VIII
MINUUTTI JÄLKEEN PUOLENYÖN
Seurasimme Parslewen lähettiä laiturin poikki hotelliin vastustelematta ja ääneti, koska olimme mukautuneet silloin, kuten Madrasia jälkeenpäin huomautti, kaikkeen, mitä Parslewe tulisi tekemään tahi käskemään. Mutta luullakseni nälälläkin oli osansa nöyryydessämme; olimme syöneet aamiaisemme varhain saamatta sitten palaakaan suuhumme, ja ainakin mitä minuun tuli, ei hotelli eikä sen mainio ruoka, johon jo olin tutustunut, herättäneet minussa minkäänlaisia vastenmielisiä tunteita. Saapuessamme sinne käännyin vaistomaisesti kahvioon päin odottaen jo ennakolta enemmän sen suomaa nautintoa kuin herra Parslewen kohtaamista. Mutta oppaamme vei meidät sen sivu; hän ohjasi meidät yläkertaan ja sitten pitkin käytäviä ja välikköjä, kunnes vihdoin avasi erään oven. Siitä päästiin yksityiseen arkihuoneeseen, katettu ruokapöytä odotti meitä ja takkamatolla lämmitellen valkean ääressä seisoi Parslewe kasvot synkkinä, ja hymy oli kyynillisempi kuin milloinkaan ennen.
Hän tervehti meitä yhtä kylmästi ja tyynesti kuin olisimme tulleet hänen omaan arkihuoneeseensa Kelpieshawissa syömään aamiaista. Itse asiassa hän teki tuskin muuta kuin soi meille huolettoman tervehdyksen, koska hänen päähuomionsa näytti keskittyvän ovenvartijaan ennen kuin mies pääsi poistumaan.
"Käskekää tarjoilijaa tuomaan ruoat sisään, niin olette kelpo mies. No niin", jatkoi hän katsellen meitä miettiväisesti miehen poistuessa, "olette luullakseni nälissänne?"
"Kovasti", sanoin minä.
"Aivan nääntymäisillämme", selitti Madrasia.
Parslewe katseli häntä arvostelevasti, hieroi leukaansa ja viittasi sitten sivupöytään päin.
"Riisu päällysvaatteesi ja heitä ne tuonne, kultaseni", hän sanoi.
"Voit viedä ne sitten jälkeenpäin huoneeseesi."
Madrasia kääntyi hänen puoleensa.
"Huoneeseeniko?" huudahti hän.
"Numero 186 on varattu sinulle", vastasi Parslewe tyynesti. "Ja te, Craye, saatte tyytyä 95:teen, joka on minun huoneeni vieressä. Älkää nyt unohtako numeroitanne, mutta jos niin kävisikin, saatte ne kyllä selville konttorista. Ne on tilattu teidän omilla nimillänne."
"Tarkoitatko, että meidän on viivyttävä yökin täällä?" kysyi Madrasia.
"Kyllä", vastasi Parslewe lyhimmällä tavallaan. "Ehkä parikin."
"En tiennyt matkustaessani tänne valmistautua viettämään täällä ainoatakaan yötä", sanoi Madrasia. "En ottanut edes hammasharjaa mukaani."
"Osta sitten", vastasi Parslewe. "Täällä on hyvinvarustettuja kauppoja, kultaseni."
Madrasia tuijotti häneen tiukemmin kuin milloinkaan ennen.
"Tapasi komennella toisia henkilöitä alkaa käydä hyvin erikoiseksi, Jimmie!" huudahti hän vihdoin. "Mistä kaikki nämä vaatimukset johtuvatkaan?"
"Hädästä, koska paholainen ahdistaa", vastasi Parslewe kyynillisesti nauraen.
"Oletko sinä tuo paholainen?" kysyi Madrasia.
"En tiedä oikein, mikä olen, kultaseni", vastasi hän käyden jälleen lempeämmäksi, "mutta toivon saavani sen selville piakkoin. Ja sitä odottaessamme eläkäämme mukavasti, koska tuolla tuodaan jo meille ruokaa ja juomaa."
