakennuksen tornin kuvastuvan tummana ja aavemaisena kuun valaisemaa taivasta vasten. Kuten olin odottanutkin, ei mistään ikkunasta näkynyt tulta, ei edes tornin ylimmästä kerroksestakaan, missä Parslewellä oli kirjastonsa. Tunsin itseni melko yksinäiseksi ajopelien poistuttua seisoessani tuulen lakaisemalla pihalla yksinäni. Koputin tornin oveen monta kertaa saamatta vastausta, ja tietäessäni seinien ja ovien paksuuden aloin jo pelätä, ettei minkäänlaista koputusta voitaisi kuulla ja että minun olisi pakko viettää yöni jossakin ulkohuonerakennuksessa. Mutta koputukseni herätti koirat, jotka rupesivat hurjasti haukkumaan. Silloin aukeni muudan ikkunakin ja Tibbie Muirin vihainen ääni kuului kysyvän, kuka kummassa siellä pihalla piti sellaista meteliä.
"Älkää olko vihainen, Tibbie", huusin minä. "Minähän täällä vain olen. Ilmoittakaa isännällenne, että olen palannut takaisin, ja päästäkää minut sisään."
Hetkisen kuluttua tuli herra Parslewe itse avaamaan. Hän ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä, soi vain minulle yhden ivallisia hymähdyksiään.
"No niin, nuori herra", sanoi hän kohottaen lamppuaan ja katsoen minuun tarkasti minun tullessani sisään, "te olette hieman väsyneen näköinen". Sitten hän oikullisella ja leikillisellä tavallaan alkoi sulkiessaan ja lukitessaan suurta ovea lausua dramaattisesti:
"'Vaikk' mies ol' heikko, arkakin, hän sentään jotain voi, kun tulen liekit riehuivat ja sotatorvi soi; luo Priamon hän kiiruhti, kun päivä valkeni, ja verhon syrjään sysäten hän suunsa aukaisi: Puol' Troijaas' tulen uhrina on tällä hetkellä, ja vihollinen viipyy viel' kaupungin vierellä!'
"Mutta menkää vain arkihuoneeseen, Craye, niin katsotaan, voiko tippa viskiä vaikuttaa teihin virkistävästi."
Hän nauroi jälleen työntäen minua portaita ylös ja minä menin mielellänikin.
"Herra Parslewe", sanoin, "en ole heikko, en arka enkä surullinenkaan, mutta minun on vilu, koska yö on kylmä ja tuo kurja vanha umpivaunu, jonka onnistuin saamaan, oli niin vetoinen. Ja mitä taasen Priamoon ja Troijaan tulee, on minulla kerrottavana muudan tarina, joka voittaa senkin."
"Niinkö? Keskiöisiä tarinoita kannattaa tavallisesti kuunnella, ja jos teidän on kylmä, on tuolla luullakseni vielä hieman tultakin, jonka me pian voimme kohentaa paremmin palamaan. Mutta —"
Olimme silloin juuri portaitten yläpäässä, kun Madrasia huusi äkkiä huoneestaan.
"Jimmie, onko siellä hän?" kysyi hän välittämättä kieliopista kiihkeydessään. "Ja mitä hän haluaa näin myöhäiseen?"
"Niin, minä täällä olen!" huusin vastaan. "Ja minä olen saapunut turvallisesti ja terveenä perille huolimatta kaikista seikkailuistani —"
"Tuo saa jäädä huomiseen", keskeytti Parslewe työntäen minut huoneeseen. "Mene sinä vain nukkumaan jälleen, tyttöseni!" Hän sulki oven, veti paksut verhot sen eteen ja kohennettuaan tulta ja sytytettyään lampun hän kaatoi meille molemmille lasillisen viskiä karahvista ja sytytti piippunsa. "Ja millainen on tarinanne, Craye?" kysyi hän.
