V
CHARLES SPERRIGOE
Seisoin paikoillani vaieten ja katsellen Madrasiaa, kun hän repi kuoren auki, veti sieltä esille paperisuikaleen (Parslewe oli, olin sen jo aikoja sitten huomannut, suuri saituri paperin käyttöön nähden ja raapusteli viestejään ensimmäiselle sopivalle suikaleelle) ja luki siihen kirjoitetut sanat. Hänet otsansa matalat, hämmästyksen aiheuttamat juovat muuttuivat syviksi rypyiksi, ja liikkeellä, jota tuskin voidaan kuvata, hän työnsi paperin pöydän yli minulle.
"Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?" huudahti hän. "Ja missä hän on?"
Vilkaisin tähän toiseen viestiin, joka mahtui yhdelle riville.
"Ole kiltti tyttö ja tee käskyjeni mukaan."
"Tee käskyjeni mukaan!" lisäsi hän. "Taivas varjelkoon, kuka tässä sitten on käskijänä?"
Ojensin hänelle vaieten kirjeeni ja hän näytti yhä hämmentyneemmältä luettuaan sen.
"Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi hän. "Onko — mutta hän on nähtävästi mennyt tiehensä. Ja sen johdosta, mitä olette kertonut hänelle. Mitä —? Mutta odottakaahan!"
Hän soitti pientä tiukua, joka oli asetettu pöydän nurkalle, ja ennen kuin sen kimeä ääni oli lakannut kuulumasta, tuli vanha palvelijatar nopeasti huoneeseen.
"Tibbie", sanoi Madrasia, "onko herra Parslewe matkustanut ja milloin?"
"Hän lähti kello viiden aikaan tänä aamuna, neiti", vastasi Tibbie. "Hän vain koputti ovelleni ja sanoi viipyvänsä poissa pari kolme päivää, siinä kaikki. Hänen lähdettyään katsoin ikkunasta ja näin hänen ratsastavan pois ponillaan."
"Mihin päin?" kysyi Madrasia.
"Nummen poikki, neiti", vastasi Tibbie. "Roddamiin päin."
Madrasia epäröi hetkisen, nyökäytti sitten päätään ja kääntyen pöytään päin alkoi kaadella kahvia kuppeihin, jolloin vanha nainen poistui. Ja kuin aloittaakseni holhoojatointani käänsin tarkkaavaisuuteni kuumiin ruokiin.
"Kalaa vai liikkiötä?" kysyin minä.
"Hiiteen molemmat!" vastasi Madrasia. "No, kalaa sitten. Mitä tämä salaperäisyys merkitsee? Mitä kerroitte hänelle viime yönä?"
"Tänä aamuna, pikemminkin", sanoin minä. "Varhain tänä aamuna. Niin, minunhan piti kertoa sama teillekin, koska hän luuli sen kiinnostavan teitä paremmin kuin jokin sepitetty tarina. En kuitenkaan tiedä, mitä tämä kaikki merkitsee. Toivoisin tietäväni. Mutta ehkä te olette paremmin perillä siitä."
"Ehkäpä, kunhan vain ensin kerrotte minulle asian."
Ja suupalojen lomassa kerroin hänelle kaikki seikkailuni siitä hetkestä alkaen, jolloin huomasin Pawleyn, siihen saakka, jolloin löysin Parslewen kirjeen lautaseltani. Kun viittasin ensi kerran kuparilippaaseen, kääntyi hän katsomaan tuota salaperäistä kapinetta, joka oli tavallisella paikallaan sivupöydällä, ja kun lopetin kertomukseni, tuijotti hän siihen jälleen.