Pari tarjoilijaa toi huoneeseen kuumia ruokia, ja istuuduimme pöydän ääreen. En tiedä, oliko Parslewe otaksunut meidän olevan tavattomasti nälissämme, mutta hän oli varmasti nähnyt paljon vaivaa tilatessaan tällaisen herkullisen aterian ja sitä paitsi hän osoitti omaavansa hyvän ja arvostelevan maun samppanjaan nähden. Ja tarjoilijain oli viivyttävä huoneessa koko aika meidän syödessämme, missä isäntämme mielestäni menetteli hyvin ovelasti, koska Madrasia muuten olisi heti alkanut puhua aiheesta, joka oli ylinnä ajatuksissamme. Hän puheli kyllä itse hyvin vapaasti, mutta koko ajan vain eräästä näytelmästä, jota hän oli ollut katsomassa Kuninkaallisessa Teatterissa edellisenä iltana ja johon hän oli äärettömästi ihastunut.
"Mutta saat nähdä sen itse tänä iltana", lopetti hän. "Olen tilannut pari paikkaa, ja Craye saa viedä sinut sinne."
"Entä sinä?" kysyi Madrasia. "Eikö sitä kannattaisi katsella parikin kertaa peräkkäin?"
"Minulla on muita hommia", vastasi Parslewe. "Olen kaupungilla teidän palatessanne, ja mehän voimme verrata huomioitamme aamulla."
Näin, että Madrasia olisi hyvin mielellään kysynyt häneltä hänen tehtävänsä laatua, mutta tarjoilijat olivat vielä huoneessa. Vasta sitten kun he olivat tarjonneet meille kahvia ja poistuneet lopullisesti, kohdisti Parslewe huomiomme siihen, mikä meistä molemmista tuntui todellakin tärkeältä. Ojennettuaan minulle sikarin ja sytytettyään itsekin sellaisen hän käänsi tuolinsa takkaan päin, siirtyi mukavaan asentoon laskien toisen kyynärpäänsä pöydälle ja katsahti meihin olkansa yli. "Kas niin!" hän sanoi. "Mitä siellä kotona on tapahtunut minun poissaollessani? Koska ette molemmat voi puhua samalla kertaa, päättäkää keskenänne, kumpi teistä saa aloittaa. Mutta ensiksikin, missä on lipas?"
Koska aamu oli ollut kylmä, oli Madrasia pukeutunut turkiksiin, ja niiden joukossa oli suuri käsipuuhka, jonka sisässä hän oli kantanut lipasta. Hän nousi, haki sen esille piilopaikasta, laski sen Parslewen viereen pöydälle ja viittasi sitten minuun sormellaan.
"Kertokoon hän. Korjaan, jos hän erehtyy."
"Aloittakaa siis, Craye", käski Parslewe. "Kertokaa perusteellisesti!"
Kerroin hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut Kelpieshawissa hänen oman salaperäisen poistumisensa jälkeen, ja katselin puhuessani tarkkaavaisesti häntä. Hän kuunteli vaiti ja kylmästi, keskeyttäen minut vain kerran pyytääkseen tarkempaa kuvausta herra Augustus Weechistä. Hän näytti vaipuvan syviin ajatuksiin kuultuaan sen, mutta salli minun kuitenkin jatkaa loppuun sen enempää kyselemättä. Hän kuunteli Murthwaiten viestiäkin yhtä tyynesti kuin kaikkea muutakin. Ehdottomassa tutkimattomuudessaan Parslewe olisi tällä erikoisella tuulella ollessaan voinut vetää vertoja sfinksillekin.
"Ja siinä kaikki", lopetin. "Koko juttu."
"Niin, kaikki", toisti Madrasia, "paitsi se, minkä nyt toistan tarkasti
Murthwaiten sanoilla. Sinun on palattava Wooleriin, puhuteltava häntä
ja kerrottava hänelle kaikki, että hän voisi täyttää herra Charles
Sperrigoelle antamansa lupauksen. Ja parasta kai se onkin."
Parslewen ohuet huulet jännittyivät tuoksi suoraksi jäykäksi viiruksi, jonka olin jo oppinut tuntemaan yhtä hyvin kuin oman kuvani kuvastimessa. Kun hän antoi niiden höltyä, tapahtui se vain siksi, että hän tahtoi päästää kuuluville ivallisen naurunsa, joka päättyi hymyyn, kuten tavallisestikin hänen kääntyessään holhokkinsa puoleen, kuten nytkin.
