IX
PELTISEPÄN ARKIHUONE
Hotellin suuressa lämpiössä oli vain muutamia henkilöitä, mutta heidän joukossaan oli ensimmäinen ovenvartija, joka minun tullessani sinne näytti juuri olevan luovuttamaisillaan virkansa hoidon sijaiselleen yöksi. Mieleeni juolahti jotakin ja minä menin hänen luokseen vieden hänet syrjään.
"Tunnette kai herra Parslewen?" kysyin minä.
"Herra Parslewenkö? kyllä, herra", vastasi hän.
"Oletteko nähnyt hänen menevän kaupungille tänä iltana?"
"Kyllä, herra. Herra Parslewe poistui hotellista noin yhdentoista aikaan, vain muutamia minuutteja ennen teidän palaamistanne nuoren neidin kanssa."
"Ette siis ole nähnyt hänen tulevan takaisin?"
"En vielä, herra. Hän ei ole käynyt hotellissa sen jälkeen."
Nyökäytin päätäni ja menin kadulle. Siis Parslewen asian järjestäminen, millainen se sitten lienee ollutkin, oli määrätty tapahtuvaksi vasta kello yhdentoista jälkeen, siis hyvin myöhäiseen. Hän olisi siinä tapauksessa voinut tulla kanssamme teatteriin, mutta ehkä hänellä oli ollut toisenlaisia tehtäviä hotellissa, kuten voidaan olettaa. Näiden asioiden miettiminen oli kuitenkin aivan hyödytöntä, koska minun oli vain täytettävä hänen pyyntönsä. Eikä ollut minkäänlaista pelkuruutta minun puoleltani, että sydämestäni inhosin sen täyttämistä. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä päin poliisiasema sijaitsi. Parslewe oli sanonut sen olevan jossakin läheisyydessä, mutta en tiennyt, millä suunnalla. Olisin kyllä voinut kysyä sitä hotellissa, mutta en halunnut hotellin palveluskunnan saavan tietää, että aiomme turvautua poliisin apuun. Ja sehän olisi sitä paitsi voinut joutua Madrasian tietoon ennen minun paluutani. Kaduilla oli vielä ihmisiä, minähän voin kysyä heiltä. Ja juuri silloin tuli eräs poliisi esille nurkan takaa, mitä minun olisi pitänyt osata odottaakin, ja neuvoi minulle kysyttyäni tien. Parslewe oli ollut aivan oikeassa, asema oli likellä.
Menin sisään ihmetellen, koska en milloinkaan ennen ollut käynyt sellaisessa rakennuksessa enkä tiennyt, mitä minun piti odottaa. Minulla oli yhtä vähän aavistusta, millaiselta poliisin pääasema näyttää, kuin jonkin itämaisen palatsin sisustuksesta, ehkä vielä vähemmänkin. Mutta kun tulin sinne, näytti siellä kaikki hyvin tavalliselta. Siellä oli hyvin valaistu konttori pöytineen ja pulpetteineen, joiden ääressä joko istui tahi seisoi muutamia poliiseja kirjoittaen tahi tarkastellen papereita. Muudan heistä, nähdessään minun lähestyvän tiskiä ja huomaten ehkä epäröivän nulikkamaisen käytökseni, nousi tuoliltaan, pisti kynän korvansa taakse ja tuli vastaan melkein isällisen huolestunut ilme punakoissa kasvoissaan.
"Saanko puhutella jotakin korkeampaa virkamiestä", kysyin.
Hän kääntyi puoleksi viitaten erääseen mieheen, jonka huolellisesti napitetussa takissa oli nyörikoristeita ja joka istui pulpettinsa ääressä eräässä nurkassa.
"Tuolla on komissaari, herra", hän sanoi. "Puhutelkaa häntä."
Hän kohotti tiskin saranoilla varustettua ovea ja minä menin huoneen poikki kysymyksessä olevan miehen luo. Hän kohotti katsettaan minun tullessani lähemmäksi ja mittaili minut nopeasti päästä jalkoihin asti. Mieleni täytti epämääräinen kiitollisuudentunne siitä, että olin hyvin puettu.
"Asianne?" sanoi hän.
