VII
MITÄ KUOLEVA MIES SANOI
Keskustelimme tästä sähkösanomasta pitkän aikaa arvaillen sen tarkoitusta ja tärkeyttä, pääsemättä kuitenkaan sen pitemmälle. Mutta ajatusten kohdistaminen toisiin asioihin tuntui melkein mahdottomalta. Madrasia sai luullakseni hiukan huojennusta mielelleen laittamalla kuntoon tarpeelliset varusteet aamullista matkaamme varten; luulen senkin vielä helpottaneen, että hän tiesi voivansa pian tavata kummallisen holhoojansa ja saavansa — tahi ainakin yrittävänsä saada — jonkinlaisen selityksen näille omituisille toimenpiteille. Sillä siitä, että ne olivat omituisia, ei voinut olla epäilystäkään. Minun nopea yleissilmäykseni asioihin, ottaen huomioon kaiken Pawleyn tulosta herra Augustus Weechin vierailuun saakka, saattoi vain varmistaa sen, että aloimme olla toivottomasti sotkeutuneita sellaisiin arvoituksiin, joita oli yhtä hyödytöntä kuin mahdotontakin miettiä.
Mutta saimme kokea vielä enemmän ennen illan pimenemistä. Ensiksikin tuli toinen sähkösanoma herra Parsleweltä. Se oli yhtä lyhyt ja täsmällinen kuin ensimmäinenkin, mutta kuitenkin ymmärrettävämpi, ja jollakin kummallisella tavalla se ilahdutti meitä.
"Ottakaa lipas mukaanne."
Madrasia taputti käsiään.
"Tämä kuulostaa jo paremmalta!" huudahti hän. "Paljon paremmalta. Se tarkoittaa, että hän selvittää tahi aikoo ainakin selvittää asiat. Taivaan nimessä, älkäämme vain unhottako kuparilipasta! Kummanko muistiin tässä voidaan luottaa enemmän, teidänkö vai minun?"
"Minun tietysti, koska minä olen mies."
"Väitelkäämme siitä joskus toiste", vastasi hän. "Naisena — hyvä
Jumala, mikä siellä taas on?"
Vanha Tibbie oli juuri astumaisillaan huoneeseen teetarjottimineen, ja kun hän aukaisi oven, kuulimme, kuinka raudoitettuun laudoitukseen koputettiin kovasti ja itsepäisesti. Tibbie vaikeroi melkein pudottaen tarjottimen, ja Madrasia kääntyi vetoavasti puoleeni.
"Alamme kaikki hermostua", sanoi hän. "Ettekö menisi katsomaan?"
Laskeuduin portaita alakertaan, avasin suuren oven ja näin edessäni terveen ja miellyttävän näköisen miehen, joka oli laskeutunut maahan sievän hevosensa satulasta ja seisoi nyt pihalla suitset kädessään. Hän hymyili nähdessään minut.
"Herra Craye, varmaankin", sanoi hän. "Olen kuullut kerrottavan teistä.
Oleskelette täällä herra Parslewen vieraana. Onkohan hän kotona?
Tarkoitan, onko hän jo palannut matkaltaan?"
"Ei", vastasin melko töykeästi.
Hän katsoi minuun samalla kertaa sekä ymmärtäväisesti että luottavaisesti; siihen sisältyi mielestäni jotakin vihjauksen tapaistakin.
"Asian laita on todellisuudessa niin, että olen hänen asianajajansa", huomautti hän, "ja —"
Mutta juuri silloin kiiruhti Madrasia portaita alas ja tervehti vierasta niin lämpimästi, että tulin todella mustasukkaiseksi sekunnin murto-osaksi.
"Herra Murthwaite!" huudahti hän tarttuen vieraan ojennettuun käteen ja pudistaen sitä melkein tulisesti. "Tämä oli hirveän kilttiä teiltä. Olemme ehdottomasti pyörällä päästämme täällä — henkisesti, tarkoitan — ja nyt teidän pitää selittää meille kaikki. Tulonne huojentaa mieltäni yhtä paljon kuin auringonpaiste myrskyn jälkeen. Tulkaa sisään! Vanha Edie pitää kyllä huolta hevosestanne. Tämä herrasmies on nimeltään Alvery Craye, kuuluisa taiteilija, ja hän on melkein yhtä kovasti poissa suunniltaan kuin minäkin."