"Vai olisi se parasta sinun mielestäsi, kultaseni", hän sanoi lempeästi. "Mutta sepä ei olekaan. En aio lainkaan matkustaa takaisin Wooleriin, ennen kuin minua huvittaa. En aio ollenkaan tyydyttää Charles Sperrigoen enkä Jackie Murthwaiten mukavuudenhalua, ennen kuin minua huvittaa. Vannon tietäväni omat hommani yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja aion panna ne täytäntöönkin, kuten minua huvittaa. Ja jos haluatte taivuttaa minut puhumaan selvää kieltä, niin nyt sitä kuulitte."
"Ja kaikki tuo merkitsee, että sinä tiedät paljon enemmän asiasta, kuin olet meille ilmaissut!" huudahti Madrasia.
Kuultuaan tämän häneltä pääsi jälleen ivallinen naurahdus.
"En tiedä vielä ilmaisseeni teille mitään erityistä, kultaseni", vastasi hän. "Enkä aiokaan tehdä sitä, ennen kuin —"
"Ennen kuin sinua huvittaa!" sanoi Madrasia. "Aivan niin! Vielä enemmän salaperäisyyttä! Todellakin, Jimmie, ollaksesi kunnioitettava vanha herrasmies —"
Parslewe nauroi jälleen kohottaen päätään kuin hänestä olisi ollut hauskaa kuulla moitteita, nousi sitten tuoliltaan ja seisoen takkamatolla kädet taskuissaan katsoi vuorotellen meihin kumpaankin, kuin häntä olisi huvittanut meidän ihmettelymme. Äkkiä hän veti toisen kätensä esille, ja se oli täynnä rahaa. Noina aikoina oli paljon kultaa liikkeellä, hyvin paljon, ja Parslewen koura oli sitä täynnä. Hän ojensi rahat Madrasialle.
"Mene ostamaan itsellesi hammasharja", hän sanoi. "Sinähän tunnet kaupungin ja voit siis lähteä hieman ostoksille. Parasta on, että hankit kaikkea sellaista, mitä luulet tarvitsevasi, sillä muistaakseni puhuin jotakin parista yöstä. Mene nyt huvittelemaan, kultaseni, äläkä välitä kuparilippaasta. Siihen ei liity minkäänlaisia salaisuuksia, ei ainakaan minun tietääkseni." Hän ojensi rahat tytölle, seisoi hymyillen vieressä hänen pukiessaan turkiksia ylleen ja kääntyi sitten nauraen minun puoleeni hänen mentyään.
"Uskokaa vain, Craye, että salaisuus muodostuu vaikka miksi naisen käsissä", hän sanoi. "Ellei sellaista ole olemassa, keksii hän jonkin."
"Eikö tässä asiassa sitten ole jotakin salaperäistä?" kysyin. "Minusta näyttää aivan siltä kuin siinä olisi paljonkin. Mutta nähtävästi ei teille, koska olette jo selvillä asioista, herra Parslewe."
"Niin, ehkäpä. Luulen näkeväni asian loiselta kannalta. Voin kuitenkin ymmärtää, että se, mikä on minusta aivan selvää, ehkä ei olekaan niin selvää toisille henkilöille, ja minä aionkin nyt uskoa teille muutamia seikkoja. Tulkaa alakertaan tupakkahuoneeseen, niin annamme avata tämän huoneen ikkunat, koska ilma täällä on niin ummehtunutta."
Hän soitti ja antoi muutamia määräyksiä huoneen tuulettamisesta ja kevyestä illallisesta, jonka piti olla valmiiksi katettuna siellä kello yhdentoista ajaksi illalla (valmiiksi meille palatessamme teatterista, sanoi hän syrjässä minulle) ja opasti minut sitten tupakkahuoneen rauhalliseen nurkkaukseen.
Sytytettyään siellä ensin toisen sikarin hän alkoi purkaa lipasta niistä sievistä kääreistä, joissa Madrasia oli tuonut sen mukanaan Kelpieshawista. Hän laski sen eteemme pienelle pöydälle, ja molemmat tuijotimme siihen. Hän erittäinkin tuijotti siihen niin tiukasti, että aloin luulla kapineen paljaan muodon hypnotisoineen hänet. Äkkiä hän hätkähti ja alkoi kaivella liivinsä taskuja.
