XI
TAKAISIN ELISABETHIN AIKOIHIN
Huomasimme saapuneemme ihmeelliseen vanhaan taloon, paikkaan, missä oli loukkoja ja nurkkia, vanhaa tammea ja kaikkea vanhanaikaista. En olisi lainkaan hämmästynyt, vaikka kulkiessani sen kummallisia käytäviä ja portaita pitkin olisinkin tavannut poimukauluksisia herroja ja vannehameihin pukeutuneita naisia. Mutta nykyisessä kunnossaan se oli tarpeeksi nykyaikainen, ja meille tarjottiin välttävä päivällinen, vaikka ilta olikin jo myöhäinen. Se ja lumoava ympäristömme saattoivat Madrasian ja minut paremmalle tuulelle kuin mitä olimme olleet pitkän matkamme viimeisellä väsyttävällä osalla. Olimme luullakseni silloin molemmat valmiit mukautumaan asian luonteeseen, koska se joka tapauksessa tuntui lupaavalta seikkailulta. Ja päivällisen puolivälissä Madrasia naurahti kummallisesti, veitikkamainen katse silmissään ja kääntyi Parsleween päin, joka tapansa mukaan oli tyyni, hidas ja aivan kuin kotonaan.
"Ellei nykyinen salaperäisyytesi, Jimmie, menetä liian monta useista verhoistaan", sanoi hän, "niin saanko tehdä sinulle yhden kysymyksen?"
"Kyllä, miksi ei", vastasi Parslewe. "Kunhan se vain on järkevä."
"Tarpeeksi järkevä, ainakin", vastasi Madrasia. "Missä me nyt olemme?"
"Aivan niin", sanoin minäkin. "Sama kysymys on askarruttanut minunkin aivojani, vaikka ymmärrykseni onkin heikko. Sillä en minäkään tiedä sitä."
Parslewe katsoi meihin tyynesti kiihtymättä lainkaan. "Olemme vanhanaikaisessa, sangen maalauksellisessa ja mukavassa Kruunun hotellissa Medminsterissä", hän vastasi. "Se sijaitsee torin varrella ja sieltä voidaan katsella mainiosti muutamia keskiaikaisen Englannin viimeisiä jäännöksiä, kuten voitte lukea matkaoppaista, ja mikä on vieläkin parempaa, nähdä sen itsekin aamulla."
"Medminsterissäkö?" huudahti Madrasia. "Mutta sieltähän vanha Sperrigoe on kotoisin. Sama osoite oli joka tapauksessa tuossa Timesin ilmoituksessa, jota Weech näytti meille."
"Aivan niin", Parslewe myönsi kuivasti. "Juuri tässä samassa huoneessa tuon pöydän ääressä oli minulla kerran kunnia puhutella Sperrigoea."
"Milloin sitten?" kysyi Madrasia.
"Ah, joitakin vuosia sitten", hän vastasi välinpitämättömästi.
"Jos sinä olisit ollut kotona hänen käydessään Kelpieshawissa tässä eräänä aamuna, olisit sinä siis tuntenut hänet?" sanoi Madrasia tönäisten minua jalkaan. "Tietenkin, koska te olette tavanneet toisenne jo ennenkin."
"Hän olisi ehkä tuntenut kasvoni", vastasi Parslewe. "Mutta hän ei olisi tiennyt nimeäni; tarkoitan, ettei hän ainakaan tiennyt sitä silloin, kun tapasimme toisemme täällä. Me satuimme joutumaan yhteen täällä, vaikka olimmekin vento vieraita toisillemme, söimme näet päivällisemme samassa pöydässä. Polttelimme sitten sikaria yhdessä jälkeenpäin keskustellen tästä vanhasta kaupungista. Kuulin hänen nimensä, mutta hän ei milloinkaan saanut tietää minun nimeäni; olin hänelle vain jonkinlainen muuttolintu. Arvaan", jatkoi hän kyynillisesti naurahtaen, "että vanha Sperrigoe olisi hämmästynyt äärettömästi, jos hän vain olisi tavannut minut Kelpieshawissa ja tuntenut minut Kruunussa kohtaamakseen muukalaiseksi."
