VI
VASTUSTAMATON SANOMALEHTIMIES
Katselin, kuinka Charles Sperrigoe ajoi pois nummitietä, suljin sitten tornin oven ja palasin hitaasti ja hyvin mietteissäni portaita ylös arkihuoneeseen. Madrasia seisoi vielä paikoillaan uuninmatolla, mihin hän oli jäänytkin; hänellä oli kuparilipas kädessään ja hän tarkasteli sitä huolellisesti. Kun tulin huoneeseen, laski hän sen pöydälle ja me katsoimme toisiimme.
"Luuletteko hänen tulevan takaisin?" kysyi hän.
"En voi tietää sitä", vastasin minä. "Mutta luullakseni hän ja Pawley ovat melkein samaa lajia. Jos hän on herra ja Pawley on renki, ei silloin isännän ja rengin välillä ole suurtakaan eroa. Huomasitteko, ettei hän halunnut myöntää tuntevansa Pawleytä, vaikka muistikin varmasti tavanneensa Pawleyn Newcastlessa toissa päivänä? Mutta nyt minä kerron teille, mitä alhaalla tapahtui."
Toistin hänelle tarkoin sen lyhyen sananvaihdon, mihin olin joutunut vieraan kanssa pihalla. Hän kuunteli innostuneesti, ja hänen silmänsä kirkastuivat.
"Ymmärrän hänen tarkoituksensa. Hän luuli teidän kertomuksenne Jimmielle Newcastlen tapahtumista ja hänen tulostaan tänne karkoittaneen Jimmien täältä äkkiä."
"No niin, eikö hän sitten ole lähtenyt?"
Hän katsoi minuun hetkisen vaiti, nyökäytti sitten päätään kuin myöntääkseen kieltämättömän tosiseikan.
"Luultavasti hän lähti", vastasi Madrasia.
"Luultavasti! Hän lähti muitta mutkitta!" huudahdin. "Ennen aamua.
Mutta miksi?"
"Hän ei halunnut tavata tuota pöyhkeää vanhaa herraa", sanoi Madrasia. "Se tuntuu pätevimmältä syyltä. Niin, luulen Jimmien tarkoituksellisesti poistuneen."
"Ja hän on jättänyt meidät tänne vastaamaan asioista. Jos vain tietäisin, mistä tämä kaikki johtuu ja mitä tämä hälinä tuosta lippaasta merkitsee, niin —"
"Lippaalla on siinä luullakseni vain hyvin vähän tekemistä", keskeytti Madrasia. "Se toimii vain jonkinlaisena avaimena tahi johtolankana tahi jonakin sellaisena."
"Niin, varmasti jonakin. Epäilemättä tekin huomasitte, kuinka pian vanha Valkoparta näki sen. Kaikki nuo puheet tarjoilupöydästä olivat paljasta roskaa. Hän ei katsonut siihen lainkaan, tuijotti vain lippaaseen."
"Hän tulee kyllä takaisin!" huudahti Madrasia äkkiä. "Olen siitä aivan varma. Ja ihmettelenpä, tuoko hän takaisin tullessaan poliisinkin mukanaan."
"Poliisinko? Miten ihmeessä voi jotakin sellaista pälkähtää päähänne?
Poliisin! Joutavia!"
"Ettekö itse nähnyt herra Charles Sperrigoen, kuka hän nyt sitten lieneekään, keskustelevan paikallisen poliisikomissaarin kanssa eilen illalla? Tärkeää! Vanha herra neuvottelee poliisin kanssa. Ehkä lipas onkin varastettu, ettekö ymmärrä nyt sitä?"
"Ette suinkaan tahdo väittää, että herra Parslewe on varastanut sen?"
"No niin, olen kuullut puhuttavan, että muinaistutkijat voivat joskus erehtyä niinkin paljon", vastasi hän nauraen. "Heidän käsitteensä omistusoikeudesta ovat luullakseni hieman hämäriä. Mutta vapautetaan Jimmie siitä epäluulosta. Hän on ehkä ostanut sen joltakin, joka on varastanut sen."