"Juuri niin!" sanoin. "Toivoisin voivani kertoa enemmän, mutta en voi. Ja minäkin haluaisin tietää juuri saman kuin tekin — mitä tämä kaikki tarkoittaa? Tämä on joka tapauksessa ensiluokkainen salaisuus. Pawley saapuu tänne ja hänen huomataan tarkastelevan kuparilipasta. Matkustettuani Newcastleen näen Pawleyn tapaavan siellä erään pulleanaamaisen valkopartaisen vanhan herran. Kuulen tämän henkilön kertovan kuparilippaasta eräälle toiselle miehelle, joka on kuulemma myös asianajaja. Joudun sitten sanaharkkaan erään kuparisepän kanssa, jonka tiesin varmasti tuntevan ja nähneen tuon saman kuparilippaan, ja sitten joudun vielä muihin seikkailuihin. Tulen kotiin ja kerron kaiken Parslewelle, ja Parslewe pakenee yöllä ja luovuttaa teidät —"
"Kiitoksia vain, mutta hänen olisi pikemminkin pitänyt jättää teidät minun holhoukseeni", sanoi Madrasia. "Ja älkää unhottakokaan sitä, että hänen poissaollessaan olen minä isäntänä. Viis siitä, mitä hän sanoi — ja teidän on oltava niin hyvä ja tottelevainen kuin suinkin. Peruutan hänen määräyksensä ja olen siis nyt erottanut teidät virastanne. Ajattelen kuitenkin —"
"Mitä sitten?" kysyin minä nöyrästi.
Hän viittasi haarukallaan tarjoilupöytään.
"Kuparilipasta. Voisinko muuta?"
Otin hieman enemmän liikkiötä ja jatkoin syömistäni jonkin aikaa vaiti ja miettien.
"Ehkä se on noiduttu", huomautin vihdoin, "kuin satujen aarrearkku."
"Älkää nyt puhuko tyhmyyksiä. Kuta enemmän tätä ajattelen, sitä varmempi olen siitä, että tämä on tahi voi ainakin olla hyvinkin vakava asia. Ensiksikin, tuo lipas ei ole aina ollut tuossa paikassa, ei tässä talossakaan."
"Eikö?" sanoin minä kysyvästi.
Hän vaikeni hetkiseksi voidakseen miettiä. Sitten hän kääntyi luottavaisesti puoleeni.
"Koska Jimmie on uskonut minut teidän hoitoonne", sanoi hän mielistelevästi, "niin —"
"Tehän sanoitte minulle juuri äsken peruuttavanne hänen määräyksensä ja rupeavanne itse päälliköksi."
"Niin kyllä, mutta ymmärrätte varmasti tarkoitukseni! Ja koska hän käski teidän kertoa minulle kaikki nämä kummalliset seikkailunne, ei luullakseni ole mitään syytä, miksi en voisi olla yhtä suora teitä kohtaan. Minusta tuntuu näet siltä, että olemme joutuneet tilanteeseen, jossa vilpittömyys on suotavaa."
"Aivan varmasti, minun mielestäni."
"No, hyvä sitten", jatkoi hän. "Muistan tuon kuparilippaan tulon tänne."
"Oikeinko totta?"
"Jimmie", jatkoi hän, "käyttääkseni hänestä samaa nimeä, jolla olen nimittänyt häntä polvenkorkuisesta asti, on hyvin kummallinen henkilö, paljon kummallisempi kuin te voitte aavistaakaan. Hänellä on päähänpistoja — ei lääketieteellisiä eikä patologisia, mutta oikkuja kuitenkin. Ne esiintyvät hyvin monella eri tavalla. Muudan niistä on esimerkiksi sellainen, että hän lähtee tiehensä äkkiä yksinään — Jumala ties, minne."
"Kuten tässäkin tapauksessa", sanoin minä.
"Aivan niin. Tämä ei ole millään tavalla ensi kerta. Hän vain yksinkertaisesti poistuu, eikä hänestä kuulla eikä tiedetä mitään, ennen kuin hän palaa takaisin yhtä odottamatta kuin oli lähtenytkin. Ja tavallisesti — luulenpa todellakin aina — tuo hän palatessaan joitakin esineitä mukanaan."