Menin aivan hänen viereensä. Ehkä minä näytin hyvinkin salaperäiseltä — ainakin minusta tuntui niin.
"Tehän tunnette Kelpieshawin omistajan herra James Parslewen?" kysyin minä.
"Kyllä."
"Herra Parslewe on kaupungissa ja asuu North Eastern Station Hotellissa. Minäkin asun siellä hänen kanssaan. Hän pyysi minua siinä tapauksessa, että muudan edellytys mahdollisesti toteutuu —"
Hän keskeytti minut melkein huomaamattomasti hymyillen — häntä huvitti nähtävästi täsmällinen puheeni.
"Millainen edellytys?"
"Siinä tapauksessa, ettei hän palaa hotelliin ennen puoltayötä, piti minun tuoda teille tämä kirje häneltä", vastasin laskien kirjeen pulpetille. "Hän ei tullut, ja sen vuoksi tulin suoraan luoksenne."
Hän otti kirjeen, aukaisi sen ja alkoi lukea. Paikaltani voin nähdä, että kirjoitus täytti kolme sivua hotellin postipaperiarkista. Miehen kasvot eivät hänen lukiessaan ilmaisseet mitään — eivät hämmästystä, neuvottomuutta eivätkä kummastusta — ja hän luki kirjeen vain kerran läpi. Sitten hän taittoi sen kokoon, pisti pulpettiinsa ja kääntyi puoleeni.
"Oletteko herra Alvery Craye?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasin.
"Tiedättekö, mitä tässä kirjeessä on, herra Craye?" jatkoi hän.
"Ilmaisiko herra Parslewe teille sen sisällön?"
"Ei. Mutta hän pyysi minua vastaamaan kaikkiin teidän tekemiinne kysymyksiin ja käski minun seurata teitä, jos te kirjeen johdosta lähtisitte jonnekin."
"Haluan tietää vain yhden seikan", huomautti hän. "Tiedättekö, milloin herra Parslewe poistui hotellista?"
"Kyllä. Otin selon siitä. Hän oli poistunut noin yhdentoista aikaan — muutamia minuutteja ennen. Sain sen tietää ovenvartijalta."
Hän nyökäytti päätään, lukitsi pulpettinsa, pisti avaimen taskuunsa, nousi ja pyydettyään minua istuutumaan hetkiseksi poistui eräästä ovesta. Parin minuutin kuluttua hän palasi takaisin erään siviilipukuisen miehen seurassa; hän oli itse pukeutunut mantteliin ja pannut päähänsä virkalakin. Kuiskattuaan jotakin eräälle kersantille, joka kirjoitti ahkerasti huoneen keskellä sijaitsevan pöydän ääressä, hän viittasi minulle ja me lähdimme kolmisin öiselle retkellemme.
Sillä hetkellä ei minulla ollut pienintäkään aavistusta päämäärästämme. Mielessäni oli epämääräinen tunne, hyvin hämärä aavistus, että ehkä olimme menossa johonkin synkkään ja vastenmieliseen kaupungin kortteliin. Olin käynyt Newcastlessa pari kolme kertaa ennenkin ja olin silloin kävellessäni siellä todennut, että siellä oli muutamia köyhälistönkortteleita, jotka olivat yhtä huonossa maineessa kuin Liverpoolin ja Cardiffin samanlaiset kaupunginosat. Mutta toverini kääntyivätkin kaupungin keskustaa kohti suunnaten kulkunsa sen parhaiten rakennettuja osia kohti. Noilla tilavilla ja komeilla kaduilla oli hyvin rauhallista, ja meidän askeltemme kaiku kuulosti kamalalta hiljaisuudessa. Ei kukaan puhunut mitään, ennen kuin olimme kävelleet jonkin matkaa, mutta sitten kääntyi komissaari puoleeni.
"Puhuiko herra Parslewe teille jostakin mahdollisesta vaarasta, herra
Craye, johon hän ehkä voi joutua toimittaessaan asiaansa?"
"Kerron teille tarkasti, mitä hän sanoi", vastasin. "Hän sanoi: 'Ei niin paljon vaaraa kuin vaikeuksia, vaikka en tahdo kieltää sitäkään, että voin ehkä joutua vaaraankin.' Niin juuri hän sanoi."