"Oletko sinä tullut tänne tapaamaan vanhaa Sperrigoea?" kysyi Madrasia.
Parslewe oli etevin mies, mitä minä milloinkaan olen tavannut, milloin suoran kysymyksen syrjäyttäminen tuli kysymykseen. Hänen kasvonsa pysyivät aivan ilmeettöminä ja huulet yhteenpurtuina, kunnes jotakin uutta juolahti hänen mieleensä ja hän alkoi kertoa meille jotakin sen saman vanhan talon historiasta, minne hän oli meidät tuonut. Siitä hän halusi puhella, ja koska molemmat huomasimme hyödyttömäksi kysyäkään häneltä muita asioita, poistuimme hänen luotaan. Mutta minä olin jo saanut tietää jotakin: Parslewe oli ollut siellä ennenkin, oli kohdannut Valkoparran siellä, Valkoparta tuntisi hänet varmasti, ja epäilemättä hän oli matkustanutkin sinne saadakseen puhutella Valkopartaa. Mutta miksi ihmeessä hän karttoi Valkopartaa Kelpieshawissa?
Ennen kuin ilta oli lopussa, sain tietää vieläkin enemmän. Koska Madrasia meni levolle varhain ja Parslewe alkoi kirjoittaa kirjettä tupakkahuoneessa, jäin yksikseni ja menin julkipuolen ovesta kadulle katselemaan ympäristöä. Vanha tori oli kirkkaan kuutamon valaisema, ja näin heti Parslewen olleen oikeassa sanoessaan sen muodostavan palasen keskiaikaista Englantia. Kaikilla puolillani oli vanhanaikaisia puoleksi puusta rakennettuja taloja korkeine päätyineen ja kummallisesti koristettuine julkipuolineen, ja niiden yläpuolelle kohosi aukean toisessa laidassa sijaitsevan kirkon nelikulmainen torni, ja sitä vastapäätä sen toisessa laidassa oli rakennus, jota otaksuin vanhaksi käräjätaloksi. Ellei siellä ja täällä vilkkuvia kaasulamppuja ja kauppojen ovien yläpuolella olevia merkkejä ja nimiä olisi ollut olemassa, olisin voinut luulla joutuneeni takaisin Tudorien aikakaudelle.
Ovenvartijakin tuli torille seisoessani siellä, katsoi taivaalle ja huomautti, että tulee kaunis päivä huomenna viitaten samalla siihenkin, että kauniit säät olisivatkin toivottavia, koska matkustajia alkoi jo ilmestyä paikkakunnalle.
"Täällä käy varmaankin paljon huvimatkailijoita?" tiedustelin.
"Loppumattomasti, herra", hän vastasi. "Täällä käy paljon amerikkalaisia — he pitävät tuollaisesta", lisäsi hän viitaten kädellään torin toisella puolella sijaitseviin vanhoihin taloihin. "Ymmärrän, ettei heidän maassaan ole mitään niihin verrattavaa. Niin, kaikkina kesäkuukausina on tämä paikka täynnä huvimatkailijoita."
"Mutta ette suinkaan te muista kaikkien kasvoja?" kysyin.
Hän nauroi kuullessaan minun viittaavan hänen huomautukseensa meidän saapuessamme sinne.
"En tietystikään, herra, kaikkien satunnaisten kävijöiden", myönsi hän. "Mutta en haluaisi sanoa mitään varmaa siitäkään, koska sellainen käy vähitellen tavaksi. Siinä tapauksessa kuitenkin, että joku viipyy täällä päivän tahi parikin, en milloinkaan unhota. Tunsin ystävänne heti, hänhän on niin mielenkiintoinen henkilö."
"Siis helposti tunnettava", huomautin minä.