"Siinä tapauksessa olen joutunut kummalliseen ja ehkä hyvinkin vaaralliseen seuraan!" huomautti herra Murthwaite katsahtaen minuun toisen kerran puoleksi vihjaisevasti "Olette toivoakseni kuitenkin siksi järkevä, että tarjoatte minulle kupposen teetä, neiti Durham? Hyvä, silloin tulen sisään."
Hän luovutti hevosensa vanhalle Muirille ja seurasi Madrasiaa yläkertaan minun harppaillessani viimeisenä. Hänen puheensa oli ollut kevyttä ja leikillistä, mutta heti kun olimme päässeet arkihuoneeseen ja minä olin sulkenut oven, kääntyi hän äkkiä meidän molempien puoleen katsoen meihin tutkivasti ja vakavasti ja hiljensi luullakseni tietämättään ääntään. "Kuulkaahan nyt", sanoi hän sellaisen miehen tapaan, joka tahtoo suoran vastauksen, "sattuuko teistä nuorista kumpikaan tietämään, missä Parslewe nykyään oleskelee? Tarkoitan kysymykselläni todellisuudessa sitä, onko hän kotosalla?"
"Kotosallako?" huudahti Madrasia. "Taivas varjelkoon! Tarkoitatteko, että hän olisi piiloutunut tänne?"
"Miksi ei?" vastasi Murthwaite. "Minä uskallan sanoa, että jokainen, joka vain tuntee tämän paikan tarkoin, voi piiloutua tänne kuukaudeksi. Mutta onko hän täällä? Vai onko hän jossakin muualla?"
Madrasia katsoi minuun ja minä noihin pariin sähkösanomaan, jotka olivat pöydällä teetarjottimen takana.
"Koska herra Murthwaite on herra Parslewen asianajaja", sanoin, "näyttäisin hänelle nuo sähkösanomat. Ne sopivat parhaiten vastaukseksi hänen kysymykseensä."
"Aivan oikein", myönsi Madrasia. Hän sieppasi sähkösanomat ja pisti ne herra Murthwaiten käteen; sitten me molemmat katsoimme häneen tarkasti hänen lukiessaan ne läpi. "Kas niin", sanoi Madrasia, kun Murthwaite taittoi ne jälleen kokoon. "Mitä ajattelette?"
"Vain sitä, että Parslewe on hyvin kummallinen mies", vastasi Murthwaite. "Minun pitää sitä paitsi keskustella hänestä teidän molempien kanssa. Koska tee on jo pöydällä ja olette niin vieraanvaraisia —"
Kokoonnuimme pöydän ääreen ja Madrasia alkoi hääräillä teekannun ja kuppien kimpussa. Pikku seikoista keskusteleminen oli aivan hyödytöntä, koska Murthwaiten vierailu kiinnosti mieltämme äärettömästi, ja hän olikin niin älykäs, ettei antanut meidän odottaa pitkää aikaa uutisiaan.
"Kerron teille nyt lyhyesti saapumiseni syyn", sanoi hän juotuaan ensimmäisen kupin. "Tänään noin puolenpäivän aikaan tuli luokseni eräs Charles Sperrigoe niminen herra, joka esitettyään itsensä kaukaiselta seudulta kotoisin olevaksi virkatoverikseni, kertoi minulle saaneensa juuri kaupungissa kuulla, että minä olen Kelpieshawin omistajan, herra James Parslewen asianajaja, ja ilmoitti samalla, että oli käynyt Kelpieshawissa tapaamassa herra Parsleweä saamatta häntä kuitenkaan käsiinsä. Sitten hän kertoi minulle erään ihmeellisen tarinan, jonka kerron teillekin piakkoin. Mutta aluksi haluan kuulla herra Crayeltä erään seikan, jonka hän luullakseni voi kertoa. Herra Charles luulee, että herra Craye on eilen illalla kertonut herra Parslewelle jotakin sellaista, mikä lähetti hänet matkalle päätä pahkaa. Haluaisin kuulla tuon jutun ja sitten kerron teille, mitä herra Charles Sperrigoe uskoi minulle."
