X
HÄNET TUNNETAAN KRUUNUSSA
Tämän illan vaihtelevat tapaukset eivät olleet sellaisia, että ne olisivat vaikuttaneet nukuttavasti, ja minä lepäsinkin kauan aikaa valveilla ihmetellen niitä. Ajatukseni kohdistuivat tietysti pääasiallisesti siihen, mitä olin nähnyt Bickerdalen arkihuoneessa. Kuinka oli Pawleykin tullut sinne? Mitä Parslewe sanoi Pawleylle tuolla keittiössä, mikä muutti Pawleyn äkkiä melkein palvelevaisen taipuvaiseksi Parslewen seuraaviin tekoihin nähden? Mikä oli tuo asiakirja, jonka Bickerdale ojensi Parslewelle? Oliko Bickerdale löytänyt sen korjatessaan lipasta, vai oliko Augustus Weech anastanut sen, silloin kun Madrasia ja minä olimme jättäneet hänet yksikseen Kelpieshawin arkihuoneeseen? Kaikki nämä kysymykset pyörivät aivoissani levätessäni vuoteessani kaikkea muuta kuin unisena, ja minun on kai aivan tarpeetonta lisätä, etten vielä ehtinyt vastata tyydyttävästi yhteenkään niistä, kun vihdoin vaivuin enemmän tahi vähemmän levottomaan uneen. Totuus oli näet se, että huolimatta asian kaikista eri vaiheista tuntui salaisuus minusta kello kahden aikaan yöllä suuremmalta ja toivottomammalta kuin milloinkaan ennen.
Ja tämä tunne painoi mieltäni vielä herätessänikin kello kuuden aikaan aamulla niin kovasti, että minun teki mieleni marssia Parslewen huoneeseen, herättää hänet epäilemättä syvästä unestaan ja sanoa hänelle, että hänen pitää keventää mieltään tuossa paikassa puhumalla kaikki. Mutta koska hän mielestäni oli ainoa sellainen mies maailmassa, jota ei mitenkään voida pakottaa tunnustamaan, ennen kuin hän itse haluaa sen tehdä, turvauduin toiseen keinoon tyynnyttääkseni hämmentynyttä mieltäni. Nousin, ajoin partani, pukeuduin ja mentyäni alakertaan poikkesin suurelle asemalle. Rautatieasemat ovat minusta mielenkiintoisia mihin aikaan päivästä tahansa, mutta erittäinkin varhain aamulla. Ensimmäisten junien lähtö ja tulo, heräämisen asteettaiset ja lisääntyvät merkit, sanomalehtien saapuminen ja kirjakoppien avaaminen, vieläpä maitoastioiden purkaminen vaunuista ja poisvieminen, ovat mielestäni tapahtumia, joita kannattaa katsella. Maleksin sinne tänne jonkin aikaa katsellen ja tehden huomioita, kunnes kellon osoittimet näyttivät seitsemää. Koska tiesin, etteivät toverini joutuisi aamiaiselle paljonkaan ennen yhdeksää, menin ravintolahuoneeseen saadakseni kupillisen kahvia. Ja siellä tiskin ääressä, matkalaukku jalkainsa vieressä ja makuuhuopa käsivarrellaan, seisoi Pawley.
Hän hymyili minulle puoleksi imartelevasti ja puoleksi hermostuneesti, mutta samalla hyvin salaperäisesti. Ja koska minusta äkkiä tuntui siltä, että minulla on yhtä suuri oikeus kuin jollakin toisellakin tyydyttää luonnollista kyselemishaluani, menin hänen luokseen toivottaen hänelle hyvää huomenta. Hän vastasi hyvin kohteliaasti, ja minusta näytti aivan siltä, kuin hän olisi ollut melko iloinen saadessaan tavata minut. Hän söi voileipiä hörppiessään teetään, ja minä tilasin itselleni kahvia ja laivakorppuja. Hetkisen seisoimme vaiti vierekkäin minun lainkaan tietämättä, että Pawley odotti minun alkavan keskustelun.
"Poislähdössäkö?" kysyin katsoen hänen matkatavaroihinsa.