"Niin!" mutisi hän enemmän itsekseen kuin minulle. "En ihmettelisi ollenkaan, vaikka asia olisikin niin."
Sanottuaan sen hän otti liivinsä taskusta ohuen norsunluisen kokoontaitettavan mitan ja avattuaan lippaan mittasi sen korkeuden sisäpuolelta. Sitten hän mittasi saman ulkopuolelta ja kääntyi puoleeni vaarallisine, miellyttävine hymyineen.
"Hemmetti sentään!" hän huudahti. "Craye, tässä lippaassa on kaksi pohjaa. Olen epäillyt sitä viime puolen tunnin kuluessa, ja kaiken olevaisen nimessä, se on kuin onkin totta!"
Minäkin aloin kiihottua ja tuijotin nyt lippaaseen yhtä tiukasti kuin hänkin.
"Saitteko sen selville mitoista?" kysyin.
"Kyllä. Sisäisen ja ulkonaisen korkeuden välillä on neljännestuuman ero", vastasi hän. "Se merkitsee, että siellä on hyvin matala ontelo, mutta kuitenkin tarpeeksi suuri piilottamaan — mitä?"
"Ei mitään erityistä, luullakseni."
"Eikö? Mutta minä olen kuullut pieneen kompassiinkin sopivan hyvin tärkeitä ja kohtalokkaita esineitä", huomautti hän. "Siinä on nyt kaikissa tapauksissa sellainen, koska emme voi väittää mittasuhteita vääriksi. Lippaassa on ontelo! Ja se voidaan varmaankin avata jollakin tempulla täältä pohjasta, luultavasti vääntämällä noita jalkoja."
Hän viittasi niihin neljään pyöreään nuppiin, joilla lipas lepäsi, yrittämättä kuitenkaan koskea niihin, koska hänen ajatuksensa näyttivät suuntautuneen muualle. Ja mietittyään hetkisen hän kääntyi luottavaisesti puoleeni.
"Lupasin kertoa teille jotakin", sanoi hän. "Te olette luotettava mies, Craye, ja minä osoitinkin sen teille jättämällä tytön teidän haltuunne. Hänkin pitää teistä, ja luulen teidän molempien nuorten rakastuvan toisiinne, ellette jo olekin, ja jos te olette, niin hyvä niinkin, poikaseni. Te voitatte vielä itsellenne kuuluisan nimen taiteellanne, mutta viis siitä, minä kerron nyt teille hieman tästä lippaasta. En kuitenkaan ilmaise vielä sitä, kuinka olen saanut sen haltuuni, koska se olisi liian aikaista. Mutta saadessani sen se oli lukossa eikä minulla ollut avainta siihen enkä minä milloinkaan vaivautunut hakemaan enkä teettämään siihen sellaista. Kun se kerran hieman vahingoittui, toin sen Bickerdalelle tänne kaupunkiin ja pyysin häntä korjaamaan sen. Hän epäröi hieman ottaessaan sen vastaan, mutta sanoi sentään tietävänsä miehen, joka kyllä osaisi korjata sen, minkä vuoksi jätin sen hänelle ja käskin samalla aukaista sen. Ja nyt, Craye, ajattelen, että silloin kun lipas oli Bickerdalen tahi tuon toisen miehen käsissä, vietiin jotakin tuosta lippaasta, jotakin sellaista, jota en ollut aavistanutkaan siellä olevan. Se vietiin luultavasti silloin, ellei —"
Hän keskeytti irvistäen kummallisen miettiväisesti.
"Ellei, mitä?" kysyin minä.
Hän nojautui lähemmäksi olkapäätäni ja hiljensi ääntään, vaikka läheisyydessämme ei ollutkaan ketään.
"Ellei tuo Weech ottanut sitä sieltä eilen Kelpieshawissa", vastasi hän. "Weech, Augustus. Millainen nimi!"
"Weechkö?" huudahdin minä. "Hänkö? Mahdotonta!"