"Minun on kai parasta kertoa kaikki tätä asiaa koskeva erään
Pawley-nimisen miehen vierailusta teidän tuloonne saakka", sanoin.
"Silloin saatte yhtä täydelliset tiedot koko asiasta kuin minäkin.
Kuulkaa siis."
Hän kuunteli tarkkaavaisesti hörppien teetään ja syöden paahdettua leipää, ja minä kerroin kaikki yksityiskohdat. Madrasia korjasi selostustani hieman tahi kuiskasi minulle jotakin silloin tällöin, ja yhteisvoimin selostimme hänelle ilmeisimmät tosiseikat ja yksityiskohdat Weechin vierailuun ja viimeisen sähkösanoman saapumiseen saakka. Madrasia sanoi lopuksi:
"Ja sitten te tulitte; herra Murthwaite. Ja jos vain voitte kertoa meille, mitä tämä kaikki tarkoittaa, siunaamme teitä."
Mutta Murthwaite pudisti jyrkästi päätään.
"En", vastasi hän. "Kaikki tuntuu minusta vieläkin yhtä salaperäiseltä kuin ennenkin, vaikka luulenkin näkeväni heikon valonpilkahduksen — tosin hyvin heikon vain. Voin vain toistaa teille, mitä Sperrigoe kertoi minulle tänä aamuna. Jos vain saan toisen kupillisen mainiota teetänne ja savukkeen sen höysteeksi, niin —"
Hän odotti hetkisen kooten ajatuksiaan ja selosti sitten meille asiaa nojautuen taaksepäin tuolissaan ja viitaten silloin tällöin savukkeellaan korostaakseen huomautuksiaan, melkein kuin olisimme muodostaneet jonkinlaisen valamiehistön.
"Toimisto, jonka vanhin osakas herra Charles Sperrigoe on", sanoi hän, "on jo useita vuosia toiminut erään hyvin vanhan sisämaan suvun, Palkeneyn kartanon omistajain laillisena neuvonantajana. Te näette suvun vaakunan täydellisenä kummallisine lauselmineen tuon kuuluisaksi tulleen kuparilippaan laidassa tuolla pöydällä. Palkeneyt ovat asuneet Palkeneyssä Tudorien ajoilta saakka — todellisuudessa sen aikakauden varhaisimmilta vaiheilta asti. Perhe on ymmärtääkseni hyvin varakas, mutta sellainen, joka on vähitellen kuollut sukupuuttoon.
"Ja siirtyäksemme melkein nykyaikoihin, muutamia vuosia sitten tapahtuneisiin seikkoihin, kerron teille, että Palkeneyn kartanossa asui siihen aikaan muudan vanha herrasmies, herra Matthew Palkeney, jota luultiin viimeiseksi Palkeneyksi. Hän oli jo hyvin vanha, melkein yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko. Kerran nuoruudessaan oli hänellä ollut nuorempikin veli, John Palkeney, mutta hän oli jo nuorenamiehenä ottanut perintöosansa ja matkustanut pois isiltä peritystä kodistaan palaamatta sinne enää milloinkaan takaisin. Viimeiset tiedot hänestä oli saatu Etelä-Amerikasta noin kuusi- tai seitsemänkymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli ollut lähdössä johonkin siihen saakka tuntemattomaan maahan, missä hänen luullaan menettäneen henkensä. Ja sen vuoksi tunsikin Matthew Palkeney, koska hän oli viimeinen suvustaan, itsensä vanhoilla päivillään hyvin yksinäiseksi. Ja eräänä päivänä saattoi hänen sairautensa hänet vuoteenomaksi, ja muutamien tuntien kuluttua Sperrigoe, lääkäri, taloudenhoitaja ja sairaanhoitajatar, jotka olivat kokoontuneet hänen kuolinvuoteensa ääreen, hämmentyivät ja hämmästyivät melkoisesti kuullessaan vanhuksen toistelevan eräitä sanoja. Ne olivat ainoat hänen mumisemansa sanat sairautensa aikana, ja hän toisteli niitä toistelemistaan ennen kuolemaansa. Ne kuuluivat:
"Kuparilipas — eräs Palkeney, eräs Palkeney — kuparilipas!"