"Juuri niin, herra. Vaikka siitä jo onkin — sallikaa minun muistella — kulunut kolme vuotta, kun hän viimeksi oli täällä. Ah, minä muistan hänet vielä vallan hyvin? Hän oleskeli täällä pari kolme päivää eräänä syksynä. Luullakseni joku harvinaisten esineiden kerääjä. Muistan käyneeni ostamassa hänelle pari laatikkoa, joissa hän voi viedä mukanaan kaikki erilaiset kaupungista ostamansa kapineet. Niillä harjoitetaan melkoista kauppaa täällä, herra — puolet noista kaupoista tuolla toisella puolen myyvät vain niitä."
"Kuinka ne uudistavat varastonsa?" kysyin.
"Tuon saman kysymyksen ovat minulle tehneet lukemattomat henkilöt. Voitaisiin melkein luulla, että he valmistavat niitä, mutta tosiasia on, että tämä on Englannin vanhimpia asuttuja seutuja, ja täällä on paljon vanhoja taloja, vanhoja maakartanoita ja muita sellaisia asumuksia. Ja perheitä kuolee, jolloin niiden monien sukupolvien aikana kokoamat tavarat myydään huutokaupalla, ja paljon niistä joutuu noihin kauppoihin. Siten se tapahtuu, herra. Noissa kaupoissa on paljon muinaisesineitä, mutta siihen nähden sentään verraten vähän, mitä ympäristön vanhoissa taloissa on."
"Tunnetteko te täällä läheisyydessä erään Palkeney Manor-nimisen kartanon?" kysyin voidakseni lisätä omia tietojani, koska mies mielestäni oli ymmärtäväinen ja puhelias. "Täällä kai on olemassa sellainenkin paikka?"
"Palkeney Manorko?" vastasi hän epäröimättä. "On varmasti. Se sijaitsee viiden kilometrin päässä täältä; hieno vanha talo — jonkinlainen näyttelypaikka — jokainen saa katsella sitä maksettuaan shillingin — kaikki amerikkalaiset vieraamme käyvät siellä, ja rahat menevät paikallisille armeliaisuusyhdistyksille. Kartano kuului vanhalle Matthew Palkeneylle. Hän on jo kuollut, ja sanotaan, etteivät asianajajat tiedä, kelle maatila nyt oikeastaan kuuluu — he eivät ole vielä ainakaan saaneet sitä selville. Hieno talo, kieltämättä. Hän oli kummallinen vanha herrasmies, tämä vanha Palkeney — ja ajatellessani häntä muistankin, että ystävänne luullakseni tunsikin hänet. Muistan ainakin sen, että ystävänne oleskellessa täällä viimeistä päivää vanha Palkeney ajoi tänne vaunuissaan ja antoi minulle erään esineen luovutettavaksi hänelle — autoin häntä esineen sijoittamisessa toiseen niistä laatikoista, jotka olin ostanut hänelle."
"Teillä on mainio muisti", huomautin.
"Kaikkeahan sitä tulee ajatelleeksi, herra. Kasvot esimerkiksi kaivavat esille vanhoja muistoja, vai mitä? Ja minä olen aikoinani nähnyt muutamia hyvin merkillisiäkin kasvoja, jotka eivät haihdu mielestä parinkaankymmenen vuoden jälkeen. Muutamat kasvot ovat tietysti niin tavallisia, etteivät ne herätä lainkaan huomiota, mutta toiset —"
Tällä hetkellä Parslewe pisti päänsä esille kääntöoven raosta takanamme ja huomattuaan ovenvartijan portailla tuli ulos. Hänellä oli kirje kädessään. Tultuaan ovenvartijan luo hän viittasi kirjeellään torin toiseen päähän.
"Eikö herra Charles Sperrigoen konttori ole juuri tuon nurkan takana tuolla?" hän kysyi. "Niinkö? No, menkää sitten ja pudottakaa tämä kirje hänen kirjelaatikkoonsa, että hän saa sen heti aamulla käsiinsä. Menkää nyt, niin olette hyvä mies." Kun mies oli lähtenyt toimittamaan asiaa, kääntyi hän minun puoleeni. "No, herra!" sanoi hän puoleksi kyynilliseen ja puoleksi leikilliseen tapaansa. "Kuinka tämä kaikki vetoaa teidän taiteelliseen makuunne?"
"Kuin hieno näyttämöasetus jollekin salaisuudelle, herra Parslewe."