"Niin, herra Craye", vastasi hän melkein kiihkeästi. "Seitsemän neljäkymmentä lähtevässä junassa. Viimeöiset tapahtumat lopettivat työni täällä."
Huomasin, kuinka hänen puheensa ja käytöksensä olivat muuttuneet. Hän ei ollut enää mikään harrasteleva muinaistutkija, joka on tietävinään ja puhuvinaan jotakin noista seikoista huolellisesti siihen valmistauduttuaan, vaan jonkinlainen lähempiä tietoja etsivä asiamies, jollaisen tapaan hän nyt puhuikin. Ja edellisen aavistukseni mukaisesti minä ajattelin, että hän oli valmis ilmaisemaan minulle jotakin saamistaan tiedoista, vaikka hän ei ehkä halunnutkaan paljastaa minulle kaikkea.
"Viimeöiset tapahtumat", huomautin minä, "olivat jotensakin salaperäisiä, herra Pawley."
"Salaperäisiä!" huudahti hän. "Luulisinpa niin toden totta! Olen ollut mukana monessa omituisessa jutussa elämässäni, herra Craye, mutta en ainoassakaan tätä kummallisemmassa. En ymmärrä tätä ollenkaan! Mutta te tiedätte epäilemättä enemmän kuin minä."
"En tiedä mitään", vastasin. "En mitään muuta kuin mitä olen nähnyt. Ja näkemääni en ole lainkaan ymmärtänyt. Sitäkään esimerkiksi en voinut ollenkaan käsittää, kuinka jouduitte olemaan läsnä Bickerdalen luona viime yönä sattuneissa tapahtumissa."
"Ah, sehän voidaan helposti selittää", sanoi hän. "Minut jätettiin tänne pitämään silmällä Bickerdalea ja yrittämään päästä puheisiin hänen kanssaan. Samalla jäin ottamaan selkoa siitä, oliko Bickerdale löytänyt jotakin kuparilippaasta, silloin kun se oli hänen hallussaan."
"Epäilikö sitten joku, että jotakin mahdollisesti oli voinut olla kätkettynä lippaaseen?"
"Varmasti, herra Craye. Herra Sperrigoe epäili sitä — oli ainakin epäilevinään. Sen vuoksi hän juuri lähettikin minut tänne — noin vain edeltäpäin tiedustelemaan. Sitten hän tuli tänne itse. Hän palasi kyllä kotiinsa, mutta käski minun jäädä päiväksi tahi pariksi vahtimaan Bickerdalea, kuten jo äsken sanoin. Ja viime yönä, juuri kun luulin voivani houkutella jotakin esille Bickerdalelta ja hänen vävyltään Weechiltä, astuukin herra Parslewe huoneeseen."
"Missä tarkoituksessa?"
Pawley hymyili arvoituksellisesti.
"Herra Parslewe on kummallinen herrasmies", vastasi hän. "Tekin olette luullakseni huomannut sen jo, herra Craye, vaikka ymmärtääkseni olettekin melkein yhtä vieras hänelle kuin minäkin. No niin, herra Parslewe ei tuhlannut aikaa. Hän ilmoitti Bickerdalelle tietävänsä hänen löytäneen erään asiakirjan lippaan salaisesta piilopaikasta — hänellä oli lipas mukanaan ja hän näytti meille, millä tempulla se avataan."
"Todellako?" keskeytin hämmästyneenä. "Hän oli siis saanut sen selville?"
"Hän tiesi sen joka tapauksessa", vastasi Pawley. "Se tehdään kiertämällä jalat irti, nuo pienet nupit, joiden varassa lipas seisoo. Ja hän vaati Bickerdalea luovuttamaan asiakirjan siinä paikassa, viivyttelemättä. Heti!"
"Entä sitten?" kysyin minä.
Pawley kaasi itselleen enemmän teetä hämmentäen sitä miettiväisesti.