"Hyvin ymmärrettäväähän se on. Hän on silloin ollut hakemassa harvinaisuuksia."
"Ehkä, mutta miksi niin salaisesti?"
"Sellainen kuuluu asiaan. Kuta enemmän salaperäisyyttä, sitä enemmän huvia. Ihmisluonne ja erittäinkin muinaistutkijan luonne on sellainen."
"No niin, noin kaksi- tahi viisitoista kuukautta sitten hän lähti samalla tavalla kuin nytkin", sanoi Madrasia. "En tiennyt silloinkaan, missä hän oli ollut, koska hän ei milloinkaan kerro matkoistaan. Mutta kun hän palasi, toi hän kuparilippaan mukanaan. Hän kiilloitti sen samana iltana, jolloin hän tuli kotiin. Ihailin sitä tietysti ja kysyin, mistä hän oli sen saanut. Hän vastasi saaneensa sen sattumalta käsiinsä, kuten hän aina sanoo. Epäilemättä jossakin kadulla tai pellolla tai jossakin raitiovaunussa tai junassa. Mutta sellainen on niin Jimmien tapaista. Ja samalla kertaa hän toi mukanaan muutamia vanhoja kirjojakin — hyvin vanhoja ja tavattoman harvinaisia — joista tein erään huomion, vaikka en ole milloinkaan sanonut hänelle sanaakaan siitä."
"Mitä te huomasitte niissä?"
"Kirjat ovat yläkerrassa hänen kirjastossaan, ehkä olette jo nähnytkin ne. Jokaisessa kirjassa on nimikilpi vaakunoineen ja mielilauseineen, jotka ovat aivan samanlaiset kuin kuparilippaassakin."
"Olen nähnyt nuo kirjat ja vaakunatkin. Omituista ja tärkeää."
"Miksi tärkeää?"
"Koska ne näyttävät olevan peräisin samasta paikasta. Hän ei siis kertonut teille mitään siitä, mistä hän oli saanut nuo esineet?"
"Hän ei kerro milloinkaan kellekään mitään siitä, mistä hän hankkii noita esineitä — ei milloinkaan. Hän tuo ne vain kotiin ja asettaa ne jonnekin ja siinä kaikki. Kuparilipas katosi kuitenkin äskettäin joksikin aikaa. Huomasin sen ja hän suvaitsi ilmoittaa minulle vieneensä sen korjattavaksi eräälle miehelle Newcastleen."
"Oo!" huudahdin minä. "Nyt käsitän jo jotakin. Tuo mies oli kupariseppä
Bickerdale. Tietysti!"
"Olen jo ajatellut sitä — huomasin sen heti teidän kertoessanne
Bickerdalesta. Mutta entä sitten?"
"Hm! Kysymystänne kannattaa ajatella. Entä sitten, todellakin! Luulen kuitenkin jonkun olevan hyviin kiintyneen tuohon kuparilippaaseen, mutta miksi, sen tietää yksin Jumala. Tuo lihava valkopartainen vanhus, esimerkiksi. Ja tästäpä minä muistankin, että hän saapuu tänne tänään yhtä varmasti kuin kohtalo. Mitä nyt sanommekaan hänelle?"
"Tarvitseeko meidän sanoa muuta kuin että isäntä on tipotiessään?" kysyi Madrasia.
"Se ei tyydyttäisi häntä. Hän on itsepäinen vanha herra ja sitä paitsi Charles Jokin, ja hän suuttuisi varmasti, jos kohtelisimme häntä kuin lakeijaa. Sallikaa minun ehdottaa jotakin."
"Mitä sitten?" kysyi Madrasia epäillen. "Meidän pitää olla varovaisia."