"Se voi olla hyvinkin mahdollista. Mutta mistä kaikki tämä salaperäisyys johtuu, jos asia kerran olisi niin? Miksi ei Pawley, joka epäilemättä tuli hakemaan lipasta, kertonut suoraan asiaansa? Miksi oli Sperrigoekin niin salaperäinen?"
"Ah, Pawley tuli vain katsomaan, onko lipas todellakin täällä! Sperrigoe tuli taas kysymään, kuinka se on joutunut tänne. Tämä tuntuu minusta aivan selvältä asialta. Haluaisin kuitenkin tietää, miksi siitä on nostettu sellainen meteli."
"Ja minä tahtoisin tietää, miksi Parslewe matkusti. Se on paljon salaperäisempää."
"Ettekö kertonut minulle hänen olleen sen näköisen, että hän tunsi Sperrigoen, teidän kuvaillessanne häntä?" kysyi Madrasia. "No niin, herra Charles on joku sellainen henkilö, johon Jimmie on tutustunut vuosia sitten. Eikä Jimmie ole halunnut tavata häntä. Kuten jo teille huomautin, on Jimmie hyvin omituinen ja kummallinen. Enkä luule hänen palaavan kotiin, ennen kuin Charles Sperrigoe on poistunut paikkakunnalta."
"Ja minä puolestani luulen, ettei Charles Sperrigoe lähde pois paikkakunnalta, ennen kuin hän saa tavata Parsleweä", sanoin. "Siinä sitä nyt ollaan."
"Mutta onko se nyt niin erittäin tärkeää?" kysyi Madrasia. "Emmekö me aio lähteä lainkaan kävelemään näin kauniina aamuna? Emme hyödytä ketään jäämällä tänne ajattelemaan tuota kirottua asiaa."
Mutta ennen kuin ehdimme toteuttaa aikeemme, ilmaantui Tibbie jälleen huoneeseen näyttäen hyvin vihaiselta ja happamelta ojentaessaan Madrasialle uuden nimikortin. Hän ei malttanut olla sanomatta:
"Olen ilmoittanut hänelle senkin seitsemän kertaa, ettei herra ole kotona, mutta hän ei näytä välittävän sanoistani tuon vertaa eikä mene tiehensäkään, minkä vuoksi teidän pitää puhutella häntä itse, neiti Madrasia. Ja ellei tällainen alituinen ovissa laukkaaminen jo vihdoin lopu —"
Madrasia katsoi korttiin ojentaen sen sitten minulle. Se oli painettu ja kirjaimet oli nähtävästi tarkoitettu vaikuttaviksi:
Augustus Weech Newcastle Evening Planet
"No?" kysyi Madrasia.
"Ottaisin luullakseni vastaan tämän herrasmiehen", sanoin minä.
"Opastakaa hänet tänne, Tibbie", komensi Madrasia. "Ehkä hän onkin viimeinen. Mutta mitä hän mahtaneekaan tahtoa?" jatkoi hän kääntyen minun puoleeni Tibbien poistuessa muristen. "Uutistenkerääjä!"
"Hän on varmasti jonkinlainen sanomalehtimies. Ja haluaa nähtävästi uutisia. Mutta kuinka hän voi tietää, mistä sellaisia on saatavissa? Ja millaisia sitten?"
"Me joudumme yhä enemmän sumun keskelle", huomautti Madrasia. "Odotetaan sentään, mitä hänellä on sanottavaa. Ehkä hänellä on joitakin uutisia meille."
Teräväsilmäinen, vilkas ja viisaan näköinen nuorimies astui huoneeseen kumartaen. Hän oli hienosti puettu, esiintyi kuin kotonaan ja oli täynnä elinvoimaa. Ja hänen ensimmäinen huomautuksensa oli merkillinen. Kun hän suoristautui kumarrettuaan Madrasialle, sattui hänen katseensa kuparilippaaseen ja pitemmittä esipuheitta hän viittasi pitkällä sormellaan siihen.