"Luulen teidän olevan oikeassa. Mutta luullakseni ratkaisemme ne kaikki huomenna, poikaseni. Ja jos tähän juttuun on liittynyt joitakin salaisuuksia, eivät ne suinkaan ole olleet minun aiheuttamiani. No niin, lähden nyt nukkumaan. Hyvää yötä."
Sanottuaan sen ja nyökäytettyään iloisesti hän poistui huolettomana, ja hetkisen kuluttua minäkin seurasin hänen esimerkkiään hämmentyneempänä kuin milloinkaan ennen hänen viimeisen huomautuksensa johdosta. Sillä ellei hän ollut saanut aikaan kaikkea tätä salakähmäilyä, niin kuka sitten?
Sitä, saataisiinko salaisuus ratkaistuksi vielä seuraavanakaan päivänä vai ei, emme tienneet, mutta se painoi vielä raskaasti mieltämme seuraavana aamuna. Kymmenen aikaan Parslewe, joka aina teki kaikki suunnitelmansa neuvottelematta kenenkään toisen kanssa, jota ne mahdollisesti koskivat, johdatti meidät Kruunun oven edustalle pysähtyneihin kahden hevosen vetämiin vaunuihin antaen syrjässä joitakin määräyksiä ajajalle. Sitten lähdimme ajamaan harvinaisen maalauksellisen ja tiheämetsäisen seudun halki. Madrasia, joka oli juuri tullut Cheviotin melkein puuttomilta rinteiltä, riemastui heti. Lehti oli jo puussa, laajat niityt olivat tuoreen viheriän ruohon peitossa ja metsän kujanteissa, joita pitkin ajoimme, keltanarsissit ja metsävuokot muodostivat värikkäitä täpliä puhkeavaa vihannuutta vasten. Hänelle olivat myös uutta nuo kummallisesti katetut majat tien varrella, joista monet olivat melkein metsän peitossa ja kaikki vanhanaikaisia.
"Tämähän muistuttaa sitä vanhaa Englantia, jota katsellaan kuvista!" hän huudahti. "Tuntuu aivan siltä kuin olisimme palanneet ajassa taaksepäin."
"Niin me toki olemmekin", sanoi Parslewe luoden meihin yhden noita omituisia vakavia katseitaan. "Takaisin Elisabethin aikoihin. Näillä seuduilla ei ole juuri mikään muuttunut sitten Shakespearen aikojen — eivät talot eivätkä ihmisetkään. Ja jos sinä, kultaseni, aiot kiintyä enemmän keskiaikaisiin oloihin, saat pian halusi tyydytetyksi, koska saavumme kohta taloon, joka on yhtä vanha kuin oletetaankin."
Mutta ennen tämän tapahtumista vaunut pysähtyivät erään tien vieressä sijaitsevan majan edustalle ja Parslewe laskeutui tielle puhumatta meille sanaakaan, koputti ovelle ja meni sisään. Hän viipyi siellä monta minuuttia, ja kun hän vihdoinkin ilmestyi jälleen näkyviin, tapahtui se erään pitkän päivettyneen vanhan miehen seurassa, jota otaksuin metsänvartijaksi hänen samettitakkinsa ja yleisen esiintymisensä perusteella. Viitaten ajajaa seuraamaan Parslewe käveli edellä toverinsa rinnalla ja kääntyi hetkisen kuluttua erääseen tien vieressä kasvavaan metsikköön. Kun saavuimme sen portin kohdalle, josta he olivat menneet, näimme heidän keskustelevan kolmannen henkilön kanssa, joka, vaikka olikin jo hyvin vanha, hakkasi vielä halkoja. He keskustelivat kolmisin jonkin aikaa.
"Mitä hän nyt tiedustelee?" kysyi Madrasia.
Pudistin päätäni, koska ei mikään enää voinut taivuttaa minua mietiskelemään Parslewen tekoja.
"Emme voi menetellä sen viisaammin tällä haavaa", sanoin niin oraakkelimaisesti kuin suinkin, "kuin antaa asioiden mennä menojaan. En tiedä, mitä hän tiedustelee, mutta annetaan hänen vain noudattaa omia mielijohteitaan. Me saamme kyllä kaiken selville vähitellen."