"Muustahan tässä ei ole kysymystäkään. Tehkäämme näin: Jos tuo vanha herra tulee, ja hän tuleekin varmasti, käskemme Tibbien opastaa hänet tänne. Otamme hänet vastaan kaikessa komeudessamme; te tietysti näyttelette oikeata osaanne linnanrouvana ja minä teidän vieraananne. Pahoittelette, että herra Parslewe on matkustanut pois kotoaan määräämättömäksi ajaksi, ja koetamme molemmat olla hyvin varovaisia, ettemme ilmaisisi vanhukselle mitään. Mutta pidämme häntä silmällä. Minä ainakin haluan nähdä, etsiikö, näkeekö ja näyttääkö hän tuntevan kuparilipasta. Pawley on kyllä kertonut hänelle, missä sitä säilytetään, ja ilmaissut tarjoilupöydän paikan. Katsokaamme nyt, kääntyykö hänen katseensa sinnepäin. Hän tulee ja ehkäpä hyvinkin pian."
"Hyvä", suostui Madrasia. "Mutta jos hän ryhtyy ristikuulustelemaan meitä?"
"Torjumme hänen kysymyksensä puhumatta mitään tärkeää. Meidän ei tarvitse välittää mistään muusta kuin siitä, että herra Parslewe on poissa."
Lopetimme aamiaisemme, pöytä korjattiin, ja istuuduimme odottamaan puhellen. Ja ennen pitkää kuuluikin tornin ovelta kovaa koputusta. Tibbie Muir, joka oli jo saanut ohjeensa, meni sinne katsomaan. Hetkisen kuluttua kuulimme raskaita askelia kiertoportailta. Tibbie katsoi huoneeseen ja hänen takaansa häämötti muudan suuri turkiskauluksinen rumilas.
"Täällä on muudan herrasmies, joka sanoo itseään herra Charles — herra
Charles —" aloitti Tibbie.
Rumilas tuli lähemmäksi hattu kädessään.
"Sallikaa minun", sanoi hän mielistelevästi. Sitten hän katsoi ympärilleen värillisten lasi-ikkunoiden valaisemassa huoneessa ja huomattuaan naisen siellä kumarsi. "Charles Sperrigoe", sanoi hän. "Olen saapunut tänne tervehtimään herra Parsleweä, herra James Parsleweä."
"Herra Parslewe ei ole kotona", vastasi Madrasia. "Hän on matkustanut pois liikeasioissa."
Herra Charles näytti pettyneeltä. Mutta hän katsoi tarkasti Madrasiaan ja kumarsi jälleen kohteliaammin kuin äsken.
"Ehkä minulla on kunnia", sanoi hän, "puhutella neiti Parsleweä?"
"Ei", vastasi Madrasia. "Nimeni on Durham ja olen herra Parslewen holhokki."
Herra Charles katsoi minuun. Koetin tarkoituksellisesti pysytellä huoneen varjoisimmassa osassa, koska siellä oli pimeämpää, ja huomasinkin, ettei hän tuntenut minua, vaikka hän varmaankin oli nähnyt minut Newcastlessa ja Woolerissakin.
"Entä tämä nuori herrasmies?" vihjaisi hän. "Onko hän herra Parslewen poika?"
"Ei", vastasi Madrasia, "muudan vieras vain."
Herra Charles näytti surulliselta ja tyytymättömältä. Hän liikahteli hieman levottomasti ja hermostuneesti.
"Ettekö tahdo istuutua?" kysyi Madrasia.
Hän istuutui eräälle tuolille keskus- ja tarjoilupöydän väliin. Sitten hän katsoi Madrasiaan uteliaasti ja mielestäni hyvin ihailevastikin.
"Kiitoksia", hän sanoi. "Pahoittelen kovasti herra Parslewen poissaoloa. Olen kuullut sanottavan herra Parsleweä eteväksi muinaistutkijaksi."
"Oh!" sanoi Madrasia. "Eteväksikö?"
"Niin, eteväksi juuri", kuhersi vieras. "Hyvin eteväksi."
"Kummallista!" huomautti Madrasia. "Olen luullut häntä vain hutilukseksi. Sellaiseksi hän varmasti itsekin itseään luulee."