"Tuossahan tuo sama kapine nyt on!" huudahti hän. "Aivan varmasti!"
Sitten hän huomasi minut, hymyili, kuin hän olisi tuntenut huojennusta nähdessään miehenkin huoneessa ja kääntyi jälleen Madrasian puoleen.
"Ymmärsin, neiti, ettei herra Parslewe olekaan kotona", sanoi hän kohteliaasti. "Mutta te kai olette neiti Durham? Olen kuullut puhuttavan teistä. Jos vain saan istuutua, niin —"
Hän vajosi erääseen tuoliin pöydän viereen, ennen kuin Madrasia ehti pyytääkään häntä, ja asettaen hattunsa viereensä hän siveli kädellään melko tuuheaa vaaleaa tukkaansa, kuin hän siten olisi halunnut valmistautua juttelemaan asioista.
"Tunsin sen heti tullessani huoneeseen", sanoi hän hymyillen jälleen vilpittömästi, niin, melkeinpä lapsellisesti. "Tuo vanha lipas on aiheena kummalliseen juttuun, vai mitä?"
"Huomaan teidän tietävän siitä jotakin", huomautti Madrasia.
"Niin toki tiedänkin, neiti, ja sen vuoksi olenkin nyt täällä", vastasi hän iloisesti. "Niin, tiedän jotakin, kuten tämä nuori herrasmieskin, luullakseni. Näin hänen tässä eräänä päivänä — eilen, tarkemmin sanoen — tulevan vanhan Bickerdalen kaupasta."
"Tekö?" huudahdin minä.
"Niin, minä juuri. Olin juuri menossa sinne teidän poistuessanne sieltä", vastasi hän. "Saitte vanhan Bickerdalen raivostumaan jollakin tavalla. Katsokaas, Bickerdale on appeni."
Madrasia ja minä katsoimme toisiimme. Meillä oli luullakseni sama ajatus, että vieraamme näytti melko nuorelta ollakseen naimisissa.
"Niinkö todellakin?" sanoin minä.
"Kyllä", jatkoi hän. "Olen ollut naimisissa jo kolmisen vuotta ja tiedän Bickerdalen kummalliseksi ja ärtyisäksi mieheksi. Te saitte hänet suuttumaan eilen, herra — en tiedäkään nimeänne."
"Minua sanotaan Crayeksi", vastasin minä.
"Herra Craye siis. No niin, herra Craye ja neiti Durham, tahi päinvastoin, jos minun nyt täytyy olla kohtelias, asia on tällainen", jatkoi hän iloisesti. "Tuohon kuparilippaaseen liittyy jokin salaisuus. Herra Parslewe tietää sen, luullakseni, mutta vanha palvelijattarenne sanoo hänen matkustaneen pois — kummallinen vanha nainen, tuo palvelijattarenne — oikea luonne, niin sanoakseni. Mutta vaikka herra Parslewe onkin poissa, olette te ainakin kotosalla. Ja minä haluan saada jotakin ja saadakseni sen ilmaisen mielelläni kaikki tietoni. Sillä ehdolla tietysti, ettei se mene edemmäksi."
Madrasia ja minä katsahdimme jälleen toisiimme; sitten istuuduimme molemmat, toinen puheliaan vieraan toiselle ja toinen toiselle puolen.
"Mitä te oikeastaan tiedättekään, herra Weech?" kysyin niin ystävällisesti kuin suinkin.
"Niin", sanoi Madrasia, "olisitte hyvin ystävällinen, jos kertoisitte sen meille."
Herra Weech hymyili rummuttaen sormillaan hattunsa kupua.