"Silloin minä sekaannuin asiaan", vastasi hän, "vastustaen sitä herra Charlesin edustajana. Sanoin että hän on ainoa oikea henkilö, jolle asiakirja voidaan luovuttaa, ja ilmoitin olevani hänen valtuutettunsa. Väittelimme juuri siitä ja Bickerdale tuli yhä vastahakoisemmaksi luovuttamaan mitään kenellekään, ennen kuin saisi tietää, mitä siitä hyötyisi; silloin te saavuitte noiden poliisien kanssa. Ja lopunhan jo tiedättekin, herra Craye."
"Päinvastoin", sanoin minä, "minä en tiedä mitään. Mitä herra Parslewen ja teidän välillänne oikein tapahtui tuolla keittiössä?"
Mutta hän pudisti päätään, ja näin, ettei hän halunnut ilmaista kaikkea.
"Mitä siihen tulee, herra Craye", vastasi hän, "niin herra Parslewe sulki suuni. Mutta hän on sanansa arvoinen herrasmies, eikä minulla, sen jälkeen kuin kuulin hänen selityksensä, ollut mitään muuta valitsemisen varaa, ei ollenkaan, kuin suostua hänen ehdotukseensa, että asiakirja luovutettaisiin hänelle. Minä en voinut menetellä mitenkään muuten kuultuani hänen syynsä. Mutta hänen selostuksestaan ei hiiskaustakaan, herra Craye, ei ainakaan vielä."
"Aavistatteko lainkaan, mitä tuo asiakirja sisältää?" kysyin mennen vihdoinkin suoraan pääasiaan.
"En", vastasi hän nopeasti. "Mutta minähän voin arvailla."
"Mitä sitten?" kysyin suoraan. "Antaisin paljonkin, jos vain saisin sen tietää."
Hän katsahti ympärilleen kuin olisi pelännyt jonkun kuuntelevan, vaikka ei ketään ollutkaan läheisyydessä. "No niin", hän sanoi. "Oletteko kuullut puhuttavan eräästä vanhasta Palkeney-nimisestä herrasmiehestä, Palkeneyn kartanon omistajasta, herra Matthew Palkeneystä, joka kuoli vähän aikaa sitten, kenenkään sukulaisen kaipaamatta, mutta varakkaana suuren kartanon omistajana, ja jonka kirjastosta tuo lipas ja nuo kirjat on epäilemättä varastettu?"
"Olen kuullut puhuttavan hänestä ja kaikesta muustakin", vastasin.
"No niin, herra Craye, näin meidän kesken sanoen luulen tuota asiakirjaa, jonka herra Parslewe sai Bickerdalelta viime yönä tahi pikemminkin varhain tänä aamuna, ei sen vähäpätöisemmäksi kuin herra Matthew Palkeneyn testamentiksi, jonka tuo vanhus — tuo kummallinen vanha höperö oli piilottanut lippaaseen. Se ainakin on minun mielipiteeni."
"Tiedetäänkö hänen sitten tehneen testamentin?" kysyin.
"Ei tavalliseen tapaan. Mutta asiat tulevat julki. Tämäkin olisi tullut ilmi ennemmin, elleivät maalaiset olisi niin hitaita kertomaan asioista. Sperrigoet, jotka olivat tuon vanhan herrasmiehen asianajajia, eivät ole milloinkaan löytäneet minkäänlaista testamenttia eivätkä päässeet sellaisen jäljillekään. Mutta äskettäin, aivan äskettäin, he ovat saaneet selville seuraavan asian: Pari tilalla palvelevaa miestä, joista toinen on halonhakkaaja ja toinen metsänvartija, oli tullut ilmoittamaan heille, että he jonkin aikaa sitten olivat todistaneet erään paperin, jonka heidän vanha isäntänsä oli heidän nähtensä allekirjoittanut. Voiko tuo paperi olla muu kuin testamentti, herra Craye? Mitä luulette?"
"Siltä ainakin kuulostaa", myönsin. "Ja tekö luulette herra Parslewen saaneen juuri sen paperin viime yönä haltuunsa?"