Herra Charles viittasi lihavalla valkoisella kädellään.
"Profeettain, nuori neiti, ei sanota nauttivan minkäänlaista
kunnioitusta omassa maassaan", huomautti hän hymyillen tieten tahtoen.
"Ja oppineet miehet luulottelevat tavallisesti itseään aloittelijoiksi.
Mitä sanookaan muudan lempirunoilijani?
"'Tiede on ylpeä siitä, että se on oppinut niin paljon;
viisaus on nöyrä sen tähden, ettei se tiedä enempää.'
"Juuri niin!"
"Pidättekö runoista, herra Charles?" kysyi Madrasia.
"Äärettömästi, ja vanhoista esineistä myös", myönsi vieraamme. "Ja koska jouduin sattumalta näille seuduille ja kuulin puhuttavan herra Parslewestä, uskalsin lähteä vieraisille hänen luokseen voidakseni osoittaa hänelle kunnioitustani ja —"
"Juuri niin", keskeytti Madrasia. "Kuinka ystävällinen olettekaan. Emme luullakseni ole tienneetkään, että holhoojani maine muinaistutkijana on leviämäisillään, mutta hän näyttääkin tulevan kuuluisaksi. Olette toinen henkilö, joka on tullut tervehtimään häntä samassa asiassa muutamien päivien kuluessa. Toinen", lisäsi hän, "oli muudan Pawley-niminen herrasmies."
"Todellako?" sanoi herra Charles. "Tunnen vain muutamia muinaistutkijoita, koska olen jonkinlainen erakko. Ja ehkä herra Crawley tai Pawley olikin niin onnellinen, että hän tapasi herra Parslewen kotona ja voi nauttia hänen seurastaan. Aivan niin, aivan niin. Ja minulla taas voidaan sanoa olleen huonon onnen."
"Herra Parslewe matkusti tänä aamuna", huomautti Madrasia asiallisesti.
"Hän voi palata ehkä jo huomenna, mutta sitä on mahdotonta näin
edeltäpäin sanoa. Hän voi viipyä poissa ehkä viikonkin, jos hyvin käy.
Mutta ilmoitan hänelle varmasti käynnistänne, herra Charles."
"Kiitoksia, kiitoksia", sanoi vieras. "Olen hyvin pahoillani, koska en vielä tiedä, kuinka kauan tulen viipymään näillä seuduilla. Ihana romanttinen paikka, hyvin romanttinen. Oletteko asunut täällä kauankin?"
"Aina Intiasta saapumisestamme asti", vastasi Madrasia unhottaen sopimuksemme. "Muutamia vuosia."
"Niinkö, saapuiko herra Parslewe tänne Intiasta?" kysyi herra Charles kiihkeästi. "Mutta te — ette suinkaan te ole syntynyt tuon polttavan taivaan alla?"
"Olen kyllä", vastasi Madrasia nauraen.
"Englantilaisista vanhemmista, tietysti? Luonnollisesti — englantilainen ruusu — ah, englantilainen ruusu! Ei kukaan, neiti Durham, voisi luullakaan teitä muuksi."
Rykäisin hienotunteisesti. Ja Madrasia ymmärsi vihjauksen.
"Olen pahoillani, ettei herra Parslewe sattunut kotiin", aloitti hän.
"Voinko ilmoittaa hänelle jotakin?"
Herra Charles otti esille kotelon ja asetti nimikorttinsa pöydälle. Sitten hän nousi, ja molemmat huomasimme hänen kääntävän katseensa kuparilippaaseen. Hän tarkasteli sitä kotvasen kiinteästi.
"Kiitoksia, kiitoksia", vastasi hän. "Korttini, terveiseni ja pahoitteluni, ja ehkä suon itselleni sen ilon, että tulen tervehtimään häntä uudestaan, jos hän vain palaa piakkoin. Tahtoisin hyvin mielelläni katsella hänen kokoelmiaan."