"No niin", sanoi hän armollisesti, "voinhan minä kertoakin sen teille. Aioin tietysti kertoa sen herra Parslewelle, mutta käyhän se näinkin päinsä, ja tekin voitte epäilemättä ilmaista minulle jotakin. Kerron aluksi itsestäni. Kuten jo äsken sanoin, olen Bickerdalen vävy. Menin naimisiin hänen kolmannen tyttärensä, Melissan, kanssa, jossa ei ole mitään vikaa. Koska olen niin läheisissä suhteissa Bickerdaleen, käyn tietysti usein hänen kotonaan — vierailen siellä aina sunnuntaisin vaimoni ja lapseni kera. Nyt eräänä sunnuntaina ollessani siellä vieraisilla, siitä ei ole vielä pitkääkään aikaa, satuin menemään työpajaan saadakseni tupakoida rauhassa — anoppini kieltää jyrkästi kaiken tupakoimisen vierashuoneessaan — ja näin silloin tuon esineen, tuon saman kuparilippaan. Huomioni kiintyi melkoisesti kaiverrettuun vaakunaan ja sen alla olevaan omituiseen lauselmaan, ja kysyin Bickerdalelta, mistä hän oli saanut sen. Hän kertoi minulle silloin herra Parslewen Kelpieshawista tuoneen sen hänelle korjattavaksi, koska se oli hieman vahingoittunut pudotessaan jostakin ja kaipasi niin muodoin kuparisepän käsittelyä. Keskustelimme sitten hieman siitä. Bickerdale sanoi sen valmistetun — sehän on taottua kuparia — ainakin noin sata vuotta sitten, kehuen sitä hyvin kauniiksi. Se oli saanut kuhmun laitaansa, ja Bickerdalen oli nyt suoristettava se, mikä ei ollut suinkaan helppo tehtävä. Mutta hän onnistui kuitenkin siinä, ja joko herra Parslewe haki sen tahi se lähetettiin hänelle. Tuossa se joka tapauksessa on."
Herra Weech kopautti siihen kynnellään kuin korostaakseen sanojaan ja jatkoi:
"No niin, jonkin aikaa sen jälkeen — en voi määritellä päivää oikein tarkasti — kun lipas oli lähetetty tänne, menin eräänä sunnuntaina Bickerdalen luo, ja päivällisen jälkeen hän vei minut konttoriinsa. 'Kuulehan nyt', sanoi hän päästyämme sinne, 'kai muistat tuon kuparilippaan, joka oli lähetetty minulle korjattavaksi ja jota sinäkin ihailit? Tietysti muistat sen. No niin, sain tässä eräänä päivänä pienen lähetyksen, joka oli kääritty vanhaan Times'iin, ja silloin satuin huomaamaan tämän sen etusivulla', lisäsi hän hakien samalla esille lehden ja viitaten erääseen ilmoitukseen, jonka hän oli merkinnyt. Luin sen ja tuijotin siihen hämmästyneenä. Tämä", jatkoi herra Weech vetäen äkkiä esille taitetun lehden povitaskustaan, "ei ole sama Times'in kappale, joka oli joutunut Bickerdalen haltuun, vaan toinen samaa numeroa — hankin sen itselleni jälkeenpäin. Kas niin, neiti Durham ja herra Craye, lukekaa se saadaksenne selvän käsityksen siitä, mitä oikeastaan haluan saada selville herra Parsleweltä. Olen merkinnyt kohdan punaisella."
Hän laski lehden eteemme pöydälle ja me kumarruimme lukemaan tuntein, jotka, ainakin mitä minuun tulee, muuttuivat äkkiä melko sekaviksi.