"Miksi se olisi ollut niin mahdotonta, hyvä mies? Siinä ei ole mitään mahdotonta. Tehän kerroitte minulle juuri äsken tuolla yläkerrassa selostaessanne tapahtumia, että menitte Madrasian kanssa kirjastooni verrataksenne Timesin ilmoituksessa mainittujen kirjojen nimiä muutamien erityisten hallussani olevien kirjojen nimiin ja jätitte herra Augustus Weechin yksikseen huoneeseen, missä kuparilipas oli aivan hänen edessään. Tietysti —"
"Taivas varjelkoon!" huudahdin. "En tullut sitä lainkaan ajatelleeksi!"
"Epäilemättä ette", hän huomautti kylmästi. "Mutta minäpä ajattelin. Siirrytään nyt erääseen toiseen seikkaan, joka kuitenkin liittyy pääasiaan. Minulla on sellaisia hommia tänä iltana, jotka toivoakseni ilmaisevat minulle, onko lippaassa ollut jotakin, ja minä haluan, että tekisitte minulle pari kolme palvelusta pääasiallisesti siten, että pidätte huolta Madrasiasta. Ensiksikin, syömme varhaisen päivällisen. Sitten voitte mennä hänen kanssaan teatteriin — tässä ovat liput, annan ne nyt muistaessani teille. Kun tulette takaisin, on teille katettu kevyt illallinen yksityiseen arkihuoneeseeni. Ennen kuin menette, ilmoitan Madrasialle, että mahdollisesti viivyn hyvin myöhäiseen kaupungilla, minkä vuoksi hänen on illallisen jälkeen mentävä nukkumaan. Nyt seuraa eräs tehtävä teillekin. Haluan, että odotatte tuossa arkihuoneessa kello kahteentoista saakka yöllä. Ellen minä saavu sinne täsmälleen silloin" — tässä hän keskeytti ottaen taskustaan suljetun kirjekuoren ja ojentaen sen minulle — "pukekaa päällystakki yllenne, viekää itse tämä poliisiasemalle — se on tässä aivan lähellä — pyytäkää, että saisitte puhutella komissaaria, ja antakaa tämä hänelle. Oletteko ymmärtänyt?"
"Jokaisen sanan", vastasin minä. "Mutta miksi kääntyä poliisin puoleen?
Luuletteko ehkä joutuvanne johonkin vaaraan?"
"En niin paljon vaaraankaan kuin vaikeuksiin, vaikka en tahdokaan kieltää, että voin joutua vaaraankin", vastasi hän. "Mutta seuratkaa ohjeitani. Siellä on joku komissaari öisinkin. Hän tuntee kyllä nimeni luettuaan kirjeeni, koska minä olen piirikunnan viranomainen. Jos hän tekee teille muutamia kysymyksiä, vastatkaa niihin. Ja jos teitä haluttaa, lähtekää hänen mukaansa, jos hän lähtee itse tahi lähettää jonkun puolestaan. Oletteko nyt selvillä, mitä teidän on tehtävä keskiyöllä?"
"Olen täydellisesti", vastasin minä työntäen suljetun kuoren taskuuni. "Ja minä lupaan toimittaa sen. Mutta toivoakseni ette joudu henkilökohtaiseen vaaraan, herra Parslewe."
Hänen huulensa jännittyivät ja hän katsoi syrjään kuin vihjaistakseen minulle, ettei hän halunnut keskustella siitä asiasta, ja hetkisen kuluttua hän alkoikin puhua aivan muista seikoista. Halusin kysyä häneltä, mitä minun pitää tehdä siinä tapauksessa, että hänelle tapahtuu jotakin, mutta en uskaltanut, koska näin aivan selvästi hänen käsitelleen loppuun sen asian tällä haavaa, ja ymmärsin, ettei tässä ollut muuta tehtävää kuin toteuttaa hänen ohjeensa.
Söimme tyynesti päivällisemme alakerrassa puoli seitsemän aikaan, ja kun Madrasia ja minä melkein tuntia myöhemmin ajoimme teatteriin, jäi Parslewe tyynesti juttelemaan erään vanhan herrasmiehen kanssa. Hän heilutti meille sikariaan kulkiessamme hänen ohitseen, mutta kutsuikin sitten Madrasian luokseen.