Hän keskeytti pannen arvoa kertomuksensa dramaattiselle vaikutukselle ja katsoi meihin. Madrasiaa värisytti hieman.
"Kaameaa!" mumisi hän.
"Niin juuri", myönsi Murthwaite. "No niin, kukaan ei ymmärtänyt vanhuksen tarkoitusta, ja oli aivan hyödytöntä koettaakaan taivuttaa häntä selittämään. Mutta hänen kuoltuaan vanha taloudenhoitaja vaivattuaan aivojaan niin paljon kuin suinkin muisti, että kirjaston muutamassa nurkassa sijaitsevassa kaapissa oli eräs pieni taottu kuparilipas, jota hän oli nähnyt Matthew Palkeneyn kiilloittavan omin käsin viime vuosina. Hän meni Sperrigoen kanssa hakemaan sitä, mutta se oli hävinnyt sieltä. Sperrigoe antoi tarkastaa rakennuksen perin pohjin ylhäältä alas asti löytämättä sitä sittenkään. Kuparilipas oli varastettu ja tuossa se nyt on Parslewen tarjoilupöydällä Pohjois-Humberlandissa. Sitä ei voida kieltää, ei ollenkaan!"
Hän keskeytti taasen ja me vaikenimme, kunnes hän suvaitsi jälleen jatkaa:
"Kuinka se on tullut tänne, tahi sanokaamme pikemminkin, kuinka Sperrigoe sai selville sen, että se on täällä? Herra Craye on juuri kertonut minulle toisen puolen siitä, ja minä voin kertoa toisen. Kun Sperrigoe sai selville, että kuparilipas epäilemättä oli varastettu, pani hän toimeen tarkan tutkimuksen koko kirjastossa, jolloin löytyi painettu luettelo kaikista kirjoista. Nyt hän huomasi, että useita vanhoja ja harvinaisia teoksia oli kadonnut kuparilippaan mukana. Silloin hän ilmoitti sanomalehdissä. Tiedätte lopun. Parslewe oli vienyt kuparilippaan Bickerdalelle, Bickerdale oli huomannut Sperrigoen ilmoituksen ja niin edespäin. Ja nyt, kun Pawley Sperrigoen valtuuttamana ja sitten Sperrigoe itse saapuvat tänne kysymään suoraan, kuinka hän on saanut kuparilippaan haltuunsa, matkustaa hän pois. Mutta miksi?"
"Koska satun tuntemaan hänet", sanoi Madrasia äkkiä, "voin vastata kysymykseenne. Omista pätevistä ja kunniallisista syistään."
"Ja hänen ystävänään ja neuvonantajanaan", huomautti Murthwaite, "voin sanoa amenen siihen. Mutta miksi hän ei antanut minkäänlaista selitystä?"
Nyt oli minun vuoroni sekautua asiaan.
"Herra Murthwaite", sanoin, "ei Pawley eikä herra Charles Sperrigoekaan pyytäneet minkäänlaista selitystä. Sperrigoe ei tietysti tavannut herra Parsleweä, ja Pawley tuli tänne vain vakoilemaan —"
"Niin, niin", keskeytti hän. "Tarkoitan todellisuudessa vain sitä, että miksi herra Parslewe ei antanut teille minkäänlaista selitystä?"
"Minulleko?" huudahdin. "Miksi juuri minulle?"
"Koska te olitte ainoa henkilö, joka tiesitte — sanoisimmeko asian välittömät vaiheet. Hän luottaa teihin epäilemättä, herra Craye, vaikka olettekin tunteneet toisenne vasta muutamia päiviä. Miksi hän ei selittänyt teille lyhyesti tätä näennäistä salaisuutta öisen poislivahtamisen sijaan? Miksi?"
"Huomautinhan jo", huudahti Madrasia, "että hän on tehnyt sen omista pätevistä syistään."
Murthwaite rummutti sormillaan pöytää katsoen meihin tarkasti.
"Ettekö nyt ymmärrä?" sanoi hän äkkiä. "Ettekö nyt voi käsittää sitä, millaisen epäluulon alaiseksi hän on saattanut itsensä, koska herra Charles Sperrigoe ei tunne häntä?"