"Niin", hän vastasi. "Sillä olen kuullut — herra Charles kertoi sen minulle itse — että kun vanhus joutui kuolinvuoteelleen, puhui hän vain tuosta kuparilippaasta — niin he ainakin olivat ymmärtävinään — nimensä yhteydessä. Herra Craye, luulen hänen piilottaneen testamenttinsa lippaaseen ja otaksun sen nyt olevan herra Parslewen taskussa."
Myönsin, että otaksuma tuntui hyvin mahdolliselta.
"Kuulemme siitä luultavasti vielä", sanoin. Pawley tarttui matkalaukkuunsa.
"Minun pitää nyt lähteä junaan. Kuunnelkaa tarkasti ja pitäkää silmänne auki, herra Craye. Saatte luullakseni huomenna tahi ylihuomenna kuulla ja nähdä kummallisia asioita, jos vain pysytte herra Parslewen seurassa. Sanon teille kuitenkin sen, että vaikka herra Parslewe epäilemättä onkin omituinen, hyvin omituinen ja kummallinen herrasmies, on hän ehdottomasti rehellinen, joten paperi, jonka hän sai Bickerdalelta, on hyvässä tallessa hänen hallussaan. Muussa tapauksessa en minä nyt matkustaisi etelään. Ja kuten jo äsken sanoin, saatte nähdä jotakin kiinnostavaa, jos vain pysytte herra Parslewen seurassa. Sille ei mikään tarinakaan tule vetämään vertoja."
Sen sanottuaan hän lausui minulle jäähyväiset mennen junaansa, ja minä palasin hotelliin yksityiseen arkihuoneeseemme ostettuani erään aamulehden. Madrasiakin tuli hetkisen kuluttua sinne.
Minun ei ollut lupa ilmaista Madrasialle mitään yön tapahtumista, eikä hän onneksi kysellytkään menneitä seikkoja, koska hänen koko huomionsa näytti kiintyneen lähimpään tulevaisuuteen. Hänen tullessaan huoneeseen oli siellä muuan tarjoilija kattamassa aamiaispöytää, minkä vuoksi me vetäydyimme ikkunakomeroon katselemaan kaduille, joilla liikenne jo alkoi vilkastua.
"Oletteko puhutellut häntä tänä aamuna?" kysyi Madrasia merkitsevästi.
"Ettekö? Tapasitteko hänet viime yönä?"
"Juttelimme vain muutamia minuutteja", vastasin minä.
"Ilmoittiko hän teille, mitä tänään teemme?" kysyi hän.
"Ei sanallakaan. Ei mitään."
"Eikä sitäkään, lähdemmekö kotiin vai emme?" kysyi hän. "Eikö? Mutta miksi sitten olemme täällä?"
"En tiedä", vastasin. "Kysykää häneltä."
"Voisin yhtä hyvin kysyä sitä tuolta kuvapatsaalta!" sanoi hän viitaten ikkunasta. "Olen mielestäni kuin teatterinukke, jonka nuoria Jimmie saa vedellä mielensä mukaan."
"Tuntuuko se teistä vastenmieliseltä?"
"No niin, minusta näyttää aivan siltä, kuin ei tässä kenelläkään olisi omaa järkeä eikä tahtoa", sanoi hän. "Kuulkaahan nyt, jos hän aamiaista syödessämme tekee jonkin uuden ehdotuksen tahi suunnitelman tahi saa hullun mielijohteen, mitä silloin aiotte tehdä?"
Katsoin häneen tarkoituksellisen vakavasti.
"Myöntyä siihen", vastasin.
"Niinkö? Mutta miksi?"
"Koska en voi tehdä muutakaan."
Hän katsoi minuun hetkisen vakavasti.
"Toivoakseni hän ei ole vielä hypnotisoinut meitä", Madrasia sanoi. "Minusta näyttää aivan siltä, että hänen tarvitsee vain kohottaa sormeaan saadakseen meidät kävelemään jäljessään kuin lampaat."
"Mikä on sittenkin melko huvittavaa", huomautin, "koska se tekee elämän vaihtelevammaksi. Ehkä hänellä on tänään varattuna meille jotakin hyvin kiihottavaa."