Madrasia otti kortin käteensä.
"Ja missä asutte, herra Charles?" kysyi hän.
"Vielä päivän tahi parikin Woolerin hotellissa. Ja sen jälkeen ehkä muutamia päiviä Berwickissä. Wooleriin osoitetut kirjeet saavuttavat minut joka tapauksessa niin kauan kuin tulen oleskelemaan näillä seuduilla, koska ne lähetetään jälkeeni."
Hän katseli vieläkin kuparilipasta ja rupesi hetkisen kuluttua pettämään meitä.
"Kuinka kaunis vanha tarjoilupöytä tuo onkaan?" huomautti hän mennen lähemmäksi kysymyksessä olevaa huonekalua. "Herra Parslewe on nähtävästi chippendalelaisten esineiden tuntija."
Hän lähestyi vieläkin lähemmäksi pöytää, mutta molemmat huomasimme, ettei hän katsellut sitä ollenkaan, tuijotti vain kuparilippaan vaakunaan.
"Kokoaminen on hauskaa hommaa", sanoi hän suoristautuen. "No niin, minun on kai lähdettävä. Huvi ei saa syrjäyttää velvollisuutta, ajoneuvoni odottavat, ja minulla on vielä jotakin tehtävää matkani päämäärässä."
Hän puristi Madrasian kättä mielestäni liiankin sydämellisesti.
Madrasia kääntyi puoleeni.
"Ehkä tahdotte opastaa herra Charlesin turvallisesti portaita alas?" ehdotti hän. "Ne ovat melko vaaralliset oudolle."
Menin edellä portaissa ja avasin oven. Huoneessa oli ollut hämärä ja vielä enemmän portaissa, mutta kevätaurinko valaisi meidät koko loistollaan tullessamme pihalle, ja silloin, nähdessään minut ensi kerran selvästi, vanhus huudahti äkkiä kovasti.
"Mutta nuorimies!" sanoi hän tuijottaen minuun ja punastuen tuntiessaan minut. "Olen nähnyt teidät ennenkin. Esimerkiksi eilen illalla Woolerin hotellissa. Ja, ja jossakin muuallakin ennen sitä."
"Varmaankin Newcastlessa", sanoin. "Näin teidät siellä pari kolme kertaa."
Hän pysähtyi kuin naulittu pihan keskelle tuijottaen yhä minuun.
"Kuka te olette?" kysyi hän. "Tyttö tuolla ylhäällä sanoi teitä vieraakseen."
Hänen mielistelevän kohtelias käytöksensä oli haihtunut nyt, ja hän näytti melkein uhkaavalta. Katsoin häneen ihmetellen.
"Neiti Durham sanoi aivan oikein. Olen todellakin hänen vieraansa."
"Ja Parslewenkö myös?"
"Niin, varmasti hänenkin", sanoin minä.
"Kuinka kauan olette ollut tuttu hänen kanssaan?"
Hänen käytöksensä alkoi nyt käydä hieman liian röyhkeäksi.
"Mutta —. En ymmärrä lainkaan —"
Hän pukkasi minua äkkiä rintaan kummallisen tuttavallisesti.
"Kuulkaahan nyt, nuorimies", sanoi hän. "Sanoitte nähneenne minut
Newcastlessa. Olinko silloin jonkun seurassa?"
"Kyllä", vastasin minä hieman äreästi. "Näin teidät erään
Pawley-nimisen miehen seurassa."
"Oo!" huudahti hän. "Ja näitte minut eilen illalla Woolerissa poliisikomissaarin seurassa. Tulitteko te tänne kertomaan sen ja tuon Pawley-vaiheen Parslewelle? Olenko oikeassa?"
"Kyllä", vastasin minä. "Mutta miksi sitä kysytte?"
Sanomatta enää sanaakaan hän nousi ajoneuvoihinsa, viittasi ajajalleen ja kiiruhti pois.