"En ole niinkään varma siitä", sanoin yhtä nopeasti. "Olen joka tapauksessa aivan varma, että Parslewe tuntee tahi on ainakin tuntenut Sperrigoen kerran maailmassa. Teen tämän varman päätelmäni eräästä huomautuksesta, jonka hän teki kertoessani hänelle Sperrigoesta."
"Mitä?" huudahti Murthwaite. "Mistä huomautuksesta?"
Kerroin sen hänelle. Hän nousi äkkiä tuoliltaan kuin jotakin olisi pälkähtänyt hänen päähänsä ja käveli sitten pari minuuttia edestakaisin huoneessa miettien. Sitten hän tuli jälleen takaisin pöydän luo, istuutui paikoilleen ja kääntyi meidän molempien puoleen viitaten noihin pariin sähkösanomaan, jotka vieläkin olivat siinä, mihin hän oli ne laskenut kädestään.
"Ruvetaan nyt puhumaan asiallisesti", hän sanoi. "Otaksun teidän molempien aikovan tavata Parslewen Newcastlessa huomenaamulla näiden sähkösanomain johdosta?"
"Varmasti!" vastasi Madrasia. "Ja aiomme ottaa kuparilippaan mukaamme."
"Oikein", jatkoi hän. "Sitten haluan teidän suorittavan kolme asiaa. Ensiksikin teidän pitää kertoa Parslewelle kaikki, mitä olen kertonut teille tästä Palkeneyn jutusta. Toiseksi, sanokaa hänelle, että minä omalla vastuullani hänen ystävänään ja asianajajanaan olen antanut herra Charles Sperrigoelle sellaisen lupauksen — oikeastaan takuun — että Parslewe niin pian kuin suinkin antaa hänelle täydellisen selostuksen siitä, kuinka lipas ja kirjat ovat joutuneet hänen haltuunsa, niin että niiden vaellus Palkeneyn kartanosta Kelpieshawiin saadaan täydellisesti selville, koska tietenkin on aivan käsittämätöntä, että herra Parslewe olisi saanut ne haltuunsa jollakin epärehellisellä tavalla. Kolmanneksi olen taivuttanut herra Charlesin matkustamaan kotiinsa, missä hän odottaa herra Parslewen lähettämiä tietoja."
"Mutta onkohan hän matkustanut?" sanoi Madrasia.
"Hän matkusti etelään ensimmäisessä junassa keskusteltuaan kanssani", vastasi Murthwaite.
"Saatettuaan Woolerin poliisikomissaarin siihen uskoon, että holhoojani on ehkä varas, vai mitä?" vihjaisi Madrasia.
"Ei mitään sellaista", Murthwaite vastasi. "No, no, malttakaahan nyt, hyvä nuori neiti, asiat eivät ole lainkaan siten. Sperrigoe teki siellä vain muutamia varovaisia kysymyksiä saadakseen tietää, millainen Parslewen asema on naapuristossa. Poliisi ei tietenkään aavista mitään."
Nyt seurasi lyhyt vaitiolo, jonka Madrasia vihdoin rikkoi.
"Viemme tietysti holhoojalleni teidän viestinne. Jokaisen sanan. Mutta, herra Murthwaite, eikö teillä ole minkäänlaista vihiäkään siitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa? Kaikki tämä hälinä, salaperäisyys ja maakunnan halki matkusteleminen yhden ainoan kuparilippaan jälkiä seuratessa?"
Murthwaite nauroi ja kääntyen tarjoilupöytään päin otti lippaan käteensä.
"Minulla on yhtä vähän keinoja salaisuuden ratkaisemiseksi kuin teilläkin", hän sanoi. "Tämä esine on varmasti harvinaisuus jo muutenkin. Se on hienoa vanhaa taottua kuparia, kaunista tekoa ja kauniisti kaiverrettu. Mutta sitä en ymmärrä, miksi se on aiheuttanut sellaisen hälinän, kuten te sanoitte. Kuitenkin, kun kuoleva mies mumisee sellaista, mitä vanha Matthew Palkeneykin, niin haluaa hänen laillinen neuvonantajansa tietenkin saada jotakin selvyyttä asiaan. Mielipiteeni on, ettei tässä ole oikeastaan kysymys kuparilippaasta, vaan siitä, mitä siinä mahdollisesti on ollut. Ei lippaasta, sen sisällöstä vain, ymmärrätte kai sen?"