"Minne olemme menossa?" kysyi Madrasia.
"Kuvittelen, mutta voinhan olla väärässäkin, meidän olevan matkalla Palkeney Manoriin, josta Murthwaite kertoi meille. Luulen meidän olleen matkalla sinne eilisaamusta asti, jolloin lähdimme Newcastlesta. Talo on varmaankin juuri se, joka on yhtä vanha kuin oletetaankin. Teidän on parasta valmistautua kaiken varalta, kuten minäkin olen tehnyt."
"Mitä tarkoitatte?" Madrasia kysyi. "Tekin alatte käydä salaperäiseksi."
"Aivoni ovat luullakseni kasvaneet", vastasin. "Mutta viis siitä!
Tiedän joka tapauksessa jotakin."
"Mitä sitten?"
Kumarruin hänen puoleensa koettaen näyttää niin salaperäiseltä kuin suinkin ja puhuin hiljentäen ääntäni.
"Sen", sanoin melkein värisyttävästi, "että Parslewellä on kuparilipas taskussaan."
Hän peräytyi tuijottaen minuun kuin olisi ajatellut minun tulleen sekapäiseksi. Minä nyökäytin kuitenkin juhlallisesti.
"Totta se vain on", sanoin. "Näin hänen pistävän sen päällystakkinsa oikeaan ulkotaskuun. Ja lippaassa on selitys kaikkeen. Hst, ei sanaakaan! Hän palaa nyt takaisin."
Parslewe tuli takaisin jättäen molemmat vanhukset puhelemaan keskenään, ja minä huomasin heidän tuijottavan poistuvaan olentoon syvällä mielenkiinnolla. Mutta sen sijaan, että olisi noussut vaunuihin jälleen, hän viittasikin meille tavalliseen käskevään sävyynsä, että laskeutuisimme tielle. Sitten hän kääntyi ajajan puoleen.
"Eikö tuolla kylän läheisyydessä tien varrella ole muuan ravintola?" kysyi hän. "Aivan niin. Ajakaa siis sinne, pankaa hevosenne talliin ja odottakaa siellä, kunnes lähetän hakemaan teitä. Kävelemme lopun matkasta", hän jatkoi kääntyen puoleemme. "Tuolla hieman kauempana on polku, joka vie metsän läpi."
Hän johdatti meitä tietä pitkin vielä noin satakunta metriä kääntyen sitten eräälle ratsutielle, joka luikerteli kunnioitettavien vanhojen puiden lomitse noin kilometrin pituudelta. Kulkumme oli melko hidasta, koska Madrasia tahtoi välttämättä koota itselleen kimpullisen kevätesikkoja. Hän oli juuri viimeistelemässä sitä, kun Parslewe, joka oli kulkenut hieman edellämme, huusi meille. "Kas niin, täällä sitä nyt ollaan!" sanoi hän. "Paikka on tuolla."
Jatkoimme matkaamme ja tapasimme hänet metsän laidasta nojaamassa muuatta porttia vasten. Hän viittasi eteenpäin kepillään.
"Palkeney Manor", huomautti hän kuivasti.
Madrasia huudahti äkkiä iloisesta ihmettelystä. Mutta minä en hämmästynyt lainkaan, koska edessämme leviävässä näköalassa oli tuota viehkeätä suloa ja tyyntä kauneutta, mitä ei mikään muu kuin meidän maamme voi tarjota. Katselimme aaltoilevaa puistoa, eloisan viheriää vanhoine puineen, joiden siimeksessä sarvipäiset antiloopit kävivät laitumella. Muutamassa pienoislaaksossa oli puiden varjostama vesilammikko, missä karjaa seisoi polviaan myöten vedessä, ja sen toisella puolen eräällä kummulla sijaitsi pitkien jalavien ja suurien pähkinäpuiden ympäröimä kaunis vanha rakennus, jonka piirteitä vuosisadat olivat pehmentäneet.