"Aivan niin", huomautti komissaari. "Kertoiko hän teille jotakin muutakin?"
"Hän ei kertonut minulle mitään, paitsi sen, että toivoo saavansa haltuunsa ehkä jotakin", vastasin. "Jos tunnette herra Parslewen, tiedätte varmaankin, että hän muutamissa tilaisuuksissa, milloin se häntä miellyttää, voi olla epämääräinen ja epäselvä."
"Minä tunnen kyllä herra Parslewen tarpeeksi hyvin", vastasi hän veitikkamaisesti naurahtaen. "Hyvin kummallinen herrasmies, samainen Parslewe, ja tavattoman halukas seuraamaan omaa mieltään, kulkemaan omaa tietään ja toimimaan omalla tavallaan kaikissa asioissa. Koko Northumberlandissa ei ole ainoatakaan hänen virkaveljeään, joka ei tietäisi sitä, herra Craye. Te ette siis aavista lainkaan, minne nyt olemme menossa?"
"En ollenkaan!"
"No niin, koska hän on luvannut teidän tulla mukaamme, voin sen vallan hyvin kertoakin teille", sanoi hän nauraen jälleen. "Olemme menossa erään Bickerdale-nimisen läkki- ja kuparisepän taloon ja työpajaan, jotka sijaitsevat erään sivukadun varrella tässä läheisyydessä. Sinne juuri on herra Parslewe mennyt."
Minun olisi tietysti pitänyt arvata se. Tunsin itseni hyvin tyhmäksi, kun en ollut osannut ajatella sitä ennen. Mutta säpsähdin kuitenkin tahtomattani.
"Te näytätte tuntevan tuon nimen", sanoi komissaari.
"Niin, minä tunnen sen", myönsin. "Olen käynyt tuossa kaupassa. Vai sinne hän onkin mennyt."
"Sieltä pitää meidän häntä joka tapauksessa hakea", vastasi hän. "Mutta en tiedä, löydämmekö häntä sieltä tahi jos löydämme, niin millaisissa olosuhteissa. Noudatamme nyt kuitenkin hänen määräyksiään, ja tässä on tuon sivukadun kulma."
Tunsin tuon nurkan tarpeeksi hyvin ja kadun myös. Siellähän olin vakoillut Valkopartaa ja tuota newcastlelaista asianajajaa ja sitten peräytynyt Bickerdalen kanssa tapahtuneen sanaharkan jälkeen. Hetkisen kuluttua seisoimme Bickerdalen kaupan sivuoven edustalla, mistä luultavasti päästiin hänen kotiinsa pihan puolelta. Oven ikkunaosasta ei näkynyt mitään valoa, ei kaupan ikkunoista eikä toisestakaan kerroksesta sen yläpuolelta. Ja kun siviilipukuinen mies noudattaen komissaarin käskyä soitti kelloa ja koputti vielä lisäksi, ei talosta kuulunut minkäänlaista liikettä.
Vasta sitten kun olimme soittaneet ja koputtaneet kolmasti, joka kerran yhä kovemmin ja käskevämmin, kuulimme kolinaa oven takaa. Se aiheutui siitä, että joku veti salpaa varovasti syrjään ja väänsi avainta lukossa. Mutta avaimen reiästä ja kirjelaatikon aukosta ei näkynyt valoa enempää kuin ovi-ikkunastakaan, ja sen vuoksi antoikin komissaari apulaiselleen kuiskaten muutamia ohjeita.
"Kääntäkää lamppunne valo suoraan siihen henkilöön, joka avaa oven", sanoi hän. "Ja työntäkää jalkanne kynnyksen yli."
Pidätin henkeäni, kun ovi aukeni ja peräydyin, kun siviilipukuisen miehen salalyhdyn valo lankesi pelästyneille ja kysyville kasvoille, jotka katsoivat meihin oven raosta.
Weech!