Olin ajatellut sen kertomista koko matkan ajaessani Woolerista ja miettinyt parasta tapaa, kuinka voisin parhaiten esittää eri tilanteet hänelle. Olin katsonut parhaimmaksi kertoa kaikki johdonmukaisesti, jotta hän itse saisi tehdä johtopäätöksensä ja keskeyttää puheeni halutessaan. Sen vuoksi aloitinkin alusta, siis tietysti siitä hetkestä, jolloin huomasin Pawleyn odottelevan etelästä saapuvaa junaa. Katselin häntä tarkasti kertoessani tarinaani, koska halusin välttämättä nähdä, millaisen vaikutuksen se teki häneen ja kuinka samat asiat, jotka olivat vaikuttaneet minuun, vaikuttaisivat häneen. Siirtyessäni kohdasta toiseen huomasin hänen olennossaan jotakin kummallista, puoleksi leikillistä ja puoleksi kyynillistä kylmäverisyyttä; hänen kasvonsa pysyivät muuttumattomina, paitsi pientä välkettä hänen silmissään, ja vain kerran hän näytti heikkoja hämmästymisen merkkejä liikuttamalla hieman huuliaan viitatessani ensi kerran kuparilippaaseen. Ja pari kertaa hän hymyili nyökäytellen vähän päätään. Ensi kerran se tapahtui silloin, kun rupesin puhumaan kuparisepän kaupasta, jolloin hän liikahti hieman sanoen hiljaa:
"Tarkoitatte varmaankin vanhaa Bickerdalea", ja toisen kerran, kun sanoin poliisikomisaarin nimittäneen Valkopartaa herra Charlesiksi. Hän purskahti oikein nauruun kuullessaan sen.
"Hyvin mahdollista, kylläkin", mumisi hän. "Hän on kyllä sellainen, ettei hän aja herra Charlesia ulos. Mutta en ollut kuullut siitä."
"Siinä on koko juttu, herra Parslewe", lopetin minä. "Jätin herra Charlesin ja poliisikomissaarin polttamaan sikarejaan ja juomaan viskiään. Näin heidät tupakkahuoneen avoimesta ovesta, ja he näyttivät kilistelevän lasejaan miesten tapaan. Sitten matkustin läpi yön kertomaan teille."
"Niin. Mutta kertomaan minulle — mitä?"
"Sen, mitä jo olen kertonut."
Hän katsoi minuun kummallisen kysyvästi.
"Kuulostaa melko salaperäiseltä, vai mitä, hyvä mies?"
"Minusta ainakin tavattoman salaperäiseltä", vastasin.
Hän hieroi miettiväisesti leukaansa ryypäten sitten lasistaan.
"Te olette epäilemättä huvittanut itseänne muodostamalla siitä teorioja?" vihjaisi hän.
"Enkä ole", vastasin minä. "Juttu on liian mutkallinen teorioille, herra Parslewe. Tarkoitan, että se on liian sotkuinen minulle."
"No niin, sanokaamme sen sijaan, että olette ajatellut sitä", huomautti hän kuivasti. "Kai olette miettinyt sitä kovastikin?"
Viittasin hänen takanaan sijaitsevaan tarjoilupöytään.
"Olen tietysti ihmetellyt, mitä kummaa tuolla kuparilippaalla on tekemistä asiassa? Saan kuulla erään lihavan, juhlallisen ja itsetietoisen matkustajan, joka ehkä on tullut tänne Lontoosta saakka, puhuvan tuosta kuparilippaasta eräässä Newcastlen hotellissa. Muudan Newcastlen kauppias joutuu hämilleen, kun mainitsen hänelle samasta kuparilippaasta. Ja tuolla on tuo sama lipas liekkien kirkastamana."
"Niin, siinä se on ja siihen se jääkin, hyvä herra!" Hän sulki huulensa tuolla lujalla tavalla, minkä olin oppinut tuntemaan jo melko hyvin huolimatta lyhyestä tuttavuudestamme, ja kun hän avasi ne jälleen, teki hän sen hymyilläkseen. "Mutta se ei selitä mitään, Craye, vai selittääkö?"
"Ei ainakaan minulle", myönsin.
Hän nousi, heitti pari kolme pientä halkoa tuleen ja asettuen seisomaan selin siihen työnsi kätensä aamunuttunsa taskuihin. Hän veti haikuja suuresta piipustaan jonkin aikaa tuijottaen huoneen varjoisiin nurkkiin ja sitten äkkiä purskahti nauruun.
"Voitte kertoa tämän kaiken Madrasialle huomenna", sanoi hän. "Se tulee kiinnostamaan häntä."
"Saattamaan hänet ymmälle, tarkoitatte kai."
"No, molempia sitten, koska ne eivät eroa paljonkaan toisistaan. Ja ilahduttamaan häntä myös, koska hän ajatteli — naisena ja omaten naisellisen aavistuskyvyn — että herra Pawley oli — on, jokin sellainen herrasmies kuin hän näyttää olevankin."
"Luulette siis Pawleyn tulleen tänne tietyssä tarkoituksessa tekemään havaintoja?"