"250 punnan palkinto. Huutokaupanpitäjille, muinaisesineiden kauppiaille, vanhojen kirjojen myyjille, harvinaisten teosten ostajille ynnä muille: Eräästä hyvin tunnetusta yksityisestä kirjastosta on hävinnyt tahi varastettu seuraavat harvinaiset teokset: 1. Hubbardin kirjoittama Uuden Englannin Nykyinen Asema, 1677; 2. Brandtin Hullujen Laiva, 1570; 3. Burtonin Anatomia, 1621; 4. Samuel Danielin Kootut Teokset, 1623; 5. Draytonin Polyolbioni, 1622; 6. Higdenin Polycroniconi, 1527; 7. Florionin Montaigne, 1603. Kaikkien näiden hyvin harvinaisten teosten kansissa on kilpi, johon on kaiverrettu seuraava lause aivan täydellisenä." (Seurasi teknillinen selostus, joka oli yksityiskohtainen ja heraldinen.) "Samalla on hävinnyt tahi varastettu muudan muinaisaikainen taottu kuparilipas, jonka etusivuun on kaiverrettu sama vaakuna ja lauselma kuin edellisessä selostuksessa olemme kuvailleet. On hyvin mahdollista, että näitä esineitä tullaan tarjoamaan joillekin hyvin tunnetuille kokoilijoille joko täällä tahi ulkomailla. Kirjojen kilvet on ehkä poistettu. Alussa mainitsemamme 250 punnan palkinto maksetaan jokaiselle, joka vain voi antaa meille sellaisia tietoja, että hävinneet esineet saadaan takaisin. Kaikki sellaiset ilmoitukset on jätettävä allekirjoittaneille."
Sperrigoe, Chillingley & Watson.
Asianajotoimisto.
Friarsin kujanne 3.
Medminster.
Otin asian omiin hoiviini luettuani tämän. Tyrkättyäni aluksi Madrasiaa kyynärpäähän ilmaistakseni hänelle, että aioin ryhtyä johonkin, käännyin herra Weechin puoleen.
"Tämä on hyvin mielenkiintoista ja kummallista. Hm — ehkä kaipaatte hieman virkistystä matkanne jälkeen, herra Weech? Mitä sanotte viskistä ja soodasta?"
"Kiitoksia vain", vastasi hän heti katsahtaen tarjoilupöytään. "Mikään ei olisi tervetulleempaa, herra Craye. Vuokrasin Woolerista polkupyörän, mutta tienne — ainakin muutamin paikoin — ovat sellaisessa kunnossa, että jouduin ihan helisemään suoriutuakseni niistä. Julmaa!"
Sekoitin hänelle väkevän annoksen ja asetin laatikollisen keksejä hänen lasinsa viereen. Sitten käännyin Madrasian puoleen ja ottaen Timesin käteeni menin ovelle.
"Suokaa anteeksi neiti Durhamille ja minulle, herra Weech, että poistumme muutamiksi minuuteiksi", sanoin. "Teidän ei tarvitse odottaa kauan palaamistamme."
Kun olimme päässeet huoneesta ja saaneet sen oven varmasti kiinni, katsoin Madrasiaan, joka vuorostaan katsoi kysyvästi minuun.
"Tulkaa kirjastoon", kuiskasin. "Nuo kirjat!"
"Niin, minäkin ajattelin samaa."
Hiivimme portaita ylös, aivan kuin olisimme aikoneet tehdä jotakin sopimatonta, ja pujahdimme sitten siihen huoneeseen, missä Parslewe säilytti monia erilaisia aarteitaan. Tyydytimme uteliaisuutemme viidessä minuutissa ja katsoimme sitten kysyvästi toisiamme. Meillä oli siihen syytäkin, koska kaikki nuo ilmoituksessa mainitut kirjat olivat siellä. Kaikki järjestään kilpineen ja kaikkineen.
"Mitähän vielä tulee?" mumisi Madrasia vihdoin. "Emme tietystikään saa kertoa tätä hänelle."
Hän nyökäytti päätään lattiaa kohti tarkoittaen sitä kohtaa, jonka alla herra Weech hörppi juomaansa ja pureskeli keksejä.
"Älkää kertoko hänelle mitään. Mutta annetaan hänen sen sijaan kertoa meille. Tulkaa!"
Palasimme arkihuoneeseen jälleen ja herra Weech näytti viihtyvän siellä mainiosti.
"Haluaisimme kernaasti kuulla enemmän mielenkiintoisesta jutustanne, herra Weech", sanoin. "Pääsitte äsken siihen kohtaan, jolloin Bickerdale näytti teille tämän ilmoituksen. Mitä sen jälkeen tapahtui?"