Tuijotimme kaikki siihen tarkkaavaisesti hetkisen. Sitten Madrasia sanoi vienosti:
"Millainen ihmeellinen paikka! Jimmie, sinäkin kai ajattelet niin."
Mutta Parslewe loi meihin vain yhden kummallisia silmäyksiään.
"Hm!" hän vastasi. "Sanoakseni sinulle totuuden, tyttöseni, arvailin juuri, mahtanevatko viemärit olla kunnossa. Maalauksellisuus on kyllä omiaan tällaisille paikoille, mutta mennään nyt kuitenkin hieman lähemmäksi."
Kävelimme hitaasti puiston halki ihaillen sen metsäistä kauneutta, sivuutimme kimaltelevan veden ja arat antiloopit ja saavuimme vihdoin rakennuksen edustalle, Madrasian riemuitsevan ihailun kiihtyessä jokaisella hänen ottamallaan askeleella. Mitä minuun taasen tuli, aloin suuresti ihmetellä tuntien samalla voimakasta uteliaisuutta, niin, erittäinkin uteliaisuutta. Mitä meillä oli tekemistä täällä?
Mutta Parslewe näytti tietävän sen opastaen meidät suoraan avonaiselle julkipuolen ovelle.
"Tätä paikkaa näytellään yleisölle muutamina päivinä viikossa", hän sanoi. "Tämäkin on sellainen päivä, joten voimme mennä sisään."
Menimme taloon ja muuan vanhahko nainen tuli vastaamme. Hänellä oli pukunsa suojana musta silkkiesiliina ja kaulassaan ohut kaulaketju, ja minä otaksuin niitä tunnuskuvallisiksi merkeiksi siitä, että hän oli talon emännöitsijä. Huomasin hänen heti ensi silmäyksen jälkeen katselevan Parsleweä hyvin merkitsevästi.
"Hyvää huomenta, rouva", sanoi Parslewe niin vanhanaikaisen kohteliaasti kuin suinkin. "Me saamme luullakseni katsella hieman ympärillemme?"
Emännöitsijä ryhtyi selittämään. Kaikki juhlahuoneet, niihin luettuina nekin, joita kuningatar Elisabet oli kerran käyttänyt, ja vuode, jossa hänen majesteettinsa oli nukkunut, olivat katselijoiden nähtävänä. Vieraiden oli maksettava siitä huvista shillinki hengeltä, ja rahat menevät paikallisille armeliaisuuslaitoksille. Parslewe maksoi siis kolme shillinkiä, ja me kaikki kirjoitimme nimemme erääseen kirjaan, Parslewe viimeiseksi. Kun hän laski kynän kädestään emännöitsijän nähden, kääntyi hän tämän puoleen.
"Kuulkaahan nyt, rouva", hän sanoi, "oletteko te nähnyt minua milloinkaan ennen?"
Nainen katsoi häneen tyynesti ja tarkkaavaisesti. "Kyllä, herra", vastasi hän epäröimättä. "Muistan teidät vielä. Olette sama herrasmies, joka söi päivällistä täällä isäntävainajani kanssa noin kolme vuotta sitten ja vietti sen jälkeen illankin hänen luonaan. Mutta en ole milloinkaan kuullut nimeänne, herra."
Parslewe nyökäytti päätään ja huomautettuaan, ettei meitä tarvitse opastaa ja että hän mieluummin kuljeskelee huoneissa yksikseen, opasti meidät ensin lämpiöön ja sitten portaita juhlahuoneihin. Meille selveni jo heti alussa, että hän tunsi paikan täydellisesti, ja seuraavan tunnin hän oli oikein haltioissaan saadessaan toimia oppaana meidän ihmetellessämme ja ihaillessamme niitä esineitä, joita hän näytteli. Mutta juuri kun tutkimme sitä vuodetta, missä kuningatar Elisabeth oli levännyt, tuli emännöitsijä huoneeseen katsoen Parsleween tarkkaavaisemmin kuin milloinkaan ennen.
"Herra", sanoi hän melko nöyrästi, "tuon teille herra Charles
Sperrigoen terveiset, hän odottaa teitä aamuhuoneessa."