"No niin, jos haluatte kulkea talutusnuorassa kuin opetettu karhu, — mutta tuossa hän nyt on!"
Parslewe ja aamiainen tulivat samalla kertaa. Hän oli nähtävästi käynyt ostamassa myymäläkojusta jonkin finanssilehden ja istui syödessään ja juodessaan vakavana tuijottaen numeroihin ja lukien tilastollisia tietoja. Vasta lopetettuaan aamiaisensa hän suvaitsi kiinnittää hieman huomiotaan meidänkin läsnäoloomme. Laskien lehden kädestään hän kumartui pöydän yli holhokkiinsa päin hymyillen hänelle.
"Kas niin, kultaseni", Hän sanoi, "ostitko eilen iltapäivällä kaikki tarvitsemasi tavarat?"
"Ostin kyllä", vastasi Madrasia heti.
"Riittävästikö, kunnes pääsemme kotiin?" jatkoi Parslewe.
"Aivan", sanoi Madrasia.
"Ostitko sattumalta matkalaukun tahi korin tahi jonkin muun, mihin voit pakata tavarasi?" kysyi Parslewe nauraen.
"Kyllä ostin. Luulitko minun lähtevän kantamaan ruskeaa paperilaatikkoa takaisin Wooleriin? Ostin melko kauniin matkalaukun."
"Ahaa!" vastasi Parslewe miellyttävästi. "Hyvä on. Siinä tapauksessa on parasta, että menet täyttämään sen, tyttöseni, sillä neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua lähdemme matkalle."
"Minne sitten?" Madrasia kysyi. "Kotiinko?"
"Ei vielä", sanoi Parslewe. "Lähdemme pikajunassa etelään. Ja vieläpä melkoisen matkan päähänkin, minkä vuoksi meidän on saatava paikka ravintolavaunussa. Laittaudu sen vuoksi valmiiksi."
Madrasia viittasi hennolla sormellaan minuun.
"Häneltä et ole vielä kysynyt mitään?" huudahti hän.
"En olekaan", vastasi Parslewe tyynesti. "Mutta hänkin lähtee mukaan. Lähdemme kaikki. Mene sinä vain laittamaan tavarasi kuntoon." Hän kääntyi minun puoleeni tytön poistuessa huoneesta, ja hänen hymynsä oli kiehtovampi kuin milloinkaan ennen. "Te voitte vallan hyvin seurata tapausten kulkua loppuun asti, herra Craye", hän sanoi. "Saamme luullakseni asiat järjestykseen huomenna puolenpäivän aikaan. Lupaan näyttää teille jotakin sellaista, mikä vetoaa taiteilijasilmäänne. Mitä arvelette?"
"Kun ihminen on pannut sormensa peliin, saa hän antaa koko kätensäkin, herra Parslewe", vastasin. "Olen mukana, mutta hitto vieköön, jos vain tiedän, mitä tämä kaikki tarkoittaa!"
"En ole vielä ihan varma, tiedänkö sitä itsekään, hyvä mies. Mutta luullakseni lähestymme ratkaisua. Valmistautukaa siis matkalle."
Hän poistui sitten, enkä nähnyt häntä ennen kuin kaikki tapasimme toisemme lähtiessämme pikajunaan. Parslewen kanssa oli hyvin hauska matkustaa, koska hän osasi järjestää olomme täydellisen mukavaksi. Hän oli jo tilannut kolme paikkaa ja pöydän ensiluokan ravintolavaunusta ja varustautunut suurella kuva- ja sanomalehtikimpulla. Kuten hän sanoi, meillä ei ollut muuta tehtävää kuin istuutua pehmeille istuimille, pistää jalkamme pöydän alle ja kuluttaa aikaamme ylellisessä joutilaisuudessa. Teimmekin niin, mutta kun juna lähti Newcastlesta pitkälle matkalleen etelään päin, ei Madrasialla eikä minulla ollut pienintäkään aavistusta siitä, minne oikeastaan olimme menossa. Luullakseni oli meille, erittäinkin Madrasialle, suureksi kunniaksi, ettemme tehneet minkäänlaisia kysymyksiä, vaan annoimme Parslewen menetellä kanssamme mielensä mukaan. Minulla oli kuitenkin jonkinlainen aavistus matkamme päämäärästä; ehkä se oli Palkeney Manor tahi jokin muu paikka, missä joku, ehkäpä Sperrigoe, asuu. Mutta en tiennyt ollenkaan, missä Palkeney Manor sijaitsi; Pawley oli kyllä ilmoittanut sen sijaitsevan sisämaassa, mutta sisämaakin on hyvin laaja.