"No niin, vain seuraavaa", vastasi hän ollen nähtävästi entistä puheliaammalla tuulella. "Neuvottelimme. Bickerdale tahtoi välttämättä heti kirjoittaa noille asianajajille ja ilmoittaa herra Parslewen varkaaksi. Sanoin häntä silloin noin kautta rantain aasiksi, ilmaisten mielipiteeni, että herra Parslewe pikemminkin oli joutunut todellisen varkaan petoksen uhriksi. Neuvoin häntä kääntymään herra Parslewen puoleen, mutta hän kirjoittikin minun tietämättäni noille asianajajille ilmaisten mielipiteensä, että kuparilipas oli varmasti ollut hänen hallussaan, ja epäilynsä, että kirjatkin ovat ehkä siellä, missä lipaskin on. Ja nuo asianajajat lähettivät tänne erään miehen, muutaman yksityisetsivän tiedustelemaan —"
"Erään Pawley-nimisen, vai mitä?" vihjaisin.
"En ole kuullut milloinkaan hänen nimeään, mutta en ihmettelisi lainkaan, vaikka olisittekin oikeassa. Kuulin vain puhuttavan hänestä. Hän saapui tänne joka tapauksessa, ja hänen isäntänsä seurasi häntä — kookas, kerskaileva mies, joka käväisi eilen Bickerdalen luona. Ja silloin riitauduin Bickerdalen kanssa, ymmärrätte kai sen?"
"En oikein. Kuinka ja miksi riitauduitte?"
"Koska Bickerdale jostakin kummallisesta syystä tukki äkkiä suunsa tuon lihavan henkilön poistuttua tahtomatta ilmaista minulle mitään", vastasi herra Weech hyvin loukkautuneen näköisenä. "Hän vaikeni varmaankin ehdottomasti kaikesta teillekin? Suorastaan kieltäytyi puhumasta! Tämä tapahtui sen jälkeen kuin näin teidän poistuvan hänen luotaan. Hän kieltäytyi ehdottomasti ilmaisemasta minulle sanaakaan siitä, mitä oli tekeillä. Minulle, vävylleen ja enemmällekin, sillä siitäpä juuri kenkä puristaakin, koska olen sanomalehtimies."
"Niinkö!" huudahdin ymmärtäen vihdoinkin jotakin. "Aiotte siis sepittää tästä jonkinlaisen kertomuksen?"
"Voisinko muutakaan?" vastasi hän nyökäyttäen painokkaasti. "Miksi luulette minun saapuneen tänne? En usko lainkaan herra Parslewen — olen kuullut kerrottavan hänestä useinkin — varastaneen tuota siunattua rasiaa, en ollenkaan. Mutta siihen liittyy romantiikkaa ja salaperäisyyttä ja jotakin muutakin, ja koska halusin sommitella siitä palstan tahi parikin, matkustin tänne sen alkulähteille, mutta kuulinkin surukseni, että herra Parslewe on poissa. Voitteko te kertoa minulle jotakin?"
Vapauduimme herra Weechistä lupaamalla hänelle pyhästi, että herra Parslewen palattua kerromme hänelle kaiken ja kehoitamme häntä suomaan vieraallemme ehdottoman luottamuksensa. Hörpittyään toisen lasillisen viskiä ja soodaa, minkä kestäessä hän kertoi meille luottavaisesti aikovansa vielä päästä pitkälle, hän poistui jättäen meidät yhä suuremman hämmennyksen valtaan.
Mutta hämmennyimme vieläkin enemmän iltapäivällä, kun eräs lennätinpoika tuli Woolerista saakka nummien poikki tuoden meille sähkösanoman. Se oli luonnollisesti herra Parslewen lähettämä, ja kuten Madrasia heti huomauttikin, aivan hänen tapaistaan.
"Teidän molempien on kohdattava minut Newcastlen keskusasemalla huomenna puolenpäivän aikaan."