"Tyttöseni, sinun pitää mennä heti vuoteeseen tultuasi kotiin", sanoi hän. "Ainakin sitten kun olet syönyt hieman illallista. Älä odota minua, sillä voin viipyä kaupungilla pikkutunneille saakka."
Sitten hän viittasi tyttöä menemään. Madrasia oli hieman kiihkoissaan ajatellessaan kappaletta ja minä tavattoman levottomana ja huolissani, koska niitä tilanteen mahdollisuuksia, jotka voivat esiintyä keskiyöllä, ei ollut lainkaan hauska ajatella, ja kuta enemmän niitä mietin sitä vähemmän niistä pidin. Oli hyödytöntä kieltää, että Parslewe oli erikoinen, jopa kummallinenkin mies, joka menetteli kaikessa omalla tavallaan, ja minä olin tarpeeksi perillä maailman tavoista, vaikka olinkin vielä nuori, tietääkseni, että sellaiset miehet joutuvat aina vaaraan. Minne hän aikoi mennä tänä iltana ja mitä varten? Selvästi toimittamaan jotakin sellaista, missä hän ehkä tarvitsi poliisin apua. Mutta jos nyt otaksutaan tämän avun tulevan liian myöhään niin mitä minun silloin oli tehtävä? Huolimatta siitä, mitä hän oli sanonut Madrasiasta ja minusta kevyellä tavallaan, olin melkein vieras hänelle ja tytölle, ja aavistin vaikeuksia, jos jotakin vakavaa sattuisi tapahtumaan. En pitänyt Parslewestä juuri ollenkaan sinä iltana, koska hänen mielestäni olisi pitänyt uskoa minulle enemmän. Mutta sille ei voitu enää mitään, ja tuossa istui Madrasia. Ja tavattuaan holhoojansa näytti Madrasia melkoisesti tyyntyneen; hän luotti nähtävästi suuresti Parslewen vaikutusvaltaan.
"Kertoiko hän teille mitään iltapäivällä minun ollessani ostoksilla?" kysyi hän äkkiä ajaessamme Grey-katua pitkin. "Olen varma, että olette keskustelleet jostakin."
"Kyllä hieman", vastasin minä. "Hän otaksuu lippaassa olevan kaksi pohjaa, joiden välissä on kapea ontelo, missä hän luulee olleen piilossa jotakin, joka on sieltä varastettu; ja ystävämme Weech on mahdollisesti syyllinen."
"Weechkö?" hän huudahti. "Milloin hän olisi voinut tehdä sen?"
"Kun me mennessämme kirjastoon jätimme hänet yksikseen katselemaan lipasta. Sellainen otaksuma on luonnollisesti mahdollinen, jos Weech tunsi salaisuuden."
Tämä näytti antavan Madrasialle uusia aatteita.
"Ihmettelenpä todellakin", sanoi hän mumisten. "Ja senkö vuoksi hän on tullut tänne Newcastleen, että hän saisi siitä selvän?"
"Jotakin sinnepäin", myönsin minä. "Luulen ainakin niin. Mutta tehän tiedätte paremmin kuin minä, millainen hän on."
Hän istui hetkisen vaiti — oikeastaan aina teatterin edustalle saakka.
"Jimmien suhteen voimme olla varmat ainakin yhdestä seikasta", hän huomautti vakuuttavasti, "nimittäin siitä, ettei kukaan voi voittaa häntä. Antakaa hänen sen vuoksi selvittää rauhassa asiat."
Minä en ilmaissut, ettei minulla ollut mitään valitsemisen varaa. Katselimme kappaletta, jota Parslewe oli ylistänyt niin suuresti, palasimme sitten takaisin hotelliin ja söimme yhteisen illallisen, minkä jälkeen Madrasia meni huoneeseensa. Kello oli silloin kaksikymmentä minuuttia vaille kaksitoista ja minä istuin paikoillani kaikki nuo minuutit odottaen, pitäen silmällä ovea ja kuunnellen askelia käytävästä, mutta Parsleweä ei kuulunut tulevaksi.
Ja minuuttia yli kahdentoista sieppasin päällystakkini ja lakkini ja poistuin huoneesta.