Lounaan syötyämme jäimme vaunuun siksi, kunnes juna saapui Peterboroughiin. Siellä Parslewe varoittamatta meitä lainkaan hätisti meidät laiturille. Siinä hän katseli meitä ivallisesti hymyillen.
"Täältä me vasta oikeastaan aloitammekin matkamme", hän huomautti kuivasti. "Tuo oli vain valmistusta tähän, eikä se ollut edes rasittavaa. Mutta nyt —"
Hän keskeytti äkkiä poistuen luotamme. Hetkisen kuluttua näimme hänen keskustelevan erään virkamiehen kanssa. Madrasia kääntyi puoleeni.
"Ette tietystikään lainkaan aavista, minne olemme menossa", hän sanoi.
"Jos tarkoitatte sitä, etten tiedä sitä tarkasti enkä varmasti, olette oikeassa", vastasin. "Mutta jos tarkoitatte jotakin paikkaa viidenkymmenen tahi sadan neliökilometrin alalla, niin kyllä aavistan."
"Minne sitten?" hän kysyi.
"Olemme luullakseni matkalla johonkin sisämaan piirikuntaan", vastasin alistuvaisesti. "Niitä on kuitenkin useita. Muistan tarpeeksi maantiedettä toistaakseni niiden nimet, jos vain haluatte kuunnella."
"Enkä halua", sanoi hän. "Mutta toivoisin, että olisimme jo siellä, missä se sitten lieneekään. Missähän nyt olemme? Tarkoitan, minne nyt olemme menossa?"
"Olemme vielä pitkän matkan päässä päämäärästämme", vastasin lohduttavasti. "Sitä hän juuri tarkoittaa puhuessaan matkamme jatkamisesta. Todellisuudessa olemme kaukana suoralta linjalta ja meidän pitää nyt otaksuttavasti matkustaa poikki maan. Olemme idässä ja meidän pitää matkustaa länteen."
Madrasia katsoi korkealla päittemme kohdalla seinässä olevaa kelloa.
Iltapäivä oli jo puolivälissä.
"Luultavasti tulemme jonnekin noin puolenyön tienoilla", hän sanoi.
"Mutta juuri sitä olen odottanutkin."
Hän oli väärässä. Matkustimme kyllä pitkälti lähdettyämme Peterboroughista, ja sivuuttaessamme sellaisia paikkoja kuin Rugbyn ja Warwickin tiesin olevamme matkalla Keski-Englannin sydämeen. Mutta saavuttuamme noin kahdeksan aikaan eräälle pienelle asemalle Parslewe komensi meidät pois vaunuista ja sitten ajopeleihin, ja muutamien minuuttien kuluttua ajoimme kuin jonkin keskiaikaisen kaupungin katuja. Emmekä silloinkaan vielä tienneet sen nimeä, tiesimme vain hänen käskeneen ajajan viedä meidät Kruunuun. Vähän ajan kuluttua olimmekin jo sen edustalla ja näimme vanhanaikaisen majatalon, jonka ovesta ilmestyi eteemme hyvin nykyaikainen ovenvartija, joka nähdessään Parslewen hymyili leveästi koskettaen lakkiaan.
"Olen iloinen saadessani tavata teidät jälleen, herra", sanoi tämä virkailija. "Huoneitako, herra?"
Parslewe katsoi mieheen kysyvästi.
"Vai muistatte te minut vielä", sanoi hän.
"En unhoita milloinkaan näkemiäni kasvoja, herra", vastasi ovenvartija.
"Tätä tietä, herra."