Olisin voinut nauraa ääneen Weechin kääntyessä ja paetessa, sillä hän kiljahti nähdessään meidät ja kiiruhti pakoon aivan kuin pelästynyt kaniini. Hän jätti tietysti oven sepposen selälleen, ja olimme heti hänen kintereillään kiiruhtaen hänen jäljessään käytävää pitkin. Hän siirsi syrjään muutaman verhon, avasi sen takana olevan oven ja hyökkäsi hyvin valaistuun arki- tahi vastaanottohuoneeseen huutaen kovasti ja varoittavasti:
"Poliisi!"
Näin täydellisesti yhdellä ainoalla nopealla silmäyksellä kaikki huoneessa olevat miehet molempien poliisien välitse heidän mennessään sisään. Huoneen keskellä oli pöytä, soikea pöytä, ja meidän puoleisessa päässä, selin meihin, istui Parslewe poltellen tyynesti sikariaan. Toisessa päässä taasen istui Bickerdale äreänä, hämmentyneenä ja uhmaavana, ja Bickerdalen takana seisoi Pawley nojaten johonkin tarjoilupöydän tapaiseen.
Kaikki kolme katsoivat meihin tullessamme huoneeseen, jokainen eri ilmeellä. Bickerdale näytti suuttuvan, melkeinpä raivostuvan ja Pawley näytti toinnuttuaan ensi hämmästyksestään loukkautuvan äärettömästi. Mutta Parslewe kääntyi puoleksi, viittasi komissaarille ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja, minkä jälkeen komissaari, hänen siviilipukuinen apulaisensa ja minä jäimme ovelle, josta olimme tulleet huoneeseen, ja Parslewe kiinnitti tarkkaavaisuutensa Bickerdaleen, jonka rinnalle takan läheisyyteen Weech, joka vieläkin oli hermostunut ja järkyttynyt, oli kiertänyt pöydän ympäri.
"No niin, Bickerdale", sanoi hän, "tahtomatta sen enempää puuttua asiaan vaadin teitä luovuttamaan tuon asiakirjan minulle — teitä tahi Weechiä tahi molempia. Kuuletteko, ojentakaa se minulle!"
"Ei!" huudahti Pawley. "Minä vastustan sitä! Jos luovutus tulee kysymykseen, on asiakirja annettava minulle, herra Parslewe. Ja koska te olette kutsunut poliisin tänne, on kai minun parasta sanoa heti —"
Parslewe nousi äkkiä tuoliltaan, ojentaen vasemman kätensä varoittavasti Pawleytä kohti. Tuossa liikkeessä oli jotakin sellaista, mikä keskeytti Pawleyn puheen äkkiä pakottaen hänet vaikenemaan. Ja Parslewen oikea käsi taas työntyi taskuun vetäen sieltä esille sikarikotelon. Hän ojensi sen vaieten komissaarille ja viittasi, että tämä käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja tarjoaisi apulaiselleenkin. Sitten hän jälleen kääntyi Pawleyn puoleen.
"Herra Pawley", hän sanoi niin asiallisesti kuin suinkin, "minusta tuntuu hyvin selvältä, että meidän on parasta keskustella hieman toistemme kanssa kahdenkesken. Bickerdale, onko teillä täällä vapaata huonetta?"
Bickerdale kääntyi Weechin puoleen murahtaen jotakin, mikä kuulosti pikemminkin kiroukselta kuin käskyltä. Mutta Weech avasi erään oven huoneen taustassa näyttäen meille valaistun keittiön, ja Parslewe, viitattuaan Pawieytä seuraamaan, meni sinne. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä.
He viipyivät siellä runsaan puolituntisen. Me viisi miestä taas, jotka olimme jääneet arkihuoneeseen, pysyimme järkähtämättä valtaamillamme paikoilla. Bickerdale ja Weech pysyttelivät lähekkäin huoneen toisessa päässä katsellen meihin salavihkaa ja kuiskaillen silloin tällöin. Weech erittäinkin näytti hyvin ilkeältä, ja minä aloin jo olla tällä haavaa täydellisesti selvillä siitä, että hän oli pettänyt Madrasian ja minut melko ovelasti Kelpieshawissa. Komissaari, hänen apulaisensa ja minä istuimme rivissä hyvin kovilla suoraselkäisillä tuoleilla poltellen Parslewen sikareja paremman työn puutteessa ja vahtien ja odottaen. Vain kerran tämän epätietoisuuden aikana eräs meistä sanoi muutamia sanoja, ja se tapahtui silloin, kun komissaari, huomattuaan sattumalta katseeni, kuiskasi minulle tyynesti:
"Kummallinen juttu, herra Craye. Hyvin omituinen!"