"Te luulette siis, että siinä on säilytetty jotakin Palkeneyn kartanossa?" vihjaisin.
"Ehkä. Sitä minä juuri ajattelen."
"Ja otaksutte alkuperäisen varkaan anastaneen sen huolimatta sen laadusta?"
"Aivan niin. Lipas on voinut kulkea monien käsien kautta ennen joutumistaan Parslewen haltuun. Parslewe löysi epäilemättä tämän kapineen jostakin harvinaisten esineiden kaupasta ja kirjat myös."
"Voivatko Palkeneyn kartanon asukkaat ollenkaan aavistaa, kuinka varkaus on tapahtunut?" kysyin.
"Eivät. Sperrigoe ainakin väitti niin. Mutta Palkeneyn kartano on ymmärtääkseni jonkinlainen näyttelypaikka; minä tarkoitan, että siellä on sellaisia huoneita, joita näytetään yleisölle, ja niihin kuuluu kirjastokin. Shillingin suuruinen sisäänpääsymaksu kannetaan muutamina aamuina viikossa ja tulot luovutetaan paikallisiin armeliaisuustarkoituksiin. Ja Sperrigoe ajattelee tietysti, että joku vieras varasti tämän lippaan ja kirjat juuri vähää ennen vanhan Matthew Palkeneyn kuolemaa. Niin pitkälle olemme päässeet, eikä tässä enää kaivata muuta kuin muutamia sanoja Parsleweltä."
Hän sanoi sitten lähtevänsä, ja hetkisen kuluttua laskeuduimme kaikki portaita alas pihalle. Vanha Edie toi hevosen tallista ja ottaen suitset käteensä Murthwaite kääntyi Madrasian puoleen.
"Koettakaa nyt taivuttaa herra Parslewe palaamaan heti takaisin tänne ja kertokaa sitten minulle kaikki, että voisin kirjoittaa Sperrigoelle salaisuuden ratkaisun", hän sanoi. "Kertokaa hänelle kaikki puheeni ja pyytäkää häntä palaamaan heti takaisin."
Mutta Madrasia alkoi käydä hieman kapinalliseksi.
"Kerromme kyllä hänelle kaiken Sperrigoen käynnistä ja Weechin vierailun myös", hän vastasi. "Mutta herra Murthwaite, jätätte kokonaan huomioon ottamatta erään asian, niin asianajaja kuin olettekin."
"Minkä sitten?" kysyi Murthwaite nauraen iloisesti.
"Sen, ettei holhoojani milloinkaan olisi matkustanut pois, ei ikinä kutsunut sähköteitse minua ja herra Crayea luokseen eikä kuunaan pyytänyt, että kuparilipas tuotaisiin hänelle, ellei hänellä olisi siihen hyvin pätevät syyt. Luuletteko hänen kujeilevan? Lorua! Koko asia on paljon vakavampi."
Murthwaite siirsi katseensa tytöstä minuun.
"Onko teidänkin mielipiteenne sama, herra Craye?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasin. "Ehdottomasti!"
Hän sanoi meille hyvästit ja hyppäsi satulaan kumartuen sitten sanomaan viimeiset sanansa.
"Ei mikään asia elämässäni ole milloinkaan kiinnittänyt mieltäni näin.
Mutta kai tällekin on olemassa ratkaisu."
Sitten hän ratsasti nummen poikki ja hävisi näkyvistämme. Seuraavana aamuna Madrasia ja minä matkustimme Newcastleen, hän kantoi kuparilipasta, joka oli kääritty sievään kääryyn ja sinetöity. Junamme saapui sinne juuri silloin, kun meidän oli määrätä tavata Parslewe. Mutta emme nähneet häntä asemalla. Seisoimme tuijottaen ympärillemme, kunnes muudan hotellin vahtimestarin virkapukuun pukeutunut mies lähestyi meitä, katseli meitä tarkasti ja pysähtyi viereeni.
"Pyydän anteeksi, herra, mutta oletteko herra Craye? Juuri niin, herra, minä tuon teille herra Parslewen terveiset, että te ja tämä nuori neiti tulisitte hänen luokseen hotelliin syömään välipalaa. Tätä tietä, olkaa hyvät."