"Ehkä", vastasi hän kylmästi. "Silloin se ei kuitenkaan juolahtanut mieleenikään, koska luulin miehen puhuvan totta, vaikka hänen muinaistieteelliset harrastuksensa eivät kiinnittäneetkään mieltäni. Mutta silloinhan mies sanoikin itseään harrastelijaksi, oppilaaksi. Ja hän olikin kieltämättä sellainen."
"Minä taasen luulen, että herra Pawley oli vakooja."
Tein tämän suoran väitteen siinä tarkoituksessa, että pääsisin selville Parslewen ajatuksista. Mutta lausuttuani sen näin heti, ettei hän tarttuisi siihen. Hänen olennossaan oli jotakin sellaista, mikä ilmaisi minulle, ettei hän tulisi sanomaan sanaakaan salaisuuden selittämiseksi — ei ainakaan vielä. Mutta juuri silloin satuin muistamaan jotakin.
"Olen unhottanut erään tapauksen, joka ei tuntunut minusta silloin minkään arvoiselta. Pawleyn ollessa täällä jätitte meidät kahden tähän huoneeseen mennessänne yläkertaan kirjoittamaan jotakin luetteloa hänelle. Teidän poissaollessanne hän otti kuparilippaan käteensä ja huomautettuaan jotakin sen taiteellisesta valmistustavasta kysyi minulta, tiesinkö minä, kenen vaakuna siinä oli, ja teki sitten vielä muutamia muitakin kysymyksiä. Hän näytti epäilyttävän uteliaalta."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Koska päähäni jälkeenpäin pälkähti, että Pawley olisi ehkä voinut vastata siihen kysymykseen itsekin", vastasin minä. "Vaikka hän tiesikin sen, kysyi hän kuitenkin sitä minulta."
"Siinä tapauksessa mies tiesi hieman enemmän vaakunatieteestä kuin vanhoista hautakummuista", huomautti hän ivallisesti naurahtaen. "Kertokaa tämäkin Madrasialle huomenna, koska hän pitää sepitetyistäkin salaisuuksista ja tässä on muudan todellinen oikeasta elämästä. Juokaa lasinne pohjaan, ja lähdetään sitten nukkumaan."
Ymmärsin, että oli aivan toivotonta vaatiakaan minkäänlaista selitystä Parsleweltä. Tiesin senkin, että hän voisi kertoa minulle melko paljon, jos hän vain haluaisi. Mutta koska tämä kaikki ei missään tapauksessa liikuttanut minua, nousin.
"Sain tarvitsemani kankaan", kerroin hänelle poistuessamme huoneesta.
"Nyt on kaikki valmista."
"Silloinhan voitte aloittaa taulunne maalaamisen. Hyvää yötä!"
Hän nauroi minulle tieten tahtoen sanoessamme hyvää yötä toisillemme huoneeni ovella, minkä jälkeen hän meni omaan huoneeseensa. Hänen ovensa sulkeutui, ja kummallinen vanha talo kävi hiljaiseksi.
Nukuin kuin tukki lopun yöstä — niin raskaasti todellakin, että oli jo melko myöhäinen herätessäni. Koetin kiiruhtaa niin paljon kuin suinkin ajaessani partaani ja pukeutuessani, sillä luulin olevani myöhässä. Ihmeekseni olinkin ensimmäinen arkihuoneessa. Takassa paloi iloinen valkea, pöytä oli katettu, ja lautasellani näin minulle osoitetun kirjeen, ja Madrasian lautasella oli samanlainen hänelle osoitettu. Sieppasin omani ja tunsin Parslewen sotkuisen käsialan. Mursin sinetin ja tuijotin ihmetellen siihen, mitä hän oli kirjoittanut puolelle postipaperiarkille.
"Hyvä Craye!" sanottiin siinä, "te olette hyvä mies ja luottamusta herättävä. Pitäkää huolta tytöstä, kunnes joko kuulette minusta jotakin tahi tapaatte minut jälleen. Se, mitä kerroitte minulle varhain tänä aamuna, taivuttaa minut uskomaan, että minun on lähdettävä heti toimittamaan erästä mahdollisesti hyvinkin tärkeää asiaa. Voikaa hyvin. J. P."
Olin tuskin lukenut tämän todellakin tärkeän kirjeen, kun Madrasia riensi huoneeseen. Hän hyräili jotakin vanhaa kansanlaulua. Mutta se keskeytyi heti, kun hän huomasi minun viittaavan hänen lautaselleen asetettuun kirjeeseen.