"Epäilemättä", vastasin.
Hän hymyili ja katsoi apulaiseensa. Mutta tämä mies kuului noihin tyhjänaamaisiin yksilöihin, jotka ovat sen näköisiä kuin ei mikään voisi liikuttaa heitä, hän näytti vain nauttivan Parslewen tarjoamasta sikarista. Tämä puristettuna toiseen suupieleen hän istui liikkumattomana katsellen ovea, josta Parslewe ja Pawley olivat hävinneet. Hän ei luullakseni kääntänyt katsettaan hetkeksikään siitä; minun muistoni hänestä ovat joka tapauksessa sellaiset, että hän oli mies, joka voi istua paikoillaan ja vahtia jotakin esinettä tahi henkilöä tuntikausia räpäyttämättä edes silmiäänkään. Hän oli vaarallinen ja vastenmielinen henkilö, jonka jokin luonnonoikku oli epäilemättä luonut sopivaksi toimittamaan vainukoiran tehtäviä.
Minä taas arvailin koko ajan, mitä tästä seuraisi. Mitä Parslewe oikeastaan ajoi takaa? Mitä oli Pawleyllä tekemistä tuolla? Kuka tämä Pawley oikeastaan on? Miksi Parslewe halusi juuri silloin, kun hänen apujoukkonsa oli saapunut paikalle, neuvotella Pawleyn kanssa? Sillä mitäpä muuta keittiössä olisikaan voitu tehdä kuin neuvotella. Emme kuulleet mitään, sieltä ei kuulunut kiivaita ääniä eikä mitään sellaista, mikä olisi viitannut vihaiseen ja monisanaiseen keskusteluun. Kuulimme vain silloin tällöin Weechin kuiskauksia ja Bickerdalen murahtavia vastauksia. Mutta liedellä porisi kattila, ja maton nurkalla, lähellä Bickerdalen jalkoja, istui kissa ja kehräsi kehräämistään…
Keittiön ovi aukeni äkkiä, ja yhtä nopeasti huomasin senkin, että mitä ikinä siellä sitten lienee sanottukin tahi mitä tahansa siellä lienee tapahtunutkin, oli Pawleyn käytöksessä tapahtunut ihmeellinen muutos. Hän avasi oven Parslewelle ja seisoi kunnioittaen sivulla Parslewen mennessä hänen ohitseen. Kun hän seurasi Parsleweä arkihuoneeseen, teki hän sen kuin mies, joka joko on tavannut parempansa tahi saanut kuulla jonkin paljastuksen. Ja hän se rupesikin ensin puhumaan totellen Parslewen viittausta ja kääntyi Bickerdalen puoleen.
"Herra Bickerdale", sanoi hän kohteliaasti ja pyytävästi, "teidän on luullakseni parasta suostua herra Parslewen toivomukseen. Olen keskustellut hieman herra Parslewen kanssa ja — ja teidän on luullakseni parasta tehdä juuri niin."
Bickerdale kääntyi hänen puoleensa äkkiä tuijottaen, mikä ei ilmaissut muuta kuin sulaa hämmästystä. Saattoi hyvin nähdä, että mies oli melkein suunniltaan hämmästyksestä ja ihmetyksestä.
"Mutta miksi?" hän huudahti. "Tehän juuri äsken sanoitte minulle, ettei minun pidä tehdä mitään sellaista."
Pawley hymyili kummallisesti, hermostuneesti ja paheksuvasti.
"Olosuhteet muuttavat asioita, herra Bickerdale", sanoi hän. "En tiennyt silloin sitä, mitä nyt tiedän. Neuvon teitä tekemään, niinkuin herra Parslewe haluaa."
Weech hyppäsi seisoalleen vihan ja harmin vallassa.
"Entä me?" kirkui hän. "Me — minä ja hän! Millaiseksi hyödyksi se on meille? Mistä me silloin ansaitsemme?" Hän kääntyi melkein vihaisesti Bickerdalen puoleen. "Älkää suostuko siihen!" jatkoi hän. "Älkää tehkö sitä? Viis noista miehistä tuolla; poliisilla ei ole mitään oikeutta sekautua tähän asiaan ja —"
"Minä voin luovuttaa teidät poliisin haltuun parissa minuutissa, hyvä mies", sanoi Parslewe äkkiä, "vain näyttääkseni teille —"
"Herra Bickerdale", sanoi Pawley, "noudattakaa neuvoani. Ymmärsin herra
Parslewen puheesta, ettei teille koidu siitä minkäänlaista vahinkoa."
Bickerdale katsoi häneen tutkivasti. Sitten hän äkkiä työnsi kätensä liivinsä povitaskuun ottaen sieltä esille pienen nelikulmaisen kirjekuoren, jonka hän yhtä nopeasti ojensi Parslewelle pöydän yli. Sillä hetkellä, kun lampun valo sattui tuohon kuoreen, luulin näkeväni ristin sen liepeessä.
"Olen nyt vapautunut siitä joka tapauksessa!" murahti Bickerdale äreästi. "Peruuttamattomasti!"
Katsoimme kaikki Parsleween. Hän peräytyi erääseen nurkkaan, missä toinen lamppu paloi seinään kiinnitetyllä jalustalla. Sen valossa hän käänteli kuorta sinne tänne katsellen sitä sekä etu- että takapuolelta, ja minä näin silloin, että joko Bickerdale tahi Weech tahi joku kolmas, jonka käsissä se oli ollut, oli avannut sen. Ja kuoresta Parslewe otti esille jotakin, mikä minusta näytti tavalliselta postipaperiarkilta. Sen, mitä siihen oli kirjoitettu, luki hän läpi minuutissa. Vaikka kuusi silmäparia katselikin häntä, olisi kukin yhtä hyvin voinut toivoa saavansa tietoja kiviseinältä kuin saada jotakin selvää hänen kasvojensa ilmeestä, koska se nyt oli tutkimattomampi ja kylmempi kuin milloinkaan ennen. Hän ei ilmaissut mitään, työnsi vain äkkiä paperin kuorineen taskuunsa, istuutui pöydän ääreen, otti esille shekkikirjansa ja täytekynänsä ja alkoi kirjoittaa. Hetkistä myöhemmin hän ojensi maksumääräyksen Bickerdalelle ja sitten, sanomatta sanaakaan Weechille tahi Pawleylle, hän poistui viitaten meitä seuraamaan.
Muodostimme pienen kulkueen kävellessämme pois keskikaupungilta. Parslewe ja komissaari kulkivat edellä. Minä kuulin heidän juttelevan piirikunnan asioista, kuten uusista veroista ja muista samanlaisista vähäpätöisistä seikoista. Siviilipukuinen mies ja minä muodostimme jälkijoukon ja keskustelimme ilmasta. Hän kertoi minulle vuokranneensa osan jostakin kasvitarhasta kaupungin laidalta ja toivoi nyt sadetta, että hänen kylvönsä rupeaisi kasvamaan. Hetkisen kuluttua erosimme, ja minä menin Parslewen kanssa hotelliin ja sitten yläkertaan yksityiseen arkihuoneeseemme. Sivupöydällä oli viskiä ja soodaa, ja hän sekoitti pari lasillista, ojensi toisen minulle ja joi omansa pohjaan yhdellä siemauksella. Sitten, minun tyhjennettyä omani, hän katsoi kysyvästi minuun.
"Nyt vuoteeseen, poikaseni", sanoi hän. "Juuri niin. Seuratkaa siis minua, koska teidän huoneenne on minun huoneeni vieressä ja me voimme kävellä sinne yhdessä." Kuljimme hetkisen vaiti käytävässä. "Tahdotteko ottaa erään ajatelman, joka ei ole lainkaan alkuperäinen, mukaanne vuoteeseen, Craye?" kysyi hän äkkiä meidän saapuessamme ovillemme. "Minä annan teille sellaisen: Tässä maailmassa on muutamia kirotun kummallisia seikkoja."
Sitten nauraen ivalliseen tapaansa hän puristi kättäni ja riensi huoneeseensa.